keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Me tulemme taas! sekä outoja esseitä

Pohjalaiset vahvat naiset ovat täällä taas! Luin juuri Paula Nivukosken esikoisromaanin Nopeasti piirretyt pilvet (miten runollinen nimi!) ja tykästyin. Kriittinen lukija voisi ajatella, että onhan näitä vahvoja pohjalaisia naisia kirjallisuudessa nähty (Orvokki Autio, Satu Vasantola, muun muassa), mutta niin hyvin Paula Nivukoski Liisan tarinan kertoo, "notta  oksat pois ja pala larvaa".  Kulunutta sanontaa käyttäen: kyseessä on vahva esikoisteos.

  Miksi pidin kirjasta?  Nivukoski on taitava ihmiskuvaaja:  lukija uskoo hänen Liisaansa, jonka esikuva (luin jostain) on kirjailijan oma isoäiti. Tyylien kirjo on laaja: on lyyristä luonnonkuvausta ja herkkää tunnelmointia, on realistista maatalon raskaiden töiden kuvausta ja kylän juoruakkojen ilkeilyä, on ihanista ihanin eteläpohjalainen murre ja huumori. Omat isänpuoleiset juureni ovat Etelä-Pohjanmaalla, ja tämän kirjan myötä tein aikamatkan isäni kotiseudulle. Kyllä Nivukoski pohjalaisen luonteen ja maiseman tuntee!

  Romaanin aikaväli on syyskuusta vuonna 1909 heinäkuuhun 1926, jona aikana Liisa kasvaa pienestä tytöstä aikuiseksi naiseksi. Hänen isänsä on kuolinvuoteellaan  pyytänyt Liisalta: "Pirä sinä tila suvus".  Tämä pyyntö toimii Liisan elämän kannustimena ja saa hänet ylittämään itsensä, kerta toisensa jälkeen: kun aviomies lähtee Amerikkaan ja maatila ja kolme lasta jäävät Liisan vastuulle, kun äiti moittii ja kylän naiset juoruavat, kun tila tuottaa huonosti ja navetta palaa. Liisa on kaikkien naisten sankari ja voimakkaista voimakkain. Lukija elää hänen mukanaan ja huokaa tyytyväisenä, kun Liisan käy lopulta hyvin. Romaanista huokui jokin nostalginen ja viaton, kuin olisi vanhaa kunnon Suomi-filmiä katsonut. Agraari-Suomi sai taas kerran kuvaajansa ja erittäin taitavan. Akselin ja Elinan valssi soi taustalla, kun Liisa rakastuu, jopa kahdesti. Ja sitten on se verhottu, kätketty suhde eli Liisan sisaren Sennin, mikä viisaasti jätetään vain oivallettavaksi.

 Outokuoriaiset on Jaana Seppäsen esseekokoelman nimi. Esseet ovat taitolaji ja kiinnostavat erityisesti nyt, kun olen Antti Arnkilin esseekurssilla ja tehtävänä on saada aikaan oma essee. Hui kauhistus! Ihailen esseen kirjoittajia mutta miksi oikeastaan? Ensinnäkin pitää tietää niin paljon, lainailla fiksusti kaiken maailman viisailta kirjoittajilta  ja kirjailijoilta. Toiseksi pitää tuoda omaa persoonaansa ja persoonallisuuttaan esiin, sillä ilman omakohtaisuutta essee jää vajaaksi. Kolmanneksi kaikki on kiinni tyylistä. Tyyli nostaa esseen uuteen ulottuvuuteen; essee nousee tai kaatuu tyylin mukana.

  Outokuoriaiset on yritys tekijänsä omakuvaksi, ja tämä tuo mukanaan pohdintaa toden ja valheen suhteesta. Jaana Seppänen on erittäin kultturelli, ja hänen tyylinsä tarkoittaa muun muassa yllättävien asioiden yhdistelemistä. Lukija pääsee mukaan hurjaan menoon, ajatusten ja oivallusten vuoristorataan. Ihanaa, ei yhtään tylsää hetkeä! Seppäsen esseet ovat lihaa ja verta, ja hän sanookin perustavansa uskonsa ihmisruumiiseen. Kirjoitus on hänelle ääni, puhetta ja hengitystä. Kirjoittaminen "lähtee kitkasta ja konfliktista, se lähtee hengen haukkomisesta, ruumiistani, riidanhalustani, itseruoskinnasta. Kaikki kivettyneet käsitykset, suunnitelmat, kaavailut hiiteen! Tämä on rakastumista, psykoottista hehkua, joka panee tekemään ja sanomaan sellaista, jossa oma minä räjähtää kappaleiksi. Niitä riekaleita sitten keräillään - se on sitä kirjoittamista."

  Seppäsen esseet käsittelevät mm. Louis-Ferdinand Célineä, Emil Ciorania, Clarice Lispectoria, Michelangelo Antonionia, Markku Lahtelaa ja Vladimir Putinia. Muistan hyvin Jeanne Moreaun Antonionin elokuvassa Yö (1961). Muistan hänet kävelemässä läpi elokuvan. Nykykatsojasta tuo käveleminen voi tuntua kummalliselta, yksitoikkoiselta. Miten hienosti Seppänen analysoikaan  Moreaun näyttelemän Lidian kävelyn vertauskuvallisuuden! Olen riemuissani, kun vihdoin saan selityksen.

  Kävely merkitsee ensiaskeleiden ottoa maailmassa. Seppäsen sanoin kävelemään lähteminen tarkoittaa ympäristön tutkimista omin voimin, omassa tahdissa, oman pään mukaan. Elokuvassa luodaan uudeksi ja eläväksi naista, joka oli jähmettynyt miehen uneksi ja ideaaliseksi kuvaksi. Kävely on pientä liikettä, pieni alku mutta kapinaa ja lopulta osa naisten vallankumousta. Haa, mikä tulkinta! Kyllä Jaana Seppänen osaa! Se, mikä aluksi vaikuttaa oudolta, muuttuu siihen tutustuessa toiseksi. Tähän tarvitsemme Seppäsen tarkkaa katsetta.

perjantai 1. helmikuuta 2019

Varovainen matkailija Amazon-risteilyllä ja Australiassa

Merete Mazzarellan uusimmassa kirjassa Varovainen matkailija matkustetaan mutta myös pohditaan matkustamista, muuttoja, paluuta ja menneisyyttä. Juuri tämä filosofinen pohdinta ja nuorekkaat havainnot elämästä ja sen menosta saavat minut tarttumaan Mazzarellan kirjoihin. Lukijana koen saavani hänen kirjoistaan henkistä virkistystä ja uusia näkökulmia, niin kuin nytkin.

  Kirjansa alkupuolella Mazzarella siteeraa George Steineriä, jonka mukaan ihmiselle on tärkeämpää, että hänellä on jalat kuin juuret. Liikkuminen omien ympyröidensä ulkopuolelle on ihmiselle luontaista, mutta matkustamiseen on ilmastonmuutoksen  takia tullut ambivalentti piirre, jonka Mazzarellakin aika ajoin tuo kirjassaan esiin. Hän mainitsee jopa käsitteen "flygskam" (lentohäpeä), jota jotkut tuntevat tai saadaan tuntemaan.  Lentäminen saastuttaa mutta niin tekevät myös risteilijät.

  Itse en ole koskaan kiinnostunut laivaristeilyistä, koska ajattelen, että laivalla saattaisi iskeä klaustrofobia. Olen kuitenkin miettinyt, millaista olisi viettää useita viikkoja suurella risteilyaluksella. Mazzarella on tottunut risteilijä ja osaa kuvata kokemaansa niin havainnollisesti, että tuntui kuin olisi ollut mukana. Hän kuvailee monia mahdollisuuksia, joita matkailijalla on viihdyttää itseään, keskustelujaan muiden kanssa ja satamista tehtyjä retkiä.  Mazzarella määrittelee risteilykulttuurin tutkimisensa osallistuvaksi havainnoinniksi, etnografiseen tyyliin (mikä kuulostaa aika hauskalta).

  Kirjailija on jonkin verran vanhempi kuin minä, mutta oli erittäin mielenkiintoista lukea hänen pohdintojaan vanhenemisesta, ajan kulusta, lapsuudesta, vanhemmista ja parisuhteesta. Vanhemmiten aika tuntuu kuluvan nopeammin, ja yksi keino hidastaa tätä ilmiötä on hankkia uusia virikkeitä ja elämyksiä. Matkustamisen nautinto on  Mazzarellan mukaan totutun ja vieraan välisessä jännityksessä. Matkalla oleminen on hänen mielestään yritystä kuvitella aivan toisenlaisia elämiä. Matkustaessa joutuu asettamaan itsensä alttiiksi. Todellinen matkailija näkee omin silmin eikä vain sen mitä on tullut katsomaan.

  Matkalla ollessa on aikaa myös miettiä kaikenlaista. Varovainen matkailija alkaa tuntea huonoa omaatuntoa, kun muistelee parikymmentä vuotta vanhempaa entistä aviomiestään, jonka jätti rakastuttuaan toiseen mieheen.  Hän alkaa yllättäen myös muistella isäänsä, joka tuntui jääneen äidin varjoon.  Muisteleminen on sovinnollista, kevyttä, kuin ruususenunta. Matkalla olo on väliaikaista, mutta kokenut matkailija tietää, että samoin on elämässä - viime kädessä kaikki on lainaa.

    Mazzarellan puolisolle tarjotaan kuuden viikon filosofian vierailijaprofessuuria Queenslandin yliopistossa Brisbanessa Australian itärannikolla, ja pariskunta lähtee matkaan. He ihastuvat maahan ja palaavat sinne vielä kahdesti. Ja sitten lukija saa sukeltaa maanosan historiaan ja nykypäivään, sen kauheisiin ja kauniisiin piirteisiin samalla kertaa. Miten ihanaa nojatuolimatkailua! Merete Mazzarellan elävän ja tarkan havainnoinnin ja syvällisen, itseironisenkin pohdinnan kombinaatio on kerrassaan vastustamaton!