Varjonkantaja on Liisa Enwaldin uuden esseekokoelman nimi. Enwald on pitkän linjan kirjallisuustyöläinen, joka on julkaissut kymmeniä teoksia ja toiminut kirjailijana, kirjallisuustieteilijänä, kääntäjänä ja sanataideohjaajana. Hän väitteli Mirkka Rekolan tuotannosta. Hänen Luova kirjoittaja -teostaan käytin minäkin vuosikausia äidinkielen opettajan työssäni. Liisa Enwaldia voi syystäkin kutsua kirjallisuuden grande dameksi.
Kokoelman nimiesseessä kerrotaan, mistä nimi Varjonkantaja on peräisin. Kaikki 60-70-luvulla Helsingissä asuneet muistavat mustiin pukeutuneen naisen, joka kulki kaupungin kaduilla piilottaen kasvonsa mustaan puoliksi avattuun sateenvarjoon. Legendan mukaan nainen kuvitteli varjon suojaavan häntä radioaktiivisuudelta. Enwald huomaa, miten monimielinen varjo-sana on: suoja ja pimento, kätkijä ja varjelija, viilentäjä ja häivyttäjä, elämän ja kuoleman kuva. Varjosta tulee hänen esseekokoelmansa teema.
Varjonaista ei voi katsoa silmiin, ja tästä kirjoittaja laajentaa esseensä koskemaan toiseutta, toisen ihmisen kohtaamisen vaikeutta. Helsinki on Enwaldin opiskelukaupunki, ja esseissä onkin paljon nuoruusmuistoja opiskeluajoilta. Omaelämäkerralliset muistot ja pohdinnat samoin kuin laaja kirjallisuuden tuntemus ja oivallinen tyyli tekevät esseistä eläviä. Pölyisestä paperinmausta ei ole tietoakaan.
Enwald kirjoittaa esseissään mm. eksymisestä ja harharetkistä, Mirkka Rekolasta ja Leevi Lehdosta, aforismeista, päiväkirjoista, paperin ja persoonallisen käsialan kauneudesta, unohdetuista kirjailijoista, Lassi Nummen ja Helvi Juvosen tuotannosta, kehtolauluista. Hän kritisoi lempeästi kirjallisuuden kaupallistumista: raflaavia elämäkertoja, rikoskirjallisuuden kasvua, kirjan lyhyttä kaarta, markkinatalousajattelua, mediajulkisuutta. Enwald pitää esseekirjoittamisen esikuvanaan buddhalaismunkki Kenkon Joutilaita mietteitä, joissa kirjoitellaan muistiin mielessä ajelehtivia satunnaisia mietteitä, vailla selvää päämäärää, sivusta tarkkaillen.
Norjalaisen Vigdis Hjorthin Perintötekijät -romaanin päähenkilö Bergljot on varjonkantaja. Luin netistä, että Hjorthin kirja olisi omaelämäkerrallinen eli autofiktiivinen Knausgårdin kirjojen tapaan ja aiheuttanut kiistoja kirjailijan lapsuudenperheen jäsenten kesken. Romaania on kutsuttu kostokirjaksikin. Itse luin sitä taitavasti kuvattuna perhedraamana, intensiivisenä perheen vanhimman tyttären selviytymistarinana.
Perheessä on neljä lasta: Bård, Bergljot, Astrid ja Åsa. Kaksi vanhinta lasta on voinut lapsuudenperheessään huonosti, ja kahdella nuoremmalla on ollut onnellinen lapsuus. Kun kahdeksankymppiset vanhemmat ilmoittavat testamentistaan, tulevasta perinnönjaosta, Bård kokee sen epäoikeudenmukaisena. Bergljot, joka on 15 vuotta aiemmin katkaissut välinsä perheeseen, ei haluaisi ollenkaan perintöä, mutta solidaarisuudesta veljeään kohtaan puolustaa tämän näkemystä. Kummankin mieleen nousevat kaikki lapsena koetut vääryydet ja kaltoinkohtelut, ja näin perheen vaietut salaisuudet pääsevät esiin.
Romaani on taidokas ja vereslihainen kuvaus ihmissuhteiden monimutkaisuudesta ja myös siitä, kenen tarinaa perheessä kuunnellaan. Jollei koe tulevansa nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään tai tuntee itsensä näkymättömäksi, onko oikein kertoa rehellisesti totuus (tai oma totuutensa). Perintötekijöissä on myös kyse vakavasta traumasta ja yrityksestä selvitä siitä; pahuudesta, jota kaikki eivät suostu näkemään. Vanhanaikaisesti sanottuna voisi puhua porvariston hillitystä charmista, kulissielämästä, jonka Bergljot haluaa rikkoa. Hän astuu vihdoin menneisyyden varjoista esiin eikä suostu enää olemaan varjonkantaja.
