sunnuntai 5. joulukuuta 2021

Puut

 Puut (Teos 2021) on Olli Sinivaaran kuudes runokokoelma. Tämän päivän Hesarissa Vesa Rantama kertoi Eeva-Liisa Mannerista kirjoitetun jutun yhteydessä Olli Sinivaarasta, joka on kertonut koko tuotantonsa ajan käyneensä vuoropuhelua Mannerin Teoreema-runon kanssa ja omaksunut siltä paljon käyttämänsä parisäemuodon ja myös eräitä runoutensa aiheita. Rakastan Eeva-Liisa Mannerin runoutta, kuten monet suomalaiset, ja Sinivaaran runous tuntuikin heti tutulta, joskin on tietysti aivan omanlaistaan, ei mitään uusiksi kirjoitettua Manneria. Mutta ainahan kirjailijat ja runoilijat kirjoittavat entisen pohjalle, edeltävää vastaan ja sen rinnalle. Myös jokin klassinen japanilainen ja kiinalainen maisemarunous tulee mieleen Sinivaaraa lukiessa: kauneus, hetken arvokkuus, tarkat havainnot ovat yhteistä.

  Puut-kokoelmassa on 28 runoa, jotka on jaettu neljään osaan. Tunsin heti olevani läsnä  lukiessani pakottomasti virtaavia, valoa kuljettavia runoja. Mitään vaikeaselkoista ei ole, vaan lukija on kirjoittajan kanssa metsässä, ihailemassa puita ja sammalta, varpuja. Vuodenajat vaihtuvat, taivaan väri vaihtuu. Runoissa on paljon värejä: kevätillan kylmää keltaista, helleaamun sakeaa, talvisen horisontin himmeää punerrusta. Mitään kliseistä ei ole, vaan lukija voi nauttia ilmausten hienovireisestä tuoreudesta. 

  Runot ovat rakkausrunoja männylle, koivulle, vaahteralle, kuuselle, lumelle, sammaleelle, varvuille. Väliin katse kohdistuu ylös, välillä alas, lähelle. Luontoa ei romantisoida, vaan sitä katsotaan tarkasti, hellyydellä. Kaupunki on myös läsnä. Luin jostain, että runot sijoittuisivat Itä-Helsinkiin, meren lähelle. Paikalla ei oikeastaan ole väliä, sillä Puut-kokoelman runot vaikuttavat ajattomilta ja paikattomilta.

  Runot ovat kauniita, sydämeen käyviä. Niiden kieli on  aistivoimaista, havainnollista. Myös aivan uudenlaisia ilmaisuja on: lähimetsän valonsyli,  neulasaavojen vihreä, lumen lehtivalkea, lumisateen vikuroivat sivut, liikkeenvalonliike, terälehtien lepatusaava, auringon kaivoskide, valonpuuskat, lehtisakeat reitit, kajonhaju, lumenhehkuva tuuli.

  Puut-kokoelman runot puhuvat omalla tavallaan luonnon puolesta, mainitsematta ilmastonmuutosta. Nyt meillä on lunta, mutta lumikin alkaa olla katoava ilmiö. Kokoelman toiseksi viimeisessä runossa Sinivaara kirjoittaa:


  "Kun talvi muuttuu, lähteekö se pois

   tutusta muistista, siirtyykö se toiseen

    

   muistiin ja ulottuvuuteen, venyvään aikaan,

   jossa kuusista on kerrottava eri tavalla."


     

Viimeisessä runossa on satanut lunta. Runo alkaa näin:


"Talven harmaata taivasta vasten

  latvoissa jotakin elävää, lintuja

  vai toisaalta tulleita lehtiä, tästä toisaalta

  koko ajan tulevia vihreän pilkahdustyömaita

  niin kuin lumenhehkuva tuuli

  tulee päin kasvoja ja kutsuu.


  Harmaana aamuna,

  ensimmäisen lumen ensimmäisenä aamuna,

  taas kerran ensimmäisenä, ensimmäisen hetken

  kajonhajua syliin kaatavana,

  haluan hengittää kovaa

  talvenharmaan kaikkia tasankoja"

   ............

                         (Olli Sinivaara Puut, 2021)

torstai 18. marraskuuta 2021

Katri Vala Kulkuri & näkijä

 Minna Maijalan Katri Valan elämäkerta Katri Vala  Kulkuri & näkijä ( Otava 2021) on sekä koskettavaa että raskasta luettavaa. Muistin etukäteen, että Valan elämä oli aika surullista, mutta tuore elämäkerta osoittaa sen olleen epäinhimillisen uuvuttava.  Muistamme jokainen Katri Valasta jotain: upeat, aistivoimaiset, näynomaiset runot, Tulenkantajat-ryhmän sekä tuberkuloosin, johon Katri Vala kuoli.  Niin ja myös varmaan Valan pasifismin. Minna Maijala pyrkii omasta puolestaan tuomaan lisää särmää Valan kuvaan; uudistamaan hänestä tehtyä, ehkä turhan yksipuolistakin näkemystä. Tämän hän tekee esimerkiksi suhtautumalla kriittisesti aikalaiskertomuksiin ja kirjallisuudenhistorioihin, mikä on ansiokasta ja tekee oikeutta Katri Valalle. Jokainen aika luo omat kirjailijakuvansa. 

  Elämäkerran alussa Maijala kuvaa kahtiajakoisuutta, joka ilmeni Valan elämässä. Tämä tunsi voimakkaasti, että hänessä eli kaksi aivan eri persoonallisuutta: yksityishenkilö Karin Wadenström ja fiktiivinen Katri Vala, joka sai yhä enemmän tilaa. Alkuaikoina Valasta luotiin kuva jonkinlaisena eksotiikan papittarena, mikä tuntui hänestä vieraalta.

  Maijala on jakanut elämäkerran kolmeen osaan: Lapsuus (Aavistus), Nuoruus (Kuohu) ja Kypsyys (Voimakas, alistunut tyyneys). Katri Valan lapsuus oli onnellinen.  Hänen äitinsä suku oli Muoniosta. Vaikka asuinpaikat elämässä vaihtelivat, Muonio merkitsi jatkuvuutta. Isä Robert Wadenström oli Etelä-Suomesta Muonioon saapunut apulaismetsänhoitaja, joka avioitui paikallisen Sandra-tytön kanssa. Karinin lisäksi he saivat kaksi poikaa, Erkin ja Niilon. Perhe muutti Porvoon jälkeen Ilomantsiin, jonka luonnonkauneus hurmasi Karinin (perheen kesken Katin). Ilomantsin aika oli perheelle onnen aikaa.   Kati oli isänsä silmäterä. Tämän läsnäolo, opetukset ja keskustelut olivat tytölle tärkeitä. Robert-isä oli idealisti ja vastusti sortokauden toimia. Hän sai hermoromahduksen, joutui mielisairaalaan ja kuoli siellä keuhkokuumeeseen. Perhe muutti Porvooseen. Huoleton lapsuus oli lopussa.

  Kouluikäisen Katri Valan suuri idoli oli Eino Leino. Hän alkoi itse kirjoittaa 11-vuotiaana luokkakaverinsa innostamana. Hänen ensimmäinen runonsa oli Tuuli ja koivu. Vala kirjoitti myös Pääskynen-lehteen. Elämä oli puutetta ja nöyryytystä. Koulusta joutui olemaan poissa, koska ainoat kengät piti viedä suutarille. Äiti ei osannut huolehtia raha-asioista. Jo nuoresta saakka Katri ja Erkki kantoivat yhdessä vastuun perheen elatuksesta.  Kuusitoistavuotias Karin Wadenström kirjoitti pöytälaatikkoon  Korven kuiskehia -runokokoelman.  Runojen sävy oli melankolinen ja toivoton, mihin sisällissota saattoi vaikuttaa.

  Seitsemäntoistavuotiaana Katri Vala hakeutui kotiopettajaksi Savoon. Hän alkoi lukea aktiivisesti koulunuorisolle suunnattua Nuori Voima -lehteä. Katri Valan arkistosta on löytynyt vihko, jonka alkusivulle on kirjoitettu Apilan kukka, v. 1920. Se sisältää kahdessa vaiheessa syntyneitä runoja, jotka edustavat keskeislyriikkaa, runon minän puhetta omakohtaisista kokemuksista ja havainnoista. Katri sai runojaan julki Nuori Voima -lehdessä, mikä vahvisti hänen runoilijaidentiteettiään. Myös hänen Erkki-veljensä kirjoitti ahkerasti. Maijalan Katri Vala -elämäkerta on elämäkerta myös Erkki Valasta. Hän kuljettaa sisarusten elämää koko ajan rinnakkain. Kotiopettajan työ oli ollut Katri Valalle antoisaa, ja hän päätti opiskella opettajaksi Heinolan kansakouluopettajaseminaarissa.

  Opiskelutoveri tutustutti Valan  kreivitär de Noailles'n teokseen Kummastuneet kasvot, jonka proosassa on samanlaisia aistisynestesioita ja personifikaatioita kuin Katri Valan myöhemmissä runoissa. Häneltä alkoi syntyä uusia runoja kokoelmaksi asti. Ystävä kehotti Valaa lähettämään kokoelmansa Helsingin Sanomien kriitikolle Anna-Maria Tallgrenille, jolta hän sai myönteistä palautetta. Vala siirtyi opettajaksi Vaajasaloon. Hän ystävystyi runoilija Elina Vaaran kanssa. He ovat Maijalan sanoin 1920-luvun uuden sukupolven keskeiset naiskirjailijat, ainoat, jotka kirjallisuudenhistorioissa mainitaan ajan runsaan mieskirjailijoiden joukon keskellä. Kulttuurilehti Ultraan tutustuminen vahvisti Valan ominaisluonnetta vapaamittaisen ja ekspressionistisen runouden luojana. Hän luki Edith Södergranin runoja ja imi vaikutteita. Koska Vala oli kotitautaustaltaan kaksikielinen, ruotsiksi lukeminen ei tuottanut vaikeuksia.

   Nuori Olavi Paavolainen mieltyi Katri Valan runoihin ja ystävystyi tämän kanssa. Maijalan mukaan Paavolainen alkoi ohjata Valaa kohti omia päämääriään kohti kysymättä Valan mielipidettä. Valaa kiinnosti löytää samanhenkisiä runoilijoita, vaikka hänellä oli jo oma mieli ja oma kehityksensä. Paavolainen piti itseään Katri Valan kultivoijana. Hän halusi luoda tästä maailmannaisen. Olavi Paavolaisen vaikutus alkoi Maijalan mukaan näkyä myös Katri Valan runoudessa, josta alkoivat karsiutua rehevät ja aistivoimaiset luontorunot. Niiden tilalle syntyi itämaisia, eksoottisia näkyjä ja kuvitelmia kaukaisista paratiiseista: Taj Mahal, Tahiti, Etiopia. 

  Maijala kuvaa paljon myös Tulenkantajat-ryhmittymää. Hänen mukaansa viime aikoina on alettu ymmärtää, että pitkään vallalla ollut käsitys tulenkantajista on myytti, kiistanalainen ja pitkälti jälkeen päin rakennettu kertomus, jonka ristiriitainen syntyprosessi on unohtunut matkan varrella. On alettu ihmetellä, miksi Erkki Vala on jätetty sivuun tulenkantajien kertomuksesta, vaikka juuri hän muotoili mielikuvia tulenkantajuudesta  toimimalla päätoimittajana ensin NVL:n Tulenkantajat-albumeissa, sitten Tulenkantajat-lehdessä 1928-1930 sekä toimimalla vuonna 1928 perustetun Tulenkantajain Seuran puheenjohtajana ja uuden Tulenkantajat-lehden päätoimittajana 1932-1937.

  Katri Vala elätti koko elämänsä Erkki-veljensä kanssa äitiään ja sairasta pikkuveljeä, jotka myös asuivat hänen luonaan. 24-vuotiaana hän muutti Ilomantsiin opettajaksi. Maijalan mukaan vastuuntunto, arki, huolet läheisistä pitivät Valaa otteessaan niin, ettei hän voinut heittäytyä vapaaksi kirjailijaksi. 1928  Valalla diagnosoitiin tuberkuloosi, ja hän paranteli itseään Ruoveden parantolassa. Paavolainen hankki Valalle apurahan Pariisiin ja Ranskan Rivieralle, jonne hän lähti ystävien kanssa parantolasta päästyään. Sairaus ei kuitenkaan hellittänyt, koska tehokasta parannuskeinoa ei ollut. Vala joutui koko loppuelämänsä viettämään  erimittaisia jaksoja eri parantoloissa. Huolimatta sairaudestaan Vala seurusteli ja  avioitui vuonna 1930 Armas Heikelin kanssa. He asettuivat Helsinkiin asumaan.

  Heikel oli vasemmistolainen aktivisti, ja hänen ja Katri Valan poliittisuus voimistui 1930-luvun alussa, mikä oli Maijalan mukaan osin ajan ilmiö. Ajan henki rakensi vastakkainasettelua ja vaati ottamaan kantaa. Katri Valan työ 1930-luvulla painottui lehtikirjoituksiin: kannanottoihin, arvosteluihin, pakinoihin. Pariskunnan ensimmäinen lapsi kuoli vain muutaman tunnin ikäisenä ja toinen lapsi syntyi sairaana. Ulkopuolisuuden tunne kalvoi Maijalan mukaan Katri Valaa. Työläiset eivät ottaneet hänen runouttaan omakseen, eikä hän saanut apurahoja. Lopulta hän otti opettajanpaikan Lauritsalasta. Kun talvisota puhkesi, Vala pakeni Mauri-poikansa kanssa  Muonioon. Tuolta ajalta säilyneessä päiväkirjassa Vala vastusti sotaa ihannoivaa puhetta tuomalla sen rinnalle sodan arkisen konkretian, kuoleman, menetykset, tuskan ja turvattomuuden kuten oli tehnyt lehtikirjoituksissaan aiemmin.

  Katri Valan viides runokokoelma Pesäpuu palaa ilmestyi sodan keskellä 1942.  Sitä on Maijalan sanoin vaikea olla lukematta Valan kirjallisena testamenttina. Monet runoista tuntuvat puhuvan Valan omasta lohduttomasta tilanteesta ja ymmärryksestä, että taistelu olisi pian lopussa. Toivo pilkahtaa esiin niissä runoissa, joissa Vala kuvaa lapsia. Ruotsalaiset kirjailijat järjestivät Valalle parantolapaikan ja tahtoivat hänet turvaan sodan keskeltä. Ruotsissa asuva ystävä otti huolehtiakseen Mauri-pojasta. 28. toukokuuta 1944 Katri Vala kuoli Ruotsissa. 

  Vuosi hänen kuolemastaan Olavi Paavolainen järjesti Helsingissä valtion maksaman  muistotilaisuuden, jonka jälkeen uurna kuljetettiin juhlallisessa saattueessa Hämeentietä pitkin Sörnäisiin, jossa se laskettiin Marjatanmäen kätköön. Samalla Valan myytti Maijalan mukaan lokalisoitiin juuri Sörnäisten Marjatanmäelle, paikkaan, jossa Vala oli asunut vain puolitoista vuotta. Näin Katri Valan tarinasta alkoi painottua yksipuolisesti kuva vähäosaisten ja työväen puolestapuhujana ja itsekin köyhyydestä kärsineenä. Vala muuttui yksiulotteiseksi ja lakkasi olemasta ihminen, inhimillinen olento kaikessa ristiriitaisuudessaan. Hänestä tuli symboli ja esikuva, mitä roolia hän oli itse ahdistuneena kavahtanut 1920-luvun nuoren runouden huuman keskellä.

  

  

torstai 14. lokakuuta 2021

Omat huoneet

 Millaisia olivat toisen sukupolven suomalaisten naiskirjailijoiden työhuoneet ja tilat, joissa he kirjoittivat? Tähän vastaa Suvi Ratinen tietokirjassaan Omat huoneet - Missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten. Kirja on mielenkiintoinen näkymä menneisiin aikoihin; siivu kulttuuri-, kirjallisuus- ja naishistoriaa, kuten myös menneiden vuosikymmenten asumiskulttuureita, perheihanteita, sukupuolimalleja ja politiikkaa. Ratinen kertoo, että tutkimuksen kohteeksi valikoituivat ne kirjailijat, joista löytyi tietoa: elämäkertoja, tutkimuksia ja arkistoaineistoja; sukupolvensa arvostetuimmat ja tunnetuimmat  naiskirjailijat. Teoksen inspiraatiolähteenä ja punaisena lankana toimii Virginia Woolfin kuuluisa runollinen pamfletti Oma huone (1929), johon Ratinen tukeutuu pitkin matkaa. Sen mukaan naiskirjailija tarvitsee välttämättä viisisataa puntaa vuodessa ja lukollisen huoneen jos aikoo kirjoittaa romaaneja tai runoutta. Toteutuiko tämä jo kirjan naiskirjailijoilla? 

  Aino Kallaksen ja monen muun kirjailijan apuna ovat olleet palvelijat, jolloin  arkisista asioista eikä lapsista tarvinnut liikoja huolehtia. Puolison työn mukana muutettiin usein, myös toiseen maahan. Kallas oli intohimoinen kirjailija, joka ei antanut minkään estää kirjoittamistaan. Hän matkusti mm. toiseen kaupunkiin, hotelliin kirjoittamaan. Syksyllä 1908 Kallas joutui keuhkotautiepäilyjen takia Nummelan parantolaan kolmeksi kuukaudeksi. Irtautuminen äidinroolista ja eristäytyminen muusta maailmasta merkitsi Ratisen mukaan hedelmällistä keidasta ja kiihkeän sielullisen kasvun pyrähdystä. Muistelmissaan Kallas itse luonnehtii sitä vedenjakajaksi, jota ilman hänen taiteensa olisi kulkenut väärään suuntaan. Pitkiä useiden kuukauden mittaisia aikoja Kallas vietti myös Italiassa ja Ranskassa. 

  Perhe rakennutti  Kallaste-huvilan, jonka yläkertaan kirjailija sai oman työhuoneen, mutta levottomuus ajoi Helsinkiin, hotelli Hospitziin kirjoittamaan. Muu perhekin muutti Helsinkiin pariksi vuodeksi, ennen kuin tuli muutto Lontooseen, Oskar Kallaksen diplomaatintyön takia. 12 Englannin vuoden jälkeen aviopari muutti Tallinnaan, jonka kerrostalokodista löytyi kirjailijalle pieni mutta mieleinen työhuone. Siihen saattoi vetäytyä kuin simpukankuoreen. Loppuelämään kuuluivat pakolaisvuodet Tukholmassa ja lopulta asettuminen Hoito- ja toipilaskoti Säteeseen Kaivopuistoon.

  Helmi Krohn oli Aino Kallaksen sisarpuoli. Ratinen pitää häntä tienraivaajana suomalaisten naisten ammattimaiselle laaja-alaiselle kirjoittamiselle.  Helmi Krohn asui perheineen Kaivopuistossa Merilinna-nimisessä talossa, jota kutsuttiin Professorien taloksi. Ratinen kertoo, että tuohon aikaan oli tapana, että samaan tuttavapiiriin tai ammattikuntaan kuuluvat teetättivät yhdessä itselleen taloja.

  Helmi Krohnin aviomies oli suomen kielen ja kirjallisuuden professori Eemil Setälä.  He olivat liittonsa alusta asti rakentaneet kansallista kulttuurikotia, jossa panostettiin ydinperheen kotoisaan piiriin, sivistykseen ja isänmaahan. Miestä pidettiin perheen ja yhteiskunnan päänä, joka oli vastuussa perheensä elatuksesta ja kansakunnan kehityksestä. Kodin piiri, sen sisustukset ja sivistyspyrkimykset, olivat naisen vastuualuetta. Helmi Krohn oli ahkera kirjailija, jonka työpöytä sijaitsi makuuhuoneen nurkassa.

  Palvelijat oli hänelläkin apunaan, kun lapsikatras kasvoi. Pitempiä kirjoitushetkiä Helmi Krohn löysi ulkomaanmatkoilta sekä sairaaloista ja parantoloista, joissa joutui vuosien mittaan toistuvasti hoitamaan keuhkojaan ja hermojaan. Dynaamisin kirjoituspaikka oli perheen kesähuvila, johon Helmi Krohn toisinaan vetäytyi yksin myös talvisaikaan. Aivan oman huoneen hän sai vasta avioeron myötä, kun hän muutti Merilinnasta tyttärineen Ludviginkadulle.

  Anni Swan aloitti kirjailijan uransa sinisessä tornikamarissa. Hänen isänsä oli rakennuttanut perheelleen Hopeavuori-nimisen huvilan Saimaan saareen. Huvilassa jokaisella yhdeksällä tyttärellä oli oma huone, ja Annille lankesi sininen tornikamari, jonka ikkunoista näki pitkälle Saimaan selälle. Huvilaa ympäröivät metsät, joissa Anni Swan samoili itsekseen. Hän oli jo kuuluisa sadunkertoja, kun meni naimisiin Otto Mannisen kanssa. Avioiduttuaan Anni Swan joutui pohtimaan tuon ajan naisille olennaisia kysymyksiä siitä, voisiko jatkaa töitään ja menettääkö tarvitsemansa henkisen tilan. Mutta niin hyvin kävi, että onnellisen parisuhteen ja kolmen lapsen lisäksi hän saattoi jatkaa sekä opettajan ammattia että kirjoittamista. Kotiapulaiset osaltaan vaikuttivat siihen, ettei Anni Swanilla ollut konflikteja äitiyden ja töiden yhteensovittamisessa.

  Swanin puoliso Otto Manninen oli runoilija ja kääntäjä. Heillä oli Ratisen mukaan tasapainoinen parisuhde ja kollegiaalinen vuorovaikutus. He ymmärsivät ja arvostivat toisiaan sekä jakoivat arjen ja työtilan.  Pitkät kesäkuukaudet vietettiin huvilalla Kotavuoressa, jonka ympäristössä Swan saattoi jatkaa jo lapsuudesta tuttuja yksinäisiä vaeltelujaan. Ratista lainaten: "Metsästä Swan kenties löysi samaa mitä Kallas hotellihuoneen anonyymiydestä ja askeettisuudesta: paikan, missä päästä yhteyteen syvimpien ja omimpien tuntojensa kanssa, häiriöttömään ja hedelmälliseen tilaan, vaikka sitten transsiin asti."

  Maria Jotuni tarvitsi kirjoittaessaan  Ratisen mukaan ehdotonta eristäytymistä, koska pyrki kirjoittaessaan irtautumaan itsestään ja sulautumaan suurempaan, ihanteenaan tiibetiläiset fakiirit. Hänellä oli kahdet villasukat päällekkäin, kun hän käveli hiljaisessa ja hämärässä asunnossa, Helsingin Etu-Töölön Cygnaeuksenkadulla päästäkseen kirjoittamiselle otolliseen tilaan. Aviomies, kirjallisuuden professori Viljo Tarkiainen ja kaksi poikaa olivat kesähuvilalla.

  Vaikka Jotuni oli niukan ja lakonisen ilmaisun mestari, koti pursusi tavaraa: "mahonkisia ja tammisia kalustoja, talonpoikaisia arkkuja, kaappikelloja, patsaita, lasimaalauksia, pieniä pronssi- ja marmoriveistoksia, renessanssiajan tauluja, itämaisia rukousmattoja, venäläisiä ikoneja, persialaisia kynttilänjalkoja." Maria Jotuni oli hulluna antiikkiin ja taiteeseen ja keräili  vimmatusti. Hänen työhuoneensa sen sijaan oli askeettinen, ja tärkeää oli, että työpöydän laatikot sai lukkoon. Maria Jotuni ei halunnut urkkivaa aviomiestään paperiensa lähelle.  Työhuoneessaan hän saattoi vapautua ulkoisista seikoista, aineellisuuden painosta ja omasta kehollisuudesta.

  Elsa Heporauta oli aikansa näkyvimpiä kirjailijoita, vaikka nykyisin hänet muistetaan ehkä paremmin kalevalakorujen keksimisestä. Vasta 39-vuotiaana viettäessään aikaa sairaalassa eristyksissä Heporauta alkoi kirjoittaa, vaikka oli koko ikänsä haaveillut kirjailijan työstä. Häneltä ilmestyi kolmisenkymmentä kaunokirjallista teosta. Kirjailija asui Jyväskylässä suuressa ja upeassa jugendhuvilassa kaupungin parhaalla paikalla. Hänen miehensä Frans Akseli Heporauta oli seminaarin opettaja, ja parinkunnan kotia pidettiin "kaiken maakunnan henkisen elämän keskuksena".  Myöhemmin perhe muutti Helsinkiin, Temppelikadulle, ja jälleen heidän kodissaan pidettiin jatkuvasti kutsuja ja kokouksia. Taloudenhoitaja piti järjestystä yllä. Saadakseen rauhaa kirjoittamiseen Heporauta matkusti Italiaan. Hän kirjoitti myös kesäpaikan saunan taakse rakennetussa pienessä kirjoituskamarissa, pääosin öisin.

  Hilja Haahti oli ensimmäisen suomeksi julkaisseen Theodolinda Hahnssonin tytär, joka omaksui äidiltään paitsi kutsumuksen kirjoittamiseen ja kansansivistämiseen myös kristillisen maailmankuvan. Hänet tunnetaan uskonnollisen viihdekirjallisuuden luojana. Hilja Haahti kirjoitti mm. Töölössä Temppelikadulla, jossa hän asui miehensä, säveltäjä Ilmari Krohnin ja tämän kuuden lapsen kanssa. Viisikymppinen menestyskirjailija sai tästä kodista oman huoneen, ensimmäistä kertaa. Haahti myös matkusti paljon, esim. toiseen kaupunkiin tai ulkomaille saadakseen kirjoitusrauhan. Ratinen toteaa matkojen suorastaan korvanneen hänelle työtilan. 

  Maila Talvio kuuluu myös niihin kirjailijoihin, jotka aika on jo unohtanut. Tuotteliaan kirjoittajanuransa ohella Talvio oli uupumaton kansalaisaktivisti. Ratinen kertoo, että marraskuussa 1918 Maila Talvio teki elämänsä kaupat. Hän sai kustantajalta 200 000 markkaa ja antoi vastineeksi yksinoikeuden kirjoihinsa. Rahoilla Talvio osti suuren Laaksola-nimisen huvilan merenrannalta Helsingin Meilahdesta. Hänellä oli oma työhuone, jonka rauhaa hän vaali tarkoin. Edes aviomies ei saanut sinne tulla. Aiemmassa asunnossaan, viehättävässä Linnunlaulun alueella sijaitsevassa pitsihuvilassa Talvio oli pitänyt Helsingin ensimmäistä kirjallista salonkia. Vierasvirrat valloittivat uudenkin kodin: oli opiskelijoita, kulttuuriväkeä ja epävirallista diplomatiaa. 

  Laaksolan suljetusta huoneesta syntyi suorastaan legenda, Ratinen kertoo. Talvio kertoi työhuoneensa tunnelman olevan niin ladattu ilmapiiriltään, ettei sinne voinut päästää ulkopuolisia. Hän koki  romaanihenkilöidensä asuvan siellä, huone oli täynnä näiden auraa, henkeä.

  Hella Wuolijoen työhuoneita kuvaavat äärimmäisyydet. Oli kalastusmajan ainoa huone, pellavabudoaari. Oli suuren kartanon makuuhuoneen pylvässänky, jossa Wuolijoki makoili tyynyjen seassa ja saneli sihteerilleen tekstiä. Oli Katajanokan lääninvankilan karu koppi.

  L. Onerva oli monipuolisesti lahjakas ja tuottelias kirjailija, joka joutui koko elämänsä muuttamaan asunnosta toiseen. Se oli hänelle äärimmäisen kuluttavaa, sillä häirityksi tuleminen jäyti hänen kirjoittamistaan. Hän  kirjoitti nuorena isälleen, että  sellaista työtä, joka "pitää luoda ja kehrätä omista aivoistaan, tulee myös luoda yksinomaan oman itsensä olemassaolon tuntemisesta s.o. yksin". Onerva oli kahdesti naimisissa. Hänet suljettiin vasten tahtoaan vuonna 1942 Nikkilän mielisairaalaan lähes viideksi vuodeksi. Lopun elämäänsä L. Onerva asui Hakaniemessä, Hämeentiellä. Tähän kotiin hän oli tyytyväinen: "Ulkonaiset olosuhteet ovat nykyisin työlleni ja henkiselle viritykselleni kaikin puolin edulliset: minulla on rauhallinen koti ja erinomainen emännöitsijä neiti Koskinen, ja avuliaita ystäviä -- ."

  Myös Ain'Elisabet Pennanen joutui asumaan tilapäisissä vuokrahuoneissa. Eronnutta ja aviottoman lapsen kanssa elänyttä naista vieroksuttiin. Köyhän kirjailijan kohtalo aikana ennen hyvinvointivaltiota ja sosiaaliturvaa sekä nykyisen kaltaisia apuraharesursseja oli karu, Ratinen kirjoittaa. Oli suorastaan ihme, että Pennanen onnistui viiden vuoden sisällä julkaisemaan kuusi teosta, vailla vakituista asuntoa, yksinhuoltajana, keskellä repivää rakkaussuhdetta ja sisällissotaa.  Ain'Elisabet Pennasen kuuluisin teos Kaksi raukkaa julkaistiin postuumisti vuonna 1968. Se sai paljon enemmän huomiota kuin kirjailijan elinaikana julkaistut teokset. Kaksi raukkaa on omaelämäkerrallinen rakkaus- ja taiteilijaromaani.

sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Auringonpilkuttaja

 Auringonpilkuttaja on Riika Helle-Kotkan uusimman, järjestyksessä kolmannen runokokoelman nimi (Rosetta Versos, 2021).  Kokoelma sisältää roolirunoja, joissa puhujina ovat 1700-1800 -luvuilla eläneet kasvatuspedagogit Jean Itard, Maria Montessori ja Rudolf Steiner sekä heidän lähipiiriinsä kuuluneet. Kaikki kolme vaikuttivat siihen, mitä me nykyisin ajattelemme lapsuudesta omana erityisenä ajanjaksona. He eivät ajatellet lapsia pieninä aikuisina, kuten yleensä tehtiin vaan yksilöinä.

Auringonpilkuttajan idea on hieno ja tietääkseni ihan uutta luova: avata kolmen erilaisen kasvatusfilosofin aatemaailmaa runojen avulla. Runoihin syntyy intiimi sävy, kun aate jalkautuu konkretian ja tunteiden tasolle.  Auringonpilkuttaja, jonka tyylikäs kuvitus on Helle-Kotkan itsensä, edustaa kertovaa runoutta. Se jakaantuu kolmeen osaan, päähenkilöidensä mukaan. Kunkin osan jälkeen on faktatietoa kyseisestä kasvatusfilosofista.

  Ranskalainen Jean Itard toimi lääkärinä kuuromykkien laitoksessa. Hän opetti ihmisten hylkäämää, susien kasvattamaa poikaa osoittaakseen, ettei pojan jälkeenjääneisyys johtunut synnynnäisestä vajavuudesta vaan poikkeavasta ympäristöstä. Victor-poika oppi muutamien sanojen merkityksen ja osasi hieman kirjoittaa. Lopulta Itard lähetti pojan mielisairaalaan, jossa hän kuoli 40-vuotiaana.

                             

 Villi poikani,

 tuo likainen otus ryömii neljällä raajalla, paljastaa hampaansa,

 murisee, raapii seiniä.

 Hän ei kuule puheitani, ei tunnista nimeään, ei kitaransoittoani,

 ei kiväärin laukausta.

 Villi poikani ei erota kuvista esineitä,

 luulee peilikuvaansa toiseksi olioksi, näyttää hampaansa,

  murisee. 


 (Helle-Kotka  Auringonpilkuttaja, 2021)


  Maria Montessori oli Italian ensimmäinen naislääkäri. Hän korosti lapsen luontaista uteliaisuutta ja omaehtoisuutta ja kehitti uusia opetusvälineitä. Benito Mussolini yritti valjastaa Montessorin koulut aatteelleen, jolloin hän joutui pakenemaan. Montessori oli ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. Montessoripedagogiikka on levinnyt ympäri maailmaa.


 Signora on pitkä, kamalan kamalan pitkä.

 Näen vain nyörikengät, kengännauhat rusetilla.

 Hameenhelmalla on perhosia, päivänkakkaroita, kyyhkysiä.

 Signora kyykistyy, näen hänen kasvonsa ja pitkät pitkät silmäripset.

 Signora on maailman kaunein, kaunein ihminen ikinä.

 Hän on minun haltijakummi. Signora nauraa, silmäripset räpsyvät

 räps räps räps ne räpsyvät, päivänkakkarat keinuvat,

 perhoset lepattavat, kyyhkyset kujertavat.

 Minua naurattaa.  


  (Helle-Kotka  Auringonpilkuttaja, 2021)



Rudolf Steiner syntyi silloisen Itävallan unkarilaisella alueella. Hänet tunnetaan antroposofian luojana sekä oppilaslähtöisen steinerpedagogiikan kehittäjänä. Steiner tarjosi lapsille vapaata leikkiä tukevia yksinkertaisia leluja, jotka kehittivät lapsen mielikuvitusta. Myös Steinerin aatteet ovat levinneet ympäri maailmaa.


 Kerran ennustaja katsoi kämmentäni,

 risteileviä elämänviivojani.

 Saat paljon lapsia, hän julisti, paljon.

 Ei minusta koskaan tullut isää, mutta

 minulla on paljon lapsia,  paljon.

                                    

 ( Helle-Kotka  Auringonpilkuttaja, 2021)


  Helle-Kotkan Auringonpilkuttaja-runokokoelma on huolella ja paneutuen luotu. Siinä näkyy tekijän rakkaus kasvattamiseen ja  opettajakokemuksen tuoma viisaus.  Erilaisiin puhujiin, sekä kasvattajan että kasvatettavan rooleihin eläytyminen on lämmintä. Runokieli on kaunista, ilmeikästä. Lukija pääsee vaivatta runojen maailmaan ja saa sisäistettyä, havainnollistettua, konkreettista tietoa kolmesta erilaisesta kasvatuspedagogiikasta. Auringonpilkuttaja on viehättävä runokokoelma, johon toivoakseni kaikki kasvattajat, vanhemmat ja opettajat tutustuvat.

torstai 16. syyskuuta 2021

Tulikärpäsiä Tammelan yllä

 Mitä tapahtuu, kun lapsuutta käsitellään runojen välityksellä? Syntyy kiehtovia proosarunoja, syntyy myyttinen lapsuus. Leena Kellosalon kolmas runokokoelma Tulikärpäsiä Tammelan yllä (NTAMO, 2021) sukeltaa lapsuusmuistoihin. Tammela juurruttaa runot konkreettiseen paikkaan ja tulikärpäset siivittää ne hurjaan mielikuvituksen lentoon. Jo tummanpuhuva, upea kansikuva (Juha Tammenpään Viisastenkivi) johdattaa lukijan lapsen maailmaan, hänen tuoreeseen, tarkkaan  ja ennakkoluulottomaan katseeseensa. Kun on kyse runoista, Leena Kellosalon vallattoman villeistä ja ryöppyävästi assosioivista runoista, on vaikeaa, vaikeaa kuin tulikärpästen pyydystys, saada runoja kiinni ja määritellä niitä tyhjentävästi. Onneksi näin, sillä runo jo luonteensa mukaisesti pakenee suostumatta  asettumaan yhteen muottiin.

   Tammelaa ja runokokoelmaa asuttavat runon minäpuhuja, Uuno-vaari ja Johanna-mummo (jotka ovat paenneet Viipurista),  Anni-täti (jonka sulhanen katoaa sotaan), Aili-täti (joka kääriytyy nuoruuteensa), Pajulan vanhaisäntä (jonka kankkujen tatuointeja pojat saunassa ihailevat), äiti ja isä, viisivuotias Lasse (joka joi lipeää) sekä Tammelan opettajat, Merimieskirkon pastori ja Puustisen Kalle (jotka spiritistisessä istunnossa kyselevät meediolta kadonneista ja kuolleista läheisistään).  Kokoelman runot kiinnittyvät paitsi paikkaan myös aikaan eli sodan jälkeiseen aikaan.  Eräässä runossa puhutaan auringonpimennyksestä, joka todellisuuden Suomessa tapahtui vuonna 1945 mutta myös 1954. Ehkä kumpikin yhdistyy kokoelmassa, mutta auringonpimennys on tietysti myös vertauskuva: sodan kauhut elävät edelleen ihmisten mielissä ja menetyksissä, pimeytenä. Aika kulkee runokokoelmassa edestakaisin, spiraalina. Muistot vievät menneeseen ja sitten ollaan taas nykyhetkessä. Runon tyttökin matkustaa ajassa: on välillä jo koululainen, sitten vauva ja viisivuotias.

 Tulikärpäsiä Tammelan yllä -runokokoelma saa myyttisen tasonsa auringosta ja kuusta. Aurinko on tulikärpäset (miesten tupakat), auringonkuultava nainen, pikisauna, kaakeliuuni, jossa isoäiti polttaa tytön kauniin nuken, suuri appelsiini, purppuraa ja kultaa, hymyilevä opettaja sahraminkeltaisessa kretonkimekossa, hehkuva rauta, sihisevien lehtien tupruttava nuotio, sodan palavat puut ja tuliset oksat, käryävät ruumiit, rasvaa tirisevä valurautapannu, kiiltomatoja kuhiseva suo, kimalaiskesä, poltinmerkit siivissä.

  Kuu on enkelilapsi ja keskeneräinen vauvannuttu, alumiinikuu (hyinen liina kapeilla polvilla), joutsen, nukke, tomukuu, opaalikuu, jasmiininkukka, albiinokyyhky, poppelien pumpulit, Lumikuningatar, lasikellot, kalpeat naiset (enkelintekijöiden asiakkaat), luunvärinen morsiuspuku, simpukankuoret, äidin kynsien valkeat kuut, luunhimmeät posket, pianon luiset koskettimet, tuhotun metsän pienet eläimet kuunkokoisin silmin auki, surujenkerääjä, cumuluspilvimeri. 

  Leena Kellosalon Tulikärpäsiä Tammelan yllä -runokokoelman runot ovat hyvin visuaalisia, mutta myös muita aisteja ruokitaan. On paljon värejä, ääniä (tähtien metallimusiikki, yön kaihoisa rumpu, takassa kuiskailee hiillos, pommien vihellykset ja räjähdykset)), hajuja ja tuoksuja (pianon lampettikynttilät savuavat, sireeni lemuaa), makuja, liikettä ja kosketusta (Johanna silittää krookusten paljaita vauvanpäitä). On vastakohtia: kauneutta ja rumuutta, elävää ja kuolemaa, rakkautta ja menetyksiä, surua ja iloa. Lapsen mielikuvituksessa ja unessa kaikki on mahdollista: lapsi syntyy uudelleen, kadonnut palaa, koko maailma tuoksuu, nainen näkee hetken omat tytönkasvonsa. 



"Lyhtykukka palaa seittipimeydessä

huoneet roikkuvat

valaistuvat

kasvihuoneessa hohtaa petroolilamppu

Äiti ahkeroi kuin Simbergin hellät kuolemanhahmot

Tampereen Tuomiokirkon freskossa

Hän lajittelee matkaa varten siemeniä:

kärsimyskukkia, unikoita, yönkynttilöitä

elämänpalo pakattuna silkkipaperipusseihin

jokaiseen nappaa

aamunkoin Litukanojan pinnasta

levänneitä perhosten varjoja

kourallisen indigonsinisten rantojen simpukoita ja

hyppysellisen keltaiseksi palanutta hiekkaa

tähtien pölyä"


(Leena Kellosalo, Tulikärpäsiä Tammelan yllä, 2021)

  

torstai 2. syyskuuta 2021

Susipaimen

 Kirja tuoksuu saippualta, puhtaalta. Kuin vastapesty pyykki, joka on kuivunut kesätuulessa. Olo on raikas, kuin hennon kesäsateen jäljiltä. Omituista, luulisi aivan päinvastoin, kun on kyse ihmismielen  tummanpuhuvista kerroksista. Susipaimen (Raikuu, 2021) on runoantologia mielestä ja sen häiriöistä. Yli sata runoa 46 kirjoittajalta käsittelevät mielenterveyttä monivivahteisesti: raskaasti, keveästi, kauniisti, koskettavasti.  Kirjoittajien joukossa on sekä runouden ammattilaisia että nuoria harrastajia ja mielenterveysaktivisteja; myös syvissä vesissä kulkijoita/kulkeneita.  Antologian ovat toimittaneet Leena Sainio ja Jonna Nummela.  Mieli ry. sekä Olga ja Vilho Linnamon säätiö ovat tukeneet kirjan kustantamista.

  Susipaimen on runoantologian nimenä monitulkintainen. Onko kyseessä paimen, joka vartioi laumaansa susilta vai susi paimentamassa? Mitä susi voisi tarkoittaa? Onko se jokin pelottava, kipeä, ehkä masennus tai itsetuhoisuus?  Kirjan kuvituksessa (Leena Sainion) suden tassun jäljissä on anturan tilalla sydän. Ehkä sairauden kanssa voi lopulta tulla toimeen, jopa ystävystyä. Susipaimenen runot eivät hyökkää lukijan kimppuun, vaan pyrkivät pikemminkin  lempeästi nykimään hihasta: tällaista on, kun mieli on hauras. Lukija ei kavahda, sillä hän on liikuttunut. Susipaimenen runot ovat koskettavia ja tulevat lähelle.  Mieli voi myös toipua, vahvistua.

  Susipaimen-antologian runojen mielenmaisema on usein väsynyt ja tyhjä, vereslihainen. Runon puhuja haluaa pudota taivaalta tai parvekkeelta luontevasti kuin sade. Hän tuntee itsensä mihinkään kuulumattomaksi, irralliseksi. Toisaalta taas ajan kuluessa ollaan hieman lähempänä kimmellystä, kun uskalletaan tarttua elämää niskavilloista, kun ymmärretään, että kaunis voi olla rikkinäisenäkin. Kuten antologian takakannessa todetaan: oikeus kuulluksi ja nähdyksi tulemiseen kuuluu kaikille.

  Antologian jokaisesta runosta voisi nostaa esiin jotain, sykähdyttävää tai osuvaa. Lainaan tähän lopuksi Arto Lapin nimeämättömän runon, koska se puhutteli välittömästi ja jäi mieleen asustelemaan.


"Onko mielenpohjan särö

  sittenkin auranviillos

kevään ujuttaa siemenensä.


Kun määrittää

tarkkaan rikkaruohot, joutuu nyhtämään

  vihreässä vihreää.


Vaikka kääntäisi kellon

ruusujen aikaan, se ei pysäytä ratamoita.

Ne seuraavat ihmisten jäljissä,

  levittävät kätensä.


Ole hyvä, kitke,

tällainen pystyjuurakko olen.

  Tai irrota lehteni,

paina sitä haavasi päällä."


(Arto Lappi, Susipaimen 2021)

  

sunnuntai 15. elokuuta 2021

Vaikeampaa on olla näkemättä unia

 Vaikeampaa on olla näkemättä unia on runoilija Kristiina Wallinin ensimmäinen romaani. Se on hyvin kaunis, surumielinen tarina tyttärestä, joka  muistojen tavoittelemisen kautta etsii kadonnutta äitiään. Teoksen tyyli on erittäin runollista, kuten arvata saattaa, ja kuin aikuisten satu, allegoria. Samalla se on kirja muistamisesta ja unohtamisesta, kuvaus yrityksestä saada sanojen avulla kiinni jostain, jolla ei ole kiinteää muotoa. Jostain joka on kipeänä painettu unohduksiin.

  On tytär (Veera), äiti (Ursula) ja isä (Johannes). On kuusikko, meri ja jäkälät. Aikatasoja ja kertojia on kaksi: vuodet 1975-76 Ursulan ja vuodet 2015-2016 Veeran. Äidin on vaikea erottaa kuvitelmia ja todellisuutta toisistaan.  Hän juoksee metsässä, kuusikossa, puiden alla pitämässä vahtia. Kylällä puhutaan jo sudenmorsiamesta ja tytärtä haukutaan hullun kakaraksi. Meri merkitsee äidille ihanaa kuvitelmaa haaveiden paikasta, toisesta todellisuudesta, jossa hän ja tytär voivat sukellella vapaina. Aina jossain muualla on paremmin. Kaipuu toisaalle on pysyvää.  Lopulta äiti joutuu hoitoon, josta katoaa. Tyttärestä tulee yliopistotutkija, jonka tutkimuskohteena ovat jäkälät. Niistä tulee romaaniin oma vertauskuvallinen tasonsa.

  Veera ottaa vapaata töistään ja matkustaa meren taakse kirjoittamaan, jotta muistaisi. Lapsuuden muistot ovat katkelmallisia ja ikuisesti keskeneräisiä. Kallioon kiinni kasvava jäkälä sen sijaan on konkreettinen ja kiinteä. Veera haluaa kirjoittaa äitinsä esiin, pakottaa kirjaimiksi, mikä ei ole helppoa, sillä "muistojen tekstuuri on pelkkää hajoavaa kudosta, vanhaa kangasta tai ihoa, joka on käynyt niin ohueksi, ettei se enää suojaa". Hänestä tuntuu, että kun äiti katosi, hänen lapsuutensa menetti lineaarisuutensa ja kosketuksen aikaan. Nyt on rekonstruoinnin aika. Veera loihtii silmiensä eteen muistojen näyttämön, jossa virkkeet kaikuvat tyhjässä tilassa ja rakentavat säikeisen verkoston. Kuiskaaja (äiti) pysyy mukana ja neuloo samalla, puikkoja kalisuttaen.

  Veera kirjoittaa äidilleen, äitiään kohti. Hän yrittää ymmärtää, rakentaa kokonaista kuvaa, vaikka "aika on määrittelemätön ulottuvuus, raskas painoton massa. Vuodet lävistävät toisensa niin kuin hengitys lävistää valon: näkymättömissä mutta tässä." Kaikki välkähtelee hajoavina kuvina. Veera haluaa ankkuroida lapsuuden kieleen: nimetä sen, mitä ei voi nimetä. Missä sijaitsee se osa menneisyydestä, jota ei voi muistaa?  Wallinin tyyli muuttuu runollisesta filosofiseksi, ja lukija havahtuu. Hän on kenties itsekin miettiessään omaa lapsuuttaan huomannut, kuinka vaikea on muistaa. Muistot tulevat mielivaltaisessa järjestyksessä, usein kutsumattomina. Ja miten paljon on sellaista, joka ei tule ollenkaan vaan jää pimentoon.

  Kristiina Wallinin romaani Vaikeampaa on olla näkemättä unia on lumoava kirja. Se pitää otteessaan ensimmäisestä sanasta viimeiseen. Se on taideteos, jonka kieli ja tyyli ovat satumaisen kauniita. Tarina on koskettava ja tarjoaa lukijalleen jollain oudolla tavalla lohtua ja vertaistukea. Se näyttää, miten vaikea on luoda menneisyydestä tarinaa, sillä se pirstoutuu ja rakentuu uudestaan. Unet, muistot ja kuvitelmat sekoittuvat toisiinsa.

"Katso: maisema pirstoutuu ja pyy lehahtaa kuusikosta ilmaan. Linnun vihellys silpoo sanat. Vaikka kirjaimet lipsuvat otteesta, menen puiden alle seisomaan. Tarraan kiinni mihin tahansa muistoon; villapipoon ja sadevesisaaviin. Tarraan kiinni käpyyn, potkukelkkaan ja räsymattoihin. Nielen kettukarkkeja, daalianjuurakoita ja vanhoja aikakauslehtiä. Muste valuu suupielistä, painoväri.

  Silti käy niin kuin aina: Tarttumapinta katoaa. Taivas katoaa, pelto katoaa, tie katoaa.

  Pelkään, että minäkin katoan."

  

  

perjantai 2. heinäkuuta 2021

Tämä hento maailma, omassa kuolemassaan

 Pirjo Kotamäki jatkaa loisteliasta runoilijan tietään pyhimysten jalanjäljissä. Edellinen  runokokoelma, Villit linnut olkapäillä, rakentui Franciscus Assisilaisen ympärille. Uusi nimeltään Tämä hento maailma, omassa kuolemassaan  Runoja Pyhästä Birgitasta on saanut innoituksensa Pyhän Birgitan (1303-1373) elämästä. Kumpikin kuuluu  Basam Booksin Puhuttava runo -sarjaan.

  Pyhä Birgitta eli Birgitta Birgerintytär on historian hyvin tuntema, Ruotsin ensimmäinen Euroopan laajuisesti tunnettu nainen ja Pohjolan ainoa naispyhimys. Lisäksi hän on yksi Euroopan kolmesta naissuojelupyhimyksestä.  Hänestä löytyy paljon tietoa, ja neljä tärkeintä lähdettä Pirjo Kotamäki mainitseekin kirjansa lopussa. Yksi niistä on Eila Pennasen romaani Pyhä Birgitta. Tämä hento maailma, omassa kuolemassaan onnistuu hienosti runon keinoin täydentämään Pyhän Birgitan kuvaa, ikään kuin sisältäpäin mutta myös ulkoapäin, monin silmin ja usean äänen voimalla.

  Runokokoelmassa on useita puhujia. On minäpuhuja, joka haluaa tehdä matkan menneisyyteen ottaakseen selville, "minne ihminen menee, minne minä". Hän haluaa tuoda värejä Birgitan mustavalkoiseen kuvaan. Myös Birgitta puhuu minämuodossa, kun hän käy elämäänsä läpi kronologisesti. Ääneen pääsevät lisäksi Birgitan isä, kuninkaan neuvonantaja Knut,  paavit ja papit, Birgitan tytär, ruhtinas Bruno ja hänen vaimonsa; kaikki Birgitan viholliset ja hengenheimolaiset. Runojen nimet tai otsikot toimivat hyvin ikään kuin tienviittoina lukijalle, joka  pysyy hyvin matkassa ja voi vain nauttia kauniista kielestä ja elävästi havainnollistetusta keskiajan atmosfääristä.

  Pirjo Kotamäen runokieli on ilmeikästä ja virtaavaa, pakotonta. Pyhän Birgitan elämä tulee lihaksi ja hengeksi runokokoelman säkeissä. Birgitan näyt, ilmestykset  ja mielenliikkeet saavat kiehtovan ilmauksen, rakkaus aviomieheen aistillisen, suru aviomiehen ja pojan kuolemasta koskettavan. Pyhä Birgitta oli paitsi mystikko myös aikansa vallankäyttäjä ja toimi pelottomasti miehisen vallankäytön hallitsemassa maailmassa. Myös tämä puoli Birgitan elämästä tulee runokokoelmassa taitavasti ilmaistuna ilmi. Ruumiillisuus ja hengellisyys, läheiset ja vastustajat, Ruotsi ja muu maailma, usko ja politiikka; Pyhän Birgitan elämä rakentui vastakohtien pohjalle, minkä Pirjo Kotamäki on tuonut hyvin runokokoelmassaan esiin.

  Loppuun runo Birgitta tuntee kruunun painon ohimollaan:


"Äänet kukkivat juhannusvihreää, solmittua seppelettä,

 suoraan maasta tullutta, kun se muuttuu,

 se vaihtuu, se tuntuu,

 ohimolla painaa pyhä kruunu ja

 minä painun sen mukana ja säteilen,


 Alttari ryhtyy kukkimaan, itsestään, aivan kuin aukeaisi,

 aivan kuin ovi avautuisi,


 Jäljet tuntuvat ihollani, otsallani juonteet,

 kruunun laskokset ovat jääneet kiinni ihoon,

 joku pyytää: sinä tulet, sinä jäät ja

 painoni on tässä, pyhän kruunun mukana tullut painava keveys:

 Minut on kutsuttu tähän hetkeen.

 


  (Pirjo Kotamäki Tämä hento maailma, omassa kuolemassaan 2021)

  

perjantai 11. kesäkuuta 2021

Untranslated Nature Kääntämätön luonto

 Runosvengi-kollektiivin kaksikielinen runoantologia Untranslated Nature  Kääntämätön luonto (Rosetta Versos) on ilmestynyt. On ilo ja kunnia saada olla viidellä runolla mukana tässä ulkoasuaan myöten tyylikkäässä ja sisällöltään painavassa antologiassa, jossa on runoja 18 runoilijalta. Teemat ovat suuria: ihmisyys luonnossa ja ympäristössä ilman kielellisiä ja maantieteellisiä rajoja. Suurin osa runoista on sekä suomeksi että englanniksi. Riika Kotka toteaa antologian johdannossa, että runoja ei voi aina kääntää onnistuneesti kielten syntaktisten, tyylillisten ja kulttuuristen erojen vuoksi. Käännöstyö on alkuperäisen tekstin tulkintaa, yritys tavoittaa runon henki.  Antologian kääntäjiä ovat mm. Andy Willoughby, Kasper Salonen, Lauri Vanhala, Maikki Soro, Anne Ketola ja Runosvengin runokäännöstyöpaja.

  Esipuheessa antologian toimittajat, Andy Willoughby ja Zoila Forss, toteavat, että ilmastonmuutos ja sen mukanaan tuomat seuraukset aiheuttavat myös eksistentiaalisen uhan ihmiselle. Kuten romantiikan ajan runoilijoille myös antologian runoilijoille luonto on ihmisen kuvastin; ilon ja varoituksen lähde. Ihmisen tulee  miettiä uudelleen asemaansa ekosysteemin osana. Antologian runot kuvastavat  kaleidoskoopin muuttuvien kuvien tapaan luonnon monimuotoisuutta ja vivahteikkaita näkemyksiä siitä.

  Keitä nuo 18 runoilijaa sitten ovat? Runosvengin viisikon lisäksi mukaan on kutsuttu Runosvengin työpajoissa ja muissa tilaisuuksissa ahkerasti käyneiden runoilijoiden runoja. Runoilijat ovat: Ursula Anttila-Halinen, O.R. Helle-Kotka, Pirjo Kotamäki, Leena Sainio, Zoila Forss, Andy Willoughby, Kasper Salonen, Lauri Vanhala, Diliana Stoyanova, Shashank Mane, Diana Mistera, Leena Kellosalo, Ye Yint Thet Zwe, Anna Paula Herrera, Farzaneh Hatami, Msblackrose, Mohamed Sleiman Labat, Yassen Ghaleb. Kirjan lopussa on kaikista lyhyet elämäkerrat, joista huomaa, että myös antologian kirjoittajat edustavat kulttuurin monimuotoisuutta ja rikkautta. Suurelle osalle runoilijoista suomen kieli on se kolmas kieli, oman äidinkielen ja englannin lisäksi, mutta runouden kieli on kaikille yhteinen, universaali kieli.

  Antologiassa on yhteensä 51 runoa, joista 45 on käännetty, joko suomesta englanniksi tai englannista suomeksi. Kuusi runoa on alkuperäisessä englanninkielisessä asussaan. Jokaiselta runoilijalta on yhdestä viiteen runoa.  Runojen sisällöllinen ja tyylillinen diversiteetti on hurmaavaa. On lyhyttä ja pitkää, minimalistista ja polveilevaa, julistavaa ja taiteellisesti kunnianhimoista. On viitteitä japanilaiseen runouteen, Kalevalaan, Italiaan, Helsinkiin, Englantiin, Saharaan. On kieli-ilottelua, huumoria, syvyyttä, tummia sävyjä, filosofista pohdintaa.

  Antologian runoissa   kirsikkapuu kukkii, aurinko twerkkaa, metsän sekakuoro soi, Uutelan erakko valaisee itsensä oudoin tähtikuvioin. Silmä herää ilman nilviäisen mustetta, varis lentää Helsingin yllä, solukunnat kuljettavat tummia uutisia. Puut kurottavat valoon, lumi ja vesi pakenevat vankilan kaltereita, nurmen ohuet terät lepäävät niityillä. Peikonkulta hohtaa sammalkiven juuressa, temppelit ovat täynnä hiekkaa, siellä kaukana väsyneet hevoset lepäävät. Olen kauneuden kauppias, täysikuu saapuu pyyhkimään kyyneleeni, when summer is so deeply green it hurts, the giant sun is tired of my silence, between the withering time ...

  Rakas lukijani! Jos haluat vaikuttua runoilijoiden, runojen, luontonäkemysten moninaisuudesta, kehotan sinua tarttumaan tähän runoantologiaan Untranslated Nature  Kääntämätön luonto.

  

  

lauantai 1. toukokuuta 2021

Mitä en koskaan oppinut

 Merete Mazzarella, Liisa Enwald, Jaana Seppänen, Anu Silfverberg, Silvia Hosseini, Koko Hubara - ja Leena Krohn. Miten paljon meillä onkaan Suomessa (nais)kirjailijoita (lienee epäkorrekti ilmaisu), jotka kirjoittavat esseitä, tuota kuningaslajiksi (kuningatarlajiksi) nimettyä kirjallisuusgenreä. Olin pari vuotta sitten Antti Arnkilin esseekurssilla, jossa yritin kovasti kirjoittaa yhtä esseetä. Sain aikaiseksi jonkinlaisen, mutta kunnioitukseni kokonaisia esseekokoelmia kirjoittavia kirjailijoita kohtaan nousi huimasti. 

  Leena Krohnin uuden esseekokoelman nimi on Mitä en koskaan oppinut (nimiessee on jätetty viimeiseksi, joten lukija joutuu uumoilemaan loppuun asti, mitä kuuluisa kirjailija ei oppinut). Takakannessa tiivistetään teoksen sisältö: Krohn kertoo muun muassa lapsuudestaan ja kirjoittamisen syntyhetkistä, liikkeelle sysänneistä lauseista ja näyistä. Hän kirjoittaa myös siitä, mikä häiritsee, millaisia rajoituksia vapaa sana voi kohdata. -  Kirjaa voi pitää eräänlaisena retrospektiona, katsauksena omiin julkaistuihin teoksiin.

  Ensimmäisessä Aika herätä -nimisessä osassa Krohn ilmoittaa kiittävänsä kirjallaan nuoruutensa neljää lausetta, jotka muodostuvat kirjan  (ja kirjailijan koko tuotannon) punaiseksi langaksi. Ne ovat hänen mukaansa arvoituksia, jotka ovat pakottaneet kysymään; epäilijän uskontunnustuksia.  Calderonin "Elämä on unelma, josta herättyämme jää jäljelle vain omien tekojemme muisto" Krohn kertoo lukeneensa kymmenvuotiaana. Se avaa eettisen näkökulman elämään. "Et ole paikassa, vaan paikka on sinussa"  -lauseen kirjoitti Angelus Silesius, jonka runo sisältyi Helvi Juvosen runokokoelmaan, hänen suomentamanaan. Lause tarkoittaa Krohnin mielestä, että todellisuus on sisäisesti meissä. "Katukivien alla on rantahiekkaa." Pariisilaistalon seinään kirjoitettu graffiti ilmaisee Krohnin mukaan kokonaisen maailmankäsityksen. " Maailmassa on vain yksi ihminen ja hänen nimensä on Kaikki ihmiset" on hänen tiivistyksensä Carl Sandburgin runosta.

  Koulumuistot on kuvattu ihanan elävästi. Koulu on paha erehdys: "En pitänyt koko jutusta." Kirjat ja lukeminen kiinnostavat (tietysti; en tiedä yhtään kirjailijaa, jota eivät). Kirjailija ja hänen sisarensa sairastavat polion, sillä poliorokotusta ei vielä ollut.  Kansakoulun jälkeen sisarukset siirtyvät Helsingin tyttökouluun Hallituskadulle. Siellä vietetyt kuusi vuotta kuuluivat Krohnin mielestä hänen elämänsä synkimpiin. Isä sairastuu ja kuolee, lapsuus loppuu. Krohn alkaa kirjoittaa, melankolisia ja synkkiä säkeitä. Hän määrittelee itsensä 15-vuotiaana: hänellä on "tajunnan laajentumisesta aiheutunut tuskaneuroosi".  Krohn kiinnostuu myös elokuvista. Hän pääsee rehtorin armeliaisuudesta lukioon Helsingin Yhtenäiskouluun. Uusi aika alkaa: tiedonjano herää.

  Krohn pohtii myös aikaa, sen kulumista ja kiihtymistä. Donnea lainaten hän toteaa, että inhimillinen tietoisuus luo illuusion ajan lineaarisuudesta, vaikka menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden tapahtumat ovat yhtäaikaisesti läsnä. Aika on sarjallinen. Oman esseensä saa Helsinki: Kaupunki jossa synnyin. Muistikuvat kaupungista kerrostuvat toistensa päälle: " Sen, mitä näemme, lävistää se mitä on nähty." Muistot tungeskelevat hänen mukaansa sisällämme niin väkivahvoina, niin värikkäinä, niin raskaina, niin sietämättöminä ja niin vaikeasti karkotettavina.

  Esseekokoelman toinen osa on nimeltään Tieto ja näky. Kun tulee vanhemmaksi, alkaa ihmetellä myös kaikkea jokapäiväistä ja luonnollista: kukkaa ja kasveja. Krohnin mukaan "Kukan katsoja on olemisen tuntemattomuuden, sen puhtaan selittämättömyyden äärellä". Hän pohtii teostensa estetiikkaa, jonka perusteet ovat hänen mukaansa inhimillisessä tietoisuudessa ja kielessä sen kaikkine sumeuksineen. Todellisuus perustuu "jaettuihin uniin" ja on sekä subjektiivinen että objektiivinen. Krohn sanoo, että hänelle ei ole olemassa estetiikkaa tai taidefilosofiaa ilman moraalifilosofiaa. Hän kertoo kiinnostuneensa keinoälystä ja -elämästä ja pohtii, mitä meille tapahtuu, miten muutumme, kun synteettinen evoluutio yhä etenee, mutta eettinen evoluutio ei ole ehkä vielä alkanutkaan.

  Sanojen kuvat -essee kuvaa kiehtovasti kirjoittamista. Krohn kutsuu kirjoittajaa sanojen saalistajaksi; sanat pyydetään kielen syvänteistä, ja siihen tarvitaan kärsivällisyyttä, hiljaisuutta ja kiireettömyyttä. Ei voi tietää, mitä pinnan alla tapahtuu. Onko siellä saalis vai saalistaja. Osaston muut esseet käsittelevät tietoisuutta, unia, kuolemaa ja kuolemattomuutta, yliluonnollisuutta, synkronismeja; tuttuja teemoja Krohnin kirjoista.

  Kolmannessa  osassa Sormi huulilla on mm. esseitä internetistä, kirjallisuuden kaupallistumisesta, informaatiovaikuttamisesta, kirjojen kääntämisen vaikeudesta, sukupuolista, kulttuurisesta sensitiivisyydestä, totuuden etsimisestä, kritiikistä, ydinvoimasta.  Näihin kaikkiin Krohn ottaa kantaa, rohkeasti ja lahjomattomasti.

  Neljäs ja viimeinen osa on Mitä en koskaan oppinut eli mitä en oppinut syyllisyydestä enkä viattomuudesta; rahasta enkä köyhyydestä ja rikkaudesta; kielestä ja kirjoittamisesta; mitä en koskaan opetellut ja silti opin. Nämä sisältävät huikeaa pohdintaa eläinten oikeuksista, finanssikapitalismin kieroudesta, kirjoittamisesta taisteluna yksiulotteista ihmiskuvaa vastaan, kirjoittajan ja lukijan yhteisestä salaisuudesta. Esseekokoelman päättää kolme pitkää runoa (Uskoisinko silmiäni, Henkien metsä ja Salassa) sekä Jälkisanat, jossa Krohn kirjoittaa: "En ole voinut olla toistamatta itseäni, en palaamatta uudelleen samoihin aiheisiin. Se ei ole omaa syytäni vaan elämän, joka tarjoaa kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Juuri ne ovat kysymyksistä parhaita. --En ole myöskään voinut paeta ajastani enkä aikaani, vaikka usein olisin halunnutkin niin tehdä. Vaikeinta ajassa on, että se vaihtuu ennen kuin siitä ymmärtää mitään."

torstai 1. huhtikuuta 2021

Tie, totuus ja kuolema sekä Syksystä syksyyn

 Kaksi mieleistä esseekirjaa eli kirjoja joissa pohditaan syvällisiä ja ollaan viisaita: Silvia Hosseinin yhdeksän esseetä sisältävä Tie, totuus ja kuolema  sekä Merete Mazzarellan esseepäiväkirja Syksystä syksyyn, jonka luvut on nimetty kuukausien mukaan.

  Silvia Hosseinin  esseekokoelman johdannossa kirjoittaja ilmoittaa, että kokoelma on kirjoitettu vastakohtien välisellä kujalla, kevyen ja painavan välissä.  Essee merkitsee matkaa, jossa mahdollisuus on melkein yhtä tärkeä kuin matka itsessään. Hosseini, samoin kuin monet muut kirjailijat, matkustaa paljon. Tuntuu, että irtautuminen ja toisin näkeminen on suorastaan välttämätöntä kirjoittamiselle. Hosseinin sanoin muistikuvat matkoista synnyttävät hienovaraisia assosiaatioita, jotka loksauttavat jotain, joko paikoilleen tai pois paikoiltaan tavalla, jonka ansiosta ajatus tai teksti voi myöhemmin syntyä. Kaikki potevat syyllisyyttä lentämisen takia, mutta silti matkustavat. Paitsi tietysti nyt, kun kaikki matkustaminen on mahdotonta.  Hosseini toteaa, että puoliakaan kokoelman esseistä ei olisi syntynyt ilman matkustamista. Hän pohtii, että tehokkain työkalu kasvihuonepäästöjen alentamiseksi olisi päästökaupan tai -verotuksen kiristäminen.

  Hosseini oleskeli kuukauden Syrakusassa, Sisiliassa. Esseessään Etsivä löytää hän pohtii idän vaikutusta eurooppalaiseen kulttuuriin ja sitä, miten paljon filosofia, lääketiede ja matematiikka ovat velkaa arabialaiselle tutkimukselle, kuten myös arabimaiden nykyistä alennustilaa.  Esseessä Miesten tarinoita suurennuslasin alla on Jack Kerouacin Matkalla, jota lukiessaan Hosseini pohtii suhdettaan feminismiin. Kerouacin teosta on luettu väärin pelkästään maskuliinisena uhona, vaikka se nousee hänen mielestään reaalimaailmaakin kuvaavana sanojen ilmeisen merkityksen yli taajuudelle, joka on syvempi, selittämättömämpi, häkellyttävämpi kuin elämä sellaisenaan. Patriarkaalinen kulttuuri rajoittaa Hosseinin mukaan naisia ja sukupuolivähemmistöjä, mutta se rajoittaa myös miehiä.

  Ylpeys, ennakkoluulo ja Pääoma -essee tarkastelee Jane Austenin romaania pääoman ja luokan  eli omistamisen näkökulmasta. Se on ehkä "akateemisin" kirjan esseistä, ja Hosseini siteeraakin ahkerasti ranskalaista taloustieteilijää Thomas Pikettyä. Essee laajenee pohtimaan epätasa-arvoisuutta ja naisille suunnattuja sijoitusneuvokirjoja.  Kuka minä olen? pohtii 140  numeroidun väite-ja kysymyslauseen muodossa identiteettiä, joka on päättymätön prosessi, kirjoittajansa mukaan. Iranilaisia kirjeitä -esseessä pohditaan kirjeissä rakastetulle, mitä on olla iranilainen, mitä on olla muslimi. Siitä saa pohdinnan ohessa todella värikkään ja autenttisen oloisen kuvan Teheranista.

  Menetyksen ammattilaiset käsittelee kuolemaa ja Hosseinin nuorena kuollutta pikkuveljeä, Marraslinnut kirjoittajan rakastamia lintuja. Hosseinin mukaan linnut tiivistävät hetkeen enemmän kuin oman olemuksensa: "Lokin kirkuna kesäpäivänä havahduttaa huomaamaan , miten merkityksillä ladatusta, täydestä kokemuksesta on kyse. Linnun huuto käynnistää elävän kuvan, jossa tiedostan jalkateräni asennon sandaalissa, kimalaisen tanssin ja pensasruusujen tuoksun, jota päivän raukea kuumuus voimistaa." Monissa kulttuureissa linnut liitetään kuolemaan. Niiden katoaminen varoittaa myös ihmistä kuolemasta.  Viimeinen essee, Aurinkokuningatar, käsittelee sairautta, peräaukon fisteliä, josta kirjoittaja kärsii. Sama vaiva oli myös Aurinkokuninkaalla. Essee laajenee pohtimaan groteskia, karnevaalikulttuuria, köyhien maiden tyttöjen koulunkäynnin keskeytymistä hygieniasyistä, ruumiin haurautta, sitä miten ruumis lopulta hajoaa, maatuu tai palaa mutta muuttuu joksikin muuksi: mullaksi, tuhkaksi, atomeiksi, tähtipölyksi.

  Silvia Hosseinin ja Merete Mazzarellan teoksille on yhteistä paitsi pohtiminen ja sivistyneet viittaukset lukuisiin muihin teoksiin myös jonkinlainen korostunut tietoisuus elämän hauraudesta, varmaankin koronasta johtuen. Kummallakin on myös läheinen ja lämmin suhde kumppaniinsa, joka saa rakkaudentunnustuksia, julkisia siis. Tämä on mielestäni liikuttavaa, näinä epävarmoina aikoina.

    Syksystä syksyyn -kirjassaan Mazzarella pohtii tapansa mukaan monenlaisia asioita. Kirja alkaa syyskuusta 2020, ajasta ennen koronaa.  Hän kertoo halunneensa neljäkymmentä vuotta kirjoitettuaan löytää rennomman tavan kirjoittaa, sellaisen joka liittäisi yhteen elämän ja kirjoittamisen. Kuten Hosseini Mazzarella haluaa sekoittaa korkeaa ja matalaa, suurta ja pientä. Hän pohtii ajan kulumista, vanhenemista, Fredrika Runebergia, Ellen Thesleffiä, kirjoittamiaan teoksia, nostalgiaa, vanhempiaan, lapsenlapsiaan. Mazzarella opettaa edelleen: antropologeille akateemista kirjoittamista ja ruotsalaisille lääketieteen opiskelijoille kirjallisuutta ja luovaa kirjoittamista. Hän matkustaa miehensä kanssa Australiaan ystäviään tapaamaan mutta joutuu tulipalojen aiheuttaman ilman saastumisen takia palaamaan takaisin monta viikkoa etuajassa.

  Helmikuussa 2021 Mazzarella täyttää 75.  Hän suunnittelee syntymäpäiväjuhlia suvulle Englannin Canterburyyn maaliskuun loppupuolelle ja varaa matkoja ja hotelleja. Vielä voi matkustaa Tukholmaan, Uppsalaan ja Reykjavikiin. Mazzarella lukee kirjoja polarisaatiosta ja suree pakolaisongelmaa.  Hän on maininnut koronan ohimennen muutamia kertoja mutta maaliskuun 13. päivä kaikki muuttuu. Seminaarit, esiintymiset, tapaamiset, matkat peruuntuvat. Kaikki tuntuu epätodelliselta, kun mitään ei  voi suunnitella.

  Mazzarella siirtyy miehensä kanssa kesäasunnolle, Tammisaareen. Hän pitää yhteyttä omaisiinsa ja ystäviinsä videoyhteyden ja sähköpostien avulla ja jatkaa maailmantilanteen seuraamista ja pohtimista seuraamiensa uutisten ja aiheeseen liittyvien kirjojen avulla, kriittisesti ja terävästi. Hän kirjoittaa, miten me sodan jälkeen varttuneet olemme olleet hemmoteltuja ja pitäneet itseämme jossakin mielessä valittuina emmekä ole koskaan kuvitelleet joutuvamme koetukselle.  Mazzarella kysyy ihmetellen: " Miten on mahdollista, että emme koskaan kuvitelleet joutuvamme koetukselle?"

  Mazzarella koettaa opetella olemaan kärsivällisempi ja nauttimaan klassisesta musiikista. Hän viihtyy luonnossa ja tarkkailee lintuja ja yrittää elää hetkessä.  Kirjansa loppupuolella  Mazzarella kertoo, miten hän törmäsi Ruth Ozekin romaanissa A Tale for the Time Being mielestään kiehtovaan japaninkieliseen ilmaukseen Zuibun nagaku ikasarate itadaite orimasu ne, jonka vivahteikas käännös kuuluu: " Olen saanut elää pitkään maailmankaikkeuden tutkimattomien ehtojen ansiosta, mistä olen syvästi ja nöyrästi kiitollinen."  Kyseistä ilmausta on kutsuttu kiitollisuustempukseksi, eikä kukaan pysty lausumaan sanoja vihaisena. Mazzarellalle riittää Monica Brawin käännös: "Olen saanut elää melko pitkään - ja siitä olen syvästi kiitollinen."

  

sunnuntai 7. maaliskuuta 2021

Kuihtuminen

 Armoton, misantrooppinen, häijy, ilkeä, julma, viiltävä, absurdi, morbidi, hurja, tabuja rikkova, kauhistuttava.  Kuitenkin hauska, tarkka, havainnollinen, satiirinen, itseironinen, paikoilleen naulitseva, osuva. Tällä adjektiivilitanialla luonnehdin Antti Hurskaisen uutta kirjaa Kuihtuminen, jota luin kello neljään yöllä, koska en voinut lopettaa sen lukemista.  Kuihtumista ei ole tarkoitettu tosikoille, romantikoille, mielensä herkästi pahoittaville ( takakannessa pitäisi lukea Kielletty yli 70-vuotiailta, alle 30-vuotiailta, elämään uskovilta).  Sen musta huumori ei valaise päivää vaan saa sen entistä synkemmäksi. Mutta tyyli on huippuunsa viritetty; jokainen sana on piiskansivallus: viuh, viuh, viuh.

  Kuihtuminen on lajihybridi. Se muistuttaa romaania, dekkaria, esseekokoelmaa, pamflettia. Anna-Leena Härkösen, Antti Nylénin, Matti Mäkelän tyyliä. Jossain kohdassa kirjaa minäkertoja mainitsee esikuvikseen kirjat Sissiluutnantti (Paavo Rintalan), Ihminen joka järkkyi (Christer Kihlmanin), Aiheita (Jouko Turkan) ja Routavuosi (Juha Seppälän). Kirjoja jotka aikoinaan järkyttivät pientä Suomea.  Kirjan minäkertoja toi mieleeni myös Salingerin Holden Caulfieldin, tosin vanhempana ja kyynisempänä. Kummankin katse on lahjomaton.

  Mihin Kuihtumisen miekanpistot sitten osuvat?  Kriitikoihin, epärehellisiin kirjailijoihin, hoitokotivanhuuteen, autofiktioon, nuorekkaaseen vanhenemiseen, (media)seksikkyyteen yms. Ei ole monta asiaa, jotka itseään elävänä kuolleena pitävää minäkertojaa ilahduttavat. Hän elää omasta vihastaan, mutta yrittää silti etsiä asioita, jotka tuntuvat oikeilta, autenttisilta. Masentuneena hirttäytynyt kollega on ollut se oikea asia, ehkä. Kuolema on oikea asia.

  Kuihtuminen viittaa vanhenemiseen, luovuuden ehtymiseen, elämänvoiman hiipumiseen. Kuihtuminen alkaa Kuopiosta, jossa minäkertoja on käynyt kirjastossa esiintymässä. Hän matkustaa junalla Kouvolaan, toiseen kotiinsa (toinen on Helsingissä). Mielessään hän kertaa elämäänsä: lapsuuttaan, nuoruuttaan, kirjailijanuraansa, suhdetta vanhempiinsa ja isovanhempiinsa. Hänen vierustoverinaan istuu vanha mies, jolle kertoja kuvittelee elämän. Vanha mies on vertauskuva pelätylle vanhenemiselle, kuihtumiselle. Hänen ja minäkertojan elämät kohtaavat, kulkevat hetken rinnakkain, yhtyvät, sammuvat.  Kenties tämäkin on vain minäkertojan mielikuvitusta, fiktiota.

  Kuihtumisen loppu on tietoisen provosoiva:

  "Olen esittänyt liian synkkiä ennusteita tulevaisuudestani. Vielä eilen opettelin tilastoja ulkoa. Eliniänodotteeni on 69,22 vuotta, eikä minulla ole varaa eksyä persoonallisiin ratkaisuihin. Olen käyttänyt kiertoilmauksia, vaikka tavoitteenani on ollut haistatella väkijoukossa. Meitä ei ole täällä paljon. Kiva, että pääsitte kuuntelemaan, kirjaa saa kanttiinista. Haistakaa vittu."

  

  

  

  

  

maanantai 1. maaliskuuta 2021

Mitä Tolstoi todella sanoi

 Tolstoi on maailmankirjallisuuden klassikko, jonka teokset  (ainakin Sota ja rauha sekä Anna Karenina) ovat kaikille tuttuja, viimeistään televisiosovitusten ja elokuvien jälkeen. Aikanaan Tolstoi tuli koko maailman tuntemaksi filosofina ja rauhanjulistajana. Millaiselta hän näyttää 2000-luvun perspektiivistä tarkasteltuna? Tähän alunperin kevättalvella 2019 luentosarjana toteutettu Mitä Tolstoi todella sanoi yrittää 11 kirjoittajan voimin vastata. Mielenkiintoinen teos, joka hartaalle Tolstoin ihailijallekin antaa jotain uutta.

  Esseessään Miksi Tolstoi ei ole vesimeloni Mika Pylsy pyrkii näyttämään, ettei ero kirjailija-Tolstoin ja saarnaaja-Tolstoin ole selkeä. Vaikka Tolstoi joutui Anna Kareninan kirjoitettuaan uskonnolliseen kriisiin ja  kielsi siihenastisen tuotantonsa ja elämänsä, hän oli koko elämänsä ajan ollut ristiriitainen oman elämänsä kulkija. Hän saattoi muuttaa mielipiteitään kaikkein perusluontoisimmistakin kysymyksistä. Ailahtelevuus oli Pylsyn mukaan osoitus totuudenetsinnästä, jota Tolstoi harjoitti koko elämänsä. Vapaus oli hänelle tärkeää, ja hän kammosi tiedostamatonta, automaattiseksi muuttunutta elämää. Häntä ärsytti kaikenlainen sovinnaisten tapojen noudattaminen. Tolstoi ei tunnustanut minkäänlaisen vallan tai vallankäytön laillisuutta.  Rousseau ja Goethe olivat hänelle tärkeitä oppi-isiä. 

  Matti Klinge esittelee Sota ja rauha - historiaa vai romaani? -esseessään Tolstoin historianharrastusta ja hänen käyttämiään lähteitä. Vesa Karonen kuvaa esseessä Tolstoin sota, fiktiot ja todellisuus, miten Tolstoi uudisti sotakuvausta: hän käsittelee sotaa teoksissaan erilaisina fiktioina.  Karosen mukaan Tolstoi on sota-aiheisen kirjallisuuden merkittävimpiä vaikuttajia, ja se näkyy myös suomalaisessa sotakirjallisuudessa ja joidenkin kirjailijoiden pasifistisissa näkemyksissä.

  Virpi Hämeen-Anttila käsittelee esseessään Tolstoin kirjaa Ivan Iljitsin kuolema, jota haluaa analysoida tavallisen lukijan näkökulmasta. Kirja käsittelee kuolemanpelkoa yhdistyneenä elämän merkityksellisyyden etsintään, mikä on Hämeen-Anttilan mukaan leimallista sekä Tolstoin elämälle että hänen tuotannolleen.  Tintti Klapuri vertailee esseessään Tolstoin ja Tsehovin erilaisia käsityksiä kuolemasta ja kuolemattomuudesta.  Tolstoi, jonka maailmankatsomus oli kristillinen, pohdiskeli Klapurin mukaan elämän ja kuoleman suhdetta koko myöhäistuotannossaan. Tsehov, luonnontieteilijän näkökulmastaan, kommentoi Tolstoin käsityksiä omissa kertomuksissaan.

  Sirpa Kähkösen Näen punaista (Tolstoi ja yksityiskohta) ihmettelee, miten taitava Tolstoi oli kuvatessaan yksityiskohtia, joiden avulla lukija johdatetaan kirjan syvempiin teemoihin. Silja Rantanen puolestaan, miten vähän Tolstoin romaaneissa on viittauksia kuvataiteeseen.  Tolstoi kuvaa hänen mukaansa mestarillisesti aistihavaintoja, mutta ei löydä niitä kuvataiteesta. Silti hänen romaaneillaan on yhtymäkohta kuvataiteeseen rakenteen sommittelun kautta. Tolstoin  kerronnassa on yllättäviä kohtia, joita Rantanen kutsuu poikkeamiksi. Ne ylittävät romaanitaiteen tavanomaiset pelisäännöt.

  Martti Anhava kuvaa esseessä Pakenija Tolstoi tämän viimeistä lähtöä kodistaan mutta osoittaa, että pakeneminen on jatkuva aihe ja teema sekä Tolstoin omassa elämässä että hänen tuotannossaan. Pakenemiset ovat Anhavan mukaan yrityksiä selvitä solmuisesta elämäntilanteesta.  Tolstoi näki niissä myös syvälle käyvän muutoksen, uuden alun mahdollisuuden.  Antti Alanen käsittelee esseessään Tolstoi ja elokuva Tolstoin kirjojen filmatisointeja. Tolstoin tuotantoa on filmattu paljon, erään laskelman mukaan 210 kertaa.  Hänen kirjojaan on käytetty elokuvakoulujen oppikirjoina niiden elokuvallisuuden ( esim. paralleelimontaasi, monihenkilöisyys, dialogi, vitalismi) vuoksi.

  Juhani Niemi käsittelee esseessään Tolstoi ja Järnefelt kahden kirjailijan suhdetta, aihetta, jota on tutkittu paljon. Niemen mukaan on olennaista havaita, että Tolstoin opit väkivallan vastustamisesta ja omassa elämässä toteutetusta tasa-arvosta ulottuivat Suomessa eri kansalaispiireihin ja useiden taiteenalojen edustajiin. Useat keskeiset suomalaiset kirjailijat alkoivat kiinnostua Tolstoin aatteista 1880-luvulta lähtien. Niemen mielestä, 2000-luvun perspektiivistä katsottuna, Tolstoi elää edelleen kaunokirjallisilla ansioillaan, riippumatta siitä, millaisia aatteita on hengentuotteisiinsa puhaltanut.

  Kirjan viimeinen essee, Ben Hellmanin Mitä Tolstoi todella sanoi, on omien sanojensa mukaan lyhyt johdatus tolstoilaisuuteen. Läpi Tolstoin tuotannon korostuu ajatus, että ihmisen ei tule elää itsekkäästi, vain omia tarpeitaan ja omaa etuaan ajatellen, vaan sen sijaan seurata Jumalan tahtoa, mikä on yhtä kuin rakkaus ja hyvyys lähimmäistä kohtaan. Hellmanin mukaan Tolstoin suuri, ratkaiseva löytö oli se mitä hän kutsui Jeesuksen viideksi käskyksi, jotka on löydettävissä Vuorisaarnasta. Tolstoi uskoi, että ihmiskunta seisoi uuden aikakauden kynnyksellä. Kaiken elämän kunnioittaminen, rakkauden velvoitus ja väkivallan kieltäminen eivät olleet hänen mielestään utopiaa vaan päämäärä, joka oli jo yleismaailmallisesti toteutumassa.   Hellman lopettaa esseensä paljon puhuvasti: "Vuosi oli 1905."

  

  

  

tiistai 2. helmikuuta 2021

Kirjoja surusta - Valkoinen kirja ja Mustaa valoa

 Valkoisen lumen keskellä tuntuu luontevalta tarttua eteläkorealaisen kirjailijan Han Kangin teokseen Valkoinen kirja (suomentanut Taru Salminen). Se on kirja minäkertojan parin tunnin ikäisenä kuolleelle esikoissisarelle. Hän haluaa muistaa sisarensa ja näyttää hänelle valkoisia, puhtaita asioita. Valkoisen kirjan tyyli on minimalistinen, erittäin runollinen. Kuolleen vauvan riisinvalkoinen iho yhdistyy kaikkeen valkoiseen: lumeen, kukkiin, sumuun, lintuun, suolaan, kiveen, paperiin, kuuhun...

  Kirjan tunnelma on hauras, surumielinen. Vastasyntynyt kuolee alkutalvesta, kun kuura peittää maan. Vasta kun minäkertoja matkustaa maapallon toiselle puolelle, hän joutuu kohtaamaan kätketyt muistonsa, kaupungissa, joka toisessa maailmansodassa pommitettiin raunioiksi. Kuollut sisar kulkee kertojan rinnalla, ikään kuin hänen sijastaan. Valkoinen merkitsee puhtautta:

"Mahtavatko tuollaiset huikaisevan valkoiset esineet liikuttaa mieliämme siksi, että sisimmässämme aaltoilee jokin tahraantumaton valkoisuus. "

  Se merkitsee hänelle myös hiljaisuutta:

"Hän otti valkoisen kiven silloin tällöin esiin laatikosta  ja asetti kämmenelleen. Hän ajatteli, että jos hiljaisuuden voisi tiivistää aivan pieneen ja kiinteään muotoon, tältä se tuntuisi."

"Näen sinut koivikon hiljaisuudessa. Näen sinut talviauringon säteitä tulvivan ikkunan äänettömyydessä. Näen sinut kattoon osuvissa auringonsäteissä poukkoilevien, kimaltelevien pölyhiukkasten joukossa. - - Siinä valkeudessa, kaiken valkoisen seassa, hengitän sisään viimeisen uloshenkäyksesi."


Yhtä kauniisti, joskin voimakkaammin, on kuoleman aiheuttama suru kuvattu Katriina Huttusen teoksessa Mustaa valoa  (Muistiinpanoja hautausmaalta). Surun istukka oli Huttusen aiempi teos, jossa hän kuvaili tyttärensä itsemurhan aiheuttamaa raastavaa surua ja syyllisyyttä. Uudessa teoksessa suru ei ole kadonnut mihinkään; se ei päästä irti eikä kirjoittajakaan päästä sitä irti. He ovat yhtä.

  Huttunen käy yhä päivittäin Hietaniemen hautausmaalla, jonka kolumbaariossa eli uurnaholvissa hänen tyttärensä tuhkauurna sijaitsee.  Hän istuu tuntikausia kolumbaariossa, käy äänetöntä dialogia tyttärensä ja itsensä kanssa, tekee muistiinpanoja, lukee kuolemankirjallisuutta. Hän kävelee myös hautausmaalla, tekee havaintoja sen kasveista ja eläimistä, työntekijöistä ja muista haudoista. Mustan valon tyyli on kaunokirjallista, runollista, havainnollista ja tarkkaa.  Mustaa valoa, kuten Valkoista kirjaakaan, ei voi jättää kesken. Lukija on kuin lumottu astellessaan surijan rinnalla. Huttunen kirjoittaa surun näkyviin, antaa sille sanat, ja lukija saa outoa lohtua raskaasta melankoliasta, joka ei väistele.

  Hautausmaalla kaikki on surun merkitsemää: surukuusia, joilla on riippaoksat ja apeat, kapeat hartiat, pimeän päivän epäsuoraa mustaa valoa, vanhojen hautojen unohtuneita salaisuuksia. Huttunen kuvailee kirjaansa hautausmaan kartaksi, jonka lyhyet luvut ovat hautakiviä. Niiden ääreen voi lukija hetkeksi pysähtyä. Hän kutsuu kuolemansuruaan ikivihannaksi. Hietaniemi on hänen surunsa ruumiillinen ja henkinen tila. Siellä toteutuu hänen mukaansa elämän ja kuoleman välitön vuorovaikutus. Hautausmaalla suru varjelee häntä kaikelta turhalta ja ylimääräiseltä. Surua ei voi kieltää, sillä se on intensiivistä kestosurua:

"Suruni ei etene lineaarisesti. Surun sykli on ja pysyy, jatkuu ja toistuu, voimistuu koko ajan, kiihtyy, kiertyy itsensä ympärille. Jokainen päivä ja jokainen vuodenaika Hietaniemessä on yhtä paras.- - Suru on hydra."

  Teoksensa lopussa Huttunen kertoo eri puolille Eurooppaa sijoitetuista kompastuskivistä, jotka ovat holokaustissa kuolleiden miniatyyrimuistomerkkejä. Niihin on kaiverrettu nimi ja päivämäärä. Ne merkitsevät vertauskuvallisesti sitä, ettei ihmistä ole unohdettu niin kauan kuin hänen nimensä muistetaan. Myöskään Huttunen ei halua unohtaa lastaan. "Sureminen on velvollisuus."

keskiviikko 27. tammikuuta 2021

Rapuoopperaa

 Leena Sainion toinen runokirja on nimeltään Rapuooppera (Enostone), joka on tarkoitettu lapsille ja lapsenmielisille. Mikä runsaudensarvi se onkaan! Kokonaisuus on nautittava, aikuisenkin lukijan mielestä. Omasta lapsuudestani muistan Marjatta Kurenniemen, Kaija Pakkasen ja Kirsi Kunnaksen runokirjat, joita äiti meille lapsille luki ja jotka kirjaimellisesti luettiin puhki. Lapsi nauttii kielestä, kunhan hänelle tarjotaan runoja. Ehkä sanoilla leikkimisen tärkein agenda on se, että näin lapsi kuin luonnostaan oppii, että oma koti voi sijaita myös kielessä, varsinkin omassa äidinkielessä. Kirjallisuus ja mielikuvitus yleensäkin ovat oivallisia elämänkumppaneita.

  Omille lapsilleni luin kaikenlaisia lastenkirjoja ääneen. Runokirjoja olivat Pikku Pegasos (joka sisälsi 400 kauneinta lastenrunoa), Jukka Itkosen ja Tuula Korolaisen runokirjat ja tietysti Kunnaksen Tiitiäiset. Sittemmin en ole seurannut lastenrunokirjoja: luullakseni niitä ei niin kauheasti julkaista, joten Leena Sainion Rapuooppera vastaa hienosti tarpeeseen. Rapuoopperassa riittää runoja eri-ikäisille lapsille: ikähaitari voisi olla neljästä murkkuikäisiin, jos nyt mitään ikärajoja pitää vetää.

  Rapuooppera jakautuu kolmeen osaan, jotka ovat Ihmeellinen elämä, Eläimet ja luonto ja Universumin mysteeri. Ensimmäisessä osassa esitellään mm. aforismi, haiku, tajunnanvirta ja loitsu, joiden tekoon lukija saa myös ohjeet. Runojen sävy on leikkisä ja pohdiskeleva (mikä on ajatus, entä jatkuva muutos, jos voisi kulkea peilin läpi, oikean ja väärän merkitys). Koulukiusaamisen estoloitsu on vaikuttava, Pehmolelujen kirje lapsille liikuttava,  Jalkapuu hieman pelottavakin. Runoja on tässä osastossa 28. Ehdoton suosikkini on Haave aaveesta. Leena Sainion piirros pienestä pöydän ääressä istuvasta kynttilää tuijottavasta aaveesta on kerta kaikkiaan hellyttävä. Sainio on kuvittanut kirjansa itse. Kirjassa on sekä kokosivun maalauksia (ehkä ne taiteellisimmat) ja pieniä hauskoja piirroksia joka sivulla.

  Toisessa osassa Eläimet ja luonto on riemastuttavia eläin- ja luontorunoja ja kokonainen oopperalibretto, Rapuooppera, jonka voi laulaa ihan omalla tyylillään (osia on isä-, äiti- ja lapsiravuille, merralle ja ihmiselle). Runoja on Rapuoopperan lisäksi 18 ja sävyjä löytyy lyyrisestä hauskaan, nonsensestä kauhuun. Suosikkejani ovat Kielojen kuningas, Minä olen sade, Itulimaska (proosaruno), Lohikäärme ja sittiäinen sekä Oodi luonnolle. Lukija saa ohjeet mm. oodin tekoon.

  Kolmannessa osassa Universumin mysteeri siirrytään avaruuteen. Valo, Kuu, Aurinko, Taivaantuure, enkelit, muun muassa saavat oman runonsa. Lukija perehdytetään aseemiseen kirjoitukseen (hurraa, nyt minäkin vihdoin pääsin jyvälle!).  Suosikkejani ovat mahtava Aurinko soittaa, suloinen Taivaanpesä ja koskettavat Taivaantuure ja Enkeli. 

  Nuorimmille lukijoille aikuinen joutuu ehkä selventämään joitain Rapuoopperan runoja, mutta sehän on vain hyvä. Aikuisen ja lapsen vuorovaikutusta ei ole koskaan liikaa. Ala-asteen ja yläasteenkin oppilaille Rapuooppera sopii itsenäisesti luettavaksi tai sitten opettajan käyttöön runouden opettamiseen. Rapuooppera ei opeta sormi pystyssä mutta näyttää, miten moneksi runo voi taipua. Se ilakoi, miten ihana ja monipuolinen on suomen kieli. Miten runo elää ajassa mutta on samalla myös ajatonta.

torstai 21. tammikuuta 2021

Syyskimikki juhlii

 Kolmas runokirjani Syyskimikki juhlii on ilmestynyt. Kannessa on valokuva kukkivasta syyskimikistä, joka nimensä mukaisesti kukkii vasta syksyllä, usein lokakuussa, kun muut kasvit ovat jo valmistautumassa talvilepoon. Syyskimikki kurottaa taivasta kohti pitkillä valkeilla kukkavanoillaan, jotka tuoksuvat todella makeilta, ehkä metsämansikoilta. Se kukkii, kunnes pakkanen tai halla taittaa kukkavanat ja varret. 

  Runokirjani yhdeksän värikuvaa olen itse ottanut, samoin kansikuvan. Takakannen kuva on mieheni ottama. Kirjan punaisena lankana ovat pienen puutarhamme kukat ja kasvit sekä metsä. Teemoja ovat siis luonto, ilmastonmuutoskin mutta myös koti, rakkaus, runomaailma ja vanheneminen. Suuria teemoja, mutta vähäeleisesti ilmaistuina, itselleni ominaisella suoransimppelillä tyylillä.

   Olen  hionut kokoelmaani parin vuoden ajan, itsekseni ja kahdella eri runokokoelmakurssilla. Saila Susiluodon runokokoelmakurssilla (NVL:n kurssilla, joka koronan takia järjestettiin verkkokurssina) sain hyödyllisiä neuvoja, esimerkiksi kokoelman rakennetta ja kaarta koskien. Susiluoto kehotti myös karsimaan hurmosta ja runsautta. :D Olin jo ennen kurssia poistanut noin 40 runoa ja lisää poistettavaa ja muokattavaa tuli. Vaihdoin runojen järjestystä useammankin kerran. Kirjoitin muutaman uuden runon. 

  Tommi Parkon Syventävän runouden verkkokurssilla opin myös paljon. Muiden kurssilaisten tarkkanäköinen palaute oli kehittävää, ja ohjeiden mukaan kirjoitettiin paljon uusia runoja, mm. teemoilla aistikokemus, rytmi ja visuaalisuus runon lähtökohtana. Runon logiikkaa pohdittiin, samoin runokokoelman rakennetta. Ensimmäisen kerran ostin myös arvostelupalautetta: Parkko antoi Zoomin kautta yksilöllistä palautetta runokokoelmastani. Hän vertasi luontorunojani Mustapään Läkkiseppä Lindblad-runoihin (ilman läkkiseppää) ja Pertti Niemisen kääntämään kiinalaiseen runouteen. Runoissani on kuulemma paljon konkretiaa ja tiiviyttä, mikä on hyvä. Metaforieni tuoreusaste on hänen mukaansa 80 prosenttia. Ohjeiden mukaan lisäsin minää runoihin ja yritin jonkin verran outouttaa ilmaisuani.

  Runokirjassani on 57 runoa, jaettuna kuuteen osastoon. Tanka-runoja on kaksi, haikuja seitsemän. Osastojen nimet ovat Hämäräsoivat ikävänpisarat, Kuunvalon ja saniaisen aika, Keijunkukkahaaraliike, Tähdet tuoksuvat basilikalta, Kivihuutoa, haaleaa aurinkoa sekä Syyskimikki juhlii. Runojen ryhmittely on aika luovaa puuhaa, sillä on sata tapaa, millä ne voisi ryhmitellä. Olen kuitenkin aika tyytyväinen lopputulokseen. Ensimmäisessä osassa korostuu ehkä vuodenaika (syksy-runoja enimmäkseen), toisessa runot liittyvät kuunvaloon, vanhenemiseen ja metsään. Kolmannessa keskitytään puutarhaan ja kukkiin, neljännessä on rakkausrunoja. Viidennessä ilmenee huoli ilmastonmuutoksesta ja rivien välissä  koronastakin. Kuudennessa osassa on luontorunojen lisäksi metarunoja, runojen syntyyn liittyviä. Olen yrittänyt jättää niihin hieman arvoituksellisuutta, tilaa lukijan omalle mielikuvitukselle.

  Mikä olisi ominaista Syyskimikki juhlii -runokirjani runoille? Luonnon personointi on näköjään minulle tyypillistä. Se ei ole mikään uusi tapa mutta perisuomalainen. Syksy juhlii, villiviini rakastuu, ruoho lisää keltaista turkkiinsa. Aisteista olen käyttänyt näköaistin lisäksi myös kuuloa ja tuntoa sekä  hajua/makua; suuri osa runoistani on aistimusvoimaista. Jonkinlainen kauneuden tavoittelu on minua; en osaa enkä halua kirjoittaa toisin. Runoissani on myös rytmiä, rauhallisen hengityksen rytmiä, ja hieman huumoriakin.  Värejä on paljon, jonkin verran myös sanoilla leikittelyä.  Toistuvia sanoja ovat mm. tuuli ja pilvet, lähde, mutaiset jalanjäljet, taikakynä, valo ja pimeä, utuiset vuoret, sininen hetki, ruusun tuoksu ja saniaisen värinä. 

  

   pullotan sinisen hetken

   silkkipaperiin käärin tuulen suhinaa

   äänitän saniaisen värinän

   lähteen solinaa säilön rasiaan

   prässään ruusun tuoksua


     hiili piirsi rakkaani ääriviivat valkeaan seinään



(Ursula Anttila-Halinen  Syyskimikki juhlii, osastosta Tähdet tuoksuvat basilikalta)

keskiviikko 6. tammikuuta 2021

Vanha nainen tanssii

 Olen lukenut Eveliina  Talvitieltä aiemmin kirjat Hieno vai huono (2015) ja Miten helvetissä minusta tuli feministi (2016), ja pidän hänen pippurisesta ja hieman provosoivasta tyylistään. Vanha nainen tanssii (2021) jatkaa samaa tyyliä. Kansi on huikea: siinä on pitkään mustaan hameeseen pukeutunut Talvitie, vauhdikkaassa asennossa kädet ylhäällä ja toinen jalka samoin kohti kattoa.  Kansi kuvastaa hyvin sitä ärhäkkää energiaa, jota kirjailijalla on. Kuvassa on hänen mukaansa kyse ilosta, näyttämisenhalusta, muistoista, häpeästä, itsevarmuudesta, heittäytymisestä, menetyksistä, kaipuusta  ja häpeilemättömästä halusta määrittää itse itsensä.

  Vanha nainen tanssii -teoksessa on oikeastaan kaksi teemaa: tanssi ja vanheneminen. Talvitien mukaan tanssi saa unohtamaan sen, minkä haluaa unohtaa.  Se antaa vapauden iloita sellaisesta, josta ei ole säädyllistä iloita. Talvitie lainaa kirjailija Margaret Laurencea, jonka mukaan tanssi on elämän metafora eikä sellaisena pelkkää iloa vaan joskus myös kärsimystä. Vanhojen naisten tanssin merkitys on siinä, että he ovat tanssineet elämässään muiden rytmiin mutta ovat lopulta löytäneet oman rytminsä. Kirjaansa varten Talvitie on haastatellut juuri näitä naisia, joiden arvelee löytäneen vanhemmiten oman tanssinsa.

  Talvitie pohtii, miksi sana "vanha" on nykyaikana niin kielteisesti latautunut ja erityisesti käsite "vanha nainen".  Hän sanoo yrittävänsä karistaa kielteisyyttä neutraalimpaan suuntaan; tämä on siis hänen teoksensa missio. Talvitie itse on juuri täyttänyt 50. Vanhenemisessa häntä pelottaa se, että hän ei ehdi tehdä kaikkea, mitä pitäisi. Hän myös pelkää joutuvansa ikänsä puolesta lokeroiduksi. Huumori ja itseironia ovat mausteita, joilla Talvitie tekstiään höystää:

  "Alan suoraan vanhaksi ja karismaattiseksi. En suostu kärsimään lokerosta, johon elämä minua työntää. Teen siitä omanlaiseni. Hakkaan seinämään aukon nousevan auringon puolelle ja käännän kasvoni valoa kohti heti aamulla sillä vanhat naiset heräävät aikaisin. Varustan lokeron pehmeillä tyynyillä, asetun niille sijoilleni mukavasti, käteen dry martini oliiveineen ja sitten huutelemaan lokeron uumenista kipakasti mutta lempeästi vanhan naisen viisauksia ohikulkeville nuorekkaille, nuorille ja iättömille."

  Kirjaansa varten Talvitie on haastatellut Ervi Siréniä, Pirkko Lahtea, Laila Snellmania, Katariina Souria, Marketta Mattilaa, Raisa Rauhamaata, Leena Pasasta, Ann Seliniä, Anu Sinisaloa, Pirkko Arstilaa ja Seela Sellaa: kaikki vahvoja ja julkisuudesta tuttuja naisia. Jokainen kertoo tarinaa siitä, miten hänestä on tullut hän ja mitä on matkan varrella oppinut. Mielenkiintoista luettavaa.

  Tanssija Ervi Sirén kertoo, että hän on aiemmin yrittänyt muuttaa oppilaita. Nyt hän ajattelee, että tanssija on jo täydellinen: "Vapaa keho on luova, mieli toimii samoin. -- En vaadi tanssijaa sopeutumaan minun tanssiini vaan houkuttelen hänen oman taitonsa, kehon oman liikkeen ja loputtoman kekseliäisyyden esiin."  Miten viisasta opetusta!

  Pirkko Lahden voimana on ollut usko siihen, että kaikessa voi onnistua. Laila Snellman puolestaan on päättänyt, ettei pelkää vanhenemista ja kuolemaa. Mattilan mielestä täytyy osata myös valita, mistä uskaltaa ja haluaa luopua. Sinisalo on vuosien varrella rohkaistunut kyseenalaistamaan.  Sourin tarinan inspiroimana Talvitie kirjoittaa:

" Juuri näin meidän kaikkien pitäisi osata elämää tarkastella. Rakentaa sen tuskista, pimeyksistä ja hekumoista tarinaa, älykkäästi ja analyyttisesti. Katsoa pelottomasti suoraan kohti ainakin jälkikäteen. Tapahtui hyviä asioita, huonoja asioita, liian aikaisin, liian myöhään, mutta niistä muodostui se mitä nyt olen. Minulla on oikeus kertoa tarinani juuri niin kuin sen muistan ja haluan muistaa."

  Esikuvakseen Talvitie valitsee Marguerite Duras'n, jota hän pitää kapinallisena, älyllisesti itsenäisenä ja toisinajattelijana.  Duras ymmärsi hänen mukaansa vuosien kerrostumaa ja seurasi omaa vanhenemistaan yhtä kiinnostuneena kuin olisi lukenut kirjaa. Talvitien mukaan vanhan naisen etu on se, että hän kantaa mukanaan nuorta itseään ja voi palata siihen mielessään milloin vain. Nuoruus on tavallaan vanhojen sisällä elävä ominaisuus: "Olen nuori ja vanha samassa paketissa. Vanha ja nuori minussa kumoavat toisensa ja muuttuvat iättömyydeksi. Olen iätön. Olen universumi." Aika hauskasti ajateltu. :D