Rooma Hyvän elämän kaupunki

 Scott Samuelsonin tietokirja Rooma Hyvän elämän kaupunki (Eurooppalaisen filosofian seura ry/niin & näin, 2024, suom. Tapani Kilpeläinen) on todellinen filosofian ja kulttuurin Roomaa koskeva runsaudensarvi. Luin sitä ennen omaa Rooman-matkaani ja sain runsaasti uutta tietoa ikuisesta kaupungista samoin kuin syvyysulottuvuuden kokemuksen. Kuten tiedämme, Rooma on historian kerrostumien ja vastakohtien paikka. Samuelson johdattaa kiinnostavasti ja asiantuntevasti kaupungin moniulotteisuuden läpi vakuuttaen lukijan kohteen kiehtovuudesta. Teoksen punaisena lankana on filosofia oppaana la dolce vitaan (ihanaan elämään)  ja vita beataan (siunattuun elämään). Samuelsonin mukaan hänen filosofinen opaskirjansa Roomaan luonnostelee kaupungin suuren filosofisen perinteen, tutkii eri paikkojen merkitystä ja pohtii, miten filosofia ja paikat rikastavat toisiaan. Hän luonnehtii teostaan uskonnollisen  pyhiinvaelluksen, Grand Tourin ja nykyturismin synteesiksi.

  Samuelsonin mielestä Rooma on paikka, jossa ihmisyytemme on kirjoitettu auki. Hän ei tiedä mitään sielun koulutusta tehokkaammaksi ja innostavammaksi kuin Rooman tulkitseminen:

  "Olen usein kokenut Rooman-kävijöille yhteisen tuntemuksen, että kaikki aistit ovat käynnissä yhtä aikaa, kun keho tuntuu hehkuvan kuin pyhimysten Kosmasin ja Damianoksen basilikan valaistu mosaiikki. Auringonvalo on kirkkaampaa kuin tavallisesti. Terrakottarakennukset näyttävät lämpöiseltä lihalta. Ihmisten sielu näkyy. Pyhimyskehä alkaa tuntua mielekkäältä taiteelliselta tehokeinolta. Tuntuu kuin julistaisi Byronin lailla: "Rooma! Minun maani! Sielujen kaupunki!/ Sydämen orpojen täytyy kääntyä puoleesi!" Tuntuu kuin olisi niin suuri kuin ihmisyydessään voi olla ja tuntisi kuitenkin edelleen itsensä ihmiseksi. Tunne yhdistyy taiteisiin ja humanistisiin tieteisiin uppoutumiseen: maalaustaide, veistotaide, arkkitehtuuri, historia, kirjallisuus, uskonto, filosofia - myös keittotaito ja muoti. Usein se seuraa iltapäivän negronia." Katkelma on hyvä esimerkki Samuelsonin tyylistä, joka on juhlallista muttei unohda huumoria.

  Teos jakautuu viiteen päälukuun: Älä rakenna sen varaan, Muista kuolema, Kerää päivän vilja, Rakasta ja tee mitä tahdot sekä Tee muististasi palatsi. Älä rakenna sen varaan -luvussa vieraillaan Rooman protestanttisella hautausmaalla ja mietitään hyvin kuolemista ja paremmin elämistä. Rooma nähdään elämän rakentamisen mysteerinä ja traagisena perustana. Muista kuolema -luvussa käsitellään mm. Ciceron moraalifilosofiaa, Forum Romanumia sekä Marcus Aureliusta ja hänen Itselleni-teostaan.

  Kerää päivän vilja (Samuelsonin tulkinta Carpe diem -ilmauksesta) -luvussa esitellään Lucretius, rauhan ja kohtuuden filosofirunoilija, jota Samuelson pitää epikurolaisena. Lucretiuksen hengessä hän kirjoittaa: "Mitä varhemmin lakkaamme ajattelemasta kuolemaa pelkkänä siirtymänä ja alamme hyväksyä sen ehdottomana loppuna, sitä varhemmin voimme alkaa sietää väliaikaisia kärsimyksiämme ja nauttia arvokkaista kohtaamisistamme kauneuden kanssa. Ilman astiaa elämä ei koskaan voi olla täyttä, ylitsevuotavaisesta puhumattakaan." Tässä luvussa käsitellään myös (Sivupolku neljän pastan läpi) roomalaista keittiötä, jossa löydetään muutaman raaka-aineen syvä maku, jossa olennaiset asiat saadaan loistamaan käsityön ja kontrastin avulla ja jossa sukupolvet keskustelevat: "Todellinen ruokalaji, kuten runo, musiikkisävellys tai taideteos, voidaan nauttia uudelleen ja uudelleen. Sillä on toiston voima."

   Runoilija Horatius on Samuelsonin mielestä roomalainen, joka sekä esittelee hyvän elämän että elää sen mukaisesti. Hän on abstrahoinut Horatiuksen teoksista kymmenen neuvoa: Muista kuolema, Kerää päivän vilja, Kultivoi suhteita, Työskentele rajojesi rajalle saakka, Vältä sitä, mikä on suosittua, Venus tekee narreja meistä kaikista, Älä ole huolissasi siitä, mitä et pysty hallitsemaan, Viini auttaa, Harjoita kohtuutta, mutta älä suhtaudu siihen takakireästi sekä Epäkunnioittavuus on pahempaa kuin taikausko.  Samuelson käsittelee myös Sorrentinon elokuvaa Suuri kauneus (La grande bellezza eli lempielokuvaani), joka on hänen  mukaansa rakkauskirje Roomalle.

  Neljännessä luvussa Rakasta ja tee mitä tahdot pohditaan Colosseumia ja väkivaltaa, Senecan filosofiaa, Augustinuksen Tunnustuksia sekä kristinuskon ja stoalaisuuden suhdetta. Sivupolkuna esitellään Ovidius ja hänen teoksensa Rakastamisen taito. San Clementen kirkko on vertauskuva ja esimerkki Rooman monikerroksellisuudesta: "1100-luvun kristillinen kirkko, jossa on 1400-luvun freskoja ja 1700-luvun katto, on rakennettu 300-luvun kristillisen kirkon päälle, jossa on 1000-luvun freskoja, ja se puolestaan rakennettu Mithraeumina käytetyn ensimmäisen vuosisadan Rooman kompleksin päälle, joka taas on rakennettu tasavaltakauden talon hiiltyneiden jäänteiden päälle."

  Rooman kaunein asia on Samuelsonin mielestä rakastuminen. Villa Farnesinan historiasta kertoessaan hän pääsee kertomaan rakkaudesta, suurista kaunottarista ja nautintojen palatsista. Agostino Chigi, palatsin rakennuttaja ja taiteen tilaaja, eli erikoisen ja anekdootteja pursuavan elämän.

  Viides luku Tee muististasi palatsi esittelee mm. Rafaelin maalauksen Ateenan koulu (Vatikaanin museossa; Samuelsonin mielestä sen opetus on keskustelun tärkeys) sekä Giordano Brunon, joka oli elämäniloinen, mielikuvituksekas, eriskummallinen ja taistelunhaluinen. Bruno innoittajana Samuelson kirjoittaa:

  "Tarkkaile luonnon tempoa. Katso taidetta. Paina mieleesi runoja. Sisäistä historian ja filosofian perinne. Harhaile päämäärättömästi ja ole tarkkana. Pidä ihmisyyttä pyhänä. Kun henki tulee päällesi, järjestä ajatuksesi ja muistosi erilaisiksi hahmoiksi - itse asiassa ajattele sieluasi noiden hahmojen musiikkina. Kuuntele sellaista musiikkia, jota ilman maailmankaikkeus olisi virhe. Pohdiskele tuntemiasi maisemia, koska niiden topografia opastaa sinua. Katso ylös tähtiin ja katso, mitä voit oppia. Harjoita tekemisen ja ajattelemisen taitoja, jotka auttavat sinua toteuttamaan lahjojasi. Älä ole vain itseäsi varten. Rakkaus arkkitehtinasi tee muististasi palatsi."

  Loppusanoissa Samuelson pääsee kaunopuheisesti esittämään rakkautensa Roomalle, sen omistautumisen taiteelle ja taidolle. Ja loppusanojen lopussa hän kehottaa lukijaa lähtemään: etsimään hyvää elämää Rooman filosofit oppaina, ilman pelkoa. Noli timere.

 

  

Sata päivää Roomassa

 Ilpo ja Miia Salosen tietokirja Sata päivää Roomassa (Avain 2025) on erittäin kiinnostava teos Roomasta ja siellä asumisesta. Aviopari vietti ikuisessa kaupungissa kolmeen otteeseen yhteensä sata päivää, joiden aikana he tutustuivat sekä nähtävyyksiin että italialaiseen arkeen. Ilpo Salosen kirjoittajanote on asiallinen, faktoihin keskittyvä, kun taas Miia Salosen osuus pohjautuu päiväkirjamerkintöihin ja tulee lähemmäksi lukijaa. Kumpikin täydentää toisiaan, ja teoksesta saa täyteläisen kuvan Roomasta ja samalla myös mukavasti vinkkejä omaan matkaan. Johdannossa tekijät toivovat voivansa houkutella lukijan  hetkeksi mukaan Roomaan, joka "tarjoaa päivästä toiseen uusia löytöjä ja oivalluksia täysinäisillä kaduillaan ja hiljaisilla kujillaan. Tule mukaamme Tiberin rantaan ja komeisiin puistoihin, maanalaisiin sokkeloihin, yllättäviin museoihin ja pyörryttäviin rakennuksiin ja palatseihin. Rooma ei ole vain keisareita ja historiaa vaan ennen kaikkea elämää vilisevää arkea."   Kirja on kuvitettu Eeva Reinilän mustavalkoisin piirroksin.

  Ilpo ja Miia Salonen asuivat kahdella ensimmäisellä kerralla Rooman itälaidan Pigneton kaupunginosan 5. kerroksen kolmiossa, alueella jota jotkut pitävät vaarallisena. Sieltä käsin he tutustuivat muihin kaupunginosiin, etupäässä kävellen tai joskus julkisia kulkuneuvoja käyttäen. He aprikoivat, onko Roomassa ainuttakaan neliömetriä, johon ei liittyisi tarinoita. Ei varmaankaan, ja sehän juuri on kiehtovaa. Sitten lukijakin saa kuulla noita tarinoita ja sivistyy. 

  Kirkkoja Roomassa on kuulemma yli 900, ja kirjoittajat piipahtivat niissä ahkerasti. Heistä oli mukavaa, kun hiljaisessa pyhässä tilassa näki kaikenikäisiä ja -oloisia kävijöitä. Kirkoissa näkee myös upeaa taidetta, mm. Caravaggion töitä. Lukija saa tietää tunnettujen ja vähemmän kuuluisien nähtävyyksien historiaa, sellaista tietoa jota ei yleensä saa, sillä tekijät ovat ahkerasti paneutuneet lukuisiin lähdeteoksiin. Hienoa saada uutta tietoa suomen kielellä! 

  Saloset suosittelevat eksymistä. Harhailu kuuluu heidän mielestään asiaan, sillä siten kaupungista saa irti enemmän. Lakot kuuluvat italialaisten elämään, ja museo saattaa yllättäen olla kiinni. Maisemat muuttuvat koko ajan eri valaistuksessa ja pimenevässä illassa. Rauniot ovat heidän mielestään kadonnutta kieltä.  Matka on "investointi, jonka arvo ei hupene".  Italian kieltä taitavina he pystyvät myös keskustelemaan roomalaisten kanssa, mikä rikastaa oleilua entisestään. He oppivat, että yksi roomalaisen kulttuurin tärkeistä asioista on rakkaus vitseihin ja kepposiin. Roomalaiset rakastavat pilkata kaikkea ja kaikkia. Lisäksi heitä kuvaa hyvin sanonta "Non è vero ma ci credo" (Se ei ole totta, mutta uskon siihen) eli piilotettua taikauskoa esiintyy edelleen.

  Kolmannella Rooman-matkalla Salosen pariskunta asuu  Villa Lantessa, Suomen Rooman instituutissa. On kuuma kesä, jolloin retkiä on suunniteltava hengähdystaukoja silmällä pitäen. Mutta nähtävää ja koettavaa riittää, edelleen.

"Roomassa on historia tuntuvasti jalkojemme alla, kaduilla ja kaivannoissa, taiteessa, kirkoissa ja museoissa. Eikö siis olisi outo ajatus, ettei historia olisi myös ihmisissä ympärilläni, myös minussa, vaikka olen täällä vain käymässä. Kävellessäni täällä voin kohdata sen oudon ristiriitaisenkin tunteen yhteenkuuluvuudesta ja etäisyydestä. Vaikka olen toisenlaisen kulttuurin kasvattama, on minulla yhteys yhteiseen ihmisyyteen. Kaikki se historia, jota ihmettelen täällä nyt, tapahtui myös tavallisille ihmisille, ei vain historiankirjojen keisareille, paaveille ja herttuoille.  - - -

  Vielä hiljainen kumarrus kaikelle mitä näen, ja hieman sille, jota en voi tietää. Ihmisillä näyttää aina olleen tarve uskoa ja turvautua henkiin ja jumaliin. Varmaan ne helpottavat pelkoja ja tuovat selviämisen turvaa, minullekin. Piirtävät hengen siltaa jonnekin vaikeasti hahmotettavaan ajattomuuteen."

                           Ilpo ja Miia Salonen   Sata päivää Roomassa 2025

  

  

Italialaista runoutta

 Italialaista runoutta, peräti kolmen runokirjan verran. Kaksi tekijöistä on jo poistunut keskuudestamme, kolmas elää Roomassa ja kirjoittaa edelleen.  Kesä on ohi, syksy saapunut. Tuntuu sopivalta syventyä runouteen, joka kirkastaa mielen ja vetää omaan intensiiviseen maailmaansa.

  Antonia Pozzin Runoja iltahämärästä (Oppian 2023, suomentanut ja toimittanut Lauri Kaila) on ensimmäinen Suomessa julkaistu valikoima Pozzin runoutta. Italian kielen harrastajalle on ilahduttavaa, että suomennoksen rinnalla on alkuperäinen italiankielinen runo. Suomentaja kertoo esipuheessa, että Antonia Pozzi (1912-1938) oli yksi 1900-luvun tärkeimmistä italialaisista runoilijoista. Vahva, omaääninen lyyrikko menehtyi nuorena, mutta hänen tuotantonsa arvostus on vain kasvanut vuosien kuluessa.

  Pozzi luokitellaan ns. iltahämäräläiseksi (poesia crepuscolare) Italian kirjallisuushistoriassa, mikä viittaa haikeaan tyyliin. Kaila luonnehtii hänen runojaan: "Pozzin ilmaisu hohkaa turtunutta ikävyyttä, hitaasti etenevää kuvailua, loppuun palanutta liekkiä ja toisaalta moni runo suorastaan rientää, virtaa voimakkaasti kuin koski. Innosta luopunut tylsyys väistyy välillä voimakkaiden purkausten tieltä."  Kiinnostavasti Kaila vertaa Pozzia Saima Harmajaan: heidän taustansa oli samantapainen, he olivat tuotteliaita, kuolivat nuorina ja molempien runoja leimaa apea tunnelma ja maalauksellinen tyyli.

 

Salamat  

  Tänä yönä värisevä mustista pilvistä kipeä taivas

  teroittaa elävin välähdyksin unetonta kaipuutani ja tekee siitä kovan ja kiiltävän

  kuin teräsveitsi.

  En tiedä

  Minun mielestäni sinun tapasi hymyillä

  on ihanampi kuin aurinko

  tässä ruukussa kukkia jo hieman 

  nuutuneita  -

 

  mielestäni on ehkä hyvä että luotani kaatuvat

  kaikki puut  -

  että olen paljas valkoinen aukio äänesi edessä  -  joka ehkä

  piirtää polut

  uuteen

  puutarhaan.

                          Antonia Pozzi  Runoja iltahämärästä 2023

Vincenzo Mascolon (s. 1959)  Taivas ja kaupungit   Valikoima runoja  (Siltala 2026)  -teoksen runot on kokoelmasta Pienin yhteinen matkamies valikoinut ja suomentanut Jouni Inkala. Hän luonnehtii (Suomentajan jälkisanoissa) Mascoloa ihmiskulttuurin runoilijaksi, sillä hänen teoksensa haastavat lukijan sivistysperinteen laajuutta ja syvyyttä. Runot sisältävät paljon viittauksia myytteihin ja aiempaan taiteeseen. Mascolon runous ammentaa Inkalan mukaan eurooppalaisen lyriikan ikiaikaisista aiheista - elämästä, kuolemasta, rakkaudesta ja kaipuusta. Läsnä ovat myös monet länsimaisen runousperinteen arkkityyppiset hahmot: "Bardi, joka laulaa. Ritari, joka kaipaa. Runoilija, joka täyttää tyhjyyden rakastettunsa näköisillä ja kuuloisilla säkeillä."

 

  Ilma on marmoria, alkuperältään

  jäästä kuun.

  Painaa aina vain enemmän yö

  nyt kun äkkinäinen sumu

  tihentää sen ytimessä kudettaan.

  Ei-mitään on tämä hiljaisuus,

  hetki joka avaa raolleen runon,

  terälehtien irti sanoutuminen

  ruusun väsymättömässä puolustuksessa.

                  Vincenzo Mascolo Taivas ja kaupungit 2026

Kolmas runokokoelma on Cesare Pavesen Runoja kummuilta (Oppian 2024, suomentanut ja toimittanut Lauri Kaila).  Pavese on kolmikosta tunnetuin. Suomentajan esipuheessa kerrotaan lyhyesti Pavesen (1908-1950) elämästä. Pavese oli kääntäjä, kirjailija, runoilija ja kirjallisuuskriitikko. Hän oli tuottelias ja lahjakas, ja hänen tuotantoaan leimaavat yksinäisyyden ja katkeruuden tunnot. Pavese muistetaan sydänsurujen ylläpitämästä naisvihastaan, sisäiseen maanpakotuomioon johtaneesta fasisminvastaisuudestaan ja ennen kaikkea suuresta vaikutuksestaan kotimaansa kirjalliseen kenttään.

  Pavesen sielunmaisemaa ja kirjallista tuotantoa määritti Kailan mukaan traagisen perhetaustan ohella hänen Pohjois-Italian viiniseuduilla sijainnut syntymäseutunsa, lapsuuden ja nuoruuden kukkuloiden ja kumpujen maisema. Paveselta ilmestyi hänen elinaikanaan yksi runokokoelma ja postuumisti toinen.  Kailan toimittamaan ja suomentamaan teokseen on otettu runoja kummastakin. Italian kielen harrastajan iloksi suomennoksen rinnalla on jälleen italiankielinen, alkuperäinen runo.

Yö

Mutta tuulinen yö, kuulas yö

jota muisto vain hipaisi, on etäinen,

on muisto.  Yhä on hämmästynyt rauha

joka sekin on tehty lehdistä ja ei mistään. Ei ole,

siitä ajasta muistojen tuolla puolen, jäljellä kuin hämärä

muistelu.

        Joskus se palaa päivällä

kesäisen päivän liikkumattomassa valossa

tuo etäinen hämmästys.

                       Tyhjästä ikkunasta

lapsi katseli yötä kunnailla

viileillä ja mustilla, ja hämmästyi nähdessään ne röykkiöinä:

hämärä ja kuulas liikkumattomuus. Keskellä lehtiä

jotka parveilivat pimeässä, näkyivät kunnaat,

jossa kaikki päivään kuuluva, oli puhdasta ja kuollutta

ja elämä oli toinen, tuulta, taivasta

ja lehtiä ja ei mitään.

                       Joskus palaa

päivän liikkumattomassa rauhassa muisto

tuosta uppoutuneesta elämisestä, hämmästyneessä valossa.

                    Cesare Pavese  Runoja kummuilta 2024

                            

 

       

Siniset koirat

 Inka Nousiaisen romaani Siniset koirat (WSOY 2026) kertoo (takakannen mukaan) rajattomuudesta, rakkaudesta, luopumisesta ja sinisestä väristä. Se on niin hypnoottisen kauniisti ja kiinnostavasti kirjoitettu, että jälleen kerran sitä ajatteli: -Kyllä lukeminen on sitten ihanaa! Eli kirjailijan tyyli on se, mikä teosta kannattelee ja vetää puoleensa. Kirjan sisäliepeessä todetaan, että "Inka Nousiainen kirjoittaa musertavistakin asioista keveästi kuin puhaltaisi ilmaan voikukan hahtuvia. Upeasta kerronnasta huokuu inhimillisyys, lämmin huumori ja ymmärrys elämän jatkuvasta keskeneräisyydestä."  Näin todella on, sillä päähenkilön, Iiriksen, surullinen lapsuus, raastava suhde poikaystävään, Lauriin, ja kaikki raskaat kokemukset (sairaus toisensa perään, ystävän kuolema, jatkuvat muuttamiset, taloudellinen epävarmuus) olisivat ehkä liian raskasta luettavaa, ellei niitä katsottaisi kuin hieman etäältä.

  Teos on myös metafiktiivinen. Kertoja työntyy koko ajan esiin, ennakoi ja kertoo menneistä tapahtumista.  Hän on tarkkailija ja selostaja, lausuu mielipiteitään. Hän miettii, miten aloittaa, katsoako läheltä kauas vai kaukaa lähelle. Kertoja on se, joka etäännyttää raskautta ja laittaa asiat suhteeseen, oikeaan perspektiiviin. Välillä hän äityy jopa lyyriseksi. Kertoja pitää tehtävänään kertoa Iiriksen tarina, nähdä hänen silmillään, kuulla hänen korvillaan ja nähdä sekin, mitä Iiris ei näe.

  "Niin kuin muka voisimme raaputtaa iiriksestä värin pois ja silti nähdä." Tämä lainaus Maggie Nelsonin Sinelmiä-teoksesta (suom. Kaijamari Sivill) on romaanin mottona. Kuten Nelsonin Sinelmissä myös Nousiaisen Sinisissä koirissa sininen väri kulkee koko mukana. Väliin ihan konkreettisina pilkahduksina, väliin vertauskuvana esim. melankolialle. Kieslowskin Sininen-elokuvaan ja Trierin Melancholia-elokuvaan viitataan myös. Samoin koirat ovat mukana. Iiriksen työnä on hankkia rekvisiittaa elokuviin ja mainoksiin. Tekeillä oleva elokuva kertoo varakkaasta naisesta, joka menettää koiransa ja päättää hankkia sen takaisin täytettynä. 

  Iiris on hyvin sympaattinen päähenkilö. Hän on mukautuvainen ja hyväsydäminen, liiankin, mutta oppii lopulta asettamaan rajat itseään suojellakseen. Iiriksellä on persoonallinen harrastus: hän keräilee kaikenlaisia triviaaleja faktoja mieltään rauhoittaakseen (esim. kirahvit hyräilevät öisin), samoin kuin sanoja (japaninkielinen boketto eli tuijottaminen kaukaisuuteen tyhjällä katseella).  Iiris haluaisi, että Lauri olisi hänen ihmisensä, ihminen joka näkisi hänet, mutta päätyy jo varhaisessa vaiheessa ajattelemaan: "Lauri oli asettunut häneen kuin suru. Ajatus oli äkillinen ja kirkas, melkein häikäisi."

  Entä romaanin nimi Siniset koirat?  Iiriksen sanomalehdestä huomaamassa uutisessa oli kerrottu, kuinka koirat muuttuivat sinisiksi suljetun kemikaalitehtaan lähellä Venäjällä. Värin oli saanut aikaan sinikiteinen kuparisulfaatti. Iiris näkee Laurin jonain sellaisena kuin siniset koirat: jollekin altistuneena. Outona olentona toiselta tähdeltä. Sitten hän tuntee itse värjäytyneensä hullun rakkauden ja loputtoman ymmärtämisensä vuoksi siniseksi. Romaanin lopussa Iiriksen kivut ovat kadonneet, ja kertojakin on jättänyt hänet rauhaan eikä enää moiti ja jakele neuvoja.

Näyte teoksesta:

"Joskus myöhemmin Iiris kuvitteli höyhen kädessään, että 

 sen paino olisikin todellisuudessa aivan toinen kuin oli.

 Siinä olisikin pitelemistä. Käsi painuisi väistämättä kohti

 lattiaa. Keveydessä piilee paino kuten kauneudessa piilee

 suru, ja minä hetkenä hyvänsä kaikki voi olla toisin."

                               Inka Nousiainen Siniset koirat 2026

  

Elokuun kirjoja

 Elokuun vaihtelevassa säässä on tullut luetuksi kirjoja, jotka mielessäni muodostavat ketjun. Teokset ovat kaikki mieleeni. Tulin jostain syystä ajatelleeksi, onko niin, että lukijan oma mielentila vaikuttaa hänen lukukokemukseensa? Sain äskettäin tiedon erään henkilön kuolemasta. Uutinen oli järkytys, ja kaikki lukemani vaikutti yhtäkkiä surulliselta, elämän sattumanvaraisuuden ja ainaisen yllättävyyden ilmentymältä. Sääkin myötäilee ja heittää yhtäkkiä vesikuuron niskaan. Pisarat vain tippuvat oksien päistä.

  Hollantilais-israelilaisen Yael van der Woudenin esikoisromaani Paljon vartija (Gummerus 2026, suom. Marianna Kurtto) vaikuttaa ensin sisarus- eli perhetarinalta. Sitten se  muuttuu aistilliseksi kielletyn rakkauden kuvaukseksi ja lopulta järkyttäväksi dokumentiksi historiallisesta tapahtumasta: miten kammottavalla tavalla keskitysleireiltä selvinneet juutalaiset otettiin vastaan Alankomaissa.  Loppu on kuitenkin sovinnollinen, ja lukija saa kaivatun lopun. Teoksen henkilöitä ovat Isabel velineen ja toisen veljen tyttöystävä Eva. Päähenkilönä voi pitää suurta taloa, jolla on sekä konkreettinen että vertauskuvallinen merkitys ja tehtävä.

Näyte kirjasta:

"Ymmärrys syntyi välähdyksittäin. Totuus pilkahteli säleikön läpi, oli ensin siinä ja sitten poissa: juhlissa vapaaksi laskettu jänis, lelukirstu ullakolla, lapsen väriliiduilla tekemä hevospiirustus kaapinoven sisäpuolella. Raparperi. Puut. Joka päivä hän heräsi, ja joka päivä talo avautui hänen ympärillään kuin synkkä kämmen. Hän kallistui huoneita kohti, ja huoneet kallistuivat hänestä poispäin. "

                                                                              Yael van der Wouden Paljon vartija 2026

Talo on myös keskeinen Kristiina Wallinin romaanissa Laituri (Kustantamo S & S  2026). Kirjan mottona onkin: "Eivät talot ole vain arkkitehtuuria, vaan myös muistoja; muistettuja ja unohdettuja liikahduksia ajan läpi." Hanna ja Einar ovat kahdeksankymppinen taiteilijapariskunta, joka viettää viimeistä kesää ja syksyä meren rannalla sijaitsevassa talossaan. He tietävät, etteivät jaksa enää uutta talvea rapistuneessa kodissaan, joka on alkanut vaatia liian paljon. Vaikeaa on kuitenkin jättää koti, jossa Einar on kirjoittanut kaikki kirjansa, Hannan ateljee, jossa hän on luonut maalauksensa, puutarha, vaahterarinne ja varsinkin meri.  Hanna maalaa vielä viimeisiä taulujaan tulossa olevaan näyttelyynsä. Hän maalaa kuolleita läheisiään, jotka hänen kuvitelmissaan asuvat meressä. Laituri toimii siltana heidän ja elävien välissä.

  Laituri kuvaa kauniisti ja raastavasti luopumista. Luopumista taiteen teosta, rakkaaksi kasvaneesta ympäristöstä, liioista tavaroista ja kaikesta ylimääräisestä, voimantunnosta ja terveydestä ja lopulta rakkaistakin.  Ja myös hyväksymistä: vanhenemisen, väsymisen  ja rajallisuuden. Taitavasti Wallin kuvaa myös taiteen merkitystä tekijöilleen.  Se on ollut ydin, jonka ympärille arki on rakentunut.

  Einar on runoilija, joka ei enää jaksa kirjoittaa. Hänelle on ollut tärkeää kieli ja kirjoitus ajattelemisen tapana. Einar on ajatellut, että runojen kontrolloitu tarkkuus sisältää suurimman mahdollisen vapauden irrottaessaan meidät arkiajattelusta: "Se häntä on ajanut eteenpäin, usko siihen, että kielen tarkkuudesta tulee loppujen lopuksi ajatuksen vapautta." (Kristiina Wallin Laituri 2026)

  Juuri tuo kielen tarkkuus ja avaruus kuvaavat osuvasti Atte Koskisen toista runokokoelmaa Ääri (WSOY 2026). Runot jakautuvat kolmeen osastoon: Pysähtyminen, Päätös ja Paluu. Esittelytekstissä kerrotaan, että teos tutkii merkityksen syntymistä osana ihmiselämää: "Miten pysähtyminen, keskittyminen ja valintojen tekeminen syventävät kokemuksia? Entä millainen rooli on muistilla ja unohduksella?"  Näitä teemoja käsittelevät myös Paljon vartija ja Laituri. Ikiaikaisia aiheita, joissa ei ole yhtä ainoaa vastausta. Koskisen runot ovat aforistisen tarkkoja, moniselitteisiä, avautuvat joka lukukerralla eri tavoin. 

Näyte kirjasta:

(Muistio)

Kaikki kirjoittaminen on odottamista,

ajankulun muistiin merkitsemistä,

jokainen kirjoitettu sana kertoo, katso,

aika on virrannut minussa    kuin vesi, kirkkain,

Atte Koskinen Ääri 2026

Silja Kejosen neljäs runokokoelma Versailles (Gummerus 2026) on Marie Antoinetten ympärille rakennettu. Se on hyvin aistivoimainen: runokuvat liittyvät syömiseen, puutarhaan, ruumiin tuntemuksiin, konttaamiseen (ilman päätä), suihkulähteisiin, eritteisiin. Runoissa on runsautta, liioittelua, burleskia, mikä sopii hyvin aiheeseen: Marie Antoinetten elämässä on sattumuksia ja käänteitä, joista valita. Versailles on uniikki ja tavoittaa tyylillään hyvin hedonistisen ja hupakoivan kuningattaren uskomattomat elämänvaiheet, jotka ovat kiinnostaneet mm. lukuisia elokuvaohjaajia ja kirjailijoita. Kuten Kejonen taitavasti ilmaisee, Marie Antoinetten elämä ja kuolema on paradoksi:

"Minusta tulee kuolematon.

  Ensin menetän pääni,

                            sen jälkeen kaikki on mahdollista.

  Jokaisen katkaistun pään tilalle kasvaa kaksi uutta."

  Silja Kejonen Versailles 2026

Olin lukevinani Kejosen runokokoelmasta paitsi puhujana toimivan Marie Antoinetten myös sivupuhujan äänen: kirjoittajan. Kuin leivoksia ahmien tämä nielee sisäänsä kaiken tiedon, joka liittyy kevytmieliseen kuningattareen. Ja tietoa riittää.  Kirjailijan työ on aiheena myös Riitta Jalosen uusimmassa romaanissa Henkivakuutus (Tammi 2026).  Sen tyyli on hiottua, pelkistettyä, juuri sellaista jota rakastan. Kuten Jalonen itsekin Henkivakuutuksen päähenkilö on alkanut tauon jälkeen kirjoittaa uudestaan. Se ei ole helppoa, mutta alkaa lopulta sujua: havaintoja, muistoja, yölauseita kirjekuoriin.

Näyte kirjasta:

"Kirjoittaessa tarvitsin avukseni minusta irronneen fiktiivisen ihmisen. Parasta oli, kun kynä oli kuin toisen ihmisen kädessä, eikä minulla ollut tietoakaan mitä sillä kirjoitan. Sen jälkeen kun luovuin kirjoittamisesta, olen kaivannut eniten oman minän ja fiktiivisen minän kanssa jaettua aikaa.

Aurinko paistaa terävästi keittiön pöydälle. Valo syö kynän pois näkyviltä."

Riitta Jalonen Henkivakuutus 2026

  

  

  

Keltainen

 Raija Orasen uusin romaani Keltainen (Otava 2026) on biofiktio ja kertoo taidemaalari Anita Snellmanista. Hesarin arvioija kiinnitti huomiota puutteellisiin lähdemerkintöihin (kaikkia ei ollut kerrottu) ja sääli Snellmanin tytärtä epäillen, ettei tätä ollut informoitu tulevasta kirjasta. Kehuja kirja sai aistivoimaisuudesta ja sujuvasta kerronnasta.  Mikäli jättää huomiotta ilmoitetut puutteet, Keltaista voi mielestäni pitää upeana romaanina (suomalaisen) (nais)taiteilijan tiestä 40-luvulta 80-luvulle, jopa lumoavana, kuten kansikin lupaa. Tykästyin siihen niin, että ahmin sen yhteen menoon. Mihin kirjassa sitten ihastuin?

  Itsenäiseen ja kutsumuksestaan varmaan päähenkilöön ei voi olla kiintymättä. Vasta 16-vuotiaana hän muuttaa Lahdesta Helsinkiin päästyään Ateneumiin opiskelemaan. Sieltä matka jatkuu Tukholmaan, Pariisiin, Barcelonaan ja lopulta Ibizalle (josta käsin ympäri maailmaa). Vastoinkäymisiäkin sattuu, mutta Nita (Anita) on resilienssin ilmentymä. Hänellä on yhdeksän henkeä kuten rakastamillaan kissoilla: hän putoaa pehmeästi tassuilleen. Asunnot ja miehet (ja maat) vaihtuvat, kuten kunnon seikkailijattarella konsanaan. 

  Jos Anita olisi ollut mies, hänen valintojaan ei ehkä kyseenalaistaisi. Hän uskalsi olla itsekäs, koska taiteen tekeminen meni kaiken edelle; lapsenkin, joka kasvoi enimmäkseen nunnien hoidossa. Hän on ollut epäilemättä hyvin rohkea, mitä lukija ei voi kuin ihailla. Taiteilijaksi Snellmanilla oli myös (ehkä harvinaista) taloudellista vaistoa. Saatuaan mainetta ja mammonaa hän osti Helsingin Albertinkadulla sijaitsevasta  kerrostalosta useita asuntoja, joista jo hänen elinaikanaan muodostui teosten pysyvä näyttelypaikka. Snellman perusti myös omaa nimeään kantavan säätiön.

  Keltainen-romaanin näkökulma on Anitan. Teoksen luvut on jaettu osiin, joilla on värin nimi (Valkoinen, Ruskeaa ja mustaa, Punainen, sininen, musta, Vihreä, punainen, Keltainen, Punainen, Auringon väri). Värit liittyvät Anita Snellmanin maalaamiin tauluihin, eri kausiin. Juuri maalausten syntyprosessin kuvaamisessa  Oranen on mielestäni loistavimmillaan. Hänen taitoaan ei voi kuin ihailla. Myös Snellmanin aistillinen luonne tulee osuvasti kuvatuksi. Teoksessa on kuvaliite mainituista tauluista, mikä sekin on kiinnostavaa lukijan kannalta. Kaiken kaikkiaan Keltainen-romaanissa syntyy hyvin yhtenäinen kuva Anita Snellman -nimisestä taiteilijasta, joka rakasti elämää: aurinkoa, merta, uimista, miehiä, Ibizan maatilaansa luonnon ja valon keskellä, kissoja, yksinkertaista ruokaa, kieliä, matkustelua, taiteen tekemistä inspiraation ja tunteen vallassa. 

Näyte romaanista:

  "Hänen mieleensä nousi sitruuna. Sitten sen viereen ilmaantui toinen ja kolmas, kokonainen vyöry tuoreita keltaisia sitruunoita. Kun hän kohotti päätään ja avasi varovasti silmänsä, hänen katseensa osui lähimpään omenapuuhun, jonka oksat olivat täynnä keltaisia omenoita. Vähän matkan päässä aukesi pelto, jossa kääntelivät suuria teriään auringonkukat, keltaiset. Pihan reunamille oli puhjennut pieniä kukkia joiden nimeä hän ei tiennyt, mutta värin hän tunnisti: keltainen. Hänen silmiensä edessä, koko ihanan Ibizan maaseudun laajuudelta säkenöi valo joka oli kypsää ja puhdasta ja lempeää: keltaista. Se valo vyöryi pitkin hänen ihoaan, pitkin pihaa, pitkin talon valkeita seiniä, pation kiveystä, punatiilistä kattoa. Yksi pihalle astelevista kissoista oli sekin keltainen, ja kukko, joka juuri päätti aloittaa lopultakin kiekumisensa, sekin oli sieltä täältä keltainen, ja soikko tietysti, sehän oli keltainen. Koko maailma oli keltaisen vallassa! Ihanan keltaisen joka toi toivoa ja iloa ja kaikenlaista täyttymystä. - - 

  Käsi tunnisti pensselin, pensseli maalin paletilta, ja sitten keltainen alkoi vyöryä jäseniä pitkin, se nousi sielusta ja pulpahteli suoniin, se täytti hänen lihaksensa ja alkoi vuotaa kädestä pensselin varteen ja sen karvoihin, se tarttui nopein liikkein kankaan pinnalle, hän maalasi umpimähkään, käden varassa, ilman ohjeviivoja, siinähän kannu kukkineen oli suoraan hänen edessään, ei tarvinnut kuin päätä kääntää, kirkasta keltaista, pehmentävää valkoista, hitunen punaa, varjostuksiin ruskeaa ja nuokahteleviin leveisiin lehtiin lämmintä vihreää. Kukat puhkesivat hänen kankaallaan, ne siirtyivät kannusta hengästyttävällä vauhdilla annettuun tilaan, joka alkoi täyttyä niin ettei kohta ollut muuta valkoista kuin tausta. Ei sitä tarvinnut enempää ajatella, pää ja käsi tekivät työtä epäröimättä, ne komensivat myös taustan keltaiseksi niin että lopulta näytti siltä kuin kukat olisivat valaisseet ympäristönsä, ja niinhän se oli, aurinko ja auringonkukat, ne olivat yhtä ja samaa ja toinen toistensa osa ja heijastuma."

                       Raija Oranen  Keltainen 2026

How to be Italian

 Maria Pasqualen  How to be Italian   Eat, drink, dress, travel and love la dolce vita (Smith Street Books, 2021) on ajaton tietokirja italialaisuudesta. Se sopii hyvin kesälukemiseksi kevyen huolettomine sisältöineen ja hurmaavine kuvineen. Kirjoittaja myöntää avoimesti, että hänen teoksensa on ylistyslaulu (oodi, apoteoosi) Italialle. Se ei silti ole täysin kritiikitön: Pasquale tiedostaa myös maan pimeän puolen (järjestäytynyt rikollisuus, veronkierto, korruptio yms.), mutta kesänviettäjän onneksi keskittyy vain myönteisiin asioihin. How to be Italian syntyi korona-aikaan, jolloin juuri italialaiset Pasqualen mukaan joutuivat lujille. Heille supersosiaalisina ja tunteitaan fyysisesti osoittavina oli vaikea eristäytyä, mutta resilienssinsä ansiosta selvisivät, kirjoittaja toteaa. Andrà tutto bene, kaikki järjestyy, oli tuolloin paljon käytetty iskulause.

  Maria Pasquale syntyi Australiassa italialaisille vanhemmille, jotka vaalivat kodissaan ja kasvatuksessaan italialaisia perinteitä. Perhe kävi myös paljon entisessä kotimaassaan sukulaisiaan katsomassa. Kirjoittaja  muutti myöhemmin Roomaan ja on elättänyt itsensä kirjoittamalla Italiasta. Hän kertoo olleensa koko elämänsä ajan rakastunut Italiaan.  Italia, bel paese,  on hänen muusansa, inspiraationsa, salainen paheensa ja koko elämänsä. 

  Pasquale on esittelee italialaisuutta teemoittain, joita ovat elämä, ajattelutapa, ruoka, juoma, pukeutuminen, matkustus, rakkaus, hauskanpito ja puhuminen. Aika suuri osa näistä on tuttua. Tiedämme, että italialainen ruoka on maukasta (ja levinnyt joka puolelle maailmaa), italialaiset viinit ovat laadukkaita, italialainen muoti huippua (Prada, Gucci, Giorgio Armani, Versace, Dolce&Gabbana), Italia maana kaunis ja houkutteleva taideaarteineen, arkkitehtuureineen ja upeine maisemineen. Italialaiset osaavat nauttia elämästä, heillä on järisyttävän pitkälle ulottuva merkittävä menneisyys, he elehtivät puhuessaan (yli 250 tunnistettavaa elettä) ja perhe on tärkeä. Pasquale tuo kirjassaan esiin kuitenkin uutta tietoa sisältäviä yksityiskohtia ja nyansseja, joista oli kiva lukea. Kuva italialaisuudesta täydentyi, herkullisesti. Jokaisen luvun päättää hauskasti yhteenveto (LIVE like the ITALIANS, THINK, EAT, DRINK, DRESS, TRAVEL, LOVE, HAVE FUN, SPEAK like the ITALIANS). Kirjan lopussa on italialaisten juhlien kalenteri, kaksi italialaisen musiikin soittolistaa sekä italialaisten sanojen tai sanontojen englanninkieliset selitykset.

  Vaikka Italia on yksi maa, se ei ole yhtenäinen. Pohjoinen ja etelä eroavat suuresti toisistaan, samoin jokaisella 20 alueella on omat erityispiirteensä. Mutta yhteistä kirjoittajan mukaan on  taito osata elää hyvin, la dolce vita. Se on tunne, jota on vaikea selittää.  Dolce far niente puolestaan on taito olla jouten, elää hetkessä. La bella figura on tärkeä italialaisille eli pyrkimys tehdä hyvä vaikutus muihin. Sprezzatura, vaivattoman tyylikäs huolettomuus, on osa sitä.  Kiire ei ole hyvästä, asiat tehdään tutto con calma.

  Uskonto eli katolilaisuus on tärkeä osa instituutioita, lakeja, tapoja ja juhlia, mutta sille omistautuminen ei ole Pasqualen mukaan enää niin yleistä kuin ennen. Uskomukset eli taikausko (scaramanzia) näkyvät arjessa pahan onnen välttelynä. Perjantaina ei saa mennä naimisiin, oliiviöljyä on varottava tiputtamasta, numero 17 on huonon onnen luku. Varsinkin eteläisemmässä Italiassa uskotaan pahaan silmään, sen kiroukseen (malocchio). Pyhimykset ovat kuitenkin tärkeitä, ja heille lausutaan rukouksia. Myös tähtiin eli horoskooppeihin uskotaan.

  Yksityiskohtia sieltä täältä kirjasta:

Vaikka italialaiset osaavat nauttia elämästä, he rakastavat myös draamaa ja valittamista, Pasquale kertoo. Kipujen syynä on usein colpo d'aria (painostava sää) tai cambio di stagione (vuodenajan vaihtuminen). Kahvinjuonti on tärkeä osa päivää. Usein espresso nautitaan baarissa seisaaltaan. Napolilaisille kahvissa on tähdellistä neljä M:ää: macinazione (kahvipapujen jauhaminen ja niiden tuntuma), miscela (kahvisekoituksen saaminen oikeanlaiseksi), macchina (kahvikoneen hyvä laatu) ja mano (baristan taidot). Kun italialainen sanoo rakastetulleen (amore- tai tesoro-sanan sijasta) cara, tämä tietää suhteen päättyneen.

  Lopuksi vielä yksi ohje jokaisesta teemasta:

- arvosta kauneutta ja elämän yksinkertaisia asioita ja suhtaudu elämään niin kuin se ilmenee

- nauti taiteesta, historiasta ja kulttuurista ja anna niiden rikastuttaa elämääsi

- pidä hyvää ruokaa ja juomaa elämän riemastuttavimpina mielihyvän lähteinä

- juo cappuccinoa vain aamuisin, älä juo mitään maitoon liittyvää aterioilla

- pukeudu vuodenajan, älä sään  mukaisesti

- älä suunnittele lomapäiviäsi liian tarkasti, nauti joka päivästä sellaisena kun se sattuu olemaan

- rakasta intohimoisesti 

- kuuntele musiikkia, katso jalkapalloa, käy taidenäyttelyissä, elokuvissa, baletissa, oopperassa

- sano buongiorno noin kello 14:ään asti ja sen jälkeen buonasera

Maria Pasquale How to be Italian 2021