maanantai 13. helmikuuta 2017

Nukketalon ja minuuden mysteeri

Kaksi kirjaa, joissa ratkottiin mysteeriä; toinen fiktiivinen, toinen tietokirja.  Ensimmäisessä päästiin salaisuuksien jäljille, jälkimmäisessä salaisuus ei koskaan täysin paljastu.

Jessie Burtonin Nukkekaappi on täydellinen kirja, juuri minun makuuni. Miljöönä on Amsterdam vuonna 1686.  Päähenkilö, 18-vuotias Petronella eli Nella, saapuu aviomiehensä taloon. Hänet on pikaisesti naitettu vanhemmalle, varakkaalle kauppiaalle, eikä hän tiedä, mikä häntä odottaa. Sekä hieno talo asukkaineen että aviomies osoittautuvat mysteereiksi.  Myös Nukkekaappi, jonka Nella saa lahjaksi, ja siihen toimitettavat miniatyyrit lisäävät salamyhkäisyyden ilmapiiriä.

Mikä teki Nukketalosta nautittavan lukuelämyksen? Nukkeja ja nukketaloja on käytetty monissa romaaneissa. Mieleeni tulevat esimerkiksi Vera Valan Milanon nukkemestari, Gillian Flynnin Teräviä esineitä, Virpi Hämeen-Anttilan Marionetit ja lukuisat muut. Nukeissa on jotain kiehtovaa ja salaperäistä. Ne ovat kuin ihmisiä pienoiskoossa, ja leikkijä antaa niille hengen. Joissain kirjoissa nuket esitetään paholaismaisina, riivattuina, kauhua kylväen. Burtonin romaanissa niillä on tärkeä tehtävä tulevien tapahtumien ennustajina. Herkullista!

Kirjan epookki on taiten rakennettu. Lukija liikkuu Nellan mukana kuin kotonaan 1600-luvun Amsterdamissa. Kanavissa  venemiehet huutelevat toisilleen, hopeaseppien killan juhlissa pöydät notkuvat herkkuja.  Sokeritoppa on vaurauden symboli, ja ruusuvesivohvelit tuoksuvat kanelilta ja inkivääriltä.  Elävyyden tuntua lisää myös se, että tapahtumat kerrotaan preesensissä, läsnäolon aikamuodossa.

Kirjan keskivaiheilla kanavasta kohoaa pintaan miehen ruumis, kuin merkkinä tulevista synkistä tapahtumista. Salaisuudet alkavat paljastua, aiheuttaen katoamisia ja kuolemaa. Nukkevaimo Nella joutuu katsomaan elämän hurjuutta silmästä silmään ja kasvaa oikeaksi naiseksi, joka pystyy kantamaan vastuuta, niin talosta, liiketoimista kuin hänen huolehdittavakseen jääneistä ihmisistäkin.

Katriina Järvisen kirjan Saanko esitellä pääajatus on, että meillä kaikilla on monta minää. Minuutemme vaihtuu eri aikoina ja eri tilanteissa eri ihmisten kanssa. Katriina Järvinen haluaa kirjassaan esittää vaihtoehdon vallitsevalle ihanteelle, jonka mukaan yksilön tulisi kokea minuutensa eheänä jatkumona. Hänen mukaansa  ei ole lopullista, oikeaa minää, vaan olemme lopulta salaisuuksia paitsi toisillemme myös itsellemme. 

Joskus oma minuus on täytynyt ympäristön painostuksesta salata, kun yrittää elää normien mukaan. Joskus taas ihmisen elämään sisältyy niin suuria muutoksia, ettei entinen minä sulaudu nykyiseen.  Sosiaalisessa vuorovaikutuksessa joutuu esittämään itseään, missä piilee mahdollisuus salaisuuksiin ja houkutus valheisiin.  Minuus ei synny vain tästä hetkestä ja menneisyydestä, vaan myös odotus tulevasta vaikuttaa.

Katriina Järvinen kertoo kirjassa myös omasta elämästään, miten "minusta tuli minä".  Hän on lisäksi haastatellut useita henkilöitä. Nämä tekevät kirjasta elämänmakuisen. Sitä kuorii kiinnostuneena kerros kerrokselta: mitä kaikkea ihmeellistä minuudesta löytyykään!


sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Rumankaunista runoa

Jukka Vienon runokirja Ruttopuiston rakastavaiset (2017)  on paksu runokirjaksi: siinä on melkein 250 sivua.  Se on toinen osa runotrilogiasta, jonka ensimmäinen osa Stockan kulma ilmestyi vuonna 2010. Ihastuin kovasti tähän runokirjauutuuteen.

Ruttopuiston rakastavaiset -nimestä jo aistii kirjan ambivalenssin. Runot ovat kauniita ja rumia, koskettavia ja luotaantyöntäviä, ne henkivät elämää ja kuolemaa, rakkautta ja hajoamista.  Kansikuvassa on ruskeaksi kuihtunut ruusukimppu, vertauskuvallinen siis sekin. Kirjan tyyli on barokkimaisen runsasta ja vyöryvää, runot useimmiten pitkiä. Väliin mahtuu tietysti myös suvantokohtia, levollisempia lyhyitä runoja.

Missään ei ole totisesti säästelty, ja runot kattavat koko ihmisiän ja maailman, kaupungin ja maaseudun, luonnon ja avaruuden, historian ja nykyisyyden. Kaikki tämä voisi tuntua liian ylenpalttiselta, ellei tyyli olisi niin upeaa, dynaamista, eteenpäin virtaavaa. Ja paikka paikoin niin kaunista, että hengästyttää. Kauneus ei koskaan mene makean puolelle, ja seuraavassa hetkessä lukija palautetaan taas maan pinnalle, kun eritteet roiskuvat ja räkä valuu.

Jukka Vieno on oman sukupolveni runoilija, ja tuntuu, että miehisestä näkökulmasta huolimatta (kyllä, kirjan runoihin mahtuu myös äijärunoja) ymmärrän hänen runojaan juuri siksi. Tämän vuosituhannen runouden kanssa on toisin.  Tuntuu, että puhumme niin eri kieltä, ettei kohtaamista tapahdu ja runous jää vieraaksi. Ruttopuiston rakastavaiset -kokoelman parissa olin kotonani, ja välillä jopa lensimme yhdessä.

Ihailen erityisesti kirjan kieltä ja ah, niin verevää ja tuoretta kuvakieltä. Se tuntuu syntyneen niin vaivattomasti, että kateeksi käy. Näennäinen helppous ja keveys on tietysti illuusiota, ja vaivannäkö on vaatinut vuosien työn. Kunpa osaisikin luoda kuvia yhtä taitavasti.

Lumouduin kirjan rakkausrunoista, joita kirjassa on paljon. Niissä muistellaan kuollutta rakastettua ja muitakin menetettyjä, pois lipuneita rakkauksia.  Rakkaus on lihallista, voimakasta mutta myös kaipaavaa ja herkkää.

Ruttopuisto

Näen niskasi: Ruttopuiston penkillä
olet kumartunut tutkimaan kirjaa.
Kotimatkalla, malttamattomana, keväällä
olet pysähtynyt valoon lukemaan.
Olen jo tulossa luoksesi kysymään, minkä kirjan
olet nyt hankkinut, kun muistan,
että olet enää rivien välissä
ja että puiston penkillä jonkun toisen katse
tutkii tekstiä, joku toinen aurinko
lämmittää niskasi suloista kuoppaa.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Elämän tarkoitus, intohimo ja ikigai

Suuria sanoja, inspiroivia ja lumoavia sanoja! Tulin jälleen lukeneeksi peräkkäin kolme kirjaa, jotka merkillisesti käsittelivät samaa.

Olen lukenut kaikki Merete Mazzarellan kirjat ja viehättynyt niiden pohdiskelevasta ja sivistyneestä tyylistä. Suorastaan odotan aina uutta kirjaa. Välillä pelkään, ettei Merete Mazzarella jaksakaan enää miettiä syntyjä syviä, mutta toistaiseksi odotukseni on aina palkittu.  Uusimmassa kirjassaan Elämän tarkoitus kirjailija menee entistä syvemmälle asioihin, oikein porautuu niiden ytimeen. Mazzarella yhdistää nykyajan ilmiöihin filosofisia näkökulmia ja viittauksia kirjallisuuteen. Juuri esimerkit, anekdootit ja havainnollisuus tekevät Elämän tarkoituksesta elävän.

Elämän tarkoituksessa tutkitaan pahuutta, sattuman, kohtalon ja valintojen osuutta elämässä, anteeksiantoa, myötätuntoa, surua, hyvää elämää ja maailmankuvaa.  Suuria aiheita, jotka eivät koskaan lakkaa kiinnostamasta.  Mazzarella kertoo järkyttävästi (jo edellisessä kirjassa ohimennen), kuinka oli risteilyllä lähimpiensä kanssa ja kuin sattumalta selviytyi Tunisiassa terroristien iskulta, jossa osa risteilyvieraista sai surmansa. Kuoleman hipaisu on voinut olla alkusysäys elämää suurempien kysymysten käsittelylle.

Kaikkein koskettavin on kirjan viimeinen luku, Credo, jossa Merete Mazzarella summaa oman käsityksensä elämän tarkoituksesta, koko eletyn elämänsä ja lukeneisuutensa pohjalta. Hän kirjoittaa uskovansa ystävyyteen, keskusteluun, ajatustenvaihtoon, toivoon, siihen, ettei katkeroidu, henkilökohtaiseen, arkeen, ihmetykseen eli kykyyn ihmetellä.

Mentaalivalmentaja Minna Marshin kirja Intohimo Sytytkö?  on sekä henkilökohtainen tilitys että yleisesitys intohimosta, joka kirjoittajan mielestä tarkoittaa, että ihminen elää elämäänsä tavallisen ja turvallisen tuolla puolen, kokonaan ja anteeksi pyytelemättä. Juhlallisin sanoin se on olemisen tila ja yhtenä elämän suurimmista ja keskeisimmistä voimista elävöittää kaiken, mitä se koskettaa. Yksi luku käsittelee intohimoisia ihmisiä, joita ovat esimerkiksi Jeesus, Nelson Mandela, Mozart, Albert Einstein ja Ray Charles. Mahtuu listaan kolme naistakin.

Kirjassa on myös harjoituksia, joista ainakin minä sytyin.  Kysymys Mistä sinä olet elämäsi varrella syttynyt? sai minut posket punaisina kirjoittamaan pari sivua. Olenkin ilmeisesti ollut aika intohimoinen tyyppi. Ja kyllä sisälläni vieläkin palaa ainakin pieni intohimon liekki. :D

Ikigai eli pitkän ja onnellisen elämän salaisuus japanilaisittain  -kirjan ovat kirjoittaneet espanjalaiset Hektor Garcia ja Francesc Miralles.  Ikigaissa on kyse tekemisen ilosta, elämänilosta,  siitä että löytää oman elämänsä tarkoituksen, intohimonsa ja syyn nousta aamulla vuoteesta.

Kirjoittajat matkasivat Japaniin Okinawan lähellä sijaitsevaan Ogimin kylään, joiden asukkaat elävät yli satavuotiaiksi säilyttäen elinvoimansa. Mikä on heidän salaisuutensa? Terveellisen ruokavalion, liikunnan ja sosiaalisten suhteiden lisäksi vastaus löytyy tietysti ikigaista.

Kirjassa annetaan yksityiskohtaisia ohjeita mm. kevyestä liikunnasta eli kaukoidän perinteisistä lajeista. Kuvitettuja ohjeita on radio taisosta (aamuvoimistelusta), aurinkotervehdyksestä (joogasta), pilvikäsiharjoituksesta (taijista) ja viidestä elementistä (qigongista).

"Onnesta päättää aina sinun sydämesi", haiku, joka kiteyttää ikigain salaisuuden. "iki" on elämä ja "kai" tarkoittaa omien odotusten ja toiveiden toteuttamista.