Aikamatkailu on sitten mukavaa! Äkkiseltään luulisi, ettei seitsemän vuotta vanhemmalla Hectorilla ja minulla, 1960- ja -70-lukujen kiltillä perhetytöllä, ole mitään yhteistä mutta niinpä vain onkin. Luin Hectorin kiinnostavan elämäkerran Asfalttihippi, ja elin nuo nuoruuteni vuodet pikakelauksella uudestaan. Kirjalla oli paljon annettavaa myös 1950-luvulla syntyneelle.
En koskaan oikeastaan ollut Hector-fani mutta nuoremmat sisareni olivat. Minun idolejani olivat Donovan, Leonard Cohen sekä Simon ja Garfunkel (jotka olivat myös Hectorin esikuvia, tosin monien muiden joukossa). Muistan 20-vuotissyntymäpäivilläni vuonna 1974 (siihen aikaan 20 vuotta oli täysi-ikäisyyden mitta), että kuuntelimme vieraideni kanssa sisareni omistamaa Hectorin levyä Herra Mirandos. Mieleeni jäivät tuolta levyltä ainakin Lumi teki enkelin eteiseen, Asfalttiprinssi, Olet lehdetön puu ja Olen hautausmaa. Tajusin ensimmäistä kertaa, että suomalaisellakin musiikilla voisi olla jotain annettavaa (rakastinhan myös runoja). Isämme oli puoli vuotta aikaisemmin kuollut, ja laulujen melankoliset sanat ja itse levyn kansikin hautausmaakuvineen vetosivat nuoreen kirjallisuudenopiskelijaan suuresti.
Hectorin muistelmissa on niin paljon tuttua ja tunnistettavaa. Ensiksi täytyy sanoa, että se on sangen hyvin kirjoitettu; rehellisesti, itseironisesti, humoristisestikin, jotenkin suomalaisen oloisesti (eli kohtuullisen vaatimattomasti mutta kuitenkin itseään arvostavasti). Hienointa oli mielestäni se, että Hector näkee asiat ja ilmiöt suurempaa taustaa vasten, osana kokonaisuutta. Ajankuva välittyy Asfalttihipistä elävästi, ja siksi sitä oli niin kiva lukea.
Esimerkiksi se, että 1960- ja 1970-luvuilla oli tavallista, että nuoret saattoivat viettää aikaa toistensa luona äänilevyä kuunnellen. Itsekin muistan, miten viikkorahoista monta kuukautta säästämällä saattoi tehdä tuon kallisarvoisen lp-hankinnan. Asfalttihippi on paitsi Hectorin historiaa, myös suomalaisen nuorison ja miksei myös eurooppalaisen ja amerikkalaisen nuorison historiaa. Ja tietysti myös rautalanka-, folk-, iskelmä-, rock- ja pop-musiikin historiaa.
Kirja palautti mieleeni tuon aikakauden Helsingin ( esim. jo hävinneet kivijalkaleffateatterit, perunatorin hipit), radiosta soineet tietyt kappaleet ja ohjelmat (kirjassa on ihania listoja lempikirjoista, -musiikkikappaleista, -leffoista ja jopa mieleenjääneistä tuoksuista), tuon ajan nuorisoliikehdinnän, johon en itse osallistunut mutta jota ystävieni kanssa seurasimme lehtien palstoilta ja televisiosta. Olimme maailmanparantajina samaa heimoa, vaikka etäältä seuraten.
Hector tuntuu tunteneen kaikki, joiden elämää seurasimme ja joiden musiikkia kuuntelimme. Näitä olivat esim. Anki ja Cumulus-yhtye, HootenannyTrio, Wigwam. Musiikkitoimittajana hän haastatteli mm. David Bowieta ja Donovania. Vastaavia nimiä on kymmeniä ellei satoja, mutta mistään name droppailusta ei ole kyse. Hector vain sattui olemaan joka paikassa, jossa tapahtui jotain historiallista. Aika jännää, ja lukijan kannalta kiinnostavaa. Jään kyllä odottamaan muistelmien toista osaa!
sunnuntai 18. helmikuuta 2018
tiistai 13. helmikuuta 2018
Rouheita ja koskettavia tarinoita
Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia on yhdysvaltalaisen Lucia Berlinin postuumisti julkaistu kokoelma (suomentajana Kristiina Drews). Kirjan alussa on sekä Lydia Davisin että Stephen Emersonin esittelyt ja analyysit Berlinin novelleista ja tyylistä, joita kumpikin ylistää. Lukija ryhtyy siis sangen suurin odotuksin paneutumaan näihin "sähköisiin", yllätyksellisiin ja "säpinää" täynnä oleviin tarinoihin.
Lucia Berlin itse eli sangen värikkään elämän, johon mahtui sekä etuoikeutettua hienostoelämää että alkoholisoituneen yksihuoltajan arkea erilaisissa hanttihommissa. Hän siis todella eli elämän, josta saattoi kirjoittaa. Hän kuvaa kohtaamisia pikapesulassa, siivoojan ja ensiapupolihoitajan työtä, lapsuutta nunnakoulussa, kummallisia sukulaisuussuhteita, sukeltamaan opettelua, sairautta, vanhenemista. Mutta ei tietenkään kaikista, jotka elävät värikkään elämän, tule kirjailijoita. Tai hyviä ja koskettavia kirjailijoita. Lucia Berlin on sekä taitava että koskettava.
Taitavuus piilee luonnollisesti tyylissä. Rytmi on elävää ja vaihtelevaa. Berlin on tarkka havainnoija ja hyvä kuuntelija. Kertomuksten maailma on enimmäkseen ruman realistinen, mutta väliin mahtuu sekä yllättävää kauneutta että mustaa huumoria. Alkusanoissa kerrotaan, että Lucia Berlin piti Anton Tsehovia esikuvanaan. Viileä etäisyys yhdistyneenä myötätuntoon, konkreettiset yksityiskohdat ja taloudellinen ilmaisu yhdistävät näitä kahta mestaria. Tarinoista välittyy aito kerronnanilo, ja lukija kokee tulleensa palkituksi ajatellessaan kirjan suljettuaan: -Sellaista se elämä on, ihanaa ja kamalaa.
Vietin juuri viikon Lanzarotella, ja matkalukemisenani oli tämä kirja. Lanzaroten villissä tulivuorimaisemassa oli jotain samaa rouheutta ja sykähdyttävyyttä kuin Berlinin tarinoissa.
Oli minulla mukana toinenkin kertomuskokoelma eli Anna Gavaldan Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (suomentanut Lotta Toivanen). Ensin ajattelin, että voi ei, olisi pitänyt lukea kirjat käänteisessä järjestyksessä, sillä Gavalda vaikutti ensialkuun pinnalliselta ja liian kevyeltä. Mutta ensivaikutelma oli todellakin vain pintaa, ja Gavaldakin pystyi koskettamaan. Eivät tosin ihan sielunsiskoksia olleet nämä Berlin ja Gavalda mutta ainakin serkuksia tai pikkuserkkuja.
Gavaldan seitsemän novellin ympäristönä on enimmäkseen Pariisi. Niitä yhdistää se, että kaikissa on minäkertoja. Tällä tavoin kertomuksiin tulee intiimi sävy, ja lukijalle ikään kuin uskoudutaan, kerrotaan salaisuuksia. Erittäin viehättävää. Ääneen pääsevät älykäs ja rempseä lähiömimmi, yksinhuoltajaäiti, lapsensa ja koiransa menettänyt rekkakuski, kaksi isää, tehtaanomistaja ja kolmekymppinen nuorimies. Tarinat ovat sekä ranskalaisen elegantteja että koskettavia. Ja tietysti niissäkin on yllättävä loppu, ja lukija nauttii.
Lucia Berlin itse eli sangen värikkään elämän, johon mahtui sekä etuoikeutettua hienostoelämää että alkoholisoituneen yksihuoltajan arkea erilaisissa hanttihommissa. Hän siis todella eli elämän, josta saattoi kirjoittaa. Hän kuvaa kohtaamisia pikapesulassa, siivoojan ja ensiapupolihoitajan työtä, lapsuutta nunnakoulussa, kummallisia sukulaisuussuhteita, sukeltamaan opettelua, sairautta, vanhenemista. Mutta ei tietenkään kaikista, jotka elävät värikkään elämän, tule kirjailijoita. Tai hyviä ja koskettavia kirjailijoita. Lucia Berlin on sekä taitava että koskettava.
Taitavuus piilee luonnollisesti tyylissä. Rytmi on elävää ja vaihtelevaa. Berlin on tarkka havainnoija ja hyvä kuuntelija. Kertomuksten maailma on enimmäkseen ruman realistinen, mutta väliin mahtuu sekä yllättävää kauneutta että mustaa huumoria. Alkusanoissa kerrotaan, että Lucia Berlin piti Anton Tsehovia esikuvanaan. Viileä etäisyys yhdistyneenä myötätuntoon, konkreettiset yksityiskohdat ja taloudellinen ilmaisu yhdistävät näitä kahta mestaria. Tarinoista välittyy aito kerronnanilo, ja lukija kokee tulleensa palkituksi ajatellessaan kirjan suljettuaan: -Sellaista se elämä on, ihanaa ja kamalaa.
Vietin juuri viikon Lanzarotella, ja matkalukemisenani oli tämä kirja. Lanzaroten villissä tulivuorimaisemassa oli jotain samaa rouheutta ja sykähdyttävyyttä kuin Berlinin tarinoissa.
Oli minulla mukana toinenkin kertomuskokoelma eli Anna Gavaldan Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (suomentanut Lotta Toivanen). Ensin ajattelin, että voi ei, olisi pitänyt lukea kirjat käänteisessä järjestyksessä, sillä Gavalda vaikutti ensialkuun pinnalliselta ja liian kevyeltä. Mutta ensivaikutelma oli todellakin vain pintaa, ja Gavaldakin pystyi koskettamaan. Eivät tosin ihan sielunsiskoksia olleet nämä Berlin ja Gavalda mutta ainakin serkuksia tai pikkuserkkuja.
Gavaldan seitsemän novellin ympäristönä on enimmäkseen Pariisi. Niitä yhdistää se, että kaikissa on minäkertoja. Tällä tavoin kertomuksiin tulee intiimi sävy, ja lukijalle ikään kuin uskoudutaan, kerrotaan salaisuuksia. Erittäin viehättävää. Ääneen pääsevät älykäs ja rempseä lähiömimmi, yksinhuoltajaäiti, lapsensa ja koiransa menettänyt rekkakuski, kaksi isää, tehtaanomistaja ja kolmekymppinen nuorimies. Tarinat ovat sekä ranskalaisen elegantteja että koskettavia. Ja tietysti niissäkin on yllättävä loppu, ja lukija nauttii.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)