Oikukas huhtikuu

"Huhtikuu on kuin hieman nukkavieru, boheemi ja oikukas perheenjäsen, joka ei halua tulla verratuksi kauniimpiin tai etevämpiin sisaruksiin."  Vertaus löytyy uudesta dekkaristani Laulu taivaansinisestä kukasta. Huhtikuun sisaria ovat tietysti toukokuu ja kesäkuu. Oikukas kuukausi huhtikuu todellakin on: väliin auringonpaistetta, väliin tuulta ja sadetta. No, kyllä se kesä ja lämmin sieltä kuitenkin ennen pitkää tulee.

Kaikenlaista kulttuuria on tullut nautituksi. Pieni merenneito -baletti oli viehättävä, Liikkeen legendat oli hurmaava (varsinkin Uotisen koreografiaan perustuva Jord). Helsingin Kaupunginteatterin Dance Companyn Pieniä pääosia oli virtuoosimaisen hienosti tanssivine tanssijoineen nautittava.  Pari näytelmää on tullut katsotuksi, ja eilen kävimme teatteri Kapsäkissä, jossa esitettiin pienoismusikaali Lintukoto. Lintukoto tuntui aluksi hieman pitkästyttävältä, mutta puolen tunnin jälkeen tapahtui jotain taianomaista ja katsoja suorastaan lumoutui koskettavista duetoista. En tiedä, onko kevään tulo herkistänyt vai mikä, mutta kyyneleet virtasivat pitkin poskia.

Ja kirjallisuuden maailmassakin on vietetty aikaa, tietysti. Oma dekkari, siis se kolmas, on jo käynnistänyt mielikuvitukseni ja ideoita versoo päivittäin. Täytyy rauhassa kypsytellä, ennen kuin kirjoittaminen pääsee kunnolla vauhtiin. Ohessa olen nauttinut toisten aikaansaannoksista. Olen lukenut dekkareita, romaaneja, runoja, tietokirjoja. Minna Eväsojan Melkein geisha hurmasi, samoin kuin Tommi Melenderin Onnellisuudesta.

Aina sitä vielä etsii, elämystä, joka lumoaa. Se on vähän kuin sinisen kukan etsiminen toisessa dekkarissani, Laulu taivaansinisestä kukasta. Ja näin Aava Meri kirjoittikin:

etsin sinistä kukkaa, puhtaan ja toivon sinistä
näkymätöntä joka pakenee, mielen nopeaa häivähdystä
unessani löysin sen, kukan kaipuunsinisen
joka kääntyi valoa seuraten ja lauloi minulle kukasta
taivaansinisestä kukasta
joka ei kuihdu koskaan

 

180 kukkaa

Laskin, että toisessa dekkarissani Laulu taivaansinisestä kukasta mainitaan 180 eri kukan nimeä, mikä on täysin tietoista. Esikoisdekkarini lumen ja jään vastapainoksi halusin jotain elävämpää, ryöppyävämpää, joten päädyin kesään ja kukkasiin.

Kirjan henkilöilläkin, Metsäniitun koulun opettajilla, on kukkanimet: Iiris, Vuokko, Minttu, Jasmin, Mimosa, Marketta, Kanerva, Selja, Viola, Aarni, Jalava, Vesa, Alpi ja Timo(tei). Useaan nimeen liittyvä legenda tulee kuvatuksi. Ja taustalla häämöttää tietysti tarina tulipunaisesta rakkauden ja intohimon kukasta.

Dekkarini puutarhoissa kasvaa erilaisia kukkia: japanilaisessa puutarhassa hillitysti, kiinalaisessa fengshui-periaatteen mukaisesti. Aavan siskolla on kuutamopuutarha, Vuokolla vaaleanpunainen. Aarnin puutarha on tummanpuhuva, Marketalla on kodissaan viidakko. On ruusupuutarhaa ja noidan puutarhaa. Niityllä, ojanpientareilla ja metsässä kasvaa luonnonkukkia, joista kirjassa valmistetaan salaperäisiä kukkauutteita. Ikebanaa harjoitetaan, ja luonnonkasveja kerätään teeksi. Orvokista puristetaan taikapisaroita Kesäyön unelma -näytelmässä. Kun Juhannusyön uni vaihtuu kirkuvien noitien Macbethiin, myös viattomat kukat muuttuvat pahoiksi ja myrkyllisiksi.

Ja sitten on vielä se tärkein kukka: taivaansininen kukka. Se kuvastaa jotain sellaista, mitä ihminen kaipaa muttei voi saavuttaa, ainakaan tässä elämässä.  Näkymätöntä, joka pakenee. Tai ehkä sittenkin jossain: taivaansinisen kukan voi kohdata unessa.

Lumisadetta, kolmioita ja ympyröitä

Se, että olen aina rakastanut lumisadetta ja lumiaiheista kirjallisuutta, näkyy esikoisdekkarissani Lumiprinsessa ja taikaympyrä. Tapahtumat käynnistyvät elokuussa, mutta talvi on keskeisten tapahtumien vuodenaika. Lumisateeseen, varsinkin ensilumeen ja hitaasti putoilevaan lumeen, liittyy mielestäni jotain maagisen kaunista, meditatiivista. Siksi halusin lumen mukaan kirjaan. Kirjan nimi "lumiprinsessa" viittaa useaan henkilöön. Ensinnäkin lumiprinsessa on Dolores, joka odottaa lumeen hautautuneena kuin prinsessa Ruusunen, että prinssi tulisi ja suutelisi hänet eläväksi. Myös Minerva on lumiprinsessa. Ja sitten ajattelin, että tavallaan Aavakin on jähmettynyt lumiprinsessaksi, koska hän on  haudannut muiston rakkaudestaan lumen peittoon. Myös Ravelin sävellys Pavane kuolleen prinsessan muistolle näkyy kirjan nimen taustalla.

Dekkarissani on kaikenlaisia kuvioita. Kolmio mainitaankin eräässä Aavan unessa. Myös henkilöt muodostavat lukuisia triangeleita:

Aava-Mikael-Dolores
Lasse-Dolores-Mikael
Jani-Tuuli-Roope
Jani-Sini-Roope
Jani-Tuuli-Alex
Alex-Jani-Roope
Sini-Tuuli-Annastiina
Sini-Jani-Brigid
Ama-Brigid-Gaia
Sini-Jani-Brigid
Minerva-Jani-Gaia
Gaia-Jani-Brigid

Neljä elementtiä vesi, tuli, ilma, maa muodostavat neliön ja akashalla lisättynä pentagrammin.
Mutta dekkarin tärkein muoto on tietysti nimessäkin näkyvä taikaympyrä, joka on monen asian vertauskuva.

Taikaympyrän voi kirjassani liittää taikuuteen ja magian harjoittamiseen, kristinuskoon, joogaan, sykliseen aikakäsitykseen mutta myös aurinkoon ja rakkauteen, joka vangitsee rakastuneen taikakehäänsä. Kirjassa se liittyy myös vuodenkiertoon, kun liikutaan pimeästä valoon, konkreettisesti ja vertauskuvallisesti.

Lunta ja jäätä, kukkia ja puutarhoja

Toinen dekkarini Laulu taivaansinisestä kukasta on siis ilmestynyt. Upea tunne: olen kirjoittanut kaksi kirjaa. Lumiprinsessa ja taikaympyrä liikkui lumen ja jään aihepiireissä, Laulu taivaansinisestä kukasta kukkien ja puutarhojen maailmassa. Molemmissa rikoksia ratkoo seniorietsivä Aava Meri. Kirjoilleni on yhteistä myös se, että niissä on paljon viittauksia toisiin kirjoihin, samoin kuin sitaatteja.

Lumiprinsessa ja taikaympyrä -kirjassa eräänlaisena subtekstinä (toivottavasti käytän termiä oikein :D) on Andersenin satu Lumikuningatar, jota myös varioidaan (on lumen alla nukkuva lumiprinsessa ja lumikuninkaaksi muuttuva lumikuningatar). Seuraavat romaanit ja kirjailijat mainitaan nimeltä: Marja-Liisa Vartio (jonka eräs uninovelli inspiroi paria kirjan unenomaista lentokohtausta), Goethe, Sholohovin Hiljaa virtaa Don, Anna Karenina, Sota ja rauha, Madame Bovary, Humiseva harju, Sydämen kuolema, Kotiopettajattaren romaani, Vihreän delfiinin maa, Balzac, Hemingway, Mika Waltari, Antti Holman Järjestäjä, Leena Lehtolaisen Kuusi kohtausta sadusta, Sami Majalan Riivaaja, Kawabatan Lumen maa, Hoegin Lumen taju, Itkosen Lumilyhdyn valossa, Iveyn Lumilapsi, Ferminen Lumi, Katja Ketun Kätilö.

Lisäksi olen Lumiprinsessa ja taikaympyrä -dekkarissa lainannut seuraavia kirjailijoita: George Orwell, Minna Eväsoja, Eino Leino, Viljo Kajava, Fermine.

Laulu taivaansinisestä kukasta -dekkarin subtekstinä on Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta -romaani. Muita kirjallisia viittauksia ovat Shakespearen Othello, Kesäyön unelma ja Macbeth, T. S. Eliotin Autio maa (jota myös siteerataan), Leena Lehtolaisen Sukkanauhatyttö, Agatha Christie, Sirkka Turkka (pieni pätkä runosta), Stendhal, Montaigne, Chateaubriand, Zola, Byron, Dickens, Keats, Shelley, J. H. Erkko, Maria Langin Murhaaja ei valehtele yksinään, Georg Traklin Sielun öinen siivenisku (jota myös lainataan), Andersenin Ruusunhaltija, du Maurierin Rebekka, Amy Tannin Ilon ja onnen tarinat, Evelyn Waughin Mennyt maailma.

Laulu taivaansinisestä kukasta -kirjassa mainitaan myös monia kirjallisuuden henkilöitä: Kirke, Kalypso ja Nausikaa (Odysseia), Ottilia (Vaaliheimolaiset), Lydia (Rakkaudesta Lydiaan), Carmen, Marguerite (Kamelianainen), Homsantuu (Työmiehen vaimo), Ellen Olenska (Viattomuuden aika), Anna Sergejevna (Nainen ja sylikoira), Siniparta, Klaus, Louhikon herra, Jago, lordi Voldemort, Darth Vader.

Yhteistä molemmille dekkareilleni ovat myös itse kirjoittamani runot ja loitsut sekä viittaukset kreikkalaisiin (ja roomalaisiin) jumaliin, joita ovat Thanatos, Morfeus, Eros ja Apollon (Lumiprinsessa ja taikaympyrä -dekkarissa) sekä Dionysos, Pan, Hestia, Kore ja Hekate  (Laulu taivaansinisestä kukasta -dekkarissa). Apua, mistä moinen ylevämielisyys? No, kaikki vain putkahti alitajunnasta. Ja vastapainoksi on sitten hieman huumoria, jotten aivan tosikolta vaikuta. :D

Viisaita kirjoja

Lukeminen on taas maistunut! Olen käynyt keskustelua neljän kirjan kanssa ja virkistynyt. Suomalaisen, hollantilaisen, englantilaisen ja amerikkalaisen.  Oliko kirjoilla jotain yhteistä?

Markku Envallin kirjat olen lukenut kaikki. Uusin on nimeltään Paperihaarniska, jota nimitetään fragmenttikokoelmaksi. Katkelmia eli kärjistettyjä ajatuksen katkelmia, jotka jo hetkessä vaihtuvat toisiin. Ajatuksia uskonnosta, politiikasta, avioliitosta, rakkaudesta, taiteesta, kirjallisuudesta, kirjoittamisesta, lasten kasvatuksesta, vanhenemisesta, kuolemasta. Mielenkiintoista ja ajatuksia lentoon laittavaa, vaikkei kaikesta olisikaan samaa mieltä. Nimi Paperihaarniska tulee käsittääkseni siitä, että vanhemmiten (miehen) rooli muuttuu ja muuttuu hauraaksi, kuin paperihaarniska.

Toinen kirja, joka on nostettu unohduksesta kuin Williamsin Stoner, on Ida Simonsin Tyhmä neitsyt.  Se kertoo nuoresta juutalaisesta tytöstä, joka on hyvin tarkkanäköinen, hieman Sieppari ruispellossa -kirjan Holden Caulfieldin tapaan. Gittel  on aikuisten oikullisuuden ja mielivallan armoilla, mutta selviää kuin ihmeen kaupalla, ehkä omanarvontunteensa takia. Tyhmä neitsyt kuvaa ajanjaksoa 1920-1930-lukujen Hollannissa. Tyyli on nautittavaa, kepeää ja humorististakin. Nuoren näkökulmasta tarkasteltuna vakavat ja oudotkin asiat muuttuvat kevyemmiksi, mutta lukija tietää, että tragedia odottaa nurkan takana. Kirjan esipuheesta selviää, että kirjailija Ida Simons joutui keskitysleirille mutta selvisi sieltä hengissä. Hänestä tuli kuuluisa konserttipianisti ja kirjailija. Tyhmä neitsyt ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1959. Tyhmä neitsyt viittaa Raamatun tarinaan tyhmistä ja viisaista neitsyistä. Gittelin suuresti arvostama herra Mardell varoittaa häntä tyhmän neitsyen kohtalosta, johon Gittel kuitenkin tuntee kohtalonyhteyttä.

Kate Atkinsonin Hävityksen jumala on Elämä elämältä -romaanin rinnakkaisteos.  Rakastuin vaihtoehtoisia elämän todellisuuksia kuvanneeseen Elämä elämästä -kirjaan eikä Hävityksen jumala ole yhtään sen huonompi. Kate Atkinson on kyllä mestari, ja hänen kirjoissaan on kaikki, mitä romaanilta voi toivoa. On useiden sukupolvien ääniä, koskettavia kohtaloita, yllätyksiä, luontoa ja kaupunkia, rakkautta, vanhenemista ja kuolemaa. Hävityksen jumala -nimi viittaa päähenkilöön Teddy Toddiin, joka toimii hävittäjälentäjänä toisessa maailmansodassa mutta myös Ralph Waldo Emersoniin, jonka "Ihminen on jumala hävityksen keskellä" on mottona kirjan alussa. Minua viehättivät myös kirjan lukuisat sitaatit, joita oli Shakespearesta Keatsiin.

Sitaatteja on paljon myös Erica Jongin romaanissa Elä ja uneksi. Hesarin nuori kriitikko ei kovin paljon tykännyt kirjasta, mutta minä pidin. Ehkä pitää olla jo kuusikymppinen lukeakseen kirjan, jonka päähenkilö on niin ikään kuusikymmentä ja joka joutuu kasvotusten vanhenemisen ja kuoleman kanssa.  Surullisia asioita käsitellään, väliin vakavasti, väliin humoristisesti.  On mustaa huumoria, sarkasmia ja liioittelevaa, paisuttelevaa huumoria. Seksistä puhutaan siekailematta, mutta loppujen lopuksi päähenkilö Vanessa Wonderman oppii, että parasta on, jos rakkaus ja seksi ovat samassa paketissa. Elämässä on hyvä myös haaveilla, uneksia, eikä kaikkea tarvitse kokea. Kirjan alkuperäinen nimi on Fear of Dying, mutta mielestäni Elä ja uneksi on parempi. Kummatkin nimet viittaavat tietysti vuosikymmeniä sitten ilmestyneeseen Jongin kirjaan Lennä ja uneksi (Fear of Flying).

p.s. Eli oliko kirjoilla jotain yhteistä? Yhteinen nimittäjä oli viisaus, se tieto, että elämä on sotkuista luonteeltaan, ajasta ja paikasta riippumatta. Elämä ei kulje suoraan vaan pomppii ja hyppii sinne tänne, sivuun, taakse ja eteen. Elämästä ja kuolemasta selviää vain elämällä.

Laulu taivaansinisestä kukasta

Lumouksen etsijä on ollut kiireinen oman kirjansa kanssa. Toinen dekkarini nimeltään Laulu taivaansinisestä kukasta ilmestyy  näillä näkymin kuukauden kuluttua. On se kyllä jännä se kirjan luomisprosessi. Jostain sisältäpäin kumpuavaa innoitusta ja mielikuvitusta ja toisaalta tarkkaa rakentelua ja ahkeraa työskentelyä. Ja lopulta myös sitä lumousta, kun kirja alkaa syntyä ja kirjoittaa jo itse itseään. Hämmästyn ja lumoudun joka kerta.

Minut on palkittukin Lainan päivänä eli valittu Klaukkalan kirjaston vuoden 2016 lukijaksi! Pienessä lämminhenkisessä tilaisuudessa pienen puheen jälkeen minulle ojennettiin kunniakirja, mahtava kukkakimppu ja lahjakortti Suomalaiseen kirjakauppaan. Lisäksi saan vuoden kirjavarausmaksut ilmaiseksi. Kaiken kukkuraksi laulava palomies Juha Poikolainen lauloi Eino Leinoa eli sain serenadin! Sniif, sniif.

Kulttuuririentojakin on ollut. Teatterissa olen mieheni kanssa käynyt kahdesti. Kari Hotakaisen romaaniin perustuva Luonnonlaki oli mielenkiintoinen, ja Olipa kerran minä (Minna Haapkylä pääosassa) oli haastava ja ajatuksia herättävä. Järven tarina -leffa oli kaunis, ja siinä oli Mäntysalon koulun entisen oppilaan Panu Aaltion säveltämä kaunis musiikki.

Jokunen kirjakin on tullut luetuksi. Parhaillaan luen Jukka Viikilän kirjaa Akvarelleja Engelin kaupungista, joka miellyttää suuresti. Olen lumoutunut sen rauhallisesta kerronnasta ja mielessä heräävistä kuvista. Kiinalaisen runoilijan Wang Wein Vuorten sini on myös kaunis:

Kylmän yön tunnit, vesikello ilmoittaa  aamun pian valkenevan,
kirkkaassa peilissä kohtaan riutuneet kasvoni.
Ikkunaluukkujen takana bambut kalisevat tuulessa,
avaan oven: lumi on peittänyt vuoret.
Taivaalta leijuu lumihiutaleita syvän hiljaisille kujille,
laajoilla pihoilla vallitsee lumen rauha.
- - -

Kaunista ja synkkää

Olen lukenut kolme hyvin erityyppistä kirjaa, joille kaikille on yhteistä kauneus ja synkkyys. Tyylin kauneus, kerronnan kauneus ja tarinan synkkyys. Ne ovat sellaisia kirjoja, joista jää haikea mutta seesteinen olo ja joiden vuoksi uskoo taas tarinan taikaan ja lumoon.

Sadie Jonesin kirja Kotiinpaluu kertoo tytöstä ja pojasta, Lewisistä ja Kitistä. He elävät kulissien takana kylmää ja väkivaltaista elämää. Heidän isänsä ovat sodan rampauttamia. Lewisin isä ei osaa ilmaista tunteitaan ja syyttää kaikesta poikaansa. Hän ei näe poikaansa eikä välitä oppia häntä tuntemaan. Sadie Jonesin taitavan kuvauksen kautta lukija sitä vastoin joutuu kärsimään ja jännittämään Lewisin kanssa.  Kitin isä purkaa pahaa oloaan lyömällä vaimoaan ja tyttäriään. Tuntuu, että Lewis ja Kit ovat kirjan ainoat rehelliset ja aidot, syvästi tuntevat ja tunteensa näyttävät henkilöt. Ja lopussa käy onnellisesti: he löytävät toisensa ja pääsevät pakoon kurjuutta.

Toinen kirja oli Hilary Mantelin pieni omaelämäkerta Vain varjo häilyväinen. Sillä oli yhtäläisyyksiä Sadie Jonesin kirjaan sikäli, että sekin kertoi kurjasta lapsuudesta ja siitä, miten kirjailija lopulta pääsi elämään omannäköistään elämää. Eli kaksi selviytymistarinaa siis, vaikka toinen kertoi todellisista tapahtumista. Nautittavaa oli myös kirjan tyyli, joka oli havainnollista ja tyynesti toteavaa, kaikesta itsesäälistä ja kauheuksissa rypemisestä karsittua. Lukijalle jää voimaannuttava olo: tuollaisestakin voi selvitä ja noinko syntyy kirjailija.

Kolmas kirja olikin sitten runokirja, Georg Traklin Sielun öinen siivenisku, joka sisälsi valikoiman runoja, joista  ensimmäiset kirjoitettiin jo 1904. Runoilijaa luonnehditaan toisaalta romanttiseksi ja toisaalta ekspressionistiseksi. Runot ovat synkkiä mutta kauniita. Ne kertovat kuolemasta, luonnon kauneudesta ja maailmantuskasta, ja niissä hehkuu kaipuun sininen kukka. Kerta kaikkiaan minun makuuni eli vetosivat melankoliseen puoleeni.

Jälleen kerran nautittavia ja syvästi koskettavia lukuelämyksiä!