maanantai 7. tammikuuta 2019

Kirjoja, joita lukiessani ajattelin: "En soisi tämän päättyvän."

Vuosi 2019 alkoi sivistyneessä ja antoisassa seurassa eli kahden esseekokoelman parissa, jotka olivat Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin Maailmojen loput ja Sara Ehnholm Hielmin Ja sydän oli minun (suomennos Kaisa Sivenius). Molempia voin suositella lämpimästi.

  Maailmojen loput ei kerro maailmanlopuista vaan teosten maailmojen lopuista eli kirjojen lopetuksista. Mikä runsaudensarvi esseekokoelma onkaan! Se jakautuu kahteen osaan: ensimmäinen osa on tekijöiden dialogia eli keskustelua ja jälkimmäisessä osassa on 30 pienoisesseetä vanhemmasta ja uudemmasta kirjallisuudesta. Luin teosta säästellen, niin inspiroiva ja monipuolinen se oli.

  Tekijät halusivat vastata mm. kysymyksiin: Miksi monet hyvätkin romaanit hiipuvat loppua kohti? Miksi sykähdyttävien loppujen tai lopetusten kirjoittaminen on vaikeaa? Miksi ikimuistoisia romaanien aloituksia on paljon enemmän kuin ikimuistoisia lopetuksia? He painottavat, että esseekirjoittamisessa on kyse pikemminkin kysymyksistä ja pohdinnasta kuin valmiista vastauksista.

  Vuolan mielestä kiinnostavat lopetukset herättävät tunteen, että ne johtavat samaan aikaan sekä romaaniin itseensä että siitä poispäin. Ne luottavat paitsi lukijaan myös kielen ilmaisuvoimaan.  Melenderin mukaan yksikään romaani ei voi ammentaa kielestään ja kerronnastaan loputtomasti uutta energiaa, vaan ennemmin tai myöhemmin ilmaisuvoima alkaa ehtyä ja kirjalliset keinot menettää tehoaan. Kieli hylkää kirjoittajan, ja teos sulkeutuu.

  Vuolan mukaan toisinaan loppu ja alku muodostavat kehän: lopussa voidaan toistaa, varioida tai muuten kaiuttaa tilannetta, ajatusta, teemaa, esinettä tai henkilöä, joka alussa esiteltiin.  Melenderin mielestä vaihtoehtoiset loput voivat avartaa lukukokemusta ja luoda kirjaan ylimääräisen tason, joka asettaa myös muun teosaineksen uuteen valoon.

  Vuola ja Melender pohtivat myös omaa kirjoittamistaan.  Vuola näkee teoksen lopun visiona: häiritsevänä (manaavana, viettelevänä) välähdyskuvana. Melenderillä loppu ei ole aloittaessa selvä, sillä hän kokee kirjoittavansa ottaakseen selvää, mihin päätyy.  Loppu alkaa hahmottua vasta, kun hän lähestyy sitä konkreettisesti eli kun tekstin sisäinen logiikka tai dynamiikka ilmoittaa, että vastaranta tai määränpää on ilmestymässä näkyviin.

  Melender esittelee Zadie Smithin kuvailemat makro- ja mikrosuunnittelijat. Edelliset laativat romaanilleen tarkat sisältöä, rakennetta ja kerrontaa  koskevat etukäteissuunnitelmat, jälkimmäiset puolestaan etenevät tietämättä tarkkaan, mihin ovat menossa. Tekijät esittelevät myös erilaisia kirjoitusoppaita ja niiden ohjeita romaanien lopetuksiin.


Sara Ehnholm Hielmin esseekokoelman Ja sydän oli minun (Lukea, kirjoittaa, kaivata ja elää. Esseitä)  kiehtovuutta lisää paitsi omakohtainen kirjoittamisen ja lukemisen pohdiskelu myös se, että kirjoittaja perheineen vietti vuoden Roomassa. Lukija pääsee läheltä seuraamaan kustannusalalla toimivan, neljän tyttären äidin ja intohimoisen kirjallisuusihmisen ja  kirjoittajan elämää. Roomaa kuvataan romanttisesti ja realistisesti. Se on kiehtova tausta kirjoittamiselle, jonka tarkoitusta kuvataan lempikirjailija Ferranten sanoin: "Hän kirjoittaa, toisin sanoen kamppailee järjestääkseen tekstin muotoon sen, mitä hän tietää, mutta ei saa selväksi omassa päässään."

  Esseet sisältävät paljon lainauksia eri kirjailijoilta.  Ne ovat  ääniä, joiden kanssa kirjoittaja keskustelee, haluten samalla etsiä oman äänensä, löytääkseen pois marginaalista, toisen tarinasta. Hän haluaa tulla nähdyksi. Mutta kirjoittaminen ei ole helppoa, sillä siihen pitää laittaa niin paljon omaa persoonallisuutta likoon, nostaa oma haavoittuva sydän esille. "Kirjoittaa niin kuin pelissä olisi kaikki. Kirjoittaa niin kuin kukaan ei olisi katsomassa." Mutta vähitellen unelma lähtee lentoon; se mitä on tuntenut sydämessään, saa vihdoin sanat.