Petäjäistä leipää, taivaallista hunajaa

 Pirjo Kotamäen teos Petäjäistä leipää, taivaallista hunajaa  - Paavo Ruotsalaisen matkassa (Herättäjä-Yhdistys 2024) on hänen kymmenes runokokoelmansa. Sen alkusanoissa Kotamäki kertoo kirjoittavansa sekä "maallista" että uskonnollista runoutta. Hän toteaa, että pyhimyksen kaltaiset (Franciscus Assisilainen, Pyhä Birgitta, horrossaarnaaja Helena Konttinen ja Paavo Ruotsalainen, joista kaikista Kotamäki on kirjoittanut) ovat kuitenkin ihmisluonnoltaan monin tavoin niin maallisia kuin pyhiäkin.

  Teoksen takakannessa uusimmasta teoksesta käytetään nimitystä säeromaani. Yhtä hyvin sitä voi kutsua runokokoelmaksi, proosarunoudeksi, roolirunoudeksi. Pääasia on, että Kotamäen väkevät säkeet  herättävät 1700- ja 1800-luvun Suomen eloon; sen savuiset pirtit, sisuksia kalvavan nälän, tietämättömyyden ja kateuden sekä yhteiskunnalliset erot. Ruotsalaisen äänen lisäksi  teoksessa kuuluu myös hänen vastustajiensa (kirkkoherrojen, kenraalikuvernöörin, pappien, nimismiehen, maaviskaalin),  Elias Lönnrotin, Lars Stenbäckin, J.V. Snellmanin ja perheenjäsenten ääni. 

  Uskonnollinen kilvoittelija, maallikkosaarnaaja, sielunhoitaja, herättäjä. Näitä kaikkia Paavo Ruotsalainen oli. Hän kulki ympäri Suomea julistamassa salattua Jumalan viisautta, joka oli ilmoitettu vain yksinkertaisille, ei viisaille eikä filosofeille. On arvioitu, että hän kulki matkoillaan kaikkiaan 40 000  kilometriä, suuren osan jalkapatikassa. Ruotsalaisen johtamasta herätyksestä sai alkunsa herännäisyydeksi tai körttiläisyydeksi kutsuttu evankelisluterilaisen kirkon herätysliike.

  Kotamäen teoksessa tärkeänä osana on tietysti myös kieli, runokieli. Se on paikoin lyyrisen kaunista: 

  "Päreen valossa luin sanat

                                     kuultavat

ne kuulsivat läpi kirjan lehtien,

valon sykkeessä,

sen räpsähdellessä täyteen liekkiin,

valon kulkeutuessa silmieni teriin, kuin terälehtiin

                         minä avauduin,

nämä kalliit hunajan pisarat,

ne kalliosta kumpuavat,

suosta ja aavasta ne tulevat,

                            tulevat kaiken vettisen läpi,

kovan kivisen särmän läpi joka hapertui siinä hetkessä

sykkien sydämeni lihasta pitkin täyteen liekkiin,

                         vain yksi pisara:

Ei ollut muuta kuin tämä tupa,

puu naksahteli nurkassa, kylmän hiilloksen pyrkiessä tupaan

minä suljin silmäni ja muistan - -

Lyyrisyyden ja ylätyylisen hengellisen kielen lisäksi teoksen runokieli on vanhahtavaa, tyyliteltyä suomea ja savon murretta ja vahvasti vertauskuvallista. Se kuvastaa sitä talonpoikaiskieltä, jota Ruotsalainen käytti halutessaan vaikuttaa ja tulla ymmärretyksi tavallisen kansan keskuudessa:

"Älä lymyä!

Tule ulos piilopaikastasi!

Se piilo on näkyvillä Jumalan avaran katseen alla,

tule ulos uunistasi jossa olet kärventynyt,

ihokarvasi kärventynyt matalan majan mutaan.

Nosta kätesi, nosta jalkasi vakavalle kynnykselle (se pitää!),

huomaat kuinka kamanat kohottuvat, näet pitemmälle,

kaulasi nousee valon tullessa tupaan, vartesi kasvaa kuin pavunvarsi,

siinä tähtein valossa kaikki uudet perunanmukulat nousevat ja

sinut ravitaan, siinä hetkessä, ravitussa maassa,

pysythän jo pystyssä, pysyt vartesi varassa:

sielusi sinua kannattelee kun

ymmärryksen silmät sinua katselevat - "

Pirjo Kotamäki on jälleen osoittanut taitavuutensa tulkitessaan runoissaan sitä vaikeasti sanallistettavaa mysteeriä, jota pyhimyksen kaltaiset kokevat, haluten jakaa  kokemaansa pyhyyden ihmettä muille.

          

Tähti kuuttomassa yössä

 Ulla Janhosen kirjoittama elämäkerta Sirkka Turkka  Tähti kuuttomassa yössä (Tammi 2024)  esittelee ristiriitaisen kirjailijapersoonallisuuden. Hän on taitava hiihtäjä, huimapää, mistään piittaamaton, railakas juhlija, koirien ja hevosten ystävä, etevä tallimestari, epäsovinnainen, hyvä jätkä, nainen jolle sattuu ja tapahtuu, töykeä ja arvaamaton.  Ja toisaalta arka, hiljainen, vetäytyvä oman tiensä kulkija, salaviisas, omalaatuinen, vakava, yksinäinen susi, herkkä, sydämellinen, auttavainen.

   Runoilijana Sirkka Turkkaa on Janhosen elämäkerrassa luonnehdittu mm. seuraavasti: sympaattinen ja alakuloinen, sivistynyt, ulospäin kääntynyt tarkkailija, villi ja mielikuvituksellinen, humoristi, kielellisesti lahjakas, surun ja kuoleman runoilija, runouden poikatyttö ja jätkägimma, intensiivinen ja koskettava,  melodraaman, patetian ja huumorin sekoittaja, se joka "näkee alati tihenevään lumeen läpi olennaisen", jonka runoudessa raskas muuttuu kevyeksi, vähäpätöinen merkitykselliseksi ja eläimet ovat yhtä tärkeitä kuin ihmiset, elleivät tärkeämpiä.  Janhonen kutsuu Sirkkaa verkostoituneeksi erakkorunoilijaksi: "Hänen tuttavapiirinsä oli laaja, siihen kuului eri-ikäisiä kirjailijoita, kustantajia, tallimestareita, säveltäjiä, professoreita, maatalouslomittajia, maanviljelijöitä, lääkäreitä, kartanonomistajia, insinöörejä, taiteilijoita, kampaajia, rekkakuskeja, siivoojia ja koirankasvattajia. Ollessaan hyvällä tuulella Sirkka osasi hurmaamisen taidon, oli välitön ja tutustui nopeasti ihmisiin."

  Janhonen osaa kiinnostuksen herättämisen. Hän avaa Turkan mysteeriä musta laatikko kerrallaan. Tämä tapahtuu ihan konkreettisesti, sillä lähtökohta elämäkerran kirjoittamiselle olivat Turkan jäämistöstä löytyneet kirjeet, päiväkirjat, valokuvat, muistiinpanot ja todistukset. Ne Janhonen järjesti Ikeasta ostamiinsa 12 pahvilaatikkoon. Näiden lisäksi hän haastatteli Sirkka Turkan tunteneita ihmisiä, luki hänestä tehtyjä lehtijuttuja ja kuunteli radio-ohjelmia. Hän kertoo kirjassaan, että "mitä syvemmälle pääsin Sirkan elämään, sitä selvemmin ymmärsin, että hän kertoi runoissaan elämästään." Teoksessa käydäänkin läpi ilahduttavan paljon runoja, jotka avautuvat sellaisellekin lukijalle, joka ei ole Turkan runouteen tutustunut.

  Hienosti Janhonen saa esitellyksi Sirkka Turkan monisärmäisen persoonallisuuden. Kuten elämäkerroissa yleensä Janhonen käy läpi Turkan lapsuutta ja nuoruutta, ensimmäisiä ihastumisia, ystäviä ja harrastuksia, perhettä ja sukulaisia, opiskeluja, ihmissuhteita, runojen kirjoittamista, matkoja. Runoilijana Turkka oli hyvin onnekas, sillä hänen runokokoelmansa herättivät huomiota, niitä arvosteltiin lehdissä, hän sai apurahoja ja palkintoja, jopa Finlandia-palkinnon. Viimeisestä mustasta laatikosta löytyy vielä yllätys, odottamaton käänne, joka saa lukijan liikuttumaan. Janhonen ratkaisee arvoituksen, johon hän on useaan otteeseen teoksessaan vihjannut ja joka osaltaan selittää Sirkka Turkan ristiriitaista ja surumielistä luonnetta. Niin taitava lopetus, ettei voi kuin ihastella.

Jokiromaani

 Tanja Maksimaisen Jokiromaani (Momentum Kirjat 2023) on taitavasti kirjoitettu kyläsaaga. Se valottaa 90-luvun lamakokemuksia yksilön, perheen ja kyläyhteisön kannalta. Rauhallisesti, joen tavoin etenevä, kypsästi pohtiva ja yksityiskohdiltaan rikas romaani on sekä realistinen että kaunokirjallisesti ansiokas. Henkilöt on kiinnostavasti kuvattu; he ovat kuin suoraan elävästä elämästä. Heihin voi samastua.

  Tapahtumapaikkana on pieni kylä jossain itärajan tuntumassa. Siellä on kertojan mukaan osattava elää oikealla tavalla , kunnioittaen, mutta alati epäillen, tarpeeksi hiljaa ja vaatimattomasti ettei vain kerää katseita ja kääntyileviä korvia. Kylän läpi kulkee joki. Eletään nousukauden aikaa. Kylässä on kolme pankkia, kauppoja, kouluja, kirjasto ja muita palveluja. Taivaalla liitelevä korppi näkee kaiken ja osaa katsoa myös tulevaan. Se on myyttinen lintu, joka vaistoaa onnettomuudet ja tietää kuolemaa. Kirjan perussävy on traaginen. Lukija osaa odottaa, että juonen edetessä tulee tapahtumaan surullisia asioita. Tämä lisää romaanin kohtalonomaisuutta. Harvemmin on Suomen lähihistoriaa kuvattu näin empaattisesti ja kiihkottomasti. Lukukokemusta voisi kutsua jopa katarttiseksi.

 Asikaisen perhe on tapahtumien keskiössä. Siihen  kuuluu vanhempien lisäksi Alma ja  pikkuveli Tiitus. Isällä on tilitoimisto ja äiti on töissä Matkahuollossa. Alma on päähenkilö, mutta asiat nähdään monen muunkin näkökulmasta. Romaani alkaa, kun Alma aikuisena päättää kirjoittaa perheestään ja kylän tapahtumista: "Hän on nähnyt kuinka ihmiset putoavat ja sen kuinka hiljaa se tapahtuu."  Alma on aluksi ekaluokkalainen. Hänen paras kaverinsa on Veera, jonka isä on pankinjohtaja, sen pankin jota Asikaisen perhe käyttää. Pankinjohtajan tehtävä on myydä asiakkaille lainoja ja saada heidät sijoittamaan osakkeisiin. Korppi näkee siskon takaavan veljensä lainan ja veljen takaavan serkkunsa lainan. Ystävät ja sukulaiset takaavat toistensa lainoja ristiin.

  Sitten tapahtuu se väistämätön: Suomi devalvoi ja lainojen korot nousevat hallitsemattomasti. Kodit joudutaan myymään pilkkahintaan ja velkaa jää. Pankinjohtaja Tonni potee huonoa omaatuntoa ja miettii:" Voisinpa pelastaa edes yhden heistä, vaikka Asikaisen, jonka isä oli pelastanut hänen isänsä sodassa, vetänyt loukkaantuneen toverin turvaan juuri ennen kranaatin räjähtämistä." Hän kokee pettäneensä kyläläiset ja päätyy lopulliseen ratkaisuun.

  Ilmapiiri Asikaisten kodissa on jännitteinen. Isää pitää varoa, sillä hän on hermostunut ja äkkipikainen. Almasta tuntuu, että hänen täytyy oppia olemaan liikkumatta ja hengittämättä, että voi olla olemassa. Isä juo ja pian äitikin. Jokaisessa kylän talossa on haulikko, ase metsästykseen. "Tämä on kärsimyksen rajaseutu, jossa hiljaisuus peittoaa huudon, Korppi tuumii lentäessään suon yllä. Pommit, kylmyys ja pelko ovat muovanneet seutua enemmän kuin jumalat." Hienosti Maksimainen maalaa Suomen historian suuria linjoja kaikkitietävän Korppi-kertojan avulla. Lukija tuntee ihan kylmänväristyksiä.

  Aikuinen  Alma kokee, että kylän läpi virrannut joki liikkuu hänen suonissaan: "Kaikki se mikä yritetään unohtaa ja haudata maahan virtaavat suonissani. Sanomattomat sanat painavat enemmän kuin sanotut. Minä olen raskas kaikista teoista ja sanoista." Hän oli aina ajatellut, että hänen piti kannatella vanhempiaan. Alma potee raastavaa syyllisyyttä isänsä itsemurhasta: hänessä ei ollut isälle tarpeeksi syytä jatkaa elämää.  Lopulta ja vihdoin vuosien kuluttua hän pystyy ajattelemaan:

 "On katsottava historiaansa, kuunneltava, nähtävä, todettava, että sellaistakin oli, niinkin saattoi siinä ajassa tapahtua, aika monelle, eikä kukaan pystynyt heitä pelastamaan. Isiä, äitejä, tätejä, setiä. Siskoja, veljiä. Lapsia. Jonkun rakkaita."  Sitten Alma päättää kirjoittaa  ja aloittaa tarinansa:

  "Olipa kerran eräs tarina, eräässä ajassa, eräässä Kylässä kaukana kaupungeista. Kylään lensi Korppi ja tahtoi rakentaa sinne pesän.

  On muistettava. On löydettävä sanat."

                                               Tanja Maksimainen  Jokiromaani 2023

  

  

  

MEnu

 MEnu on pienen keravalaisen Rosetta Versoksen yhdeksäs julkaisu. Rosetta Versos on julkaissut kuusi runokirjaa, kaksi runoantologiaa ja yhden romaanin. MEnu-runokokoelman tekijä Ilkka Tahvanainen on kasvatustieteilijä ja runoilija. Hän on voittanut vuonna 2019 Runo-Kaarinan teoksellaan Putkista ja virtauksista. MEnu on Tahvanaisen kolmas runoteos.

  MEnu sisältää nimensä mukaisesti paljon ruokasanastoa. Takakansi kuvailee, että se kietoo ihmiset ja annokset yhteen: "Ruokalistan sivuilla nälkä ja kylläisyyden tunne ottavat toisistaan mittaa. Runot käsittelevät lähellä olemista, ruumiillisuuden ylellisyyttä." Teoksessa minua miellytti juuri konkreettisuus, maanläheisyys. Runot solahtavat näennäisen vaivattomasti lukijan suuhun, kuin jäätelöä nauttisi. 

  Runoissa ollaan matkoilla ja kotimaassa rakastetun kanssa. Runon puhuja toteaa, että matkalla pääsee lähemmäksi toista. MEnun runot ovat rakkausrunoja, mieheltä miehelle. En muista aiemmin lukeneeni vastaavaa, ainakaan suomeksi. MEnu-nimen voi lukea usealla tavalla; paitsi ruokalista se voi olla myös me nyt (suomea ja ruotsia) tai minä nyt (englantia ja ruotsia). Samanlaista monimerkityksisyyttä on runoissa muutenkin. Aistillinen rakkaus kätkeytyy monin tavoin säkeisiin.  Rakkauden muodoista MEnu edustaa eroottista rakkautta (eros) ja leikkisää rakkautta (ludus). 

  Runon puhuja tekee havaintoja ja sanallistaa ne, vaikka haluaisi olla ilman muotoa ja järjestystä. Vastapainoksi hän antautuu aistien vietäväksi ja  nauttii elämästä (ruuasta, rakastelusta, matkojen huolettomuudesta, musiikista, kukkuloista ja vaihtuvista maisemista). Ruoka ja rakkaus sulautuvat yhteen läpi kokoelman. 

  " Vaikka enimmäkseen tavallisina keltuaisina siellä täällä

     käymme puisen muotin alle suojaan

     ja hartioillamme elämän repimä sideharso

     kahdesta keski-ikäisestä karvaisesta miehestä

     luonnollisen valkeaa massaa muotoilee ilta

     pinnasta voi lukea merkkejä

     leikattuja rusinoita, mantelirouhetta, raastettua sitruunaa

     kun tiivistymme, kovetumme muotoon, kun liika puhe valuu pois

     tökittyjen mintunoksien lehdet vilkuttavat lämmön liikkeestä

    vähintään niin, toistuvuus vahvistaa uppoutumista

     me ymmärrämme toistemme jutut, ja aina meistä valuu pois

     kuin sammuisimme, syttyisimme"

  

                                         Ilkka Tahvanainen MEnu 2024

  

Japani hymyn takana

 Jälleen uusi teos Japanista! Tällä kertaa asialla on Liisa Karvinen, jonka teos Japani hymyn takana (Atena 2024) pyrkii vastaamaan kysymyksiin, miksi japanilaiset ovat niin tyyniä katastrofin äärellä, mitä kaikkea lahjan antaminen merkitsee, kuinka yritykset voivat pysyä samassa suvussa vuosisatoja, asuuko vuoressa todella jumala, kuinka ihmiset selviytyvät hektisestä työelämästä. Liisa Karvinen on valmistunut Helsingin yliopistosta pääaineenaan Japanin tutkimus. Hän on asunut Japanissa opiskelijana ja diplomaattina ja Ylen ulkomaantoimittajana raportoinut lukemattomia kertoja niin tsunamituhoista, talouskriisistä kuin vaaleistakin. 

  Karvisen mukaan japanilaiseen elämään kuuluu omaleimaisia tapoja ja kirjoittamattomia sääntöjä, jotka antavat merkityksen ulkomaalaisen hämmästelemille asioille. Historia on läsnä käytännöissä, paikoissa ja esineissä. Karvinen päästää teoksessaan ääneen japanilaiset, joita hän on haastatellut. He kertovat omia tarinoitaan ja näkemyksiään. 

  Japanilaiset ovat tunnetusti pidättyväisiä tunteiden ilmaisussa. Heidän kohteliaisuuteensa kuuluu tietyn etäisyyden pitäminen. Läheisten kanssa tietysti nauretaan ja kerrotaan huvittavia juttuja. Huumori liittyy usein kieleen ja kumpuaa erilaisista sanaleikeistä. Manzai on komedian muoto, jossa kaksi esiintyjää lavalla hauskuuttaa keskinäisellä sanailullaan yleisöä. Rakugo puolestaan on japanilainen vastine stand up -komiikalle. Japanilaista hymyä Karvinen pitää kielenä ilman sanoja. Onnettomalta näyttäminen on epäkohteliasta, koska se voi aiheuttaa huolta tai tuskaa toiselle.

  Vuoret ovat japanilaisille pyhiä. Ne symboloivat ihmisen olemassaolon koko kiertoa syntymästä kuoleman kautta tulevaisuuteen ja uudelleensyntymään. Useiden vuorten luona on pyhäkköjä, joihin japanilaiset tekevät pyhiinvaellusmatkoja. Vuoren kätköissä on power spot -paikkoja, erityisiä kohtia, joissa luonnon voima ja jumaluudet tuntuvat vahvoina. Karvisen mukaan japanilaiset ovat moniuskoisia ja yleisesti ottaen hyvin joustavia uskonnon harjoittajia. Valtauskonnot ovat shintolaisuus ja buddhalaisuus. Tavallisen arjen keskellä ihmiset saattavat piipahtaa missä hyvänsä lähipyhäkössä tai -temppelissä rukoilemassa. Vainajien muistojuhla obon sijoittuu elokuun puoliväliin, ja silloin japanilaiset tavallisesti viettävät viikon mittaisen kesäloman. Ihmiset palaavat kotiseudulleen, jos siellä on vielä sukua jäljellä.

  Karvinen pohtii myös japanilaisten sisukkuutta.  Vuoden 2011 maanjäristyksen, tsunamin ja ydinonnettomuuden tuhoista kärsineitä alettiin kannustaa Gambarö-iskulausein. Sana tarkoittaa, että tsempatkaamme kaikki yhdessä, yrittäkäämme selvitä tästä ja tehkäämme parhaamme. Tarkoitus on luoda yhteishenkeä ja kannustaa kaikkia sinnittelemään ja kestämään vastoinkäymiset. Luonnontuhot koettelevat Japania usein. Japanin kielessä on termi gaman. Se tarkoittaa itsehillintää ja jonkin vaikean asian kestämistä.

  Sisukkuus näkyy myös työelämässä ahkeroinnissa. Japanilaiset tekevät pitkää työpäivää. He tottuvat lapsesta siihen, ettei kotiin ehditä iltakuudeksi. Oppituntien jälkeen kouluille jäädään kerhoihin tai mennään preppauskouluihin opiskelemaan pääsykokeita varten. 

Japani on kollektiivinen kulttuuri, jossa ryhmän merkitys on paljon suurempi kuin länsimaissa.  Vanha sananlasku Deru kugi wa utareru eli Esiin törröttävä naula nuijitaan alas on edelleen voimissaan. Oman mielipiteen esiintuominen ei ole helppoa, sillä harmonian säilyttäminen on tärkeä arvo. Tärkeä sosiaalinen taito on küki o yomu, tilannetaju. Tärkeää on osata ottaa toinen huomioon, jopa ennakoida  toisen tarpeet tai tunteet. Japanilaisiin hyveisiin ei kuulu olla oma itsensä ja pitää kiinni siitä, mikä itselle on tärkeää.  Yksi tapa viestiä ryhmän jäsenyydestä on yhtenäinen pukeutuminen eli univormut.

  Japanilainen yhteiskunta on hierarkkinen; jokaisella on paikkansa suhteessa muihin. Hierarkian juuret  juontavat kauas samuraiden aikaan, jolloin yhteiskunnan huipun muodostivat samurait. Karvinen tekee perusteellisesti selkoa samuraiden perinnöstä ja siitä, mitä samurait suosivat, arvostivat ja harrastivat, mitä rajoittivat tai kielsivät kokonaan sekä millaiset käyttäytymisnormit loivat. Lahjakulttuuri on yksi esimerkki asiasta, joka on peräisin samuraiden maailmasta. Japanilainen lahjakulttuuri on Karvisen mukaan rikas ja monisyinen. Sen pohjana on ajatus kiitollisuudesta, ja erityisesti kiitollisuudenvelasta. Itselleni uutta oli tieto, että samurait harrastivat korkeakulttuuria: Nö-teatterista, teetaiteesta eli teeseremoniasta ja kukkienasettelusta tuli ylhäisimpien sotilaiden harrastuksia.

  Made in Japan -luvussa Karvinen osoittaa, miten Japanin historia on täynnä esimerkkejä japanilaisten kyvystä katsoa mallia muista maista, ottaa asioita omaan käyttöön, tutkia ja ennen kaikkea jatkokehittää ja toisinaan luoda jopa uusi menestystuote. Japanin kielessä on termi iitoko dori, mikä tarkoittaa sitä, että keskitytään jonkin asian vahvuuksiin ja parhaimpiin puoliin. Karvisen mukaan Japani on historiansa aikana poiminut ulkomailta erinomaisia ja itselleen parhaiten soveltuvia asioita, teknologioita ja järjestelmiä.

  Karvisen mukaan Japanin yritysmaailmassa on kaksi erityspiirrettä. Maassa toimii paljon perheyrityksiä, jotka ovat pysyneet pitkän ajan yhdellä ja samalla suvulla. Toiseksi on edelleen suuri määrä yrityksiä, joiden historia yltää satojen vuosien päähän. Ammattien periytyminen ei rajoitu ravintoloitsijoihin, käsityöläisiin, kauppiaisiin tai perinteisiin taidemuotoihin, kuten ikebanaan tai teetaiteeseen. Myös lääkärin, juristin tai diplomaatin ammatit kulkevat suvussa. Poliitikkosuvut ovat Japanissa yleisiä ja herättävät mielipiteitä niin puolesta kuin vastaan.

    Viimeisessä luvussa Karvinen käsittelee japanilaista sanaa ikigai, joka käännetään elämän tarkoitukseksi, syyksi nousta aamuisin ylös. Termi on Japanissa käytännönläheinen tarkoittaen asioita, jotka ovat omassa elämässä tärkeitä. Karvinen päättää kirjansa sanoihin:

  "Keskustelut ihmisten kanssa, olipa kyseessä vaikkapa koomikko, pyhiinvaeltajarouva tai vanhan samuraisuvun edustaja, ovat antaneet ajattelemisen aihetta ja tuoneet näkökulmia, joita en etukäteen arvannut. Pala palalta mosaiikkimainen kuva Japanista täydentyy. Hymyn eri vivahteet selkenevät, ja alan oivaltaa mitä kaikkea sen takana on."

                                            Liisa Karvinen Japani hymyn takana 2024

  

Kirjailijapoetiikat, osa 2

 Kirjailijapoetiikat-teoksen (SKS 2024, toimittaneet Saija Isomaa, Samuli Björninen, Mari Hatavara ja Nanny Jolma) toisessa osassa keskitytään nykykirjallisuuteen. Sari Kivistö tutkii infernaalisia trooppeja Louise Glückin lyriikassa artikkelissaan Katabasis ja postuumi. Nobel-palkitun Glückin monet runokokoelmat jäsentyvät antiikin myyttien varaan. Runoilija hyödyntää antiikin myyttiaiheista erityisesti tiettyjä, kuolemaan ja manalan tarupiiriin kohdistuvia sikermiä. Kivistön mukaan tarinat Persefonesta ja Demeteristä, Orfeuksesta ja Eurydikestä sekä Sisyfoksesta yhdistyvät nykyhetken taiteilijuuteen, rakkauteen ja arjen tilanteisiin. 

  Manalaan laskeutuminen eli katabasis läpäisee koko Glückin tuotannon. Siinä on kyse ajallisesta syvyydestä ja henkilökohtaisen menneisyyden kohtaamisesta myytin avulla. Glückin poetiikkaan luo Kivistön mukaan yhtenäisyyttä se, että edeltävässä kokoelmassa alustavasti tapailtua aihetta syvennetään seuraavassa teoksessa. Myös postuumi on tuotannolle ominainen piirre. Se tarkoittaa runouden tiivistä sidosta menetyksen tunteeseen ja lopulliseen poissaoloon. Glück rinnastaa manalaan laskeutumisen metafiktiivisesti runoilijan tehtävän kanssa, jota kärsimys ja  ikävä inspiroivat ja jossa liikkuminen runouden ja arjen välillä on vaikeaa.

  Elise Kraatilan artikkelissa N.K.Jemisinin välineellistyvä ja välineellistävä poetiikka käsitellään spekulatiiviisen fiktion käyttömahdollisuuksia kuvittelusta kannanottoon. Kraatila analysoi sitä, miten näkökulma spekulatiiviseen fiktioon todellisuuden mahdollisuuksien uudelleenkuvittelun välineenä korostuu yhdysvaltalaisen Jemisinin teoksissa yhä avoimemmin edettäessä varhaistuotannosta uudempaan. Jemisinin poetiikan  jännite kuvitteellisten maailmojen ja todellisten yhteiskunnallisten ilmiöiden välillä voimistuu, ja teokset muuttuvat avoimen poliittisiksi.

  "Meen niin äärirajoille, että mun pääni hajoilee" -artikkelissa Anna Pakarinen tutkii runollisen resilienssin poetiikkaa Cheekin rap-tuotannossa. Hänen mukaansa runouden näkökulmasta globaalirap-genre on ilmaisukeinoiltaan rikas, ja sen potentiaali havainnollistuu myös Cheekin tuotannossa. Pakarisen kiinnostuksen kohteena ovat erityisesti multiriimit ja metaforisuus. Sanoitukset edustavat hänen mukaansa suorasukaisen arkikielen taidetta, mutta rakentuvat monikerroksiselle poetiikalle ja pohtivat klassisen suuria elämän rajallisuuden ja merkityksellisyyden teemoja.

  Väkivallan ja seksin intermediaalinen esittäminen Anu Kaajan proosateoksissa -artikkelissa Hanna Samola tutkii, millä tavoin Anu Kaajan proosatuotannossa esitetään kertojien ja päähenkilöiden yrityksiä ilmaista auditiivista, visuaalista tai audiovisuaalista materiaalia verbaalisessa muodossa sekä myös sitä, miten yritykset liittyvät sukupuolen, seksuaalisuuden ja väkivallan tematiikkaan.

  Intermediaalisuuden Samola käsittää mediumien rajat ylittävinä rakenteina. Teksti ei pysty toistamaan visuaalista tai auditiivista materiaalia sellaisenaan, vaan esittää vaikutelman esimerkiksi elokuvalle tyypillisistä ilmaisukeinoista, kuten zoomauksesta tai kuvien hajoamisesta. Kaajan tuotannossa on runsaasti ekfrasiksia, joissa visuaalista aineistoa esitetään sanoin. Intermediaalisten viittausten lisäksi hänen teoksissaan on viittauksia toisiin kaunokirjallisiin teoksiin. Kaajan poetiikalle on ominaista kuvailla vaikeasti kielennettäviä ja arkijärjen ylittäviä tapahtumia sekä yhdistellä erilaisia tekstilajeja ja kirjallisuudenlajeja. Teoksissa sekoittuvat toisiinsa myös kulttuurisesti ylhäisenä ja alhaisena tai rumana ja kauniina pidetty. Samolan mukaan Kaajan tuotanto ilmentää postmodernistiselle ja sen jälkeiselle kirjallisuudelle tyypillistä tapaa tuoda esiin satujen ja myyttien eroottista ja väkivaltaista sisältöä.

  Eila Rantosen artikkeli Maahanmuuttajayhteisön kuvaus Jonas Hassen Khemirin poetiikassa tutkii ruotsalaisen Khemirin teoksia, jotka käsittelevät terävästi poliittisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Poetiikaltaan ne ovat Rantosen mukaan kekseliäitä sommitelmia ja yhdistelevät erilaisia kerronnan muotoja ja tyylejä. Tuotantoa läpäisee metafiktio ja itsensä tiedostava kerronta, joka tähdentää fiktiota rakennelmana ja leikittelee kirjailijan tekijyydellä ja omaelämäkerrallisilla viittauksilla. Tyyliltään Khemirin teokset asettuvat postmoderniin realismiin, joka kietoutuu monikulttuuriseen ja postkoloniaaliseen poetiikkaan.  Kirjailija hyödyntää runsaasti humoristisia rinnastuksia, vastakkainasetteluja ja puhemuotojen runsautta poeettisina keinoinaan. Teoksia läpäisevä vuoropuhelu ja yhteisöllinen kerronta uudistaa Rantosen mukaan monikulttuurisen yhteiskunnan ja maahanmuuttajayhteisöjen kuvaustapoja.

  Mika Hallila tutkii artikkelissaan Oskillaation poetiikka Asko Sahlbergin romaaneissa Ruotsissa vuodesta 1996 asti asuneen suomalaiskirjailijan tuotannon yhdistäviä elementtejä. Oskillaation poetiikalle on hänen mukaansa tyypillistä ristiriitainen valitsematta jättämisen tila, joka koskee sekä romaanien muodollisia tai rakenteellisia ominaisuuksia, kaunokirjallisia keinoja että sisällön ja tematiikan tasoa. Tärkein Sahlbergin teosten yhdistävä piirre on Hallilan mukaan ajan ja ajallisuuden käsittely. Ihminen on ajan armoilla tai ajallisuuden keskelle heitetty, kyvytön vaikuttamaan tapahtumien kulkuun. Hän on aina vieras, vieraassa ajassa ja paikassa oleva oman elämänsä siirtolainen.

  Sahlbergin romaaneissa esitetään paljon väkivaltaa, patoumia, traumoja ja viettimaailman hallitsemattomuutta, koska henkilöillä ei ole tukenaan eettistä mallia tai moraaliselle toiminnalle tukea antavaa metakertomusta saati kykyä hallita itseään tai vaikuttaa elämänsä kulkuun. Intertekstuaaliset suhteet tiettyihin länsimaisen modernismin ja venäläisen psykologisen realismin merkittäviin romaaneihin ovat olleet selvä Sahlbergin kirjailijapoetiikan elementti. Kirjallisilta keinoiltaan ja konventioiltaan romaanit ovat sekoitus realismia, modernismia ja postmodernismia. Huojunta toivottomuuden ja toivon välillä on osa teosten vahvaa eettistä eetosta ja edustaa myös valitsemattomuuden logiikkaa.

  Maria Laakso analysoi Kari Hotakaisen huumorin poetiikkaa. Hotakaisen tuotanto ei Laakson mukaan asetu puhtaasti huumorikirjallisuuden genreen, vaan kirjailija on tunnettu erilaisten yhteiskunnallisten ongelmien ja suomalaista yhteiskuntaa koskevien suurten rakennemuutosten kuvaajana. Hotakaisen tuotannon läpäisevälle huumorille onkin ominaista, että hauskuus kulkee aina erottamattomasti rinnakkain vakavan aineksen kanssa. Hotakaisen huumorin poetiikkaan kuuluvat pakkomielteiset henkilöhahmot, groteski ruumiillisuus ja inkongruenssi eli yhteensopimattomuus.  Inkongruenssi ilmenee tyylirikkoina ja kielen leikkisänä ja yllätyksellisenä kuvallisuutena. Hotakaisen huumori on myös satiirista, inhimillisiä heikkouksia satiirisesti kritisoivaa mutta lopulta ihmisiä rakastavaa.

  Laura Piippo pohtii artikkelissaan Monet Yli-Juonikkaat tekijänimen käyttöä Jaakko Yli-Juonikkaan kirjailijapoetiikassa. Yli-Juonikkaan teoksissa yhdistyvät erilaiset tyylit, näiden parodiat ja pastissit sekä monenlaisilla tekstien- ja medioidenvälisyyksillä operoivat kokeilut. Piipon mukaan kirjailijan tuotannon ja kirjailijapoetiikan yksi keskeinen piirre on tekijyydellä ja sen merkityksillä leikittely. Yli-Juonikas käyttää omaa nimeään uuden tulkinta-avaruuden avaavana merkitsijänä, mikä vapauttaa tekijän kirjailija- tai tekijäkuvaa. Kyse on uudesta kaunokirjallisuuden tulkintamahdollisuudesta ja poetiikan resurssista, joka estää lukitsemasta erilaisia merkitysyhteyksiä, esimerkiksi autofiktiivisiä.

  Kaiken kaikkiaan erittäin mielenkiintoinen oli tämä Kirjailijapoetiikat-teoksen lukukokemus. Kirjallisuudentutkimuksena kirjailijapoetiikka ei kuitenkaan ole uusi. Sen piiriin kuuluvaa tutkimusta tehtiin jo venäläisessä formalismissa, kuten tietävät teoksen toimittaneet Isomaa, Björninen, Hatavara ja Jolma kertoa teoksen aloittavassa artikkelissa Kirjailijapoetiikan keskeiset tutkimuslinjat. Myös strukturalismi ja Tel Avivin koulukunta olivat poetiikan tutkimuksen koulukuntia. Itse muistan 1970-luvulla analysoineeni Helsingin Yliopiston kotimaisen kirjallisuuden praktikumissa romaaneja, novelleja ja runoja uuskritiikin eli lähiluvun menetelmin. Ei siis mitään kovin uutta auringon alla. Mutta vaikka kirjailija ja hänen elämänsä olisivatkin kiinnostavia, pääpainon tulisi olla teoksessa ja sen ominaisuuksissa. Kuten Kirjailijapoetiikat-teoksen tekijät kirjoittavatkin:

  "Kirjailijapoetiikan kautta voi tutkia koukuttavan tuotannon rakentumista ja erityispiirteitä. Se tarjoaa tutkijoille ja muille lukijoille kiinnostavan tavan puhua kirjailijasta ilman, että pohditaan hänen persoonaansa, henkilöhistoriaansa tai haastatteluissa ilmaistuja intentioita. Kontekstoivassa tarkastelussa nekin voi tosin huomioida, mutta kirjailijapoetiikan fokus on kuitenkin aina teosten tarkastelussa."

                                Kirjailijapoetiikat 2024

  

  

Kirjailijapoetiikat, osa 1

 Kirjailijapoetiikat (SKS 2024, toimittaneet Saija Isomaa, Samuli Björninen, Mari Hatavara ja Nanny Holma)  esittelee kirjailijapoetiikan tutkimussuuntauksen ja analysoi useiden kotimaisten ja ulkomaisten kirjailijoiden poetiikkaa 1800-luvulta 2020-luvulle. Kirjallisuudentutkimuksessa tietyn tekijän tuotannon piirteisiin keskittyvää tutkimusta kutsutaan kirjailijapoetiikan tutkimukseksi. Se avaa näkökulman esimerkiksi teosten aihepiireihin, lajivalintoihin, kerrontaan, intertekstuaalisuuteen, rakenneperiaatteisiin, arvomaailmoihin ja ihmiskuvaan tai näiden ajallisiin muutoksiin kirjailijan tuotannossa.

  Kirjailijapoetiikat-teoksessa kuusitoista tutkijaa tarkastelee tutkimussuuntauksen teoriaa ja kirjailijoiden  poetiikkaa. Ensimmäisen osion artikkelit  tarkastelevat 1800-luvun kotimaista kirjallisuutta sekä 1900-luvun modernismin kaudella kirjoittaneita kirjailijoita. Toinen osio muodostuu nykykirjailijoiden tuotantoja erittelevistä analyyseistä.

  Kati Launis tarkastelee artikkelissaan Sentimentaalista, opettavaista yhteiskunnallisuutta  Charlotta Falkmanin kirjailijapoetiikkaa. Falkman (1795-1882) kuului Suomen ensimmäisiin romaanikirjailijoihin. Launiksen mukaan hänen tuotantoaan läpäisee johdonmukainen avioliitto-, perhe- ja naisihanteen määrittely. Falkmanin poeettiseen keinovalikoimaan kuuluu ajan romaaneille tyypillisten avioliitto- ja kuolemajuonien käyttö moraalisessa opetustarkoituksessa, metafiktiivinen kommentointi, laajalti kierrätettyjen lajityyppien ja tematiikkaa rakentavien intertekstien käyttö, yhteiskuntakriittisen aineksen sijoittaminen sisäkertomuksiin, sivujuoniin ja -hahmoihin sekä laaja naishahmojen joukko.

  Falkmanin tuotannossa on tunteellisen sentimentaalisuuden ohella vahvasti realistinen  juonne jo vuosikymmeniä ennen realismiksi nimettyä periodia. Hänen päämääränään on opettaa ja kasvattaa romaanien oletuslukijoita eli nuoria naisia. Falkmanin romaanien onneton loppu odottaa kelvottomaksi osoitettuja hahmoja, jotka toimivat varoittavana esimerkkinä. Myöhemmin Falkmanin poetiikkaan ilmaantuu tummia, melodramaattisia goottilaissävyjä: murhia, myrkkyjä ja vakoojia. Läpi tuotannon hänen ominaispiirteenään pysyy kiihkeä halu kommentoida yhteiskuntaa, naisen asemaa ja politiikkaa, taito tehdä se rivien välissä ja luja usko siihen, että kaunokirjallisuuden keinoin voidaan tehdä oikeudenmukaisempaa maailmaa.

  Saija Isomaan artikkelissa Melodraamaa paikallishistorian kehyksessä tutkitaan K .J. Gummeruksen (1840-1898) yhdeksän erillisteoksen poetiikkaa. Gummerusta on pidetty romantikkona, joka valitsi yleisökseen suomenkielisen kansan. Hänen tyylinsä on melodraama. Genrelle tyypillinen liiallisuuden poetiikka moraalisine mustavalkoasetelmineen ja dramaattisine spektaakkelimaisia tapahtumia sisältävine ihmissuhdejuonineen leimaa erityisesti alkutuotantoa mutta ilmenee vielä myöhäistuotannossakin. Kansansivistyksestä innostunut Gummerus pyrki puhuttelemaan kertomuksillaan suomenkielistä talonpoikaista kansaa: niissä oikeus lopulta voittaa eli poeettinen oikeudenmukaisuus toteutuu. Hakeutuminen paikallishistoriallisuuteen  motivoituu pyrkimyksestä kertoa dramaattisista tapahtumista. Siinä voi nähdä myös aidon kansanvalistuksellisen  pyrkimyksen kertoa viihdyttävästi paikkakunnan historiasta sekä kansallisuusaatteellisen tai romanttisen tavoitteen hahmotella kansakunnan historiaa.

  Minna Canthia on tutkittu paljon. Mari Hatavara tietää tämän ja onkin valinnut tarkasteltavakseen aiheen, jota ei ole tutkittu paljoa: Minna Canthin kirjalliset mielet; mielen esittämisen tavat Canthin proosatuotannossa. Hän analysoi tajunnankuvausta, fokalisaatiota sekä ilmeiden ja eleiden esittämistä, ja tuloksena on kokonaisesitys Canthin tavoista esittää henkilöhahmojen mielensisäisyyttä. 

  Henkilöiden mieliä tuodaan esiin kaikilla tajunnan esittämisen kielellisillä keinoilla. Hatavara on löytänyt neljä toisistaan erottuvaa vaihetta. Aluksi kertomuksia hallitsee kertojan rooli, ja kertoja myös kääntyy suoraan yleisön puoleen. Tajunnankuvaus yhdistyy pääosin yksilön vaikeisiin tilanteisiin. Toisessa vaiheessa henkilön sisäinen kieli ja näkökulma nousevat merkittävään asemaan. Myös kertoja on edelleen vahvasti vaikuttamassa mielten esittämiseen. Kolmannessa vaiheessa henkilöhahmojen sisäisyyden esittäminen laajenee kattamaan useita henkilöitä saman teoksen sisällä. Viimeisessä vaiheessa uutena piirteenä on minäkerronta.

  Mielen esittämisellä on useita tehtäviä Canthin tuotannossa. Sen eri keinoja käytetään niin näkökulmien törmäyttämiseen, valta-asemien esiintuomiseen kuin lukijaan vetoamiseenkin. Myös tarinamaailman tapahtumien rinnalle tuodaan erilaisia hypoteettisia tapahtumakulkuja ja tulevaisuudenvisioita sekä esitetään henkilöhahmojen tunteita, pelkoja ja unelmia. Tämä kaikki osoittaa Hatavaran mielestä, miten laaja ilmaisuvalikoima Canthilla varhaisena suomalaisena proosakirjailijana jo oli aktiivisessa käytössään.

  Anna Kuutsa nostaa artikkelissaan Maria Jotunin novellien edustuksellisuuden poetiikka Jotunin novellituotannolle toisteisia ja ominaisia kerronnallisia keinoja diakronisen poetiikan hengessä. Nämä keinot laajentavat yksittäisten tarinamaailman hahmojen ja tapahtumien esittämisen yleisempien yhteiskunnallisten kysymysten kuvaukseksi eli rakentavat kirjailijakohtaista edustuksellisuuden poetiikkaa. Kuutsa käsittelee Jotunin novellien puheen esityksen ja kirjekerronnan keinoja kansankuvan ja kaupunkilaisuuden kuvauksessa, ironian kerronnallista rakentumista sekä puheen esitysten persoonamuotojen tulkinnallista merkitystä.

  Iida Pölläsen Mustan Atlantin ylirajainen poetiikka ja pohjoismainen intertekstuaalisuus Nella Larsenin (1891-1964)  tuotannossa esittelee ainakin minulle tuntemattoman kirjailijan, jota voi Pölläsen mukaan kutsua sekä afrikkalaisamerikkalaisen, amerikkalaisen että afropohjoismaisen modernismin edelläkävijäksi. 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa Larsenista tuli tunnettu kirjailija mustan renessanssin liikkeessä. Pölläsen mielestä Larsenin tuotannosta muodostuu puutteellinen kuva, jos teoksia tulkitaan vain yhdysvaltalaisessa tai afrikkalaisamerikkalaisessa kontekstissa.

  Larsenin  äiti oli valkoinen tanskalaisnainen ja isä kotoisin Tanskan kolonisoimasta saaristosta Karibianmerellä. Larsenin henkilökohtainen elämä linkittyy niin Yhdysvaltojen rasismin historiaan kuin Pohjoismaiden harjoittaman siirtomaavallan ja kolonialismin historiaan. Nämä aiheet kulkevat Pölläsen mukaan Larsenin kirjallisessa tuotannossa, minkä lisäksi hän sai vaikutteita kirjailijapoetiikkaansa pohjoismaisesta kirjallisuudesta ja taiteesta. Taiteellisiksi esikuvikseen Larsen valitsi Henrik Ibsenin kaltaisia 1800-luvun pohjoismaisia kirjailijoita, joiden käsitykset kirjallisuudesta ja sen roolista yhteiskunnassa Larsen jakoi. Artikkelissaan Pöllänen yhdistää kiinnostavasti Ibsenin näytelmät Larsenin teksteihin.

  Artikkelissaan Miten sirpale heijastaa? Pirjo Lyytikäinen tutkii Volter Kilven Saaristosarjan poetiikkaa. Kilven poetiikassa ydinajatuksena on, että jokaisessa hetkessä kaikki on läsnä, ikään kuin aika ja historia menettäisivät merkityksensä katsovan ja tuntevan mielen kannalta. Lyytikäisen mukaan myöhäistuotannon poetiikaksi käännettynä filosofinen "sirpale heijastaa" -ajatus, jonka tausta on Kilvelle tärkeän Arthur Schopenhauerin filosofiassa, merkitsi tiukkojen rajoitusten asettamista. Kilpi tajusi, ettei kertomusjuoni sopinut hänen tarkoituksiinsa, sillä hän halusi nostaa keskiöön yhteisön kokonaisuutena. Kunkin romaanin ja novellin erittäin rajallinen tilanne laventuu laajemman elämän kaleidoskoopiksi.

  Kilven teosten tapahtumakestoltaan rajattu rakenne avautuu ajattelun, muistamisen ja kuvittelun teitä. Lyytikäisen mukaan "yhdenpäivän-, yhdenpaikan- ja yhdentapahtumanromaani on väline räjäyttää perinteinen juoniromaani sisältäpäin." Homeros ja Aleksis Kivi ja monet muut kirjallisuuden hahmot ja filosofit esiintyvät kätketysti Kilven dialogisessa, intertekstuaaliseen avaruuteen linkittyvässä kerronnassa. Mikrotasolla Kilven omin tyyli merkitsee kielen semanttisten, äänteellisten ja kuvallisten resurssien maksimaalista käyttöä myös emotionaalisen intensiteetin saralla, Lyytikäinen toteaa. Hänen esittelemänsä pieni katkelma Kilven laajasta teoksesta heijastaa koko teoksen teemoja. Se etenee rytmin tasolta kuviin, kuvaukseen, kerrontaan ja lopulta teoksen kokonaisuuteen asti, jossa "meri ja tuuli näyttäytyvät elämän voimina, elämän symboleina ja ihmiselämän rajallisuuden kehyksinä."

Rannalla

 Sanna Nyqvistin tietokirja Rannalla  Miten kirjailijat löysivät meren (Tammi 2024) sopii hyvin kesälukemiseksi, vaikkapa rannalla loikoillen. Se kuvaa viiden kirjailijan meri- ja rantasuhdetta heidän teostensa kautta. Nyqvist tuntee hyvin tutkittavansa, jopa niin, että hänen oma tyylinsäkin on hyvin kaunokirjallista, muistuttaen kunkin tutkittavan kieltä ja tyyliä. Ihailtavaa ja lukijan kannalta nautinnollista.

  Alkusanoissaan Nyqvist toteaa, että kirjallisuudessa rannat ovat erityisiä tihentyneiden tapahtumien ja merkitysten paikkoja, joissa lukija voi odottaa käänteitä ja muutoksia. Ranta on yhtä aikaa paikka ja mielentila. Nyqvist ilmoittaa teoksessaan tarkastelevansa rannan muuttuvia merkityksiä valitsemiensa kirjailijoiden teosten ja elämänvaiheitten valossa. Näissä teoksissa hahmottuvat rantojen kulttuurihistorian suuret kaaret Euroopassa  1800-luvun alusta nykypäivään.

  Jane Austen, August Strindberg, Marcel Proust, Virginia Woolf ja Tove Jansson hakeutuivat oleskelemaan ja kirjoittamaan meren rannalle, ja kokemukset rannoilta tarjosivat aineistoa heidän teoksiinsa. Näin rannat olivat todellisia, elettyjä maisemia.

  Nyqvist tarkastelee Jane Austenin romaania Viisasteleva sydän ja keskeneräiseksi jäänyttä Sanditonia, jotka sijoittuvat rantalomakohteisiin Dorsetin rannikolle. Meri on Austenille kehys, joka piirtää esille rannikkomaiseman kauneuden. Se vaikuttaa myös katsojaan tarjoten esteettisiä ja henkisiä nautintoja. Ranta on Austenille siirtymätila, jossa ihminen tempautuu mukaan johonkin uuteen, löytää itsestään aiemmin kätkettyjä voimia tai haluja.

  August Strindbergille Tukholman saaristo merkitsi inspiraation lähdettä. Saaristosta tuli Nyqvistin mukaan kirjailijan ydinmaisema ja miljöö, jossa tämä koki löytävänsä oman itsensä aina uusina versioina. Hemsöläiset on Strindergin rakastetuin romaani, ja sen elävä kuvaus saariston näkymistä tuli osaksi ruotsalaisten käsitystä kansallismaisemastaan. Saaristolaiselämää ja Ulkosaaristossa täydentävät trilogian. Rannat ovat Nyqvistin mukaan Strindbergin tuotannossa toiveiden heräämisen ja niiden kariutumisen maastoa:

  "Samojen teemojen ja tuntojen toistuminen tuo mieleen aaltojen näennäisen toisteisen liikkeen. Milloin ne loiskivat lempeästi vasten auringon lämmittämiä kallioita, milloin vyöryvät maihin vaahtopäisenä rintamana ennen kuin paiskautuvat takaisin mereen. August Strindberg oli modernin ajan kirjailija, ihmisluonnon ristiriitaisuuksien kuvaaja. Hänen teoksissaan ranta on symboli vastakkaisille tiloille, joiden välillä ihminen heittelehtii."

  Marcel Proust matkusti meren rannalle päästäkseen tilaan, jossa hänen sisällään kehkeytyvä romaani löytäisi tiensä ulos. Nyqvist kirjoittaa:

  "Meren äärellä hän oli kaukana arjen vaatimuksista ja rutiineista, seuranaan aaltojen tasainen pauhu ja edessä avautuva ulappa, jonka pintaan piirtyvät kangastukset  ja kuvat olivat kuin heijastuksia hänen oman mielensä kuvajaisista. Uuden hotellin anonyymi, historiaton miljöö antoi rauhan uppoutua kirjoittamiseen ja menneen uudelleenluomiseen kirjan sivuille. Meren heijastusten valaisemassa hotellihuoneessa Proust avasi ovet sisäisiin huoneisiinsa, jo kadotetuiksi luulemiinsa tiloihin, jotka rannan suolainen tuuli pyyhki puhtaiksi ajan kerrostamasta pölystä."

  Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin kertojakin viettää kesiään loistohotellissa Normandian rannalla, havainnoi rannan sosiaalisia hierarkioita ja niiden yllätyksiä ja oppii Nyqvistin mukaan taiteen avulla ymmärtämään ja jäsentämään kauneutta ympärillään; taide kertoo maailmasta jotakin sellaista, mitä tottumus ja tiede eivät tavoita.

  Meren rannoille sijoittuvat myös useat Virginia Woolfin teokset, etenkin hänen tunnetuin romaaninsa Majakka. Nyqvistin mukaan Woolf vertasi luomista usein veden liikkeeseen: "Teksti on virta, johon hän sukeltajan lailla uppoutuu ja jonka rytmiin hän mukautuu."  Majakasta muotoutui mereltä rytminsä lainaava, kokeellisuudessaan läpikotaisin modernistinen taideteos, joka on samalla psykologisesti tarkkanäköinen ja intiimi kuvaus meren äärellä lomaansa viettävästä perheestä. Meri oli Nyqvistin mukaan Woolfille kaikista keskeisin metafora, olemista, ajattelua ja taidetta ruokkiva elämän perusta. Lapsuuden kesien Cornwallin aaltojen jyly loi äänimaiseman ja tunnetilan, jonne hän aina kaipasi takaisin.

  Kaikki suomalaiset (ja muutkin) osaavat yhdistää Tove Janssonin ja meren. Nyqvist toteaakin, että Tove Janssonin elämän keskeiset paikat voisi piirtää merikartalle, joka tarjoaa tarkastelupisteitä myös Janssonin kirjallisiin maastoihin :"Varhaislapsuudesta alkanut vahva tunneside Itämeren saaristoon oli hänen tuotantonsa käyttövoima, loputon inspiraation lähde, jonka tarjoilemia aihelmia hän varioi teoksesta toiseen. - - Välimeren aurinkorannat Riviera ja Capri ovat poikkeuksia tuotannossa."

  Olennaisin osa meren tarjoamista antimista on aineettomia, ja juuri ne ovat kirjallisuuden rakennusainetta, Nyqvist summaa teoksensa lopuksi:

  "Muumipapalle meri lahjoittaa viskilaatikon ohella itseymmärryksen, Proustin romaanin kertojalle hurmaavan tyttöryppään ja uuden tavan katsoa maailmaa. Woolfin kesänviettäjät pääsevät rannalla viimein irti surustaan ja kaipauksestaan. Austenin kapteeni Wentworth ja Anne Elliot saavat takaisin rakkautensa, aiemmista esteistä vapaana ja kypsempänä versiona. Strindbergin proosarunon kulkija kohtaa saariston häikäisevät maisemat ja oivaltaa lopulta, epäilysten ja pettymysten jälkeen, millaiset lahjat elämä on hänelle jo antanut. Ranta terästää aistien lisäksi ymmärryksen. - -"

                                                                                         Sanna Nyqvist  Rannalla 2024

  

  

  

Naisia jotka etsivät suurta tulta

 Naisia jotka etsivät suurta tulta  (Into 2024) on Moona Laakson tietokirja 1900-luvulla eläneistä suomalaisista naisista, jotka maalasivat, kirjoittivat, soittivat ja loivat. Laakso kutsuu heitä varjonaisiksi, sillä he elivät miehensä tai isänsä varjossa. Osa heistä eli onnellisessa avioliitossa ja halusi antaa aviomiehen loistaa. Osa joutui kaltoin kohdelluksi ja suljetuksi mielisairaalaan. Laakson mielestä naisena oleminen oli ja on vieläkin jatkuvaa kamppailua nähdyksi tulemisesta.  Kirjallaan hän haluaa nostaa naiset valoon. Lähteinään Laakso on käyttänyt useiden tutkijoiden teoksia sekä kuvaamiensa naisten päiväkirjamerkintöjä ja kirjeitä.

  Greta Hällfors-Sipilä eli taiteilija-avioliitossa Sulho Sipilän kanssa. Molemmat maalasivat, mutta Greta oli ensisijaisesti vaimo. Gretaa pidettiin miehensä jäljittelijänä, ja monet hänen tauluistaan laitettiin Sulhon nimiin. Greta oli monin tavoin yksinäinen ja niin riippuvainen miehestään, ettei miehen ollessa jatkuvasti matkoilla kyennyt maalaamaan. Lopulta hän sairastui skitsofreniaan ja vietti loppuelämänsä sairaalassa. Hän puhkesi siellä kukkaan ja maalasi yli 3000 akvarellia, aina kuolemaansa asti, vuoteen 1971 saakka.

  Alvar Aallon puolisoiksi valikoituivat arkkitehtinaiset, jotka osasivat piirtää (kauniita viivoja). Aino ja Elissa Aalto tekivät yhteistyötä kuuluisan miehensä kanssa, ja heillä oli suuri rooli menestyksen ja kansainvälisen maineen takana. Molemmat vaimot omistivat elämänsä suurmiehelleen. Laakso kirjoittaa: "Ainon ja Alvarin suhdetta on kuvattu tiiviiksi, rakkaudelliseksi, tasavertaiseksi ja toisen osaamista kunnioittavaksi. Mutta nuori Elissa kohtaa elämänsä rakkauden menettäneen katkeroituneen ja vähitellen yhä kärttyisemmäksi käyvän  miehen." Miehensä kuoleman jälkeen Elissa Aallosta tuli Aallon toimiston johtaja, ja hän työskenteli siellä kuolemaansa, vuoteen 1994 saakka.

  Saimi Järnefelt oli naimisissa Eero Järnefeltin kanssa. Hän oli lupaava ja intohimoinen näyttelijätär, joka luopui urastaan perhe-elämän vuoksi. Hän kirjoitti päiväkirjaansa: "Teinkö väärin sittenkin, vaikka luulin niin kokonaisesti ja oikein menetelleeni. Teinkö väärin omalle itselleni - - tapoinko kaiken lahjan itsessäni, tukehdutin karaktäärini ja tuleeko kosto nyt jälestäpäin - - Enkö siis tehnytkään oikein valitessani vain vaimon osan, eikö sen olisikaan tarvinnut väistyä."

  Majsi Salokivi oli naimisissa taidemaalari Santeri Salokiven kanssa. Hän oli Laakson mukaan lahjakas laulaja ja soittaja, kirjoittaja ja maalari, joka olisi menestynyt, ellei olisi pitänyt miestään itseään lahjakkaampana.

  L. Onervasta on viime vuosikymmeninä kirjoitettu paljon (mm. Anna Kortelainen, Hannu Mäkelä), joten hänen tarinansa on tuttu. Moona Laakson kirjan nimi on juuri Onervalta, joka kirjoitti runossaan Etsijä  "Etsin, etsin suurta tulta". Tämä kuvastanee kaikkien kirjan naisten sisäistä taiteilijapaloa, pyrkimystä löytää jokin taiteellinen ilmaisukeino tuon tulen julki saattamiseksi. Onervan elinaikanaan saama (kielteinen) julkisuus oli ongelmallista, sillä 1900-luvun alkupuolella naiskirjailijat voitiin laskea julkiseksi omaisuudeksi. Onervan ja Eino Leinon suhde oli legendaarinen, mutta Onerva maksoi suhteesta kalliin hinnan. Laakso lainaa Reetta Niemistä, joka toteaa: "Leinon varhainen kuolema ja maine jättivät sekä Onervan persoonan että tuotannon varjoonsa. 1970-luvulla alkanut Leino-renessanssi, joka tuotti mm. elokuvan Runoilija ja muusa, on entisestään hämärtänyt ja vääristänyt Onervan kuvaa."

  Akseli Gallan-Kallelan tytär Kirsti oli sellotaiteilija ja kuvittaja, jonka elämä Laakson mukaan oli sarja kompromisseja. Suuren isän varjo tuntui raskaalta, kaikki oli hänen rinnallaan vain puuhastelua.  Hänen isänsä kaavaili tyttärestään hienoa daamia, joka menee naimisiin suurlähettilään kanssa. Hän halusi myös opettaa tyttärelleen maalausta tai pistää tämän kutomakouluun. Mentyään naimisiin Kirsti kirjoitti tädilleen:" Ei minusta tule tavallista, kilttiä porvarismammaa, joka hoitaa talouttaan ja lapsiaan. On myös todella niin, kuten aina arvelinkin, että avioliitto ei ole mikään riittävä tehtävä naiselle, ja kuinka olisikaan, jos hänellä kerran on sama intelligenssi kuin miehellä, taikka taiteellisia tai muita taipumuksia."

  Moona Laakson varjonaisista traagisin on taiteilija Helmi Vartiainen, Tyko Sallisen vaimo ja tämän maalausten "Mirri", joka joutui täysin miehensä nujertamaksi ja kuoli vain 31-vuotiaana. Olen lukenut Venla Hiidensalon romaanin Suruttomat  (2021) sekä Inka-Maria Laitilan ja Tarja Strandénin Tukaattityttö - Mirri-kuvien takaa katsoo Helmi Vartiainen (2002), joten tiesin, että kohtaaminen (hirviömäisen) Tyko Sallisen ja tämän malliksi ja vaimoksi ryhtyminen katkaisivat Helmin taiteilijan uran. Paitsi taiteilijuuden hän menetti myös lapsensa ja lopulta henkensä.

  Viimeinen Moona Laakson esitellyistä taiteilijanaisista on Tuulikki Pietilä, joka kirjoittajan mukaan ei aikanaan halunnut esille. Taiteilijagraafikko eli tasaveroisessa liitossa puolisonsa Tove Janssonin kanssa ja halusi vain toteuttaa itseään, luoda ja tehdä taidetta, omassa rauhassa. Laakson mukaan he onnistuivat luomaan tasavertaisen taiteilijaliiton, jossa molemmilla oli tilaa toteuttaa itseään ja loistaa. Tove Janssonin rinnalla Pietilä jäi kuitenkin väkisinkin jonkin verran puolisonsa menestyksen katveeseen.

  Toinen teos, joissa naiset nostetaan valokeilaan, on Katy Hesselin Taiteen historia ilman miehiä (Nemo 2024, suomentanut Sini Linteri). Se on mahtava järkäle (512 sivua ja painava sekä fyysisesti että sisällöltään). Ja tietysti erittäin mielenkiintoinen, sillä suurin osa taiteilijoista oli ainakin minulle tuntemattomia: ei voinut kuin ajatella, miten upeaa taidetta naiset ovat vuosisatojen aikana tehneet.  Teos tarjoaa myös silmäniloa, sillä se on kuvitettu: joka aukeamalla on useita kuvia. Kirjansa alkusanoissa Hessel  kirjoittaa:" Taidehistorian kaanon on maailmanlaajuinen, vaikka länsimainen miesnarratiivi on dominoinut sitä oikeudettomasti muiden kustannuksella, ja juuri sitä haluan purkaa ja haastaa. - - Jos näemme vain yhdenlaisten ihmisten luomaa taidetta, emme oikeastaan näe yhteiskuntaa, historiaa ja kulttuuria kokonaisuutena."

  Hessel ilmoittaa selvyyden vuoksi ryhmitelleensä taiteilijat yleisesti tunnustettuihin suuntauksiin, vaikka hän ymmärtää, että he ovat yksilöitä, joilla on oma elämänsä ja ura ja joiden työ muovaa taidesuuntauksia. Teoksen aikajana ulottuu 1500-luvulta nykypäivään. Naistaiteilijoiden historia on tietysti myös naisen historiaa. Naisten taidetta ei arvostettu niin kuin miesten, ja sitä pidettiin vain näpertelynä (tästä on tietysti poikkeuksia). Aluksi taidetta tekivät vain  ne, jotka kuuluivat taiteilijaperheisiin tai varakkaisiin sukuihin. Vasta noin 1900-luvulta alkaen naiset  pääsivät arvostetuimpiin oppilaitoksiin. 

  Jotkut naistaiteilijat saivat arvostusta jo elinaikanaan, mutta kun he kuolivat, heidät unohdettiin nopeasti. Hessel kertoo teoksessaan monista, jotka vasta meidän aikanamme on uudestaan "löydetty". Hyvä niin. Taiteen historia ilman miehiä on tärkeä kirja, ja saa ajattelemaan, miten rohkeita naiset olivatkaan, kun uskalsivat luoda taidetta huolimatta heihin kohdistuneesta syrjinnästä ja väheksynnästä aikana, jolloin taiteen tekeminen, opiskeleminen ja esille tuominen oli naisilta kiellettyä.

  

Korean syndrooma

 Fanni Kolisevan teos Korean syndrooma   Matka K-draaman ja K-popin kääntöpuolelle (Gummerus 2024) on mielenkiintoinen tietokirja Etelä-Koreasta. Sen kirjoittaja vietti nuoruutensa korealaisen populaarikulttuurin parissa. Myöhemmin hän meni opiskelemaan korealaiseen yliopistoon, kiinnostuksen vuoksi ja koska halusi nähdä, millaista elämä ja todellisuus Etelä-Koreassa on; onko elokuvilla ja saippuasarjoilla mitään yhtymäkohtia todellisuuteen? Koliseva haluaa painottaa, että kirjan perspektiivi on kapea, sillä se on suomalaisen naisen, ei yleinen totuus. Kirjaansa varten hän on myös haastatellut ystäviään, tuttavapiiriään ja asiantuntijoita, joten ei se täysin subjektiivinen ole, päinvastoin.

Souliin asetuttuaan Koliseva huomaa, että kauneusleikkaukset ja painosta puhuminen ovat osa arkea, mikä heijastuu myös viihteeseen. Osa opiskelijoista saa vanhemmiltaan lahjaksi silmäleikkauksen, koska kauneusihanteet täyttävän hakijan uskotaan saavan paremmin töitä. Länsimaisten piirteiden ihailu kumpuaa osaksi sodan jälkeisestä ajasta, jolloin Etelä-Koreassa suurin osa populaarikulttuurista oli peräisin Yhdysvalloista: monet maassa ihaillut tähdet ja näyttelijät olivat valkoisia. Gangnam beauty -termi viittaa ihmiseen, joka on viettänyt kirurgisen veitsen alla aikaa liian pitkään. Gangnam on Etelä-Korean plastiikkakirurgian keskittymä., jossa näkee jatkuvasti sideharsolla varustettuja kasvoja. 

Mutta Etelä-Korea on hänen mukaansa muutakin kuin idoleita, draamoja ja kauneuskirurgiaa: "Maa on vuoristoa, syksyn väriloistoa, kevään kirsikkapuita, välittäviä ja iloisia ihmisiä, omaa polkuaan seuraavia ihmisiä, nuokkuvia kassamyyjiä, aamuisen metron hiljaisuutta, ennustajia ja unelmia."  Toisin kuin länsimaissa luullaan, naapurimaa  Pohjois-Korea ei juurikaan kuulu eteläkorealaisten ajatuksiin tavallisessa elämässä. Ongelmina  Koliseva näkee nuorten mielenterveysongelmat ja itsetuhoisuuden, joita aiheuttavat mm. nuorten alituinen kouluttautumispaine ja jatkuva kilpailu. Naisten asemaa on yritetty parantaa, mutta Kolisevan mukaan keinot ovat pikemminkin korostaneet naisten suojelun ja erityisoikeuksien tarvetta kuin samanvertaisuutta. Seksuaalivähemmistöt kohtaavat maassa edelleen syrjintää. Vanhusten köyhyys on yleistä.

  Korealaisen populaarikulttuurin juuret ovat 1990-luvun laman aikaisessa talouspolitiikassa. Tarkoituksena oli saada viihteestä talouskasvua kasvattava vientituote ulkomaille. Sen vaikutus eteläkorealaiseen vientiin oli vuonna 2019 arvoltaan noin 6,4 miljardia dollaria. Elokuvien ja sarjojen seurauksena  maahan on virrannut myös turisteja.

  Draamoissa esitetty puhtoinen ja häveliäs rakkaus (usein vasta kolmenkympin korvilla) perustuu siihen, että kotoa muutetaan vasta ennen kolmeakymmentä. Paikalliseen normistoon kuuluvat opiskelu, yliopistoon pääsy ja vasta sitten omilleen muutto kihlauksen tai avioliiton merkeissä. Rahan, rakkauden ja vallan suhde taas kumpuaa löyhästi chaebol-sukujen todellisuudesta. Chaebol tarkoittaa "vaurasta klikkiä": liikeyritysten johtoon asetetaan yleensä edellisen johtajan jälkeläinen tai muu luotettava sukulainen, eikä valtaa päästetä tihkumaan perheiden ulkopuolelle.

  Mielenkiintoisesti Koliseva kertoo Etelä-Korean historiasta ja omista kokemuksistaan. Lukija perehdytetään  sekä kokonaisuuteen että yksityiskohtiin, joihin kirjoittaja zoomaa herkullisesti. Etelä-Koreassa alkoholin juominen on sosiaalinen tapahtuma (tämä on tullut tutuksi draamoista: se sojun jatkuva kittaaminen), ja yliopistoissa fukseja jopa painostetaan juomaan holtittomasti. Ruoka on tapa käsitellä huonoja ja hyviä uutisia. 

Vanhemmalle sukupolvelle on tärkeää osoittaa kunnioitusta. Kasvojen menettämistä ja auktoriteettien uhmaamista pelätään.  Nunchia eli sosiaalisten tilanteiden taitoa opetetaan lapsille pienestä pitäen. On tärkeää osata arvioida muiden tunteita ja ajatuksia harmonian ylläpitämiseksi. Perhe on keskiössä, ja vanhemmat huolehtivat, arvioivat ja auttavat lapsensa elämää jokaisessa vaiheessa.

  Etelä-Koreassa työskentelee edelleen  amerikkalaisia  sotilaita, vuonna 2023 noin 28 500.  Suurin osa on sijoitettu Yhdysvaltojen suurimpaan ulkomailla sijaitsevaan tukikohtaan Camp Humphreysiin, joka on yksi maassa sijaitsevasta noin 15 tukikohdasta. Soulissa sotilaisiin suhtaudutaan Kolisevan mukaan pääosin myönteisesti, tuovathan he  maahan rahaa ja moni tukikohtien lähellä sijaitseva baari saa toimeentulonsa heidän pussistaan. Sotilaiden läsnäolo myös turvaa rauhaa ja estää sotilaallista selkkausta Koreoiden välillä. Koliseva kertoo kirjassaan myös Pohjois-Koreasta Etelä-Koreaan loikanneista ja heidän hurjistakin kohtaloistaan.

  

Joku menee aina ensin

 Joku menee aina ensin (WSOY 2024) on Anja Erämajan kuudes runokokoelma. Siinä on viisi osastoa (Puutarha, Tropiikki, Kotitalo, Pääkallopaikka, Keidas). Totuttuun tapaan Erämajan runous on helposti lähestyttävää, ilmaisu vuolasta, useaan suuntaan assosioivaa. Runokieli on nautittavaa, paikoin koskettavaa ja humorististakin.

  Runon puhujan äiti on kuollut. Ensimmäisessä osassa Puutarha hän toteaa jatkavansa siitä, mihin äiti jäi. Runon minä puuhailee äitinsä puutarhassa, ihmettelee kukkia ja kasveja, muistelee äitiään.

  "On vaalittava, varjeltava paljon. Vesipiste ja siitä virtaavat mielikuvat, pienet sateenkaaret kallellaan puutarhan yllä. Kitiinikuoret hohtavat, soluolennot kiipeilevät, latvusloisto, siipivälke, surisijoita."

  Tropiikki-osassa ollaan matkalla, kaukana.

  "Maailmassa on monin paikoin odottava tunnelma, symbaaleja ja patarumpuja, paljon varjeltavaa, monin paikoin kyyneleitä, niin kirkasta vettä,

     vettä, lähteitä, yrttitarhoja, sahramia, kanelia

ynnä kaikkinaisia suitsukepuita,

                                        mirhaa ja aloeta."

Runon puhuja yrittää ottaa surua haltuun ja toteaa, että elämään ei tarvita suuria tunteita, ilmankin pärjää. Hän tuijottaa merta, miettii äitejä.

  "Äidit tekevät ihmetekojaan, puhkuvat haavoihin pasaatituulta, monsuunituulta, raahustavat kantamuksineen mantereen yli, aavikon halki, ja vaikka viskaisit tuhkat Guineanlahteen, tuhka ei katoa, se kelluu, jää, tuhka on rakkauden perikuva."

  Kolmannessa osassa Kotitalo ollaan äidin talossa, josta runon minän on vaikea luopua.  Hän miettii elämää ja toteaa: "Elämällä ei ole ääriviivaa."

  Pääkallopaikka-osassa runon minä on työn parissa, pitää kirjoituskurssia. Hän pitelee vauvaa sylissään, ehkä lastenlasta. Elämä näyttää yllätykselliset kasvonsa: löytyy syöpä. 

  "Kuoleman kassakone kilahtaa ja päivä esittää laskunsa. Pieni aikuinen todistaa hallitsematonta kasvua, kuvantamislaitteet kertovat tomografisia tosiasioita, näyttäytyy sakka, selkkaus kudoksissa, suurenevat solmukkeet, mätästävät kotelomaljat, karsea klusteri, rönsyt, ryppäät, penkereet, korvakkeet telakoituvat, rievas valta, kertymäryväs, nytky pois pois, kalmoitu hyörä, perkeet."

    Viimeinen  osa Keidas sisältää kauniita ja elämänmakuisia rakkausrunoja. Kohde voi olla elämä, jota runon puhuja kutsuu mestariteokseksi. 

  "Olet tässä, jo se. Että olet, ja tässä

                       sana menee jalan alle, tässä

          on kohta tanssia."

                    Anja Erämaja    Joku menee aina ensin  2024

  

Omotenashi

 Ikigai, omoiyari, teeseremonia. Aika monia japanilaisuuteen liittyviä tietokirjoja olen tässä blogissani esitellyt.  Ja taas on uusi vuorossa: Arto Lindlomin ja Heikki Valkaman Omotenashi  Mitä voimme oppia japanilaisesta vieraanvaraisuudesta (Vastapaino 2024). Kumpikin kirjoittaja on viettänyt pitkiä aikoja Japanissa ja tutkinut ahkerasti japanilaisuutta, joten heitä voi pitää syvällisinä ja monipuolisina Japanin-tuntijoina. Omotenashi-teos onkin perusteellinen sukellus japanilaiseen vieraanvaraisuuteen, josta tekijöillä on omakohtaista kokemusta. Lisäksi he ovat haastatelleet lukuisia japanilaisia: ravintoloiden, hotellien, liikeyritysten ja oppilaitosten henkilökuntaa sekä tutkijoita.

  Omotenashi on kirjoittajien mukaan jotain, jota on vaikea kuvailla mutta jonka voi kokea kaikilla aisteilla. Se on toisen huomioon ottamista ja keskinäistä kunnioitusta, vilpitöntä pyrkimystä toimia toisen parhaaksi. Omotenashi on harkittuja eleitä ja ilmaisuja sekä estetiikkaa. Sen taustalla vaikuttavat japanilaiset arvot ja perinteet, ja se on osa kaikkea sosiaalista kanssakäymistä sisältäen niin ystävyyssuhteet, kaupallisen yhteistyön kuin arkiset kohtaamiset. Keskeistä on hienovaraisuus ja pyyteettömyys, eikä siihen liity odotusta vastineesta. Omotenashi on ajattelutapa, joka pitää sisäistää ja jota pitää harjoitella koko elämän.  

  Toisista huolehtiminen vieraanvaraisuutta osoittamalla on kirjoittajien mukaan ollut keskeistä Japanin kaltaisessa maassa, jossa suuret luonnonmullistukset ja sodat ovat värittäneet ihmisten arkea.  Ryhmän etu menee aina yksilön edun edelle. Se on tullut näkyviin riisinviljelyksessä: sitä ei voi tehdä yksin, koska koska koko kylän on luotava yhteinen kastelujärjestelmä. Näin luotiin pohja omotenashille. Sen taustalla ovat myös uskonnot tai erilaiset hengelliset opit. Esimerkiksi kungutselaisuus korostaa hyväntahtoisuutta ja vastavuoroisuutta sekä keskinäistä kunnioitusta.

  Harmonian käsite wa on keskeinen osa japanilaista kanssakäymistä mutta myös estetiikkaa ja yhteiskuntafilosofiaa. Ilmapiirin halutaan pysyvän hyvänä. Myös japanilaisesta  teeseremoniasta tulleet ihanteet ovat vaikuttaneet vieraanvaraisuuden syntyyn samoin kuin amae eli tarve tulla hemmotelluksi. 

  Omotenashi on otettu osaksi japanilaisten palveluyritysten toimintaa. Hauskalta kuulostaa ilojumppa (happii taisoo), joka tarkoittaa iloisen ilmeen harjoittelua. Tärkein osa jumppaa on japanilaisten katakana-merkkien i-merkki: "Siksi ennen työpäivää lausumme yhdessä sanoja, kuten happii, wiskii ja daisukii (happy, viski sekä japaninkielinen fraasi "pidän kovasti"). Näin voimme lähteä työpäivään täysillä ja iloisesti."

  Japanilaisissa kouluissa opetuksen keskiössä on oppilaiden keskinäisten suhteiden ja toisista riippuvuuden vaaliminen. Vasta ryhmän kautta ja ryhmässä eläen voidaan nousta esiin yksilönä. Tavassa korostaa yhdessä toimimista ja ryhmäytymistä on myös negatiivinen puolensa. Yhdenmukaisuuden paineessa erilaisuudelle ei aina ole tilaa.

  Omotenashi näkyy myös kärsivällisenä jonottamisena, täsmällisyytenä ja velvollisuudentuntona, girinä. Girin ja henkilökohtaisten toiveiden vastakkainasettelu on merkittävä teema Japanin kirjallisuudessa ja taiteessa. Vieraanvaraisuuteen liittyy keskeisesti myös ennakointi ja pyrkimys tunnistaa vastapuolen piilossa olevia tarpeita tai toiveita. Myös japanilainen estetiikka näkyy tilojen moniaistillisuutena. Ne suunnitellaan tavalla, joka tukee miellyttävän kohtaamisen ja kokemuksen syntyä. Myös vuodenajat, äänet ja värit otetaan huomioon.

 Palveluammateissa eleet ja ilmeet ovat tärkeitä. Kirjoittajat omistavat useita sivuja erilaisten kumarrusten esittelyyn, samoin kuin kohteliasta ja kunnioitusta osoittavan puhetavan. Japanilaisille erilaiset laadunarvioinnit, sertifikaatit, laatuleimat ja vastaavat ovat osa vieraanvaraisuuden ja laajemmin koko palvelukulttuurin laadusta huolehtimista ja siitä viestimistä.

  Maailma muuttuu, digitalisoituu. Miten käy omotenashin? Tähän kirjoittajat ottavat kantaa loppusanoissaan:

 "Omotenashi voikin olla juuri sellaista, jonka merkitys ja arvostus vain kasvaa maailman digitalisoituessa ja erilaisten digitaalisten algoritmien ja virtuaalisten avatarien alkaessa hallita arkeamme entistä enemmän. Omotenashi on kokemuksena hyvin aitoa ja arvokasta, koska se perustuu ihmisten todellisiin ja samalla ainutkertaisiin kohtaamisiin sekä vahvoihin, laajasti jaettuihin arvoihin ja pitkäaikaisiin perinteisiin."

  

  

Pohjoinen shamanismi

 Kirsti Runavikin tietokirja Pohjoinen shamanismi  Rituaalit, käytännöt ja historia (Like 2024) on syvällinen ja viisas teos. Shamanismi on kaikille suomalaisille tuttua, jollei muuten niin Kalevalasta. Tiedämme jotain loveen lankeamisesta, maailmanpuusta, voimaeläimistä, luontoyhteydestä. Runavikin teos täydentää noita tietoja ja päivittää shamanismin nykyaikaan.

  Esipuheessa Runavik kirjoittaa, että Suomi oli kuuluisa shamaaneista, tietäjistä ja noidista jo satoja vuosia sitten mutta pohjoisesta shamanismista on kirjoitettu yllättävän vähän akateemista tutkimusta lukuun ottamatta. Aikojen saatossa shamanismi on muuttunut vihittyjen shamaanien osaamisalueesta tekniikaksi, jota kiinnostuneet voivat opiskella ja harjoittaa. Perinteiset arvot ovat kuitenkin säilyneet: "Shamaani kulkee maailmojen välissä ja tuo tasapainoa sinne, missä se on horjunut. Hän liikkuu erämaassa nähden eläinten kultaisina hehkuvat henkikehot. Hän osaa parantaa ihmisiä ja eläimiä tätä elämänvoimaa liikuttamalla."

Kirjailija itse on harjoittanut shamanismia parikymmentä vuotta. Hän on pitänyt työpajoja, rumpuiltoja, metsäretkiä ja käynyt ulkomailla sekä kotimaan eri kolkissa kertomassa lappilaisen shamanismin maailmankuvasta. Runavik on kotoisin Lapista ja kertoo kasvaneensa saamelaisten perinteiden ja ajatusmaailman vaikutuspiirissä. Kirjan lopussa on  seikkaperäinen katsaus saamelaiseen mytologiaan ja kuvia saamelaisten vanhoista rummuista. Runavikin suosittu pitkäikäinen nettisivusto www.thuleia.com kertoo Suomen luonnonuskonnoista ja on toiminut kirjan pohjana ja inspiraationa.

  Runavikin mukaan shamanismi on syvimmillään perehtymistä kaiken elävän muodostamaan näkymättömään elämänvoiman verkostoon, jota kutsutaan voimaverkoksi. Se on maailman vanhin henkinen maailmankuva. Uusshamanismi voi olla transsitekniikka itsetuntemuksen lisäämiseen tai psykologiaan nojautuva näkemys selittää ihmisen kokemusmaailmaa. Shamanismi on Runavikin mukaan "unien kutoma, metsän tuoksuinen ikuisen oppimisen polku".

  Pohjoinen shamanismi -teos jakautuu selkeisiin lukuihin, jotka esittelevät shamaanin maailmaa (ylinen, keskinen, alinen), rituaalivälineitä (mm. rumpu, helistin, tuli, sauva, suitsuke, korut, amuletit) , shamaanimatkaa, voimaeläimiä ja henkioppaita, shamanistista luontoyhteyttä, shamanismin opiskelua sekä shamaanin kutsumusta. Lukija saa ohjeet rummun ja suitsukkeiden valmistamiseen, transsitilan tuottaviin tekniikoihin, voimaeläimen löytämiseen, luontoyhteyden palauttamiseen, oman voimapaikan löytämiseen ja rakentamiseen. Runavik antaa tietoa shamaaniksi opiskelusta ja tarjoaa shamanistisia harjoituksia, jotka sopivat meille kaikille (esim. rentoutuminen, keskittyminen, meditaatio, visualisointi).  Tiiviin tietotekstin katkaisevat kauniit, elämykselliset  fragmentit, jotka lähenevät kaunokirjallisuutta ja osuvat lukijan sydämeen.

  Runavikin mukaan shamaani oli ennen kaikkea vaikeiden sairauksien parantaja, joka osasi hakea sielun takaisin toisista maailmoista. Sielun matka eli transsimatka on shamanismin  tunnuspiirre. Shamanistiseen perinteeseen mahtuvat hänen mukaansa myös selvännäkijät, unennäkijät, unenselittäjät, mielen ongelmiin ratkaisuja etsivät neuvonantajat, luonnon voimapaikkojen löytäjät, etiäisten kuulijat ja monenlaiset erityistaidon hallitsijat verenseisauttajista yrttiparantajiin. Shamanismin rinnalla kulki animismi, eli usko siihen, että kaikella olevaisella on elävä henki, ja panteismi, eli usko siihen, että koko universumi on pyhä.

  Runavik tekee eron shamaanin ja tietäjän välille; heidät erotti tapa liikkua todellisuuksien välillä. Shamaani käytti hyväkseen ekstaattista transsia ja välitti tietoa maailmantasojen välillä. Hän antoi tietoisuutensa lähteä ruumiin ulkopuolelle suorittamaan tehtäviä. Tietäjä sen sijaan saattoi vajota oman sisäisen tietonsa pariin tai ammentaa oppinsa vanhoista vanhoista runoista ja loitsuista. Hän ei antanut sielunsa matkata transsissa muualle.

  Syventävää tietoa shamanismista ja uusshamanismin oivaltavaa esittelyä. Näin voisi tiivistää Runavikin teoksen annin. Kirjansa loppupuolella hän kirjoittaa kauniisti:

  "Pohjoinen ulottuvuus on mielentila, joka syvenee kulkiessamme pohjolan metsissä, soilla ja erämaissa. Menneiden sukupolvien tarinoita löytyy kirjoista ja vanhojen ihmisten huulilta. Me seisomme edesmenneiden hartioilla, ponnistaen maasta kohti samoja tähtiä ja universumin pimeää äärettömyyttä. Haluamme ymmärtää, kokea, parantaa, auttaa, kasvattaa, vaalia ja tuhota, muuttaa ja muuntua. Vuodenkierto tanssii ympärillämme, ja meidän suurin haasteemme on löytää sisin itsemme, joka on yhteydessä kosmoksen viisauteen."

             Kirsti Runavik  Pohjoinen shamanismi  Rituaalit, käytännöt ja historia  2024

  

Firenzeläiset elämät

 Salla Leponiemen Firenzeläiset elämät  Kuinka löysin kotini suurten persoonallisuuksien kaupungista  (Gummerus 2024) on rikas tietopankki ja kutkuttavan aistillisesti maalaileva teos Firenzestä, tuosta sivistyksen ja tieteen mekasta, josta jokaisella on jonkinlaista tietoa. Taideaarteet, kuuluisat historian henkilöt, Medicien suku, vuosisatoja säilyneet rakennukset, Ponte Vecchion silta ... Nämä ainakin tulevat varmasti ensimmäisinä mieleen, ainakin minulle, mutta enpä olisi arvannut, miten väkivaltaista valtataistelua mahtavat suvut kävivät  keskenään Firenzen hallinnasta ja miten paljon sotia, kulkutauteja, myrskyjä, vedenpaisumuksia ja tulipaloja sekä taloudellisia romahduksia kaupunki on joutunut historian kuluessa kokemaan.

  Salla Leponiemen oma elämä, nykyinen ja entinen Firenze ja Suomikin vuorottelevat teoksessa mukavasti ja pitävät mielenkiintoa hyvin yllä. Lopussa mainittu lähdeluettelo on kunnioitettavan pitkä, mutta teoksen valtaisa tietomäärä ei aiheuta paperinmakua lukijan suuhun. Vaikka perustietoa tunnetuista henkilöistä olisikin, uutta tietoa on paljon, myös nautittavia anekdootteja. Ja ne Firenzen ja sen ympäristön kuvailut ovat kyllä parasta ja saavat aikaan matkakuumeen.

" Camerata-kukkulalla kohtaa rauhallisen idyllin: oliivipuulehtoja, pikkuruisia kappeleita ja villoja puutarhoineen. Siellä täällä kapeita teitä reunustavat muurit antavat periksi ja tarjoavat niittymaisemia, viinitarhoja, näkymän alas kaupunkiin tai ylös Fiesolen kukkuloille ja Monte Cecerin luonnonpuistoon, jonne Leonardo da Vinci kapusi 1500-luvun alkuvuosina tekemään lentämiskokeilujaan. Iltalenkin aikaan pinjojen ja sypressien siluetit piirtyvät tummina aprikoosin, persikan tai veriappelsiinin sävyihin värjäytynyttä taivasta vasten. Pimeän laskeuduttua syttyvät sadat valopisteet Fiesolen rinteille."

  Tämä kuvaus on Firenzen koillisosasta, josta Leponiemi lopulta hankkii pysyvän kodin. Osa-aikainen koti hänellä on aluksi keskellä Firenzeä ja vuokrakoti  Bellosguardossa.  Asuntojen ostamisessa, myymisessä ja vuokraamisessa Leponiemellä on apuna ystäviä ja asiantuntijoita. Silti varsinkin myyminen on yhtä sirkusta, aivan uskomatonta touhua, jota Leponiemi oopperalaulajana vertaakin dramaattiseen oopperaan. Yhtä elävästi ja hauskasti hän kuvaa kymmenvuotista seuraansa, Figaro-koiraansa, joka on kaikesta päätellen ollut ihastuttava ja persoonallinen mäyräkoira. Lukijankin tulee ikävä, kun Figaro poistuu kuvioista.

  Leponiemen teoksessa kiinnostavat esittelyt saavat mm. Giotto, Medicien suvun jäsenet, Corso Donati, Dante, Bernardo Buontalenti, Filippo Brunelleschi, Lorenzo Ghiberti, Galilei, Savonarola, Machiavelli, Gianni Schicchi, Gian Battista Lulli, Luigi Cherubini, Botticelli, Boccaccio,  Antonio Meucci, Giovanni Battista Giorgini, Emilio Pucci, Salvatore Ferragamo. Italian ja Firenzen historia on etupäässä miesten, mutta Leponiemi nostaa esiin muutaman naisenkin, joita ovat esimerkiksi Clarice Orsini, Lucrezia Tornabuoni, Alessandra Macinghi Strozzi, sisar Plautilla Nelli, Monna Tessa.

  Leponiemi kuvaa kirjassaan myös Firenzen suosiota matkakohteena. Matkailijoita on vieraillut Firenzessä jo keskiajalta lähtien, mutta Leponiemen mukaan varsinaiseksi vyöryksi turismi paisui 1800-luvulla. Taiteilijatkin löysivät kaupungin, mm. suomalaiset Ellen Thesleff, Elin Danielson-Gambogi (josta Leponiemi on kirjoittanut elämäkerran), Juho Rissanen, Pekka Halonen ja Akseli Gallen-Kallela.

  Kuvataide ja arkkitehtuuri kiinnostavat taidehistorioitsija Leponiemeä, mutta oopperalaulajana hänen sydäntään lähellä on tietysti musiikki. Hän tuntee sukulaisuutta italialaisiin, joilla hänen mukaansa on suuri herkkyys musiikille. 

"Sana ammatistani kiersi salamannopeasti. Tuskin olin ehtinyt lopettaa ääniharjoitukseni ja viedä Figaron ulkoilemaan piazza Tassolle, kun varjoisat penkit vallannut Pappaparlamentti jo otti minut kuulusteluunsa. Oletteko oopperalaulaja? Oletteko sopraano? Missä laulatte? Mitä laulatte? Esiinnyttekö Firenzessä? Puristettuaan haluamansa tiedot irti minusta vanhat miehet innostuivat itse laulamaan. Helteisen kesäpäivän valo siivilöityi puiden lehtien lomasta ja loi läikkiä hiekalle; lehvästön alla leiskui tulkinnan palo yhdeksän Rodolfon ojennellessa suurieleisesti käsiään ja laulaessa kärisevillä äänillään kukin omaan tahtiinsa Che gelida maninaa Puccinin La Bohèmesta."

                   Salla Leponiemi Firenzeläiset elämät 2024

Hiekkalinnat

 Jukka Viikilän romaani Hiekkalinnat (Otava 2024) on merkillinen (ja tietysti erittäin taitavasti kirjoitettu) ihmissuhdekuvaus. Se kertoo toisaalta naisen ja häntä parikymmentä vuotta vanhemman miehen "kielletystä" suhteesta (mies on perheellinen) mutta toisaalta kääntää viimeisessä osassa kaiken päälaelleen. Viimeisessä osassa yhdeksänkymppinen nainen vaeltaa muistoissaan, jotka koskevat suhdetta nuorempaan mieheen. Lukijalle tarjotaan kaksi tulkintaa: ensimmäisessä aikatasossa nuori nainen kirjoittaa teosta, jossa muistelee vanhempana rakkauttaan, ja toisessa vanha nainen on aikoinaan kirjoittanut romaanin nuoruuden suhteestaan, jossa hän on vanhempi osapuoli rakastajanaan paljon nuorempi mies. Kiehtovaa! Lukijaa hämätään myös sillä, että kertoja vaihtuu ensimmäisissä osissa kuin huomaamatta eli nuoren naisen ja (nuoren) miehen, Juhanin, näkökulmat ikään kuin sulautuvat yhteen.

  Nuori nainen on perinyt isältään merenrantahuvilan Pärnusta ja kohtaa siellä Juhanin. Hiekkalinnat kuvaa heidän rakkauttaan, joka on kuin hiekasta rakennettu; aina valmis murenemaan ja tulemaan meren  pyyhkäisemäksi. Myös muistaminen vertautuu hauraaseen hiekkalinnaan; sillä ei ole kiinteää muotoa. Nuori nainen pelkää, että Juhani valitsee perheensä, ja valmistautuu siihen jo ajatuksissaan. Hän kirjoittaa muistiinpanoja tehdäkseen niiden pohjalta romaanin. Hiekkalinnat on romaani myös kirjan kirjoittamisesta, rakkauden kielentämisestä. Myös rakkaudessa on kyse  fiktiosta, kuvitelmien luomisesta. Toinen ihminen on mysteeri, keksittyjen mielikuvien luomus. Naisen mielestä ihastumisen tyylilaji on hölynpöly, ja rakkaudesta voi kirjoittaa vakuuttavasti vasta,  kun se on kokonaan muuttunut saduksi, menneeksi.

  Rakastaessaan nainen tekee havaintoja, kuin ulkopuolisena. Hän on jakautunut kahtia kokijaksi ja tarkkailijaksi ja miettii, miten vaikeaa on kuvata:

  "Moni asia, varsinkin rakkauksiin liittyvä, on koettuna lumoava, mutta kerrottuna ällöttävä. Harvat asiat vapauttavat siinä määrin merkityksiä, että ovat kerrottavissa aina uudella tavalla, toiston vallalta suojassa. Satakielen laulu onkin muistutus: kaikki kannatteleva on katoava."

  Rakkaus pyyhkäisee pois entisen, ajanlasku alkaa alusta. On vain tämä hetki. Näin kirjan päähenkilöt tuntuvat ajattelevan. He ovat paljaita, sekä henkisesti mutta myös sadomasokistisia piirteitä sisältävässä rakastelussaan. Nainen suostuu kipuun mutta miksi, lukija pohtii. Rankaiseeko hän itseään? Hänen ajattelunsakin on surullista, viiltävän rehellistä, analyyttistä. Maailmankuva vaikuttaa  illuusiottomalta, mutta Kerttu-ystävälleen nainen toteaa, että asioita voidaan tarkastella kahdella tavalla: --- "jokainen ilmiö ehdottaa sekä kovaa että pehmeää katsetta. On mahdollista valita niistä kumpi vain ja molemmista avautuu oma polkunsa." Nuori nainen on vanha sielu.

  Hiekkalinnat on yritys kuvata seksuaalista halua, intohimoa, sitä mitä se on ja miten se vaikuttaa. Vaikeaa on, kuten muistiinpanoja tekevä nuori nainenkin toteaa:

  "Olisi kirjoitettava havainnollisemmin halun mahdista, saada se ymmärrettäväksi, opittava tekemään se vailla imelyyttä, opettavaisuutta, uhrimielialaa, vailla persoonallisten näkemysten painotuksia ja vain niistä käsin. 

  Halun saattelemana etsiydyn kaikkiin kuvitteluni sallimiin paikkoihin ja muotoihin, ja sitten kuvitteluni tuolle puolen. Halu on valloittamista, se on muuttua alati toiseksi ja että huoneen jälkeen on aina uusi huone ja sen katsannot.

  Halun oppi on tämä: kun sen mahti on suurimmillaan, halua vähäisintä, jotakin mistä olit jo luopumaisillasi tai minkä olit muistaa, unohtaa."

  Kieli luo todellisuutta eli kielen rajat ovat maailman rajat. Tämäkin ajatus on  tärkeä Hiekkalinnoissa:

  "Se miten kieli ehdottaa tapahtumat kirjoitettavan, on suurin kuviteltavissa oleva uhka, ei toimeentulosi, ei rakkauselämäsi ansat.

  Tavallisuuden tyrannia ei ole siinä, että pakottuu tekemään elämänratkaisunsa tavallisuuden säännöstöä noudattamalla, vaan tavallistavissa lauseissa, joilla elämäämme kuvaamme."

                                                            Jukka Viikilä  Hiekkalinnat 2024

                                     

Marijan rakkaus

 Olipa kaunis ja runollinen kirja, kuin pulahdus viileään veteen! Tyynnyttävä ja viisas, taattua laatulukemista. Kyseessä on Joel Haahtelan romaani Marijan rakkaus (Otava 2024). Haahtelalla on uskollinen lukijakunta, johon minäkin kuulun. Se osaa odottaa lukukokemusta, jolla on syvästi hengellinen ja taiteellinen ulottuvuus, jokin mysteerin tapainen. 

  Romaanin minäkertoja, kirjailija, tapaa Triesten juna-asemalla nuoruudenrakastettunsa Marijan, 25 vuoden jälkeen. Tuo Prahassa (Melnická-kadun hotellissa) koettu kaksiviikkoinen kipeänsuloinen rakkaus on inspiroinut esikoisteoksen kirjoittamista ja johtanut kirjailijanuraan. Marija, joka katosi selittämättä, on jälleen kerran Haahtelan salaperäinen femme fatale, eräänlainen saavuttamaton naisihanne, joka kenties todellisuudessa onkin toinen.

  Marijan rakkaus -romaani on kirjailija- ja maalaustaideviittauksia täynnä (ihanaa). Päähenkilö on kuullut, että kaikki Triestessä kerran majailleet (mm. Kafka ja James Joyce) palaavat kuolemansa jälkeen takaisin kaupunkiin ja vaeltavat sen syrjäisimmillä sivukaduilla hiljaisina kevätöinä. Paine kirjoittaa kasvaa liian suureksi, ja kirjailija päättää matkustaa Roomaan ja törmää Marijaan, joka on taidehistorioitsija. Marijan kautta kirjailija (ja lukija) perehdytetään mm. Cavallinin Viimeiseen tuomioon, Fra Angelicon Marian ilmestykseen ja ns. Noli me tangere - aiheisiin maalauksiin.

  Paitsi taiteen suurta merkitystä Marijan rakkaus käsittelee myös muistoja ja aikaa. Päähenkilö viettää Marijan kanssa Roomassa aikaa ja kirjoittaa.  Hän tuntee olevansa kuin hidastuneen ajan taskussa; kuin Antonionin tai Tarkovskin elokuvien unettavassa lumouksessa, siinä joka kuluttaa surun pois ja rauhoittaa hetkeksi perimmäisen kaipuun. Kuin rakastamissaan kotimuseoissa, ajan ulkopuolelle pudonneissa saarekkeissa, jotka lohduttavat  pölyisellä muuttumattomuudellaan. Kuin menneiden aikojen kirjailijoiden ja kuuluisuuksien asuinpaikoilla, joissa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat olemassa yhtä aikaa.  Kertoja uskoo, että on tiloja, jotka eivät pysy todessa eivätkä kuvitelmassa,  jonkinlaisia häilyvän todellisuuden hetkiä. "Aika laskostui päällekkäin ja elimme yhtä aikaa kaikissa elämämme tapahtumissa ja vain pieneltä osin tässä hetkessä. Ruumis kulki maailmalla, mutta mieli jätti palasia jälkeen, ripotteli niitä kuin leivänmuruja polulle. Eikä aika kadonnut mihinkään."

  Miksi ja mitä Marija pakeni? Onko todellisuuden Marija kuvitelmien veroinen? Onko kahden aikuisen suhde mahdollinen nykyhetkessä? Näihin kysymyksiin lukija saa vastauksen mutta kirjailijalle menneisyyden huoneen tavoittaminen on merkityksellisintä:

  "Ja sana sanalta, lause lauseelta ja sivu sivulta näin huoneen tarkemmin, löysin lisää yksityiskohtia ja huomasin kuinka ne alkoivat yhdistyä toisiinsa, kutoa sisäänsä elämää. Sillä tavoin huone ja maailma loivat hitaasti itseään, ja minä tiesin, että jos jatkaisin kärsivällisesti, sana sanalta ja lause lauseelta, kaikki vahvistuisi ja olisi enemmän olemassa, ja jonakin hetkenä kirjoittaisin paperille kynnyksen, jonka yli pystyisin astumaan, kevyesti, helposti, ilman tuskaa."

                                       Joel Haahtela  Marijan rakkaus 2024

  

Kynällä raivattu reitti

 Anne Helttusen ja Annamari Saureen tietokirja Kynällä raivattu reitti  Suomalaisia kirjailijanaisia (SKS Kirjat 2024) on mahtava opus ja antoisa tietopaketti tunnetuista ja vähemmän tunnetuista suomalaisista kirjailijanaisista. Se paikkaa kirjallisuushistorian valkoisia läiskiä, aukkoja, tuoden naiset etualalle ja esittelee heidät kronologisessa järjestyksessä alkaen 1600-luvun Regina von Birchenbaumista. Hän on tiettävästi ensimmäinen suomalainen nainen, jolta on säilynyt kaunokirjallista tekstiä, yksi ainoa ruotsiksi kirjoitettu runo.  Viimeinen esitelty kirjailija on Helvi Juvonen.

  Teoksen Lukijalle-osuudessa kirjoittajat kertovat tutkineensa 35 kirjailijanaisen elämää ja teoksia mahdollisimman monista lähteistä: heidän kirjoittamistaan teoksista, kirjeistä, päiväkirjoista ja muistelmista, aikalaiskritiikeistä ja tutkimuksista. Myös Kansalliskirjaston digitaalinen tietokanta on ollut tärkeä työkalu. He kuvaavat, miten jokainen tarkasteltu kirjailija joutui rimpuilemaan ulos yhteiskunnan asettamasta naisen roolista päästäkseen ilmaisemaan itseään luovasti. Osa teoksen kirjailijoista sai paljon julkisuutta aikanaan (esim. Minna Canth, L. Onerva, Hilja Valtonen, Sally Salminen, Rebekka Räsänen), osa on täysin unohtunut (esim. Hanna Ongelin, Irene Mendelin, Helena Westermarck, Marja Salmela, Olly Donner).  Puolella kirjan naisista on sivistyneistötausta ja moni on papin tytär. Useat kirjailijanaiset ottivat rohkeasti kantaa yhteiskunnallisiin vääryyksiin.

  Kirjan luettuaan ei voi kuin huokaista, miten uljaita oman tiensä kulkijoita ovat olleet kaikki teoksen naiset, sisukkaita ja periksi antamattomia. Kirjoittamisensa lisäksi he ovat mm. perustaneet kouluja (esim. Sara Wacklin), hoitaneet suurta perhettä ja kestäneet miehensä rakastettuja (Fredrika Runeberg), toimineet kansanedustajina (esim. Alli Nissinen, Hilja Pärssinen), naisliikkeessä ja naisyhdistyksissä, pitäneet kirjallista salonkia ( Minna Canth, Maila Talvio ja Hella Wuolijoki), perustaneet Suomen Rauhanliiton (Selma Anttila) ja Kalevala Korun (Elsa Heporauta), toimineet elokuvakäsikirjoittajina (mm. Elsa Soini).

   Osa teoksen esittelemistä naisista oli naimisissa, osa naimattomia. Helttunen ja Saure esittelevät ns. yhteiskunnallisen äitiyden käsitteen. Pitkään naisen tehtävä kansalaisena määriteltiin äitiydeksi, ja naisen tuli olla siveä ja uhrautuva. Jos nainen ei avioitunut ja saanut lapsia, hän saattoi toteuttaa äitiyttään huolehtimalla sukulaisistaan tai heidän lapsistaan. Yhtenä hyväksyttävänä vaihtoehtona  oli  yhteiskunnallinen äitiys eli toimiminen hyväntekeväisyystyössä, opettajana tai sairaanhoitajana. Näin moni naiskirjailija päätyi opiskelemaan juuri opettajaksi.

  Osa naiskirjailijoista sai lehdistössä hyvää palautetta teoksistaan, suuri osa ei. Helttunen ja Saure kuvaavat, miten naisten kirjoittamien kirjojen leimaaminen naisviihteeksi tai ajanvietekirjallisuudeksi alkoi jo Fredrika Carstensin kirjoittaman Murgrönanin (1840, Muratti, suomennettu 2007) saamasta vastaanotosta. Murgrönan oli ensimmäinen suomalaisen naisen kirjoittama romaani, mutta kriitikot eivät antaneet sille arvoa. Eräs arvostelija antoi ohjeeksi mm., että oli opiskeltava logiikkaa oppiakseen kirjoittamaan johdonmukaisesti ja järkevästi.

  Kynällä raivattu reitti -teoksen Epilogissa Helttunen ja Saure antavat kiitoksensa kirjailijanaisille:

  "He ovat raivanneet meille nykynaisille reittiä ennakkoluulottomasti, rohkeasti ja päättäväisesti kukin omalla tyylillään. Heistä jokainen uskalsi ottaa oman kohtalonsa omiin käsiinsä. Heidän ansiostaan monet asiat ovat paljon paremmin ja meillä on vapaus valita tapamme elää ja oikeus opiskella ja  kirjoittaa. Jäljellä on onneksi yksi parhaista perinnöistä: naisten välinen syvä ystävyys."

                                              Anne Helttunen Annamari Saure  Kynällä raivattu reitti 2024

  

Kurkistusaukkoja

 Viides runokirjani Kurkistusaukkoja (Mediapinta 2024) on ilmestynyt. Kypsyttelin kirjaa pari vuotta. Runoja syntyi Jenni Hurmerinnan ja Irina Javnen inspiroivilla runokursseilla. Kokoelmaa hioin (karsin, muutin runojen järjestystä, synnytin uutta) Tommi Parkon runouden sparrauskurssilla, joka kesti vuoden. Muilta kurssilaisilta ja ohjaajalta saamani palautteen (joka otti välillä koville :D) pohjalta runot alkoivat löytää paikkaansa, ilmaisu tiivistyä ja näkemys kirkastua.

  Kurkistusaukkoja-nimi tarkoittaa muistamisen tapaa. Kokoelmani punaisena lankana ovat lapsuusmuistot, muistot 1950- ja 1960 -lukujen Lauttasaaresta. Muistothan eivät tule käskemällä vaan sattumalta. Jokin tuoksu, ääni, kuva tai esine houkuttelee muiston piilostaan. Yksittäiset muistot, miniatyyrimuistot ovat kuin kurkistusaukkoja menneeseen. Menneisyyden todellisuus on reikäinen, ei yhtenäinen. Itse muistan lapsuuteni valoisana, tietysti niitä varjojakin paratiisissa aina on. Halusin konkreettisesti runojeni avulla ikään kuin saada otteen valosta; millaisista osista se koostui. Huomasin ainakin, että sadut, muumikirjat, turvallinen arki ja vanhempien läheisyys olivat tärkeitä. Samoin kulttuurielämykset (baletti, teatteri, musiikki) ja muut kauneuselämykset. Ja tietysti kaikki merkitykselliset ja merkilliset ihmisolennot.

  Halusin ottaa myös ympäristön ja ympäröivän yhteiskunnan mukaan, ainakin taustalle. Lauttasaaren lapsuuden leikkipaikkoja olivat pikku Myllykallio, metsä ja merenranta, samoin pihat ja kadut, oma rivitalopuutarhakin. Sota loi vielä 50-luvulla omia varjojaan, ainakin mielenmaisemaan. Muistan myös sotainvalidit. Kuuban kriisi näkyi pelkona uuden sodan puhkeamisesta, samoin kylmän sodan ilmapiiri. 60-luvun tapahtumia olivat mm. Kennedyn murha. Naisen asema muuttui. Muutama runo sijoittuu 70-luvulle. Koin yliopistoon menon ja samanaikaisen isäni kuoleman merkitsevän lapsuuteni (lopullista) loppumista, tästä syystä siis.

  Tämä kaikki kuulostaa jotenkin juhlalliselta, mitä runokokoelmani ei ole. Olen yrittänyt asettua lapsen asemaan. Lapsi muistaa tunteita ja tunnelmia, yksityiskohtia. Olin mielikuvituksessa asuva lapsi, joka iloitsi elämästä vaikkei suurinta osaa oikein ymmärtänytkään. Kaikki kaunis hiveli aisteja ja sadut tulivat arkeen. Koin tuoksut ja maut voimakkaasti. Olin myös spontaani enkä aina muistanut äidin kieltoja; tästä syystä sain usein vitsaa tai jouduin nurkkaan häpeämään (aika yleisiä 50-luvun lasten rankaisutapoja, oletan). Hyvät asiat kumoavat kuitenkin huonot muistoissani.

  Ovatko tuokiokuvani sitten runoutta?  Osassa runoja olen käyttänyt runon keinoja, osassa en. Voisiko  runokokoelmaani kutsua lyyriseksi proosaksi, en osaa sanoa.  Teksti on tyyliteltyä, tiivistä. Joissain kohdissa on nopeita leikkauksia, jotka eivät ole tyypillisiä proosalle mutta ovat mahdollisia runoissa. Lyhyt muoto muistamisen keinona sopii minulle, enkä tahdo määritellä liikaa kokoelmaani. Lähdin hakemaan lapsuuttani, ja sain sen tässä muodossa, Kurkistusaukkoja-kokoelmana. Varmasti paljon jäi pois, ehkä tärkeääkin. Kirjoittajana täytyy myös valita, mitä ottaa, mitä jättää.

Tässä runokokoelmani johdantoruno, joka on myös takakannessa:

yönsininen lintu

                  laskeutuu hiljaa

     puut säteilevät pyhimysvaloaan

ilmassa terälehtiä, lunta

   kuun kultainen silmä

haistaa jonkin makean, maagisen

jos uneni olisi muisto

    tähdet pudottaisivat hopeansa 

        suihkulähteeseen

  ruusuköynnös kuiskaisi portille:

    - Herätän sinut elämään, solisevaan,

                        kiemurtelevaan

jos uneni olisi muisto

  kuulisit

piikkiin satuttaisit sormesi

  tuoksua koskettaisit

Ursula Anttila-Halinen  Kurkistusaukkoja 2024

Kuningatar Mab

 Kuningatar Mab (S&S 2024) on Emilia Karjulan esikoisromaani. Olen lukenut häneltä luovaa kirjoittamista käsittelevän väitöskirjan Sommitellut muusat sekä kirjoitusoppaan, joten osasin odottaa omaperäistä ja kujeellista tekstiä.  Lukijaa hämätään kaiken aikaa, mikä on ihanaa. Jos pitää keijuista, rakkaussuhteiden moninaisista käänteistä ja lumotuksi joutumisesta, Kuningatar Mab on juuri oikea valinta.

  Kuningatar Mab on keijujen kuningatar. Romeossa ja Juliassa hän on keijukaisten kätilö, joka välittää ihmisten uniin heidän sisimmät toiveensa. Karjulan romaanissa hän on myös Kesäyön unelman Titania, joka on hävinnyt taistelun ottopojastaan Oberonille. Mab asuu kahdessa maailmassa, ihmisten ja keijujen. Keijujen maahan pääsee veräjien kautta.  Romaanin ihmismaailmassa on  Julia, joka rakastuu Pauliin ja myöhemmin myös Mabiin. Nykyaikaisissa suhteissa on rinnakkaissuhteita, sivusuhteita muihin, vaikka suhteen loppuminen on yhtä kivuliasta kuin ennenkin.

  Julia tekee väitöskirjassaan tutkimusta Shakespearen keijuhahmoista, joita tarkastelee sekä luonnon personifikaatioina ja omalakisina luonnonvoimina että kerronnallisina keinoina, jotka korostavat tiedostamattomia haluja: villejä, outoja voimia ihmisen psyykessä. Keijut ovat lumoavia mutta myös julmia. Vaikka rakastuessaan Mabiin Julia on näkevinään hänet kaikkialla, lukija alkaa epäillä. Hän alkaa uumoilla, että Mab saattaa olla fiktiota, elää Julian mielikuvituksessa, hänen alitajunnassaan. Mab saattaa edustaa kaikkea sitä hullua, vaistonvaraista, villiä, joka elää salaisissa toiveissa, toisessa maailmassa. Mab kuvaa itseään:

  "Minä hallitsen, ja se tarkoittaa kaikkina aikoina samaa asiaa, vaikka ihmisten tavat muuttuvat eivätkä he aina tunnista minua, vaikka huutaisin heidän korvaansa. Silti minulla on kaikkea, mitä he kaipaavat, janoavat ja havittelevat, ja kaikkea, mitä he eivät milloinkaan löydä tai  edes ymmärrä tarvitsevansa."

  Mab kutsuu Juliaa perhoseksi. Yhteistä heille on, että he rakastavat puita, että he näkevät puut. Mab kietoo Julian verkkoonsa kuin hämähäkki. Romaani kuvaa myös rakkauden huumaavaa, hullaannuttavaa kokemusta. Julia tuntee päihtyneensä keijukaisten viinistä ja menettävänsä järkensä. Myös hänen näkemänsä unet sekoittavat toden ja fiktion rajoja. Unissa esiintyy mm. pelottava lapsi, jonka kasvoja peittää terävä, piikikäs karvoitus. Tuo lapsi, Mabin menettämä poika ja Paul sekoittuvat romaanissa niin, että heistä tulee yksi. Myös oranssi kissa, joka kulkee vaivatta maailmasta toiseen, on maaginen hahmo.

Lopulta Julia jättää Mabin ja Paul hänet:

  " Minä satutin kaikkia ja kaikki satuttivat minua ja kaikista tuli vähän onnettomampia ja epäluuloisempia -  vaikka se ehkä koskee vain minua. Mab ei ehkä tarvitse ketään ja Paul löysi jotain, mitä ei itsessään koskaan tiennyt olevan. Minä olen kovin kiintynyt omiin tunteisiini ja ehkä juuri siksi on niin kamalaa todeta, ettei niillä ollut mitään väliä."

  Romaanin loppu on onnellinen. Julia saa apurahan ja tekee ahkerasti tutkimustyötä; uusi ihmissuhdekin on alkamassa. 

  "Hän näytti ihanalta seistessään siinä, minun matollani, tukka sotkuisena ja naama kiiltävänä ja katse ilkikurisen lempeänä. Hän oli menossa keittämään meille teetä."

                                       Emilia Karjula Kuningatar Mab, 2024

Valohämy

 Miten merkillinen kirja! Kummallinen mutta kiehtova. Ihana ja outo. Täytyy nyt kirjoittaa, jotta näen, mikä siinä viehätti ja kiinnosti. Kyseessä on Maria Matinmikon Valohämy (Siltala ja Parvs, 2023). Takakansi selittää sen olevan tarinan, runon, autofiktion ja esseen lohkareita käyttävä kontemplatiivinen teos olemassaolon kauneudesta, outoudesta ja tuhosta sisältäen  Matinmikon valokuvia ja Sami Jalosen piirustuksia. Siinä kerrotaan myös, että Matinmikon kirjallisuus kulkee lajityyppien rajoilla yhdistellen poeettista, filosofista ja yhteiskunnallista ajattelua eri tavoin. 

  Juuri teoksen runollisuus ja filosofiset pohdinnat miellyttivät. Valohämy teoksen nimenä ja teemana ulottuu myös taiteelliseen metodiin ja tyyliin. Valohämy (josta kirjassa on selityskin) tarkoittaa maalauksessa asteittaista siirtymistä valosta varjoon. Valohämyn luontoaiheiset valokuvat ovat enimmäkseen hämyisiä, kuin maalauksia. Ajatusfragmentit saavat hetkeksi valoa, sitten teksti vaipuu hämärään, monitulkintaisuuteen. Monitulkintaisuus jättää lukijalle tilaa omiin tulkintoihin; näin teos pysyy jatkuvassa liikkeessä eikä lukittaudu yhteen merkitykseen.

  Valohämyssä on paljon viittauksia elokuviin, maalauksiin ja kirjoihin. Lopussa on viisisivuinen luettelo viitatuista lähteistä, joita ovat mm. Susan Sontag, Maurice Blanchot, Roland Barthes, Maurice Merleau-Ponty, Ulla Karttunen. Lainauksia on myös runoilijoilta. Kaikki nämä yhteensä merkitsevät mielestäni Matinmikon  ohjelmallista julistusta eli esittelevät hänen ajattelunsa ja estetiikkansa peruspilareita. Lukuisista viittauksista huolimatta teksti säilyy henkilökohtaisena, sillä takakannen esittelemää autofiktiivisuuttakin (hah!) on. Kirjan minä pohtii itseään ja maailman tilaa,  muistelee, "ajattelee kaiken uudelleen".

" Vaikeaa, makeaa ja väistämätöntä: Olla janoinen orkidea

   ja kurottautua valoon. Vaatia uppokastelua. Olla jälki

   tuosta orkideasta, painajainen siitä, olla hiljaa orkideasta

   ja koko ajan valveilla."

" Maailmaan kuulumisen ja maailman vastustamisen

   yhtäaikaiset liikkeet ovat kuin kaksi sädettä, jotka

   tarvitsevat toisiaan samalla kun yrittävät tehdä toisensa

   tarpeettomiksi; pastellinvärinen, riehaantunut, puoliksi

   häipynyt kuva hevosesta ilmassa."

  Valohämy jakautuu kahdeksaan osastoon: Kysymyksenasettelu/Materiaalit, Etsi hylkeet, Rakkaudesta, Kuvasta ja kirjoituksesta, Väkivallasta, Tulevaisuuden käsikirja, Tottelemattomuudesta ja Lopun jälkeen.  Tämä jaottelu on näennäistä: runot ja tekstinkappaleet eivät pysy rajoissaan vaan liikkuvat niiden yli. Niiden sävyt ovat monet: on kaunista, ruhjovaa, kirkasta, yllättävää, sotkuista. Kaikki aukeaa moneen suuntaan. Lukija nauttii ajatusten ja mielikuvien tönimisestä.

  "Olen valinnut tämän reitin, sen autioisuuden. Olen valinnut olla törmäämättä koko ajan. 

    Se johtuu lumesta, lapsuuteni lumisista aavoista, ne vaimensivat kaiken. Mutta teräväreunaiset

    tummat objektit, myös moniväriset säteet ja säröilevä välke leikkaavat ilman, keskeyttävät

    aution reitin. Maanalaisten vainioiden kimaltavat turskat, sanon, niitä kohti menen."

                                                                      Maria Matinmikko Valohämy, 2023

Tarinoita yhteiskunnan laitamilta

 Joskus hyvä kirja saattaa mennä sivu suun, ellei joku nostaisi sitä esiin. Onneksi on FB:n ryhmä Kirjallisuuden ystävät, josta saa hyviä vinkkejä. Tällainen suuri pieni (112 sivua) romaani on Claire Keeganin Nämä pienet asiat (Tammen Keltainen kirjasto 2023, suomentanut Kristiina Rikman). Kyseessä on joulutarina, joka sopi luettavaksi ulkona paukkuvien pakkasten ja runsaan lumen aikaan. Tarinan kylmyys ja sitten lopun lämpö, joulun ihme, ovat omiaan moderniin joulutarinaan.

  Romaani sijoittuu 1980-luvun irlantilaiseen satamakaupunkiin. Päähenkilö on hiili- ja puutavarakauppias  Bill Furlong, joka on naimisissa ja viiden tyttären isä. Tiiviissä yhteisössä kaikki tuntevat toisensa. Se jakautuu huonosti ja hyvin pärjääviin. Eletään kovia aikoja, ja työttömiä on paljon. Furlongilla menee hyvin, sillä koksia, turvetta, antrasiittia ja hiilimurskaa tilataan paljon. Kaikki eivät kuitenkaan voi maksaa tilauksistaan.

  Yhteisön vankka tukija on Hyvän Paimenen nunnien ylläpitämä luostari, joka pitää koulukotia tytöille ja pyörittää myös pesulaa. Tytöt ovat polulta hairahtuneita ja itse asiassa synnyttämänsä lapsen menettäneitä, pakkotyöhön joutuneita. Kaikki ovat olevinaan tästä tietämättömiä ja ihailevat luostarin kuvauksellisuutta; se oli melkein kuin joulukortti kuuraisine marjakuusineen ja ikivihreine puineen.

  Bill Furlongin äiti sai hänet naimattomana kuusitoistavuotiaana piikana, mutta hänen hyväsydäminen emäntänsä rouva Wilson antoi kodin äidille ja pojalle. Tämä hyvyys on  antanut Furlongille onnellisen elämän ja saa hänet pohtimaan sattumanvaraista elämää ja sen valintoja. Hän törmää hiilikuormaa viedessään erääseen kaltoin kohdeltuun luostarin tyttöön eikä saa tätä mielestään. Ja niinhän sitten käy, että joulutarina saa onnellisen lopun.

Näyte romaanista:

"Kun he jatkoivat matkaa ja vastaan tuli sekä tuttuja että tuntemattomia, Furlong kysyi itseltään, oliko elämässä mitään mieltä, jollei auttanut kanssaihmistään? Oliko mahdollista jatkaa elämistä vuosikymmenestä toiseen loppuun asti olematta kertaakaan niin rohkea, että uskaltaisi nousta yleistä mielipidettä vastaan ja kutsua silti itseään kristityksi ja katsoa itseään peilistä? - - Hän ajatteli rouva Wilsonia, tämän jokapäiväistä ystävällisyyttä, sitä miten rouva oli neuvonut ja opastanut häntä, niitä pieniä asioita, joita rouva oli sanonut ja tehnyt, oli kieltäytynyt tekemästä ja sanomasta ja sitä mitä kaikkea hän oli varmasti tiennyt, kaikkea sitä mikä yhteen laskettuna muodosti elämän."

  Toinen suuri pieni (152 sivua) romaani on Yu Mirin Uenon asema (Sammakko 2023, suomentanut Raisa Porrasmaa). Sen päähenkilö on aave, kummittelemaan jäänyt kuollut koditon mies. Miljöönä on Tokio ja takaumissa myös muu Japani, varsinkin Fukushima. Uenon asema kuvaa Tokion kodittomia Uenon aseman lähettyvillä. Se on surumielinen, paikoin hyvinkin runollinen teos. Päähenkilö muistelee elämäänsä ja tekee havaintoja Tokion katujen ihmisistä. Kodittomaksi voi päätyä useasta syystä. Teoksen näkökulma inhimilliseen kurjuuteen on lempeä ja ymmärtäväinen.  Päähenkilön pressuista kasattu asumus on neidonhiuspuiden alla. Nämä viehättävät puut, samoin kuin junien ja kuulutusten äänet toistuvat romaanissa tärkeinä motiiveina ja sulautuvat lopussa yhteen. Näin lukijaa on jo valmisteltu surulliseen loppuun. Uenon asema kertoo myös Japanin historiasta, kulttuurista ja uskonnoista.

  Näyte romaanista:

 "Neidonhiuspuiden lehtien keltainen virtasi silmiini kuin kostea vesiväri. Leijailevat lehdet, sateen kastelemat, ihmisten jalkoihinsa polkemat lehdet, vielä oksissa roikkuvat lehdet, kukin niistä hohti lähes tuhlailevan keltaisena. 

  Kodittomaksi jäätyäni en ollut nähnyt kuin neidonhiuspuun pudonneet hedelmät. Kun ne poimi yksitellen hansikkaat kädessä, muovikassin täytyttyä pahanhajuisen osan saattoi pestä pois puiston vesipisteellä, kuivata siemenet sanomalehden päällä ja myydä ne Ameyokochon kauppakujalla 700 jenin kilohintaan.

  Talvisen hyytävä viima puhalsi, koko näkökenttäni täyttyi tuulessa tanssivista lehdistä. Vaihtuvilla vuodenajoilla ei enää ollut mitään tekemistä kanssani, mutta silti tuntui tuskalliselta irrottaa katse keltaisesta väristä, joka tuntui valon lähettiläältä."