Hanna Meretojan esikoisromaani Elotulet (WSOY 2022) on hieno ja koskettava romaani. Kun tekijä on yleisen kirjallisuustieteen professori, joka on tutkinut mm. kulttuurisia kertomuksia, kirjallisuuden filosofisia kytköksiä, vesikirjallisuutta sekä trauman ja sairauden tarinallistamista, voi kirjalta odottaa paljon. Pidin Elotulet-romaanissa kaikesta: ideasta, juonesta, ajattomuuden ja ajankohtaisuuden yhdistelmästä, henkilöistä, syvällisyydestä, aistillisuudesta, filosofisesta pohdinnasta, tuli- ja vesielementtien käytöstä läpi romaanin, mytologisista aineksista, romaanin kerroksellisuudesta, kauniista luonnonkuvauksista, kirjoittamisen ajatuksista ja ties mistä. Romaani on aika laaja (455 sivua), mutta surin, kun se päättyi. Meretojan luomassa maailmassa olisi viihtynyt vaikka kuinka kauan.
Elotulet on yhdenpäivän romaani ja sijoittuu meren äärelle saareen, elokuun loppuun, kun muinaistulet sytytetään rannoille. Päähenkilö on alle nelikymppinen Elea, joka on juuri saanut syöpädiagnoosin: hän sairastaa hormonaalista ja aggressiivista rintasyöpää. Hän on siitä huolimatta halunnut kutsua ystävänsä vieraisille, vaikka hänen miehensä Otto vastustaa ajatusta. Perheeseen kuuluu myös kaksi teini-ikäistä lasta, Elliot ja Iiris. Ystävät ovat Aura ja Matias, pariskunta sekä Salma, jonka puoliso Veera on vastikään kuollut koronaan. Salmalla on teini-ikäinen tytär Aida. Ystävät ovat tunteneet nuoresta asti, ja he kaikki rakastavat kirjallisuutta. Elotulet-romaanissa on lukuisia viittauksia kirjailijoihin ja kirjoihin sekä myös lainauksia. Aivan ihanaa!
Teoksessa kuvataan perheenjäsenten ja ystävien ajatuksia ja tunteita, kun he saavat kuulla Elean vakavasta sairaudesta mutta pääpaino on Eleassa. Elea ei tahdo sairastaa kiltisti vaan haluaa ottaa kaikesta selvää, vaikka se pelottaakin. Hän haluaa olla raivokas eikä piilottaa suruaan ja järkytystään ja vastustaa ajatusta sairastajista taistelijoina. Elea pohtii paljon elämää mutta myös kuolemaa. Hän kokee, että tulevaisuushorisontti on romahtanut ja jäljelle on jäänyt vain pistemäinen hetki, tässä ja nyt, musta aukko, josta on vaikea löytää ulos. Elea on pitänyt itseään onnekkaana ja ajatellut, että onnettomuudet sattuvat toisille. Hän on kirjallisuuden tutkija ja yliopisto-opettaja, joka on toiminut hyvin määrätietoisesti ja kurinalaisesti. Hän on suhtautunut tyynesti elämään odottaen siltä aina jotakin epämääräisen hyvää. Yhtäkkiä mikään ei ole enää itsestään selvää ja "maailma näyttäytyy hänelle häilyvänä, monitulkintaisena toisiinsa takertuvien seittien sotkuna, joka ei järjesty tekojen ja niiden seurausten siistiksi jatkumoksi".
Lukija saa tietää paljon myös muista kirjan henkilöistä. Kaikilla on omat haavansa ja kipupisteensä. Aura suree salassa lapsettomuuttaan, Salma kuollutta puolisoaan. Matias on aina ollut rakastunut Eleaan. Otto pelkää Elean kuolemaa ja sitä, osaisiko olla tarpeeksi hyvä ja kärsivällinen isä lapsilleen. Lapset yrittävät tasapainotella ahdistavien ajatusten ja elämänilon välissä.
Elea päättää, että hän kirjoittaa kirjan, johon haluaa kirjata kaikki sairautta koskevat pohdintansa. Hannah Arendtin ajatus siitä, että jokaisella on kyky aloittaa jotakin todella uutta, jota ei voi ennalta arvata, on hänelle läheinen. Hän ei halua enää piiloutua vaan tulla nähdyksi ja kertoa itse kokemuksistaan: "Elea toivoo, että hänestä jäisi yhden tarinan sijaan monia keskenään ristiriitaisia kertomuksia, tarinallisia välähdyksiä, joiden ei tarvitse sopia yhteen. Toivottavasti niissä on säröjä ja hiljaisuuksia, surua ja rujoutta. Kunpa niissä soisi kaikki, mikä hänessä on värähdellyt, kaikki mitä hän on rakastanut." Hän ei halua tehdä sairastumistarinastaan taistelukertomusta vaan kirjoittaa lävitseen syöksyneistä ristiriitaisista tunteista, hajoamisen ja suistumisen kokemuksista.
Elotulet on myös romaani merestä. Se on luonnon elementti, rakas mutta uhanalainen. Elea pohtii ilmastonmuutosta, merien lämpenemistä ja kuormittumista. Meri on myös kertomusten aihe: vieraat kertovat toisilleen lempimeritarinansa, ja näin Elotulet-romaani saa yhden kerroksen lisää. Myös tulielementti kulkee punaisena lankana romaanin läpi: muinaistulina, nuotion ja saunan lämmössä, Australiassa raivoavissa tulipaloissa mutta myös vertauskuvallisesti elämänpalona. Elea ajattelee, että syöpädiagnoosi on järkyttänyt hänen elämänsä ja sairastuminen on muuttanut hänet eläväksi: "Hän on syttynyt eloon kuin tuleen. Järkytys on leimahduttanut hänen sisäisen roihunsa niin raivokkaaksi, ettei hän tiedä, polttaako se hänet karrelle vai sytyttääkö se hänet vain elämään aiempaa vimmaisemmin..." Elea näkee myös syövän, pandemian ja ilmastonmuutoksen holtittomiksi riistäytyneinä tulina, jotka polttavat kaiken, tai varoitustulina, jotka kutsuvat pysähtymään ja arvioimaan kaiken uusiksi. Taidetta hän pitää merkkitulina pimeässä suunnistavalle: että voi löytää hahmon kokemuksille.
Elotulet loppuu kauniisti, kun ystävykset istuvat yhdessä nuotion hehkuvan hiilloksen ääressä . Elokuun yö ympäröi heidät pehmeästi, ja elotulet hehkuvat valonauhana merellä. Elea kokee olevansa ystäviensä kannattelema: "Jokin Eleassa sulaa ja hehkuu. Hänen lävitseen soljuu suunnattomasti jotakin lämmintä ja hellää, eikä hän tiedä, mitä tekisi sillä. Hän antaa sen jäädä kiertämään heidän välilleen, virtaamaan hänestä heihin ja takaisin. - - Merkityksellisyys on kai lopulta vain hellyyttä pienissä hetkissä, toisia kohti kurottamista, yhdessä jaettu valon ja varjon kantama."
