Luin kirjan, joka hurmasi ja sai hyvälle tuulelle. Sanna Tahvanaisen Pikkumusta kertoo Coco Chanelista, josta tiedän aika paljon elokuvien, elämäkertojen ja aikakauslehtien juttujen perusteella. Sanna Tahvanaisen tyyli, tapa kirjoittaa, sykähdytti ja teki Pikkumustasta lukuelämyksen.
En tiedä, mikä kirjan tapahtumista tai kuka henkilöistä oli fiktiota/faktaa, muttei se haitannut ollenkaan. Coco on kuvattu ulkonaisesti viileäksi ja hallituksi mutta lukija pääsee kirjassa hänen päänsä sisäpuolelle. Päähenkilö muistelee itsekseen kurjaa lapsuuttaan vaikkei kerro siitä kenellekään. Unet paljastavat myös hänestä inhimillisiä ja tunteellisia puolia.
Pikkumustassa Coco on jo kuuluisa ja rikas. Hänen suuri rakkautensa "Boy" on kuollut, mutta rakastajat vaihtuvat prinssistä runoilijaan ja herttuaan. Coco matkustaa Italiaan ja Englantiin ja jahdin kyydissä paikkoihin, joissa rikkaat ja hemmotellut viihtyvät. Kirjan lopussa hän matkaa jopa Hollywoodiin. Hän tuntee kaikki, ja kaikki tuntevat hänet. Coco on itsenäinen ja vapaa, ja kaikki mitä hän koskee, muuttuu kullaksi.
Viihdyttävää oli lukea 1920-luvun pariisilaisista seurapiireistä ja siitä, miten Coco sai ideoita vaatteisiinsa. Hän oli luova samalla tavalla kuin tuntemansa taiteilijat, mutta käytännöllisyys oli hänen tärkein ohjenuoransa.
Runoilija Pierre Reverdy on ollut todella olemassa (googlasin), vaikken tiedä, oliko hän todella Coco Chanelin rakastaja. Pikkumustassa Coco laittaa hänet keksimään "maksiimeja", joita hän pudottelee medialle omissa nimissään. Näitähän olivat mm. "Nainen voi olla hieno mutta ei koskaan olla liian tyylikäs", "Muoti on sitä varten, että se menisi pois muodista" ja "Suuri rakkaus on kärsimystä."
Kaiken kaikkiaan Pikkumustasta jäi kepeä ja ylellinen olo. Ja hauskakin se oli; jostain syystä mieleeni tuli sekä äskettäin näkemäni Absolutely Fabulous (Edina ja Patsy koheltamassa Lontoossa ja Nizzassa) ja Muumit Rivieralla -elokuva.
sunnuntai 28. elokuuta 2016
maanantai 1. elokuuta 2016
Itämeren Auri lumosi
Olen pitkään ja hartaasti, säästellen, lukenut Johanna Valkaman rautakauden Pohjolaan sijoittuvaa romaania Itämeren Auri. Miten viehättävä, mielenkiintoinen ja taidokkaasti kirjoitettu kirja! Syvä ja salaperäinen kuin suolampi ja raikas kuin merituuli!
Auri on parantajien ja tietäjien sukua ja itsekin sellaiseksi mielivä. Hän kerää luonnosta parantavia yrttejä ja osaa loitsia. Mutta sitten rakkaus tulee komean viikingin hahmossa ja sotkee suunnitelmat. Onko Aurin valittava vai voiko rakkauden ja elämänkutsumuksen kenties yhdistää?
Johanna Valkama on tutkinut taustat hienosti. Mikä valtava tietomäärä kerronnasta näkyykään! Mutta ei kuitenkaan osoittelevasti vaan siten, että rautakauden ajan miljööt ja ihmisten arki ja juhla tarkasti ja uskottavasti piirtyvät lukijan eteen. Ja mahtava luonto ja sen maaginen vaikutus on kuvattu elävästi ja eri aisteihin vetoavasti. Lukija tuntee itsensä rautakauden ajan nuoreksi Auriksi, joka kuuntelee saraheinien kahinaa ja tuntee meren pärskeet kasvoillaan.
Kirja oli niin ihanan suomalainen. Entisenä äidinkielen opettajana viehätyin muinaisen luonnonuskonnon kauniista kuvauksesta. Aurin matkatessa Itämerta pitkin muualle Pohjolaan myös skandinaavinen mytologia tulee tutuksi. Ja onhan kirjassa varhaisen kristillisyyden edustajakin, jota muut säälittelevät, koska hänen jumalansa on kuollut.
Itämeren Auria voi lämpimästi suositella. Nuoren päähenkilönsä vuoksi kirja sopii myös nuoremmille lukijoille. Arvonsa tuntevasta ja syvästi elävästä Itämeren Aurista on hyväksi roolimalliksi kaiken ikäisille!
Auri on parantajien ja tietäjien sukua ja itsekin sellaiseksi mielivä. Hän kerää luonnosta parantavia yrttejä ja osaa loitsia. Mutta sitten rakkaus tulee komean viikingin hahmossa ja sotkee suunnitelmat. Onko Aurin valittava vai voiko rakkauden ja elämänkutsumuksen kenties yhdistää?
Johanna Valkama on tutkinut taustat hienosti. Mikä valtava tietomäärä kerronnasta näkyykään! Mutta ei kuitenkaan osoittelevasti vaan siten, että rautakauden ajan miljööt ja ihmisten arki ja juhla tarkasti ja uskottavasti piirtyvät lukijan eteen. Ja mahtava luonto ja sen maaginen vaikutus on kuvattu elävästi ja eri aisteihin vetoavasti. Lukija tuntee itsensä rautakauden ajan nuoreksi Auriksi, joka kuuntelee saraheinien kahinaa ja tuntee meren pärskeet kasvoillaan.
Kirja oli niin ihanan suomalainen. Entisenä äidinkielen opettajana viehätyin muinaisen luonnonuskonnon kauniista kuvauksesta. Aurin matkatessa Itämerta pitkin muualle Pohjolaan myös skandinaavinen mytologia tulee tutuksi. Ja onhan kirjassa varhaisen kristillisyyden edustajakin, jota muut säälittelevät, koska hänen jumalansa on kuollut.
Itämeren Auria voi lämpimästi suositella. Nuoren päähenkilönsä vuoksi kirja sopii myös nuoremmille lukijoille. Arvonsa tuntevasta ja syvästi elävästä Itämeren Aurista on hyväksi roolimalliksi kaiken ikäisille!
tiistai 5. heinäkuuta 2016
Olen lumoutunut
Luin kirjan Jos ei tiedä, jonka on kirjoittanut tanskalainen Anne Lise Marstrand-Jörgensen. Pitkästä aikaa voi sanoa, että lumouduin täysin. Ja sain vahvistusta ajatukselle, että se on se kirjailijan tyyli, joka aiheuttaa lumouksen. Toki myös kirjan sisältö, henkilöt ja tapahtumat.
Kirjan tapahtumapaikkana on jokin fiktiivinen eurooppalainen pikkukaupunki vuosina 1969-1974. Olin itse nuori noina aikoina, ja löysin kirjasta paljon tuttua. Oli kuin olisi elänyt omaa nuoruuttaan uudelleen. Kirjassa on paljon henkilöitä, mutta lukija pääsee varsinkin kolmen henkilön pään sisälle: Alicen, hänen miehensä Ericin ja heidän tyttärensä Floran.
Alice ja Eric ovat aviopari, joilla on kolme lasta. Alice jää kotiin hoitamaan kolmea lasta, ja häntä ja muita naapurustossa asuvia naisia voi luonnehtia Täydellisten naisten tapaan epätoivoisiksi kotirouviksi. Suomalainen vertauskohta löytyy Ihanat naiset rannalla -romaanista. Eric on business-mies, mutta pohjimmiltaan boheemi ja haluaa kokeilla avointa liittoa. Kirjan yksi teema onkin seksuaalisuus (miehen, naisen ja nuoren näkökulmasta): miten monimutkaista se loppujen lopuksi on.
Aikamatkan tuntuun vaikuttaa sekin, että kirjassa käsitellään tuon ajan maailman tapahtumia Vietnamin sotineen, hippiliikkeineen, naisten vapautusliikkeineen yms. Näkökulma laajenee ja sitten taas keskitytään esim. yksittäisiin aistihavaintoihin. Tämä on erittäin kiehtovaa ja nautinnollista. Olin suorastaan hurmioitunut lukiessani. Pitkästä aikaa kirja, jonka maailmaan saattoi uppoutua ja jota ei olisi malttanut laskea käsistään.
Katsoin sattumalta tv-ohjelman, jossa kirjailijaa haastateltiin, ja sain sellaisen käsityksen, että kirjalle on tulossa jatkoa. Ihanaa! huudahtaa lumoutunut lukija.
Kirjan tapahtumapaikkana on jokin fiktiivinen eurooppalainen pikkukaupunki vuosina 1969-1974. Olin itse nuori noina aikoina, ja löysin kirjasta paljon tuttua. Oli kuin olisi elänyt omaa nuoruuttaan uudelleen. Kirjassa on paljon henkilöitä, mutta lukija pääsee varsinkin kolmen henkilön pään sisälle: Alicen, hänen miehensä Ericin ja heidän tyttärensä Floran.
Alice ja Eric ovat aviopari, joilla on kolme lasta. Alice jää kotiin hoitamaan kolmea lasta, ja häntä ja muita naapurustossa asuvia naisia voi luonnehtia Täydellisten naisten tapaan epätoivoisiksi kotirouviksi. Suomalainen vertauskohta löytyy Ihanat naiset rannalla -romaanista. Eric on business-mies, mutta pohjimmiltaan boheemi ja haluaa kokeilla avointa liittoa. Kirjan yksi teema onkin seksuaalisuus (miehen, naisen ja nuoren näkökulmasta): miten monimutkaista se loppujen lopuksi on.
Aikamatkan tuntuun vaikuttaa sekin, että kirjassa käsitellään tuon ajan maailman tapahtumia Vietnamin sotineen, hippiliikkeineen, naisten vapautusliikkeineen yms. Näkökulma laajenee ja sitten taas keskitytään esim. yksittäisiin aistihavaintoihin. Tämä on erittäin kiehtovaa ja nautinnollista. Olin suorastaan hurmioitunut lukiessani. Pitkästä aikaa kirja, jonka maailmaan saattoi uppoutua ja jota ei olisi malttanut laskea käsistään.
Katsoin sattumalta tv-ohjelman, jossa kirjailijaa haastateltiin, ja sain sellaisen käsityksen, että kirjalle on tulossa jatkoa. Ihanaa! huudahtaa lumoutunut lukija.
sunnuntai 26. kesäkuuta 2016
Keijujen taikaa
Vietin juhannukseni keijujen kanssa eli luin kirjan Dionnen tytöt, jonka on kirjoittanut salanimi Liliana Lento. Kirja on ensimmäinen, jonka sain ihan sitä varten, että kirjoittaisin siitä blogissani.
Eli joku varmaan odottaa innokkaasti, mitä olin kirjasta mieltä.
Olen aina rakastanut keijuja ja lukenut kaiken, mitä heistä on kirjoitettu. Olen oppinut mm. sen, että keijut voivat olla sekä hurmaavia että pahanilkisiä, Irlannissa keijun itku tietää jonkun kuolemaa ja että yöllä ihmisen on vaarallista joutua keijujen lumopiirin keskelle. Tartuin siis kiinnostuneena tähän aikuisten keijusatuun, joka takakansitekstissä luokitellaan chick litin ja fantasian yhdistelmäksi. En tiedä, onko kukaan aikaisemmin kirjoittanut vastaavaa, mutta minulle tämä laji oli aivan uusi.
Olen sitä sukupolvea, että kirjan nimi Dionnen tytöt herättää muiston Dionnen viitosista, jotka syntyivät 1934 (kaksikymmentä vuotta ennen omaa syntymääni). Meillä oli sisarieni kanssa heistä paperinuket eli viisi vauvaa ja heille vaatteet. Kuvittelin ensin, että kirja kertoisi Dionnen viitosista mutta näin ei ollutkaan, vaan Dionne oli fiktiivinen paikan nimi ja tytöt olivat Adelina, Margot ja Florence, jotka olivat keijuja, ja Stella, joka oli ihminen.
Dionnen tytöt on erittäin sujuvasti kirjoitettu fantasiatarina Fretanniasta, jota ihmiset, keijut ja menninkäiset asuttavat. Adelinasta ja Stellasta tulee rakastavaiset, ja heidän rakkauttaan kuvataan aistillisesti ja kauniisti. Mutta fantasiatarina tarvitsee hirviönsä, ja heitä edustavat ihmisfretit, jotka käyvät sotaa keijuja vastaan. He vangitsevat keijuja ja julmasti silpovat heitä leikkaamalla heiltä siivet. Margot ammutaan, mutta Florence pääsee pakoon ja rakastuu ihmiseen.
Lopulta kaikki päättyy onnellisesti, kuin sadussa: sota loppuu, parisuhdekiemurat selviävät ja kuolleeksi luultukin palaa eloon. Rupesin miettimään, minkä ikäisille kirja on suunnattu ja päädyin ikähaitariin 15-30. Dionnen tytöt on esikoisteos ja erittäin varmaotteisesti kirjoitettu. Fiktiivinen maailma on suunniteltu hienosti, niin tarkasti, että sinne on hyvä kirjoittaa lisää tarinoita.
Täytyypä ravistella nyt keijupöly yltäni ja ryhtyä kirjoittamaan omaa kirjaani. :D
p.s. Luin jostain, että aikuisten satukirjat ovat syrjäyttäneet värityskirjat. Eli Dionnen tytöt eivät mitään ikämäärittelyjä kaipaa. Se on kaikille satuja rakastaville tarkoitettu (höystettynä sensuellilla keijukaisseksillä :D)!
Eli joku varmaan odottaa innokkaasti, mitä olin kirjasta mieltä.
Olen aina rakastanut keijuja ja lukenut kaiken, mitä heistä on kirjoitettu. Olen oppinut mm. sen, että keijut voivat olla sekä hurmaavia että pahanilkisiä, Irlannissa keijun itku tietää jonkun kuolemaa ja että yöllä ihmisen on vaarallista joutua keijujen lumopiirin keskelle. Tartuin siis kiinnostuneena tähän aikuisten keijusatuun, joka takakansitekstissä luokitellaan chick litin ja fantasian yhdistelmäksi. En tiedä, onko kukaan aikaisemmin kirjoittanut vastaavaa, mutta minulle tämä laji oli aivan uusi.
Olen sitä sukupolvea, että kirjan nimi Dionnen tytöt herättää muiston Dionnen viitosista, jotka syntyivät 1934 (kaksikymmentä vuotta ennen omaa syntymääni). Meillä oli sisarieni kanssa heistä paperinuket eli viisi vauvaa ja heille vaatteet. Kuvittelin ensin, että kirja kertoisi Dionnen viitosista mutta näin ei ollutkaan, vaan Dionne oli fiktiivinen paikan nimi ja tytöt olivat Adelina, Margot ja Florence, jotka olivat keijuja, ja Stella, joka oli ihminen.
Dionnen tytöt on erittäin sujuvasti kirjoitettu fantasiatarina Fretanniasta, jota ihmiset, keijut ja menninkäiset asuttavat. Adelinasta ja Stellasta tulee rakastavaiset, ja heidän rakkauttaan kuvataan aistillisesti ja kauniisti. Mutta fantasiatarina tarvitsee hirviönsä, ja heitä edustavat ihmisfretit, jotka käyvät sotaa keijuja vastaan. He vangitsevat keijuja ja julmasti silpovat heitä leikkaamalla heiltä siivet. Margot ammutaan, mutta Florence pääsee pakoon ja rakastuu ihmiseen.
Lopulta kaikki päättyy onnellisesti, kuin sadussa: sota loppuu, parisuhdekiemurat selviävät ja kuolleeksi luultukin palaa eloon. Rupesin miettimään, minkä ikäisille kirja on suunnattu ja päädyin ikähaitariin 15-30. Dionnen tytöt on esikoisteos ja erittäin varmaotteisesti kirjoitettu. Fiktiivinen maailma on suunniteltu hienosti, niin tarkasti, että sinne on hyvä kirjoittaa lisää tarinoita.
Täytyypä ravistella nyt keijupöly yltäni ja ryhtyä kirjoittamaan omaa kirjaani. :D
p.s. Luin jostain, että aikuisten satukirjat ovat syrjäyttäneet värityskirjat. Eli Dionnen tytöt eivät mitään ikämäärittelyjä kaipaa. Se on kaikille satuja rakastaville tarkoitettu (höystettynä sensuellilla keijukaisseksillä :D)!
perjantai 20. toukokuuta 2016
Toukokuu on mennyt päähäni
Kovin harvakseltaan tulee näköjään kirjoitetuksi uusi blogiteksti. Syytän siitä erästä kaunista ja vastustamatonta, joka on vietellyt minut ihailemaan itseään eli toukokuuta. Vapulta alkaneen runsaan viikon kestäneen lämpöaallon seurauksena puut ovat vihertyneet ennätysajassa ja kasvia pukkaa esiin minkä kerkiää. Tuskin on ennättänyt ihailla sini- ja valkovuokkoja, kun kielot jo ilmestyvät. Omena- ja kirsikkapuut kukkivat, samoin vuorenkilvet. Puhumattakaan narsisseista ja tulppaaneista. Saniaiset ovat kiertyneet auki ja valaisevat pihan ihmeellisellä valoisalla vihreydellään. Oi joi tätä luonnon ja puutarhan kauneutta.
Puutarhatöiden lisäksi olemme mieheni kanssa käyneet myös erilaisissa kulttuuririennoissa. Kansallisteatterin Mahdolliset maailmat oli mielenkiintoinen, samoin Bachin musiikkiin tehty baletti Oopperassa. Musiikkitalossa kuunneltiin tänään Ravelia ja Berliozia. Kirjoja on tullut luetuksi kymmeniä, joista mieleen jäivät ainakin Jukka Laajarinteen mielen, kehon ja ympäristön suhdetta pohtiva esseekokoelma Tiloissa ja Pekka Saurin filosofinen Ratkaisemattomien kysymysten kirja. Molempia voin lämpimästi suositella!
Oman kirjan siemen on itänyt, ja pieniä hailakoita versoja on jo nähtävissä. Täytyy antaa ideoiden rauhassa kasvaa ja kypsyä, ennen kuin voi alkaa korjata satoa eli ruveta siirtämään tekstiä paperille. Olen huomannut, että omituisesti marraskuu on minulle sangen inspiroivaa aikaa eli silloin syntyy tekstiä. No, sinne on vielä aikaa eli nyt voi rauhassa nauttia kesästä ja sen iloista.
Puutarhatöiden lisäksi olemme mieheni kanssa käyneet myös erilaisissa kulttuuririennoissa. Kansallisteatterin Mahdolliset maailmat oli mielenkiintoinen, samoin Bachin musiikkiin tehty baletti Oopperassa. Musiikkitalossa kuunneltiin tänään Ravelia ja Berliozia. Kirjoja on tullut luetuksi kymmeniä, joista mieleen jäivät ainakin Jukka Laajarinteen mielen, kehon ja ympäristön suhdetta pohtiva esseekokoelma Tiloissa ja Pekka Saurin filosofinen Ratkaisemattomien kysymysten kirja. Molempia voin lämpimästi suositella!
Oman kirjan siemen on itänyt, ja pieniä hailakoita versoja on jo nähtävissä. Täytyy antaa ideoiden rauhassa kasvaa ja kypsyä, ennen kuin voi alkaa korjata satoa eli ruveta siirtämään tekstiä paperille. Olen huomannut, että omituisesti marraskuu on minulle sangen inspiroivaa aikaa eli silloin syntyy tekstiä. No, sinne on vielä aikaa eli nyt voi rauhassa nauttia kesästä ja sen iloista.
perjantai 22. huhtikuuta 2016
Oikukas huhtikuu
"Huhtikuu on kuin hieman nukkavieru, boheemi ja oikukas perheenjäsen, joka ei halua tulla verratuksi kauniimpiin tai etevämpiin sisaruksiin." Vertaus löytyy uudesta dekkaristani Laulu taivaansinisestä kukasta. Huhtikuun sisaria ovat tietysti toukokuu ja kesäkuu. Oikukas kuukausi huhtikuu todellakin on: väliin auringonpaistetta, väliin tuulta ja sadetta. No, kyllä se kesä ja lämmin sieltä kuitenkin ennen pitkää tulee.
Kaikenlaista kulttuuria on tullut nautituksi. Pieni merenneito -baletti oli viehättävä, Liikkeen legendat oli hurmaava (varsinkin Uotisen koreografiaan perustuva Jord). Helsingin Kaupunginteatterin Dance Companyn Pieniä pääosia oli virtuoosimaisen hienosti tanssivine tanssijoineen nautittava. Pari näytelmää on tullut katsotuksi, ja eilen kävimme teatteri Kapsäkissä, jossa esitettiin pienoismusikaali Lintukoto. Lintukoto tuntui aluksi hieman pitkästyttävältä, mutta puolen tunnin jälkeen tapahtui jotain taianomaista ja katsoja suorastaan lumoutui koskettavista duetoista. En tiedä, onko kevään tulo herkistänyt vai mikä, mutta kyyneleet virtasivat pitkin poskia.
Ja kirjallisuuden maailmassakin on vietetty aikaa, tietysti. Oma dekkari, siis se kolmas, on jo käynnistänyt mielikuvitukseni ja ideoita versoo päivittäin. Täytyy rauhassa kypsytellä, ennen kuin kirjoittaminen pääsee kunnolla vauhtiin. Ohessa olen nauttinut toisten aikaansaannoksista. Olen lukenut dekkareita, romaaneja, runoja, tietokirjoja. Minna Eväsojan Melkein geisha hurmasi, samoin kuin Tommi Melenderin Onnellisuudesta.
Aina sitä vielä etsii, elämystä, joka lumoaa. Se on vähän kuin sinisen kukan etsiminen toisessa dekkarissani, Laulu taivaansinisestä kukasta. Ja näin Aava Meri kirjoittikin:
etsin sinistä kukkaa, puhtaan ja toivon sinistä
näkymätöntä joka pakenee, mielen nopeaa häivähdystä
unessani löysin sen, kukan kaipuunsinisen
joka kääntyi valoa seuraten ja lauloi minulle kukasta
taivaansinisestä kukasta
joka ei kuihdu koskaan
Kaikenlaista kulttuuria on tullut nautituksi. Pieni merenneito -baletti oli viehättävä, Liikkeen legendat oli hurmaava (varsinkin Uotisen koreografiaan perustuva Jord). Helsingin Kaupunginteatterin Dance Companyn Pieniä pääosia oli virtuoosimaisen hienosti tanssivine tanssijoineen nautittava. Pari näytelmää on tullut katsotuksi, ja eilen kävimme teatteri Kapsäkissä, jossa esitettiin pienoismusikaali Lintukoto. Lintukoto tuntui aluksi hieman pitkästyttävältä, mutta puolen tunnin jälkeen tapahtui jotain taianomaista ja katsoja suorastaan lumoutui koskettavista duetoista. En tiedä, onko kevään tulo herkistänyt vai mikä, mutta kyyneleet virtasivat pitkin poskia.
Ja kirjallisuuden maailmassakin on vietetty aikaa, tietysti. Oma dekkari, siis se kolmas, on jo käynnistänyt mielikuvitukseni ja ideoita versoo päivittäin. Täytyy rauhassa kypsytellä, ennen kuin kirjoittaminen pääsee kunnolla vauhtiin. Ohessa olen nauttinut toisten aikaansaannoksista. Olen lukenut dekkareita, romaaneja, runoja, tietokirjoja. Minna Eväsojan Melkein geisha hurmasi, samoin kuin Tommi Melenderin Onnellisuudesta.
Aina sitä vielä etsii, elämystä, joka lumoaa. Se on vähän kuin sinisen kukan etsiminen toisessa dekkarissani, Laulu taivaansinisestä kukasta. Ja näin Aava Meri kirjoittikin:
etsin sinistä kukkaa, puhtaan ja toivon sinistä
näkymätöntä joka pakenee, mielen nopeaa häivähdystä
unessani löysin sen, kukan kaipuunsinisen
joka kääntyi valoa seuraten ja lauloi minulle kukasta
taivaansinisestä kukasta
joka ei kuihdu koskaan
lauantai 26. maaliskuuta 2016
180 kukkaa
Laskin, että toisessa dekkarissani Laulu taivaansinisestä kukasta mainitaan 180 eri kukan nimeä, mikä on täysin tietoista. Esikoisdekkarini lumen ja jään vastapainoksi halusin jotain elävämpää, ryöppyävämpää, joten päädyin kesään ja kukkasiin.
Kirjan henkilöilläkin, Metsäniitun koulun opettajilla, on kukkanimet: Iiris, Vuokko, Minttu, Jasmin, Mimosa, Marketta, Kanerva, Selja, Viola, Aarni, Jalava, Vesa, Alpi ja Timo(tei). Useaan nimeen liittyvä legenda tulee kuvatuksi. Ja taustalla häämöttää tietysti tarina tulipunaisesta rakkauden ja intohimon kukasta.
Dekkarini puutarhoissa kasvaa erilaisia kukkia: japanilaisessa puutarhassa hillitysti, kiinalaisessa fengshui-periaatteen mukaisesti. Aavan siskolla on kuutamopuutarha, Vuokolla vaaleanpunainen. Aarnin puutarha on tummanpuhuva, Marketalla on kodissaan viidakko. On ruusupuutarhaa ja noidan puutarhaa. Niityllä, ojanpientareilla ja metsässä kasvaa luonnonkukkia, joista kirjassa valmistetaan salaperäisiä kukkauutteita. Ikebanaa harjoitetaan, ja luonnonkasveja kerätään teeksi. Orvokista puristetaan taikapisaroita Kesäyön unelma -näytelmässä. Kun Juhannusyön uni vaihtuu kirkuvien noitien Macbethiin, myös viattomat kukat muuttuvat pahoiksi ja myrkyllisiksi.
Ja sitten on vielä se tärkein kukka: taivaansininen kukka. Se kuvastaa jotain sellaista, mitä ihminen kaipaa muttei voi saavuttaa, ainakaan tässä elämässä. Näkymätöntä, joka pakenee. Tai ehkä sittenkin jossain: taivaansinisen kukan voi kohdata unessa.
Kirjan henkilöilläkin, Metsäniitun koulun opettajilla, on kukkanimet: Iiris, Vuokko, Minttu, Jasmin, Mimosa, Marketta, Kanerva, Selja, Viola, Aarni, Jalava, Vesa, Alpi ja Timo(tei). Useaan nimeen liittyvä legenda tulee kuvatuksi. Ja taustalla häämöttää tietysti tarina tulipunaisesta rakkauden ja intohimon kukasta.
Dekkarini puutarhoissa kasvaa erilaisia kukkia: japanilaisessa puutarhassa hillitysti, kiinalaisessa fengshui-periaatteen mukaisesti. Aavan siskolla on kuutamopuutarha, Vuokolla vaaleanpunainen. Aarnin puutarha on tummanpuhuva, Marketalla on kodissaan viidakko. On ruusupuutarhaa ja noidan puutarhaa. Niityllä, ojanpientareilla ja metsässä kasvaa luonnonkukkia, joista kirjassa valmistetaan salaperäisiä kukkauutteita. Ikebanaa harjoitetaan, ja luonnonkasveja kerätään teeksi. Orvokista puristetaan taikapisaroita Kesäyön unelma -näytelmässä. Kun Juhannusyön uni vaihtuu kirkuvien noitien Macbethiin, myös viattomat kukat muuttuvat pahoiksi ja myrkyllisiksi.
Ja sitten on vielä se tärkein kukka: taivaansininen kukka. Se kuvastaa jotain sellaista, mitä ihminen kaipaa muttei voi saavuttaa, ainakaan tässä elämässä. Näkymätöntä, joka pakenee. Tai ehkä sittenkin jossain: taivaansinisen kukan voi kohdata unessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)