sunnuntai 16. lokakuuta 2022

Vuosi Toscanan kukkuloilla

 Vuosi Toscanan kukkuloilla (WSOY 2022) on Marja Vesalan esikoisteos. Vesala ja hänen miehensä olivat tutustuneet Toscanaan lukuisilla matkoillaan ja aina haaveilleet asuvansa siellä pitempään. Lopulta he jättivät päivätyönsä Suomessa, sijoittivat tavaransa varastoon ja ottivat pestin talonvahteina Chianti Classicon viinialueelta. Kirja kertoo heidän vuodestaan unelmien paikassa elävästi, havainnollisesti, kaikkia aisteja käyttäen. Se on jaettu lukuihin kuukausien mukaan, alkaen lokakuusta, jolloin pariskunta saapui Italiaan.

  Lokakuu on Toscanassa viininkorjuun aikaa, ja pariskunta pääseekin mukaan Sangiovese-lajikkeen poimintaan. Lajike on alueella tuotettavien chianti classico -punaviinien sielu ja tarkoittaa Jupiterin verta. Vesalan selostuksesta saamme tietoa viinitilojen pyörittämisen arkipäivästä. Pariskunta tutustuu paikallisiin, käyttää ahkerasti italian kieltä ja herkuttelee paikallisella ruualla haluten oppia kaiken. Insalata di farro tulee tutuksi.

  Marraskuussa poimitaan oliiveja, joskin oliiveihin on vaikea keskittyä pihalta avautuvan maiseman takia: kauniisti kumpuilevaa maastoa, viiniköynnöksiä ja oliivilehtoja niin pitkälle kuin silmä kantaa, toscanalaisia maaseututaloja kukkuloiden rinteillä ja korkeimmalla kukkulalla keskiaikainen kylä. Lämpötila on hieman yli kymmenen asteen. Kahdeksankymppinen pariskunta antaa italian tunteja. Sienijuhla ja muut ruokaan liittyvät kyläjuhlat tuovat herkullisen lisän Toscanan syksyyn. Uppopaistetut sienet, funghi fritti, maistuvat.

  Joulukuussa kolmen kuukauden kuherruskuukausi Toscanan kanssa alkaa olla lopuillaan, sillä byrokratia hermostuttaa. Pariskunta juoksee virastosta toiseen, kunnes oppii tärkeän: on oltava furbo, ovela. Pariskunta saa mieleistä työtä (maaliskuun alusta) Volpaian viinitilalta, kuin joululahjaksi. Työsuhdeasuntokin kuuluu mukaan, ja vuokranantaja lupautuu käyttäytymään kuten hyvä perheenisä, buon padre di famiglia. Joulubingossa kyläläiset keräävät varjoja Misericordialle, 1200-luvulla Firenzessä perustetulle hyväntekeväisyysjärjestölle, joka ylläpitää kylän osittain vapaaehtoisvoimin toimivaa ambulanssipalvelua. Vesala kertoo yllättyneensä, kuinka paljon vapaaehtoistyötä ihmiset tekevät. Italialainen joulu eroaa tietysti suomalaisesta, ja kirkkokahvit Volpaian tapaan tarkoittavat kuohuviini- ja kakkutarjoilua kylän pienellä aukiolla kirkon edustalla. Joulupäivänä tulevat tutuiksi crostini neri ja panettone, muun muassa.

  Tammikuu on vuoden kylmin kuukausi, lämpötila on noin kahdeksan astetta. Toscanassa metsästetään lintuja, jäniksiä ja ennen kaikkea villisikoja. Nada-ystävän luona tarjoillaan faraonaa eli helmikanaa ja Vesala saa kuulla Toscanan maaseudulla vuosisatojen ajan vallinneesta mezzadriasta, eräänlaisesta torpparijärjestelmästä, joka lopetettiin vasta 1974. Järjestelmän julmuus ja epätasa-arvoisuus jätti moniin syvät arvet.

  Helmikuussa Vesala vierailee Pienzassa, jossa tutustuu pecorino toscanoon. Hän keksii miehensä kanssa uuden harrastuksen: he kiertelevät elokuvien kuvauspaikoilla (mm. Gladiaattorin ja Englantilaisen potilaan). Myös Monte Oliveto Maggioren luostarin freskot ihastuttavat. Marcellon ja Patrizian luona saadaan maistaa mm. crostini con burro e assiughea.

  Maaliskuussa alkaa uusi työ Volpaian viinitilalla: Marja Vesala hoitaa huoneistojen ja huviloiden vuokrausta, huolehtii vieraiden loman sujuvuudesta ja myy ja järjestää viinitilakierroksia sekä pienimuotoisia tilaisuuksia, italiaksi tietysti. Hänen miehensä Ville puolestaan pyörittää tilan viinikauppaa. Ribollita, sakea vihanneskeitto maistuu ja on tyypillinen esimerkki cucina poverasta, talonpoikaiskeittiöstä. Sana povera tarkoittaa köyhää ja juontaa Vesalan mukaan aikoihin, jolloin Toscanan maaseudulla elettiin köyhyydessä. Se on edelleen toscanalaisen ruuanlaiton perusta: yksinkertaista ja maukasta, ja lisäksi ekologista, sillä mitään ei heitetä pois; kuivahtanut leipä hyödynnetään viimeistä murua myöten ja eläimestä käytetään kaikki osat.

  Huhtikuu saa Volpaian ruusut kukkimaan. Viinitilalle alkaa tulla amerikkalaisia turisteja. Limonaiasta voi siirtää jo sitruunapuut terrakottaruukuissaan ulos. Toukokuussa pariskunta osallistuu vapaapäivänään Giuliettan järjestämälle kokkauskurssille: ravioleja ricotta-pinaattitäytteellä, fettucine-pastaa ja vihanneksia, toscanalaisella makkaralla täytettyä kalkkunanrintaa, rosmariinilla maustettuja perunoita ja mansikkaista tiramisùa. Tarkkoja ainesmääriä ei anneta, yleisohjeeksi riittää quanto basta, juuri sopivasti.

  Kesäkuussa lukija tutustutetaan Panzanon maailmankuuluun lihamestariin, joka siteeraa Dante Alighierin säkeitä Jumalaisesta näytelmästä ja soittaa ooppera-aarioita samalla kun heiluttelee käsissään kahta suurta lihaveistä. Bistecca fiorentina, paksu t-luu-pihvi, painaa 1-2 kiloa. Vesala kertoo, että Chiantin alueen kunnissa ulkomaalaisia on 15-20 prosenttia. He paiskivat töitä viinitiloilla, siivoojina ja vanhuksia hoitavina kotiapulaisina. Hän listaa myös kuuluisia toscanalaisia: taiteilijoita, tieteilijöitä, muodinluojia. Hän kertoo Toscanan kalleimmista viineistä, ns. supertoscanalaisista, joiden valmistuksessa sangiovese-rypäleihin sekoitetaan ranskalaisia rypälelajikkeita. Panzanella on oivaa kesäruokaa.

  Heinäkuussa Sienan tärkein tapahtuma on ratsastuskilpailu, palio, jonka juuret johtavat satojen vuosien taakse. Vesala tutustuu myös täytettyjen kesäkurpitsojen kukkien ja peston tekoon ja herkuttelee gelatolla. Elokuussa Volpaian viinitilan työntekijät lomailevat ja Vesala tuuraa pomoaan.

   Syyskuussa Montalcinossa järjestetään jousiammuntakilpailut, mutta suurin osa matkailijoista saapuu sinne Italian arvostetuimpiin ja kalleimpiin kuuluvan punaviinin, brunellon, perässä. Vesala tilaa ravintolassa pinci al ragù d'anatraa (pastaa ankkakastikkeellaja lasillisen brunelloa. Gino tarjoaa vieraille vin santoa ja cantuccineja. Syyskuu on viinitilalla yksi kiireisimmistä. Lukija yllätetään: Vesalan pariskunta päättää jäädä Toscanaan vielä toiseksi vuodeksi!

  Kirjaa lukiessani vesi nousi kielelle ja tuli nälkä, sillä niin herkullisesti oli ruuat kuvattu. Lisäksi mieli alkoi tehdä toscanalaisia viinejä ja kuulla italian kieltä. Ja olisihan mukava nähdä myös nuo kauniit Toscanan kukkulat. Moni paikka Italiassa on jo tullut tutuksi, muttei Toscana vielä. Ehkä vielä jonakin kauniina päivänä sitten sille suunnalle.

 

  

  

lauantai 1. lokakuuta 2022

Au revoir, tristesse ja muita elämänohjeita ranskalaisista klassikoista

 Viv Groskopin kirja Au revoir, tristesse (Atena 2021, suomentanut Ulla Lempinen) on jatkoa kirjailijan aiemmalle Älä heittäydy junan alle, joka käsitteli venäläisten klassikkojen elämänoppeja. Ranskan kieli ja kirjallisuus on kuitenkin Groskopin ensimmäinen rakkaus, sillä hän on aina halunnut olla ranskalainen, jo 11-vuotiaasta, kun hän aloitti ranskan opiskelun pienessä englantilaisessa maaseutukaupungissa. Au revoir, tristesse tutkii, löytyykö Groskopin ihailema  la joie de vivre myös ranskalaisista klassikoista ja jos, niin miten ja miksi. Groskop on valinnut tarkasteltavakseen 12 teosta, jotka hän luki jo 18-19 vuoden iässä ja joihin rakastui syvästi. Hän on järjestänyt romaanit sen mukaan, miten todennäköisesti ne näyttävät tien onneen alkaen hilpeimmästä ja päätyen synkimpään. Groskopin mielestä ilo piilee tekstissä, siinä miten ranskalaisuus tuodaan ilmi ja mitä se opettaa elämästä. Ne kertovat hänen mukaansa ranskalaisesta kulttuurista jotain syvällistä ja merkityksellistä. Kirjan nimi Au revoir, tristesse mukailee Saganin kirjan nimeä Bonjour, tristesse, johon Sagan oli saanut innoituksen Paul Éluardin runosta Adieu Tristesse.

  Groskop tiivistää esittelemiensä ranskalaisten klassikoiden juonen viihdyttävästi, kertoilee mielenkiintoisia juttuja niiden tekijöistä ja tutkii, mitä kirjoista oltiin mieltä niiden ilmestymisen aikoihin. Hän pohtii myös, onko klassikoilla annettavaa nykylukijoille ja millaisia influenssereita kirjailijat olisivat somemaailmassa. Groskop osaa olla sekä hauska että syvällinen.

  Francoise Saganin Tervetuloa, ikävä on selvästi Groskopin lempilapsi, samoin kirjailija on hänen suosikkinsa. Kumpikin ilmentää hänen mukaansa ranskalaisten kadehdittavan huoletonta elämänasennetta, jonka Groskop tiivistää sanaan bof (ihan sama, ei kiinnosta). Nuoruus on sokeaa, eikä nuoruuden typeryyksiin kannata suhtautua liian ankarasti, on hänen mukaansa Saganin esikoiskirjan anti. Päähenkilön tavassa kokea maailma on Groskopin mielestä jotain erityisen ranskalaista: siinä, miten hän tuntee auringonpaisteen ihollaan, katselee tupakansavun kiemurtelua ylöspäin ja kuvailee viininmakua suussaan.

  Jos Saganin käyntikortti on tietoinen nuoruuden esiintuominen, niin Proustin brändi on Groskopin mukaan tahaton muistaminen: elämän todellisia iloja ovat ne hetket, jolloin unohdamme itsemme ja siirrymme tahtomattamme toiseen aikaan ja paikkaan. Proustin aikamatkalla nykyinen minä matkaa taaksepäin, mennyt minä eteenpäin, ja nuo kaksi kohtaavat jossakin puolivälissä. Voi vain odottaa hetkiä, jolloin aika matkaa menneestä kohti ja saavuttaa muistin. Groskop antaa vihjeen Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan lukemiseen: riittää aivan hyvin, että lukee vain yhden tai kaksi osaa ja uppoaa omiin muistoihinsa. Tai sitten voi vain selailla sieltä täältä, lukea rakastamiansa kohtia uudelleen ja hypätä kaiken muun yli.

  Colette oli Groskopin mukaan très people eli julkkis omana aikanaan. Hän nostaa esiin Coletten Gigi-romaanin, jonka juoni on ikiaikainen ja joka on kuin Pygmalion, My Fair Lady, Pretty Woman, Clueless ja Blondin kosto samassa paketissa. Gigi on Groskopin mukaan ikkuna Coletten maailmaan ja kiehtova versio feminismistä, joka on erilaista nykyaikaan verrattuna.

  Victor Hugon Kurjien ydinsanoma on Groskopin mukaan se, että ihmisen todellisen arvon määrittää hänen tapansa kohdella muita. Aito tyytyväisyys ja mielenrauha eivät ole seurausta ulkoisten sääntöjen noudattamisesta, vaan siitä, että tuntee oman sisäisen moraalisen kompassinsa ja tietää, mitä se sallii ja mitä ei. Choderlos de Laclos'n Vaarallisia suhteita puolestaan varoittaa, miten käy, jos valehtelee itselleen todellisista tunteistaan. Romaani ei Groskopin mukaan niinkään kerro onnesta kuin onnen turmelemisesta ja hyödyntämisestä.

  Marguerite Durasin Rakastaja kertoo rajun koskettavan ja kipeän kauniin tarinan, jossa omaelämäkerran ja fiktion välinen raja Groskopin mukaan liudentuu. Duras käyttää kieltä huumaavan alkuvoimaisesti ja runollisesti. Rakastajaa on luettu kasvutarinana ja romaanina kaipauksesta, mutta se käsittelee myös eroottisuutta ja halua. Romaani luo oman moraalisen maailmankaikkeutensa, kuten Groskop kauniisti kiteyttää. Durasissa on hänen mukaansa samaa energiaa kuin Saganissa: kuolemanvietti kohtaa äärimmäisen elämänriemun.

  Gustave Flaubertin Rouva Bovary on tuonut ranskan kieleen substantiivin le bovarysme, Groskop kertoo. Sana on ennuin eli ikävystyneisyyden sukua ja tarkoittaa taipumusta eskapistiseen haaveiluun Emma Bovaryn tapaan. Groskopin mielestä tarvitsemme kaikki hiukan bovarismia elämään. Edmond Rostandin Cyrano de Bergerac kehottaa hyödyntämään sitä, mitä on saanut, ja kääntämään sen vahvuudeksi.

  Guy de Maupassantin Bel-Ami on romaani kyynisyydestä, kunnianhimosta ja vallasta ja siitä, miten ne turmelevat tavalliset nautinnot, Groskop summaa. Stendhalin Punainen ja musta kuvaa päähenkilönsä Julienin hahmossa ihmisen, joka on täydellisen kyvytön tarttumaan onneen. Honoré de Balzacin Bette-serkku -romaanin Bette on "pahimman lajin naisroisto: pahantahtoinen, kostonhimoinen ja pikkusieluinen", ja hänelle käy tietysti huonosti. Albert Camus´n Sivullinen-romaani kertoo Groskopin mielestä murhaajasta, rikollisesta ja rasistista, joka kuitenkin oli ehdottoman rehellinen ja sanoo asiat niin kuin ne ovat.

  Teoksensa loppusanoissa Groskop toteaa, että kaunokirjallisuuden lukeminen on oiva tapa päästä syvemmälle  sisään  Ranskan kulttuuriin. Ranskalaiset eivät ole sen onnellisempia kuin muut; ranskalaisuus on hänen  mukaansa huikeimmillaan innostunutta, huoletonta, itsekästä, holtitonta, loistokasta ja sekavaa. Ranskalaisten onnessa on kyse olosuhteiden hallinnasta. He arvostavat nautintoja mutta hyväksyvät sen, ettei niitä voi kokea jatkuvalla syötöllä. Lapsille opetetaan kouluissa filosofiaa yksitoistavuotiaasta lähtien, ja sen tarkoitus on kehittää kykyä itsenäiseen ajatteluun. Groskop oivaltaa, että hänen kirjansa opetus ei liitykään onnellisuuteen vaan aitouteen: "Ei nimittäin ole mahdollista olla onnellinen, jos ei tunne olevansa aito, rehellinen ja todellinen oma itsensä." Ehkäpä useimmat hänen esittelemistään kirjoista kertovat juuri tästä.