Musiikin kuvaamisen vaikeudesta ja herkullisuudesta

Olen jo pitemmän aikaa ollut kiinnostunut siitä, miten musiikkia kuvataan. Käytyäni konsertissa oli aina kiva lukea, miten musiikkiarvostelija konserttia kuvasi ( hehkuvaa, vuolaasti laulavaa, tasapainoista, lämpimän säteilevää). Sen huomasin, että adjektiiveja vilisi. Saatoin saksia lehdestä arvostelun äidinkielentuntia varten: oppilaat joutuivat alleviivaamaan kaikki löytämänsä adjektiivit. Musiikkiarvosteluille tyypillisiä olivat myös liikettä kuvailevat verbit: syöksyi, mateli, nousi, laski, ryöpsähti, hyökkäsi, putosi.

  Musiikin aikaansaamaa elämystä on vaikea sanallistaa. Tässä mielessä se muistuttaa runoutta, tuoksuja, värejä. Musiikki on aikataidetta ja resonoi eri taajuuksilla eri ruumiiinosiin. Se vetoaa paitsi kuuloon myös tuntoaistiin. Musiikki tuntuu meissä väreinä, tunteina, kosketuksina, sisäisenä liikkeenä, mielikuvina. Lisäksi sillä on yhteys myös tiedostamattomaan ja muistiin.

"Musiikki pakottaa minut unohtamaan itseni, oman todellisen tilani, siirtää minut johonkin toiseen, minulle vieraaseen tilaan; musiikin vaikutuksesta minusta tuntuu, että tunnen sellaista, mitä en ymmärrä, ja voin tehdä sellaista, mitä en voi." Tämä katkelma on Tolstoin Kreutzer-sonaatista, jonka intohimomurhatarinassa musiikilla on tärkeä merkitys. Se on varmaan ensimmäinen lukemani kirja, jota luin tietoisesti tarkkailen, miten musiikkia on kuvattu. Ajattelin, että vain mestari pystyy siihen, koska se on niin vaikeaa.

Pari vuotta sitten ilmestyi Siilin eleganssin tekijän Muriel Barberyn Haltiaelämää, joka kertoo kahdesta yliluonnollisen lahjakkaasta tytöstä. Toinen heistä, kymmenvuotias Clara, soittaa taiturilllisen hienosti pianoa. Hänen soittonsa on jotakin mystisen ylimaallista ja lumoaa kaikki. Rakastuin kirjaan, ja ajattelin, että vihdoinkin joku uskaltautuu musiikin lumon kuvaamiseen.

Ja sitten ilmestyi Ben Kallandin hieno romaani Vien sinut kotiin, jossa nuori Ellen soitti viulua. Romaani kuvasi Jehovan todistajien suljettua yhteisöä, mutta Ellenillä ja hänen viulunsoitollaan oli kirjassa tärkeä osa.  Marjo Heiskasen Mustat koskettimet kuvasi ansiokkaasti ammattimuusikoiden elämää (tyylilajina minuun vetoava musta ja absurdi huumori).

Eilen päätin Maritta Lintusen Stella-romaanin, jossa niin ikään musiikilla on merkittävä osa. Kyse on taiteesta ylipäätään: uskaltaako kutsumusta seurata ja onko vain huippulahjakkailla tähän oikeus. Stella-nimi toimii vertauskuvallisesti tähtenä, valona, joka ei loista kaikille. Kirjassa on oikeastaan kolme päähenkilöä: unohduksiin painunut entinen laulajatar Sylvi Indrenius,hänen nuori alivuokralaisensa Liisa ja tämän poika Juri. Aikahaitari on laaja: 1930-luvulta nykypäivään. Stella on erittäin viehättävästi ja taitavasti kirjoitettu kirja, suosittelen.

Amarettoa ja raikasta vettä

Kaipa sitä vähitellen alkaa toipua: pakkasesta, flunssasta, surusta. Sen verran voipunut sitä on ollut, ettei ole muuta jaksanut lukea kuin runokirjoja. Saila Susiluodon Metropolis-runokirja oli barokkisen runsas, värikäs ja rehevä; kuin amarettoa olisi siemaillut.  Harry Salmenniemen Yö ja lasi -runokokoelman lukeminen  virkisti kuin raikas vesi.

Metropoliksen kaupunki on kaikki kaupungit. Runon minä tuntee olevansa osa historiaa; ihminen on vuosituhannesta toiseen sama. Kaikki toistuu. Sodat eivät lopu. Uusia tauteja tulee kuin outoja verisiä kukkia jotka aukeavat asfalttiin. Lapset maistavat pimeää ja ahmivat valoa ja leikkivät pelotta vedenrajassa. Onni ja toivo kulkevat vuosisadasta toiseen jossain muodossa. (Elämän) runsaus on kirjailijan sanoin ihmisen syvin olomuoto.  Metropolis on täynnä kauniita ja ilmeikkäitä kielikuvia: valojen maito, arpinen linnunrata, auringon kultarukki, helle kuin häkki, kirkonkellojen kalisevat hampaat, kerrostalojen harmaa lehto, pimeän hellä käsi, sade pieniä hopeahyönteisiä.

Harry Salmenniemen Yö ja lasi -kirjasta tuli yksi lempikirjoistani.  Sen aikaansaamaa lukukokemusta on vaikea sanallistaa. Runot lohduttivat, virkistivät, itkettivät jollain ihmeellisellä, salaperäisellä, melankolisella kauneudellaan. Joku on joskus sanonut, että runouden tehtävä on sanallistaa päivänvalossa puhutun alla piilevää kokemuksen tasoa. Näin juuri Harry Salmenniemen Yö ja lasi -kokoelman runot tekivät.  Kuin musiikki tai tuoksut sen runot luotasivat tunteita ja aistimuksia, jotka pakenevat sanoja. Ne antoivat tilaa hengittää ja kuvitella.

Pysähtyminen sai aikaan myös jotain: se avasi oman kirjoittamiseni lukon. Yhtäkkiä runoja alkoi syntyä, vaivattomasti ja nopeasti. Kokosin nuo 50 runoa kokoelmaksi, jolle annoin humoristisen nimen Runorouvan riimit ja säkeet. Runoissani kuu loistaa teekuppiin, kukka meditoi ja nurinkurinen loitsu avaa lukot. Runorouva etsii sinistä kukkaa, täydellistä metaforaa ja kadonnutta sukkaa. Surullisten runojen lisäksi joukkoon on pujahtanut humoristisia runoja.