Kaksi mieleistä esseekirjaa eli kirjoja joissa pohditaan syvällisiä ja ollaan viisaita: Silvia Hosseinin yhdeksän esseetä sisältävä Tie, totuus ja kuolema sekä Merete Mazzarellan esseepäiväkirja Syksystä syksyyn, jonka luvut on nimetty kuukausien mukaan.
Silvia Hosseinin esseekokoelman johdannossa kirjoittaja ilmoittaa, että kokoelma on kirjoitettu vastakohtien välisellä kujalla, kevyen ja painavan välissä. Essee merkitsee matkaa, jossa mahdollisuus on melkein yhtä tärkeä kuin matka itsessään. Hosseini, samoin kuin monet muut kirjailijat, matkustaa paljon. Tuntuu, että irtautuminen ja toisin näkeminen on suorastaan välttämätöntä kirjoittamiselle. Hosseinin sanoin muistikuvat matkoista synnyttävät hienovaraisia assosiaatioita, jotka loksauttavat jotain, joko paikoilleen tai pois paikoiltaan tavalla, jonka ansiosta ajatus tai teksti voi myöhemmin syntyä. Kaikki potevat syyllisyyttä lentämisen takia, mutta silti matkustavat. Paitsi tietysti nyt, kun kaikki matkustaminen on mahdotonta. Hosseini toteaa, että puoliakaan kokoelman esseistä ei olisi syntynyt ilman matkustamista. Hän pohtii, että tehokkain työkalu kasvihuonepäästöjen alentamiseksi olisi päästökaupan tai -verotuksen kiristäminen.
Hosseini oleskeli kuukauden Syrakusassa, Sisiliassa. Esseessään Etsivä löytää hän pohtii idän vaikutusta eurooppalaiseen kulttuuriin ja sitä, miten paljon filosofia, lääketiede ja matematiikka ovat velkaa arabialaiselle tutkimukselle, kuten myös arabimaiden nykyistä alennustilaa. Esseessä Miesten tarinoita suurennuslasin alla on Jack Kerouacin Matkalla, jota lukiessaan Hosseini pohtii suhdettaan feminismiin. Kerouacin teosta on luettu väärin pelkästään maskuliinisena uhona, vaikka se nousee hänen mielestään reaalimaailmaakin kuvaavana sanojen ilmeisen merkityksen yli taajuudelle, joka on syvempi, selittämättömämpi, häkellyttävämpi kuin elämä sellaisenaan. Patriarkaalinen kulttuuri rajoittaa Hosseinin mukaan naisia ja sukupuolivähemmistöjä, mutta se rajoittaa myös miehiä.
Ylpeys, ennakkoluulo ja Pääoma -essee tarkastelee Jane Austenin romaania pääoman ja luokan eli omistamisen näkökulmasta. Se on ehkä "akateemisin" kirjan esseistä, ja Hosseini siteeraakin ahkerasti ranskalaista taloustieteilijää Thomas Pikettyä. Essee laajenee pohtimaan epätasa-arvoisuutta ja naisille suunnattuja sijoitusneuvokirjoja. Kuka minä olen? pohtii 140 numeroidun väite-ja kysymyslauseen muodossa identiteettiä, joka on päättymätön prosessi, kirjoittajansa mukaan. Iranilaisia kirjeitä -esseessä pohditaan kirjeissä rakastetulle, mitä on olla iranilainen, mitä on olla muslimi. Siitä saa pohdinnan ohessa todella värikkään ja autenttisen oloisen kuvan Teheranista.
Menetyksen ammattilaiset käsittelee kuolemaa ja Hosseinin nuorena kuollutta pikkuveljeä, Marraslinnut kirjoittajan rakastamia lintuja. Hosseinin mukaan linnut tiivistävät hetkeen enemmän kuin oman olemuksensa: "Lokin kirkuna kesäpäivänä havahduttaa huomaamaan , miten merkityksillä ladatusta, täydestä kokemuksesta on kyse. Linnun huuto käynnistää elävän kuvan, jossa tiedostan jalkateräni asennon sandaalissa, kimalaisen tanssin ja pensasruusujen tuoksun, jota päivän raukea kuumuus voimistaa." Monissa kulttuureissa linnut liitetään kuolemaan. Niiden katoaminen varoittaa myös ihmistä kuolemasta. Viimeinen essee, Aurinkokuningatar, käsittelee sairautta, peräaukon fisteliä, josta kirjoittaja kärsii. Sama vaiva oli myös Aurinkokuninkaalla. Essee laajenee pohtimaan groteskia, karnevaalikulttuuria, köyhien maiden tyttöjen koulunkäynnin keskeytymistä hygieniasyistä, ruumiin haurautta, sitä miten ruumis lopulta hajoaa, maatuu tai palaa mutta muuttuu joksikin muuksi: mullaksi, tuhkaksi, atomeiksi, tähtipölyksi.
Silvia Hosseinin ja Merete Mazzarellan teoksille on yhteistä paitsi pohtiminen ja sivistyneet viittaukset lukuisiin muihin teoksiin myös jonkinlainen korostunut tietoisuus elämän hauraudesta, varmaankin koronasta johtuen. Kummallakin on myös läheinen ja lämmin suhde kumppaniinsa, joka saa rakkaudentunnustuksia, julkisia siis. Tämä on mielestäni liikuttavaa, näinä epävarmoina aikoina.
Syksystä syksyyn -kirjassaan Mazzarella pohtii tapansa mukaan monenlaisia asioita. Kirja alkaa syyskuusta 2020, ajasta ennen koronaa. Hän kertoo halunneensa neljäkymmentä vuotta kirjoitettuaan löytää rennomman tavan kirjoittaa, sellaisen joka liittäisi yhteen elämän ja kirjoittamisen. Kuten Hosseini Mazzarella haluaa sekoittaa korkeaa ja matalaa, suurta ja pientä. Hän pohtii ajan kulumista, vanhenemista, Fredrika Runebergia, Ellen Thesleffiä, kirjoittamiaan teoksia, nostalgiaa, vanhempiaan, lapsenlapsiaan. Mazzarella opettaa edelleen: antropologeille akateemista kirjoittamista ja ruotsalaisille lääketieteen opiskelijoille kirjallisuutta ja luovaa kirjoittamista. Hän matkustaa miehensä kanssa Australiaan ystäviään tapaamaan mutta joutuu tulipalojen aiheuttaman ilman saastumisen takia palaamaan takaisin monta viikkoa etuajassa.
Helmikuussa 2021 Mazzarella täyttää 75. Hän suunnittelee syntymäpäiväjuhlia suvulle Englannin Canterburyyn maaliskuun loppupuolelle ja varaa matkoja ja hotelleja. Vielä voi matkustaa Tukholmaan, Uppsalaan ja Reykjavikiin. Mazzarella lukee kirjoja polarisaatiosta ja suree pakolaisongelmaa. Hän on maininnut koronan ohimennen muutamia kertoja mutta maaliskuun 13. päivä kaikki muuttuu. Seminaarit, esiintymiset, tapaamiset, matkat peruuntuvat. Kaikki tuntuu epätodelliselta, kun mitään ei voi suunnitella.
Mazzarella siirtyy miehensä kanssa kesäasunnolle, Tammisaareen. Hän pitää yhteyttä omaisiinsa ja ystäviinsä videoyhteyden ja sähköpostien avulla ja jatkaa maailmantilanteen seuraamista ja pohtimista seuraamiensa uutisten ja aiheeseen liittyvien kirjojen avulla, kriittisesti ja terävästi. Hän kirjoittaa, miten me sodan jälkeen varttuneet olemme olleet hemmoteltuja ja pitäneet itseämme jossakin mielessä valittuina emmekä ole koskaan kuvitelleet joutuvamme koetukselle. Mazzarella kysyy ihmetellen: " Miten on mahdollista, että emme koskaan kuvitelleet joutuvamme koetukselle?"
Mazzarella koettaa opetella olemaan kärsivällisempi ja nauttimaan klassisesta musiikista. Hän viihtyy luonnossa ja tarkkailee lintuja ja yrittää elää hetkessä. Kirjansa loppupuolella Mazzarella kertoo, miten hän törmäsi Ruth Ozekin romaanissa A Tale for the Time Being mielestään kiehtovaan japaninkieliseen ilmaukseen Zuibun nagaku ikasarate itadaite orimasu ne, jonka vivahteikas käännös kuuluu: " Olen saanut elää pitkään maailmankaikkeuden tutkimattomien ehtojen ansiosta, mistä olen syvästi ja nöyrästi kiitollinen." Kyseistä ilmausta on kutsuttu kiitollisuustempukseksi, eikä kukaan pysty lausumaan sanoja vihaisena. Mazzarellalle riittää Monica Brawin käännös: "Olen saanut elää melko pitkään - ja siitä olen syvästi kiitollinen."
