torstai 11. heinäkuuta 2024

Rannalla

 Sanna Nyqvistin tietokirja Rannalla  Miten kirjailijat löysivät meren (Tammi 2024) sopii hyvin kesälukemiseksi, vaikkapa rannalla loikoillen. Se kuvaa viiden kirjailijan meri- ja rantasuhdetta heidän teostensa kautta. Nyqvist tuntee hyvin tutkittavansa, jopa niin, että hänen oma tyylinsäkin on hyvin kaunokirjallista, muistuttaen kunkin tutkittavan kieltä ja tyyliä. Ihailtavaa ja lukijan kannalta nautinnollista.

  Alkusanoissaan Nyqvist toteaa, että kirjallisuudessa rannat ovat erityisiä tihentyneiden tapahtumien ja merkitysten paikkoja, joissa lukija voi odottaa käänteitä ja muutoksia. Ranta on yhtä aikaa paikka ja mielentila. Nyqvist ilmoittaa teoksessaan tarkastelevansa rannan muuttuvia merkityksiä valitsemiensa kirjailijoiden teosten ja elämänvaiheitten valossa. Näissä teoksissa hahmottuvat rantojen kulttuurihistorian suuret kaaret Euroopassa  1800-luvun alusta nykypäivään.

  Jane Austen, August Strindberg, Marcel Proust, Virginia Woolf ja Tove Jansson hakeutuivat oleskelemaan ja kirjoittamaan meren rannalle, ja kokemukset rannoilta tarjosivat aineistoa heidän teoksiinsa. Näin rannat olivat todellisia, elettyjä maisemia.

  Nyqvist tarkastelee Jane Austenin romaania Viisasteleva sydän ja keskeneräiseksi jäänyttä Sanditonia, jotka sijoittuvat rantalomakohteisiin Dorsetin rannikolle. Meri on Austenille kehys, joka piirtää esille rannikkomaiseman kauneuden. Se vaikuttaa myös katsojaan tarjoten esteettisiä ja henkisiä nautintoja. Ranta on Austenille siirtymätila, jossa ihminen tempautuu mukaan johonkin uuteen, löytää itsestään aiemmin kätkettyjä voimia tai haluja.

  August Strindbergille Tukholman saaristo merkitsi inspiraation lähdettä. Saaristosta tuli Nyqvistin mukaan kirjailijan ydinmaisema ja miljöö, jossa tämä koki löytävänsä oman itsensä aina uusina versioina. Hemsöläiset on Strindergin rakastetuin romaani, ja sen elävä kuvaus saariston näkymistä tuli osaksi ruotsalaisten käsitystä kansallismaisemastaan. Saaristolaiselämää ja Ulkosaaristossa täydentävät trilogian. Rannat ovat Nyqvistin mukaan Strindbergin tuotannossa toiveiden heräämisen ja niiden kariutumisen maastoa:

  "Samojen teemojen ja tuntojen toistuminen tuo mieleen aaltojen näennäisen toisteisen liikkeen. Milloin ne loiskivat lempeästi vasten auringon lämmittämiä kallioita, milloin vyöryvät maihin vaahtopäisenä rintamana ennen kuin paiskautuvat takaisin mereen. August Strindberg oli modernin ajan kirjailija, ihmisluonnon ristiriitaisuuksien kuvaaja. Hänen teoksissaan ranta on symboli vastakkaisille tiloille, joiden välillä ihminen heittelehtii."

  Marcel Proust matkusti meren rannalle päästäkseen tilaan, jossa hänen sisällään kehkeytyvä romaani löytäisi tiensä ulos. Nyqvist kirjoittaa:

  "Meren äärellä hän oli kaukana arjen vaatimuksista ja rutiineista, seuranaan aaltojen tasainen pauhu ja edessä avautuva ulappa, jonka pintaan piirtyvät kangastukset  ja kuvat olivat kuin heijastuksia hänen oman mielensä kuvajaisista. Uuden hotellin anonyymi, historiaton miljöö antoi rauhan uppoutua kirjoittamiseen ja menneen uudelleenluomiseen kirjan sivuille. Meren heijastusten valaisemassa hotellihuoneessa Proust avasi ovet sisäisiin huoneisiinsa, jo kadotetuiksi luulemiinsa tiloihin, jotka rannan suolainen tuuli pyyhki puhtaiksi ajan kerrostamasta pölystä."

  Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin kertojakin viettää kesiään loistohotellissa Normandian rannalla, havainnoi rannan sosiaalisia hierarkioita ja niiden yllätyksiä ja oppii Nyqvistin mukaan taiteen avulla ymmärtämään ja jäsentämään kauneutta ympärillään; taide kertoo maailmasta jotakin sellaista, mitä tottumus ja tiede eivät tavoita.

  Meren rannoille sijoittuvat myös useat Virginia Woolfin teokset, etenkin hänen tunnetuin romaaninsa Majakka. Nyqvistin mukaan Woolf vertasi luomista usein veden liikkeeseen: "Teksti on virta, johon hän sukeltajan lailla uppoutuu ja jonka rytmiin hän mukautuu."  Majakasta muotoutui mereltä rytminsä lainaava, kokeellisuudessaan läpikotaisin modernistinen taideteos, joka on samalla psykologisesti tarkkanäköinen ja intiimi kuvaus meren äärellä lomaansa viettävästä perheestä. Meri oli Nyqvistin mukaan Woolfille kaikista keskeisin metafora, olemista, ajattelua ja taidetta ruokkiva elämän perusta. Lapsuuden kesien Cornwallin aaltojen jyly loi äänimaiseman ja tunnetilan, jonne hän aina kaipasi takaisin.

  Kaikki suomalaiset (ja muutkin) osaavat yhdistää Tove Janssonin ja meren. Nyqvist toteaakin, että Tove Janssonin elämän keskeiset paikat voisi piirtää merikartalle, joka tarjoaa tarkastelupisteitä myös Janssonin kirjallisiin maastoihin :"Varhaislapsuudesta alkanut vahva tunneside Itämeren saaristoon oli hänen tuotantonsa käyttövoima, loputon inspiraation lähde, jonka tarjoilemia aihelmia hän varioi teoksesta toiseen. - - Välimeren aurinkorannat Riviera ja Capri ovat poikkeuksia tuotannossa."

  Olennaisin osa meren tarjoamista antimista on aineettomia, ja juuri ne ovat kirjallisuuden rakennusainetta, Nyqvist summaa teoksensa lopuksi:

  "Muumipapalle meri lahjoittaa viskilaatikon ohella itseymmärryksen, Proustin romaanin kertojalle hurmaavan tyttöryppään ja uuden tavan katsoa maailmaa. Woolfin kesänviettäjät pääsevät rannalla viimein irti surustaan ja kaipauksestaan. Austenin kapteeni Wentworth ja Anne Elliot saavat takaisin rakkautensa, aiemmista esteistä vapaana ja kypsempänä versiona. Strindbergin proosarunon kulkija kohtaa saariston häikäisevät maisemat ja oivaltaa lopulta, epäilysten ja pettymysten jälkeen, millaiset lahjat elämä on hänelle jo antanut. Ranta terästää aistien lisäksi ymmärryksen. - -"

                                                                                         Sanna Nyqvist  Rannalla 2024

  

  

  

maanantai 1. heinäkuuta 2024

Naisia jotka etsivät suurta tulta

 Naisia jotka etsivät suurta tulta  (Into 2024) on Moona Laakson tietokirja 1900-luvulla eläneistä suomalaisista naisista, jotka maalasivat, kirjoittivat, soittivat ja loivat. Laakso kutsuu heitä varjonaisiksi, sillä he elivät miehensä tai isänsä varjossa. Osa heistä eli onnellisessa avioliitossa ja halusi antaa aviomiehen loistaa. Osa joutui kaltoin kohdelluksi ja suljetuksi mielisairaalaan. Laakson mielestä naisena oleminen oli ja on vieläkin jatkuvaa kamppailua nähdyksi tulemisesta.  Kirjallaan hän haluaa nostaa naiset valoon. Lähteinään Laakso on käyttänyt useiden tutkijoiden teoksia sekä kuvaamiensa naisten päiväkirjamerkintöjä ja kirjeitä.

  Greta Hällfors-Sipilä eli taiteilija-avioliitossa Sulho Sipilän kanssa. Molemmat maalasivat, mutta Greta oli ensisijaisesti vaimo. Gretaa pidettiin miehensä jäljittelijänä, ja monet hänen tauluistaan laitettiin Sulhon nimiin. Greta oli monin tavoin yksinäinen ja niin riippuvainen miehestään, ettei miehen ollessa jatkuvasti matkoilla kyennyt maalaamaan. Lopulta hän sairastui skitsofreniaan ja vietti loppuelämänsä sairaalassa. Hän puhkesi siellä kukkaan ja maalasi yli 3000 akvarellia, aina kuolemaansa asti, vuoteen 1971 saakka.

  Alvar Aallon puolisoiksi valikoituivat arkkitehtinaiset, jotka osasivat piirtää (kauniita viivoja). Aino ja Elissa Aalto tekivät yhteistyötä kuuluisan miehensä kanssa, ja heillä oli suuri rooli menestyksen ja kansainvälisen maineen takana. Molemmat vaimot omistivat elämänsä suurmiehelleen. Laakso kirjoittaa: "Ainon ja Alvarin suhdetta on kuvattu tiiviiksi, rakkaudelliseksi, tasavertaiseksi ja toisen osaamista kunnioittavaksi. Mutta nuori Elissa kohtaa elämänsä rakkauden menettäneen katkeroituneen ja vähitellen yhä kärttyisemmäksi käyvän  miehen." Miehensä kuoleman jälkeen Elissa Aallosta tuli Aallon toimiston johtaja, ja hän työskenteli siellä kuolemaansa, vuoteen 1994 saakka.

  Saimi Järnefelt oli naimisissa Eero Järnefeltin kanssa. Hän oli lupaava ja intohimoinen näyttelijätär, joka luopui urastaan perhe-elämän vuoksi. Hän kirjoitti päiväkirjaansa: "Teinkö väärin sittenkin, vaikka luulin niin kokonaisesti ja oikein menetelleeni. Teinkö väärin omalle itselleni - - tapoinko kaiken lahjan itsessäni, tukehdutin karaktäärini ja tuleeko kosto nyt jälestäpäin - - Enkö siis tehnytkään oikein valitessani vain vaimon osan, eikö sen olisikaan tarvinnut väistyä."

  Majsi Salokivi oli naimisissa taidemaalari Santeri Salokiven kanssa. Hän oli Laakson mukaan lahjakas laulaja ja soittaja, kirjoittaja ja maalari, joka olisi menestynyt, ellei olisi pitänyt miestään itseään lahjakkaampana.

  L. Onervasta on viime vuosikymmeninä kirjoitettu paljon (mm. Anna Kortelainen, Hannu Mäkelä), joten hänen tarinansa on tuttu. Moona Laakson kirjan nimi on juuri Onervalta, joka kirjoitti runossaan Etsijä  "Etsin, etsin suurta tulta". Tämä kuvastanee kaikkien kirjan naisten sisäistä taiteilijapaloa, pyrkimystä löytää jokin taiteellinen ilmaisukeino tuon tulen julki saattamiseksi. Onervan elinaikanaan saama (kielteinen) julkisuus oli ongelmallista, sillä 1900-luvun alkupuolella naiskirjailijat voitiin laskea julkiseksi omaisuudeksi. Onervan ja Eino Leinon suhde oli legendaarinen, mutta Onerva maksoi suhteesta kalliin hinnan. Laakso lainaa Reetta Niemistä, joka toteaa: "Leinon varhainen kuolema ja maine jättivät sekä Onervan persoonan että tuotannon varjoonsa. 1970-luvulla alkanut Leino-renessanssi, joka tuotti mm. elokuvan Runoilija ja muusa, on entisestään hämärtänyt ja vääristänyt Onervan kuvaa."

  Akseli Gallan-Kallelan tytär Kirsti oli sellotaiteilija ja kuvittaja, jonka elämä Laakson mukaan oli sarja kompromisseja. Suuren isän varjo tuntui raskaalta, kaikki oli hänen rinnallaan vain puuhastelua.  Hänen isänsä kaavaili tyttärestään hienoa daamia, joka menee naimisiin suurlähettilään kanssa. Hän halusi myös opettaa tyttärelleen maalausta tai pistää tämän kutomakouluun. Mentyään naimisiin Kirsti kirjoitti tädilleen:" Ei minusta tule tavallista, kilttiä porvarismammaa, joka hoitaa talouttaan ja lapsiaan. On myös todella niin, kuten aina arvelinkin, että avioliitto ei ole mikään riittävä tehtävä naiselle, ja kuinka olisikaan, jos hänellä kerran on sama intelligenssi kuin miehellä, taikka taiteellisia tai muita taipumuksia."

  Moona Laakson varjonaisista traagisin on taiteilija Helmi Vartiainen, Tyko Sallisen vaimo ja tämän maalausten "Mirri", joka joutui täysin miehensä nujertamaksi ja kuoli vain 31-vuotiaana. Olen lukenut Venla Hiidensalon romaanin Suruttomat  (2021) sekä Inka-Maria Laitilan ja Tarja Strandénin Tukaattityttö - Mirri-kuvien takaa katsoo Helmi Vartiainen (2002), joten tiesin, että kohtaaminen (hirviömäisen) Tyko Sallisen ja tämän malliksi ja vaimoksi ryhtyminen katkaisivat Helmin taiteilijan uran. Paitsi taiteilijuuden hän menetti myös lapsensa ja lopulta henkensä.

  Viimeinen Moona Laakson esitellyistä taiteilijanaisista on Tuulikki Pietilä, joka kirjoittajan mukaan ei aikanaan halunnut esille. Taiteilijagraafikko eli tasaveroisessa liitossa puolisonsa Tove Janssonin kanssa ja halusi vain toteuttaa itseään, luoda ja tehdä taidetta, omassa rauhassa. Laakson mukaan he onnistuivat luomaan tasavertaisen taiteilijaliiton, jossa molemmilla oli tilaa toteuttaa itseään ja loistaa. Tove Janssonin rinnalla Pietilä jäi kuitenkin väkisinkin jonkin verran puolisonsa menestyksen katveeseen.

  Toinen teos, joissa naiset nostetaan valokeilaan, on Katy Hesselin Taiteen historia ilman miehiä (Nemo 2024, suomentanut Sini Linteri). Se on mahtava järkäle (512 sivua ja painava sekä fyysisesti että sisällöltään). Ja tietysti erittäin mielenkiintoinen, sillä suurin osa taiteilijoista oli ainakin minulle tuntemattomia: ei voinut kuin ajatella, miten upeaa taidetta naiset ovat vuosisatojen aikana tehneet.  Teos tarjoaa myös silmäniloa, sillä se on kuvitettu: joka aukeamalla on useita kuvia. Kirjansa alkusanoissa Hessel  kirjoittaa:" Taidehistorian kaanon on maailmanlaajuinen, vaikka länsimainen miesnarratiivi on dominoinut sitä oikeudettomasti muiden kustannuksella, ja juuri sitä haluan purkaa ja haastaa. - - Jos näemme vain yhdenlaisten ihmisten luomaa taidetta, emme oikeastaan näe yhteiskuntaa, historiaa ja kulttuuria kokonaisuutena."

  Hessel ilmoittaa selvyyden vuoksi ryhmitelleensä taiteilijat yleisesti tunnustettuihin suuntauksiin, vaikka hän ymmärtää, että he ovat yksilöitä, joilla on oma elämänsä ja ura ja joiden työ muovaa taidesuuntauksia. Teoksen aikajana ulottuu 1500-luvulta nykypäivään. Naistaiteilijoiden historia on tietysti myös naisen historiaa. Naisten taidetta ei arvostettu niin kuin miesten, ja sitä pidettiin vain näpertelynä (tästä on tietysti poikkeuksia). Aluksi taidetta tekivät vain  ne, jotka kuuluivat taiteilijaperheisiin tai varakkaisiin sukuihin. Vasta noin 1900-luvulta alkaen naiset  pääsivät arvostetuimpiin oppilaitoksiin. 

  Jotkut naistaiteilijat saivat arvostusta jo elinaikanaan, mutta kun he kuolivat, heidät unohdettiin nopeasti. Hessel kertoo teoksessaan monista, jotka vasta meidän aikanamme on uudestaan "löydetty". Hyvä niin. Taiteen historia ilman miehiä on tärkeä kirja, ja saa ajattelemaan, miten rohkeita naiset olivatkaan, kun uskalsivat luoda taidetta huolimatta heihin kohdistuneesta syrjinnästä ja väheksynnästä aikana, jolloin taiteen tekeminen, opiskeleminen ja esille tuominen oli naisilta kiellettyä.

  

tiistai 11. kesäkuuta 2024

Korean syndrooma

 Fanni Kolisevan teos Korean syndrooma   Matka K-draaman ja K-popin kääntöpuolelle (Gummerus 2024) on mielenkiintoinen tietokirja Etelä-Koreasta. Sen kirjoittaja vietti nuoruutensa korealaisen populaarikulttuurin parissa. Myöhemmin hän meni opiskelemaan korealaiseen yliopistoon, kiinnostuksen vuoksi ja koska halusi nähdä, millaista elämä ja todellisuus Etelä-Koreassa on; onko elokuvilla ja saippuasarjoilla mitään yhtymäkohtia todellisuuteen? Koliseva haluaa painottaa, että kirjan perspektiivi on kapea, sillä se on suomalaisen naisen, ei yleinen totuus. Kirjaansa varten hän on myös haastatellut ystäviään, tuttavapiiriään ja asiantuntijoita, joten ei se täysin subjektiivinen ole, päinvastoin.

Souliin asetuttuaan Koliseva huomaa, että kauneusleikkaukset ja painosta puhuminen ovat osa arkea, mikä heijastuu myös viihteeseen. Osa opiskelijoista saa vanhemmiltaan lahjaksi silmäleikkauksen, koska kauneusihanteet täyttävän hakijan uskotaan saavan paremmin töitä. Länsimaisten piirteiden ihailu kumpuaa osaksi sodan jälkeisestä ajasta, jolloin Etelä-Koreassa suurin osa populaarikulttuurista oli peräisin Yhdysvalloista: monet maassa ihaillut tähdet ja näyttelijät olivat valkoisia. Gangnam beauty -termi viittaa ihmiseen, joka on viettänyt kirurgisen veitsen alla aikaa liian pitkään. Gangnam on Etelä-Korean plastiikkakirurgian keskittymä., jossa näkee jatkuvasti sideharsolla varustettuja kasvoja. 

Mutta Etelä-Korea on hänen mukaansa muutakin kuin idoleita, draamoja ja kauneuskirurgiaa: "Maa on vuoristoa, syksyn väriloistoa, kevään kirsikkapuita, välittäviä ja iloisia ihmisiä, omaa polkuaan seuraavia ihmisiä, nuokkuvia kassamyyjiä, aamuisen metron hiljaisuutta, ennustajia ja unelmia."  Toisin kuin länsimaissa luullaan, naapurimaa  Pohjois-Korea ei juurikaan kuulu eteläkorealaisten ajatuksiin tavallisessa elämässä. Ongelmina  Koliseva näkee nuorten mielenterveysongelmat ja itsetuhoisuuden, joita aiheuttavat mm. nuorten alituinen kouluttautumispaine ja jatkuva kilpailu. Naisten asemaa on yritetty parantaa, mutta Kolisevan mukaan keinot ovat pikemminkin korostaneet naisten suojelun ja erityisoikeuksien tarvetta kuin samanvertaisuutta. Seksuaalivähemmistöt kohtaavat maassa edelleen syrjintää. Vanhusten köyhyys on yleistä.

  Korealaisen populaarikulttuurin juuret ovat 1990-luvun laman aikaisessa talouspolitiikassa. Tarkoituksena oli saada viihteestä talouskasvua kasvattava vientituote ulkomaille. Sen vaikutus eteläkorealaiseen vientiin oli vuonna 2019 arvoltaan noin 6,4 miljardia dollaria. Elokuvien ja sarjojen seurauksena  maahan on virrannut myös turisteja.

  Draamoissa esitetty puhtoinen ja häveliäs rakkaus (usein vasta kolmenkympin korvilla) perustuu siihen, että kotoa muutetaan vasta ennen kolmeakymmentä. Paikalliseen normistoon kuuluvat opiskelu, yliopistoon pääsy ja vasta sitten omilleen muutto kihlauksen tai avioliiton merkeissä. Rahan, rakkauden ja vallan suhde taas kumpuaa löyhästi chaebol-sukujen todellisuudesta. Chaebol tarkoittaa "vaurasta klikkiä": liikeyritysten johtoon asetetaan yleensä edellisen johtajan jälkeläinen tai muu luotettava sukulainen, eikä valtaa päästetä tihkumaan perheiden ulkopuolelle.

  Mielenkiintoisesti Koliseva kertoo Etelä-Korean historiasta ja omista kokemuksistaan. Lukija perehdytetään  sekä kokonaisuuteen että yksityiskohtiin, joihin kirjoittaja zoomaa herkullisesti. Etelä-Koreassa alkoholin juominen on sosiaalinen tapahtuma (tämä on tullut tutuksi draamoista: se sojun jatkuva kittaaminen), ja yliopistoissa fukseja jopa painostetaan juomaan holtittomasti. Ruoka on tapa käsitellä huonoja ja hyviä uutisia. 

Vanhemmalle sukupolvelle on tärkeää osoittaa kunnioitusta. Kasvojen menettämistä ja auktoriteettien uhmaamista pelätään.  Nunchia eli sosiaalisten tilanteiden taitoa opetetaan lapsille pienestä pitäen. On tärkeää osata arvioida muiden tunteita ja ajatuksia harmonian ylläpitämiseksi. Perhe on keskiössä, ja vanhemmat huolehtivat, arvioivat ja auttavat lapsensa elämää jokaisessa vaiheessa.

  Etelä-Koreassa työskentelee edelleen  amerikkalaisia  sotilaita, vuonna 2023 noin 28 500.  Suurin osa on sijoitettu Yhdysvaltojen suurimpaan ulkomailla sijaitsevaan tukikohtaan Camp Humphreysiin, joka on yksi maassa sijaitsevasta noin 15 tukikohdasta. Soulissa sotilaisiin suhtaudutaan Kolisevan mukaan pääosin myönteisesti, tuovathan he  maahan rahaa ja moni tukikohtien lähellä sijaitseva baari saa toimeentulonsa heidän pussistaan. Sotilaiden läsnäolo myös turvaa rauhaa ja estää sotilaallista selkkausta Koreoiden välillä. Koliseva kertoo kirjassaan myös Pohjois-Koreasta Etelä-Koreaan loikanneista ja heidän hurjistakin kohtaloistaan.

  

tiistai 4. kesäkuuta 2024

Joku menee aina ensin

 Joku menee aina ensin (WSOY 2024) on Anja Erämajan kuudes runokokoelma. Siinä on viisi osastoa (Puutarha, Tropiikki, Kotitalo, Pääkallopaikka, Keidas). Totuttuun tapaan Erämajan runous on helposti lähestyttävää, ilmaisu vuolasta, useaan suuntaan assosioivaa. Runokieli on nautittavaa, paikoin koskettavaa ja humorististakin.

  Runon puhujan äiti on kuollut. Ensimmäisessä osassa Puutarha hän toteaa jatkavansa siitä, mihin äiti jäi. Runon minä puuhailee äitinsä puutarhassa, ihmettelee kukkia ja kasveja, muistelee äitiään.

  "On vaalittava, varjeltava paljon. Vesipiste ja siitä virtaavat mielikuvat, pienet sateenkaaret kallellaan puutarhan yllä. Kitiinikuoret hohtavat, soluolennot kiipeilevät, latvusloisto, siipivälke, surisijoita."

  Tropiikki-osassa ollaan matkalla, kaukana.

  "Maailmassa on monin paikoin odottava tunnelma, symbaaleja ja patarumpuja, paljon varjeltavaa, monin paikoin kyyneleitä, niin kirkasta vettä,

     vettä, lähteitä, yrttitarhoja, sahramia, kanelia

ynnä kaikkinaisia suitsukepuita,

                                        mirhaa ja aloeta."

Runon puhuja yrittää ottaa surua haltuun ja toteaa, että elämään ei tarvita suuria tunteita, ilmankin pärjää. Hän tuijottaa merta, miettii äitejä.

  "Äidit tekevät ihmetekojaan, puhkuvat haavoihin pasaatituulta, monsuunituulta, raahustavat kantamuksineen mantereen yli, aavikon halki, ja vaikka viskaisit tuhkat Guineanlahteen, tuhka ei katoa, se kelluu, jää, tuhka on rakkauden perikuva."

  Kolmannessa osassa Kotitalo ollaan äidin talossa, josta runon minän on vaikea luopua.  Hän miettii elämää ja toteaa: "Elämällä ei ole ääriviivaa."

  Pääkallopaikka-osassa runon minä on työn parissa, pitää kirjoituskurssia. Hän pitelee vauvaa sylissään, ehkä lastenlasta. Elämä näyttää yllätykselliset kasvonsa: löytyy syöpä. 

  "Kuoleman kassakone kilahtaa ja päivä esittää laskunsa. Pieni aikuinen todistaa hallitsematonta kasvua, kuvantamislaitteet kertovat tomografisia tosiasioita, näyttäytyy sakka, selkkaus kudoksissa, suurenevat solmukkeet, mätästävät kotelomaljat, karsea klusteri, rönsyt, ryppäät, penkereet, korvakkeet telakoituvat, rievas valta, kertymäryväs, nytky pois pois, kalmoitu hyörä, perkeet."

    Viimeinen  osa Keidas sisältää kauniita ja elämänmakuisia rakkausrunoja. Kohde voi olla elämä, jota runon puhuja kutsuu mestariteokseksi. 

  "Olet tässä, jo se. Että olet, ja tässä

                       sana menee jalan alle, tässä

          on kohta tanssia."


                    Anja Erämaja    Joku menee aina ensin  2024

  

lauantai 4. toukokuuta 2024

Omotenashi

 Ikigai, omoiyari, teeseremonia. Aika monia japanilaisuuteen liittyviä tietokirjoja olen tässä blogissani esitellyt.  Ja taas on uusi vuorossa: Arto Lindlomin ja Heikki Valkaman Omotenashi  Mitä voimme oppia japanilaisesta vieraanvaraisuudesta (Vastapaino 2024). Kumpikin kirjoittaja on viettänyt pitkiä aikoja Japanissa ja tutkinut ahkerasti japanilaisuutta, joten heitä voi pitää syvällisinä ja monipuolisina Japanin-tuntijoina. Omotenashi-teos onkin perusteellinen sukellus japanilaiseen vieraanvaraisuuteen, josta tekijöillä on omakohtaista kokemusta. Lisäksi he ovat haastatelleet lukuisia japanilaisia: ravintoloiden, hotellien, liikeyritysten ja oppilaitosten henkilökuntaa sekä tutkijoita.

  Omotenashi on kirjoittajien mukaan jotain, jota on vaikea kuvailla mutta jonka voi kokea kaikilla aisteilla. Se on toisen huomioon ottamista ja keskinäistä kunnioitusta, vilpitöntä pyrkimystä toimia toisen parhaaksi. Omotenashi on harkittuja eleitä ja ilmaisuja sekä estetiikkaa. Sen taustalla vaikuttavat japanilaiset arvot ja perinteet, ja se on osa kaikkea sosiaalista kanssakäymistä sisältäen niin ystävyyssuhteet, kaupallisen yhteistyön kuin arkiset kohtaamiset. Keskeistä on hienovaraisuus ja pyyteettömyys, eikä siihen liity odotusta vastineesta. Omotenashi on ajattelutapa, joka pitää sisäistää ja jota pitää harjoitella koko elämän.  

  Toisista huolehtiminen vieraanvaraisuutta osoittamalla on kirjoittajien mukaan ollut keskeistä Japanin kaltaisessa maassa, jossa suuret luonnonmullistukset ja sodat ovat värittäneet ihmisten arkea.  Ryhmän etu menee aina yksilön edun edelle. Se on tullut näkyviin riisinviljelyksessä: sitä ei voi tehdä yksin, koska koska koko kylän on luotava yhteinen kastelujärjestelmä. Näin luotiin pohja omotenashille. Sen taustalla ovat myös uskonnot tai erilaiset hengelliset opit. Esimerkiksi kungutselaisuus korostaa hyväntahtoisuutta ja vastavuoroisuutta sekä keskinäistä kunnioitusta.

  Harmonian käsite wa on keskeinen osa japanilaista kanssakäymistä mutta myös estetiikkaa ja yhteiskuntafilosofiaa. Ilmapiirin halutaan pysyvän hyvänä. Myös japanilaisesta  teeseremoniasta tulleet ihanteet ovat vaikuttaneet vieraanvaraisuuden syntyyn samoin kuin amae eli tarve tulla hemmotelluksi. 

  Omotenashi on otettu osaksi japanilaisten palveluyritysten toimintaa. Hauskalta kuulostaa ilojumppa (happii taisoo), joka tarkoittaa iloisen ilmeen harjoittelua. Tärkein osa jumppaa on japanilaisten katakana-merkkien i-merkki: "Siksi ennen työpäivää lausumme yhdessä sanoja, kuten happii, wiskii ja daisukii (happy, viski sekä japaninkielinen fraasi "pidän kovasti"). Näin voimme lähteä työpäivään täysillä ja iloisesti."

  Japanilaisissa kouluissa opetuksen keskiössä on oppilaiden keskinäisten suhteiden ja toisista riippuvuuden vaaliminen. Vasta ryhmän kautta ja ryhmässä eläen voidaan nousta esiin yksilönä. Tavassa korostaa yhdessä toimimista ja ryhmäytymistä on myös negatiivinen puolensa. Yhdenmukaisuuden paineessa erilaisuudelle ei aina ole tilaa.

  Omotenashi näkyy myös kärsivällisenä jonottamisena, täsmällisyytenä ja velvollisuudentuntona, girinä. Girin ja henkilökohtaisten toiveiden vastakkainasettelu on merkittävä teema Japanin kirjallisuudessa ja taiteessa. Vieraanvaraisuuteen liittyy keskeisesti myös ennakointi ja pyrkimys tunnistaa vastapuolen piilossa olevia tarpeita tai toiveita. Myös japanilainen estetiikka näkyy tilojen moniaistillisuutena. Ne suunnitellaan tavalla, joka tukee miellyttävän kohtaamisen ja kokemuksen syntyä. Myös vuodenajat, äänet ja värit otetaan huomioon.

 Palveluammateissa eleet ja ilmeet ovat tärkeitä. Kirjoittajat omistavat useita sivuja erilaisten kumarrusten esittelyyn, samoin kuin kohteliasta ja kunnioitusta osoittavan puhetavan. Japanilaisille erilaiset laadunarvioinnit, sertifikaatit, laatuleimat ja vastaavat ovat osa vieraanvaraisuuden ja laajemmin koko palvelukulttuurin laadusta huolehtimista ja siitä viestimistä.

  Maailma muuttuu, digitalisoituu. Miten käy omotenashin? Tähän kirjoittajat ottavat kantaa loppusanoissaan:

 "Omotenashi voikin olla juuri sellaista, jonka merkitys ja arvostus vain kasvaa maailman digitalisoituessa ja erilaisten digitaalisten algoritmien ja virtuaalisten avatarien alkaessa hallita arkeamme entistä enemmän. Omotenashi on kokemuksena hyvin aitoa ja arvokasta, koska se perustuu ihmisten todellisiin ja samalla ainutkertaisiin kohtaamisiin sekä vahvoihin, laajasti jaettuihin arvoihin ja pitkäaikaisiin perinteisiin."

  

  

sunnuntai 21. huhtikuuta 2024

Pohjoinen shamanismi

 Kirsti Runavikin tietokirja Pohjoinen shamanismi  Rituaalit, käytännöt ja historia (Like 2024) on syvällinen ja viisas teos. Shamanismi on kaikille suomalaisille tuttua, jollei muuten niin Kalevalasta. Tiedämme jotain loveen lankeamisesta, maailmanpuusta, voimaeläimistä, luontoyhteydestä. Runavikin teos täydentää noita tietoja ja päivittää shamanismin nykyaikaan.

  Esipuheessa Runavik kirjoittaa, että Suomi oli kuuluisa shamaaneista, tietäjistä ja noidista jo satoja vuosia sitten mutta pohjoisesta shamanismista on kirjoitettu yllättävän vähän akateemista tutkimusta lukuun ottamatta. Aikojen saatossa shamanismi on muuttunut vihittyjen shamaanien osaamisalueesta tekniikaksi, jota kiinnostuneet voivat opiskella ja harjoittaa. Perinteiset arvot ovat kuitenkin säilyneet: "Shamaani kulkee maailmojen välissä ja tuo tasapainoa sinne, missä se on horjunut. Hän liikkuu erämaassa nähden eläinten kultaisina hehkuvat henkikehot. Hän osaa parantaa ihmisiä ja eläimiä tätä elämänvoimaa liikuttamalla."

Kirjailija itse on harjoittanut shamanismia parikymmentä vuotta. Hän on pitänyt työpajoja, rumpuiltoja, metsäretkiä ja käynyt ulkomailla sekä kotimaan eri kolkissa kertomassa lappilaisen shamanismin maailmankuvasta. Runavik on kotoisin Lapista ja kertoo kasvaneensa saamelaisten perinteiden ja ajatusmaailman vaikutuspiirissä. Kirjan lopussa on  seikkaperäinen katsaus saamelaiseen mytologiaan ja kuvia saamelaisten vanhoista rummuista. Runavikin suosittu pitkäikäinen nettisivusto www.thuleia.com kertoo Suomen luonnonuskonnoista ja on toiminut kirjan pohjana ja inspiraationa.

  Runavikin mukaan shamanismi on syvimmillään perehtymistä kaiken elävän muodostamaan näkymättömään elämänvoiman verkostoon, jota kutsutaan voimaverkoksi. Se on maailman vanhin henkinen maailmankuva. Uusshamanismi voi olla transsitekniikka itsetuntemuksen lisäämiseen tai psykologiaan nojautuva näkemys selittää ihmisen kokemusmaailmaa. Shamanismi on Runavikin mukaan "unien kutoma, metsän tuoksuinen ikuisen oppimisen polku".

  Pohjoinen shamanismi -teos jakautuu selkeisiin lukuihin, jotka esittelevät shamaanin maailmaa (ylinen, keskinen, alinen), rituaalivälineitä (mm. rumpu, helistin, tuli, sauva, suitsuke, korut, amuletit) , shamaanimatkaa, voimaeläimiä ja henkioppaita, shamanistista luontoyhteyttä, shamanismin opiskelua sekä shamaanin kutsumusta. Lukija saa ohjeet rummun ja suitsukkeiden valmistamiseen, transsitilan tuottaviin tekniikoihin, voimaeläimen löytämiseen, luontoyhteyden palauttamiseen, oman voimapaikan löytämiseen ja rakentamiseen. Runavik antaa tietoa shamaaniksi opiskelusta ja tarjoaa shamanistisia harjoituksia, jotka sopivat meille kaikille (esim. rentoutuminen, keskittyminen, meditaatio, visualisointi).  Tiiviin tietotekstin katkaisevat kauniit, elämykselliset  fragmentit, jotka lähenevät kaunokirjallisuutta ja osuvat lukijan sydämeen.

  Runavikin mukaan shamaani oli ennen kaikkea vaikeiden sairauksien parantaja, joka osasi hakea sielun takaisin toisista maailmoista. Sielun matka eli transsimatka on shamanismin  tunnuspiirre. Shamanistiseen perinteeseen mahtuvat hänen mukaansa myös selvännäkijät, unennäkijät, unenselittäjät, mielen ongelmiin ratkaisuja etsivät neuvonantajat, luonnon voimapaikkojen löytäjät, etiäisten kuulijat ja monenlaiset erityistaidon hallitsijat verenseisauttajista yrttiparantajiin. Shamanismin rinnalla kulki animismi, eli usko siihen, että kaikella olevaisella on elävä henki, ja panteismi, eli usko siihen, että koko universumi on pyhä.

  Runavik tekee eron shamaanin ja tietäjän välille; heidät erotti tapa liikkua todellisuuksien välillä. Shamaani käytti hyväkseen ekstaattista transsia ja välitti tietoa maailmantasojen välillä. Hän antoi tietoisuutensa lähteä ruumiin ulkopuolelle suorittamaan tehtäviä. Tietäjä sen sijaan saattoi vajota oman sisäisen tietonsa pariin tai ammentaa oppinsa vanhoista vanhoista runoista ja loitsuista. Hän ei antanut sielunsa matkata transsissa muualle.

  Syventävää tietoa shamanismista ja uusshamanismin oivaltavaa esittelyä. Näin voisi tiivistää Runavikin teoksen annin. Kirjansa loppupuolella hän kirjoittaa kauniisti:

  "Pohjoinen ulottuvuus on mielentila, joka syvenee kulkiessamme pohjolan metsissä, soilla ja erämaissa. Menneiden sukupolvien tarinoita löytyy kirjoista ja vanhojen ihmisten huulilta. Me seisomme edesmenneiden hartioilla, ponnistaen maasta kohti samoja tähtiä ja universumin pimeää äärettömyyttä. Haluamme ymmärtää, kokea, parantaa, auttaa, kasvattaa, vaalia ja tuhota, muuttaa ja muuntua. Vuodenkierto tanssii ympärillämme, ja meidän suurin haasteemme on löytää sisin itsemme, joka on yhteydessä kosmoksen viisauteen."

             Kirsti Runavik  Pohjoinen shamanismi  Rituaalit, käytännöt ja historia  2024



  

lauantai 13. huhtikuuta 2024

Firenzeläiset elämät

 Salla Leponiemen Firenzeläiset elämät  Kuinka löysin kotini suurten persoonallisuuksien kaupungista  (Gummerus 2024) on rikas tietopankki ja kutkuttavan aistillisesti maalaileva teos Firenzestä, tuosta sivistyksen ja tieteen mekasta, josta jokaisella on jonkinlaista tietoa. Taideaarteet, kuuluisat historian henkilöt, Medicien suku, vuosisatoja säilyneet rakennukset, Ponte Vecchion silta ... Nämä ainakin tulevat varmasti ensimmäisinä mieleen, ainakin minulle, mutta enpä olisi arvannut, miten väkivaltaista valtataistelua mahtavat suvut kävivät  keskenään Firenzen hallinnasta ja miten paljon sotia, kulkutauteja, myrskyjä, vedenpaisumuksia ja tulipaloja sekä taloudellisia romahduksia kaupunki on joutunut historian kuluessa kokemaan.

  Salla Leponiemen oma elämä, nykyinen ja entinen Firenze ja Suomikin vuorottelevat teoksessa mukavasti ja pitävät mielenkiintoa hyvin yllä. Lopussa mainittu lähdeluettelo on kunnioitettavan pitkä, mutta teoksen valtaisa tietomäärä ei aiheuta paperinmakua lukijan suuhun. Vaikka perustietoa tunnetuista henkilöistä olisikin, uutta tietoa on paljon, myös nautittavia anekdootteja. Ja ne Firenzen ja sen ympäristön kuvailut ovat kyllä parasta ja saavat aikaan matkakuumeen.

" Camerata-kukkulalla kohtaa rauhallisen idyllin: oliivipuulehtoja, pikkuruisia kappeleita ja villoja puutarhoineen. Siellä täällä kapeita teitä reunustavat muurit antavat periksi ja tarjoavat niittymaisemia, viinitarhoja, näkymän alas kaupunkiin tai ylös Fiesolen kukkuloille ja Monte Cecerin luonnonpuistoon, jonne Leonardo da Vinci kapusi 1500-luvun alkuvuosina tekemään lentämiskokeilujaan. Iltalenkin aikaan pinjojen ja sypressien siluetit piirtyvät tummina aprikoosin, persikan tai veriappelsiinin sävyihin värjäytynyttä taivasta vasten. Pimeän laskeuduttua syttyvät sadat valopisteet Fiesolen rinteille."

  Tämä kuvaus on Firenzen koillisosasta, josta Leponiemi lopulta hankkii pysyvän kodin. Osa-aikainen koti hänellä on aluksi keskellä Firenzeä ja vuokrakoti  Bellosguardossa.  Asuntojen ostamisessa, myymisessä ja vuokraamisessa Leponiemellä on apuna ystäviä ja asiantuntijoita. Silti varsinkin myyminen on yhtä sirkusta, aivan uskomatonta touhua, jota Leponiemi oopperalaulajana vertaakin dramaattiseen oopperaan. Yhtä elävästi ja hauskasti hän kuvaa kymmenvuotista seuraansa, Figaro-koiraansa, joka on kaikesta päätellen ollut ihastuttava ja persoonallinen mäyräkoira. Lukijankin tulee ikävä, kun Figaro poistuu kuvioista.

  Leponiemen teoksessa kiinnostavat esittelyt saavat mm. Giotto, Medicien suvun jäsenet, Corso Donati, Dante, Bernardo Buontalenti, Filippo Brunelleschi, Lorenzo Ghiberti, Galilei, Savonarola, Machiavelli, Gianni Schicchi, Gian Battista Lulli, Luigi Cherubini, Botticelli, Boccaccio,  Antonio Meucci, Giovanni Battista Giorgini, Emilio Pucci, Salvatore Ferragamo. Italian ja Firenzen historia on etupäässä miesten, mutta Leponiemi nostaa esiin muutaman naisenkin, joita ovat esimerkiksi Clarice Orsini, Lucrezia Tornabuoni, Alessandra Macinghi Strozzi, sisar Plautilla Nelli, Monna Tessa.

  Leponiemi kuvaa kirjassaan myös Firenzen suosiota matkakohteena. Matkailijoita on vieraillut Firenzessä jo keskiajalta lähtien, mutta Leponiemen mukaan varsinaiseksi vyöryksi turismi paisui 1800-luvulla. Taiteilijatkin löysivät kaupungin, mm. suomalaiset Ellen Thesleff, Elin Danielson-Gambogi (josta Leponiemi on kirjoittanut elämäkerran), Juho Rissanen, Pekka Halonen ja Akseli Gallen-Kallela.

  Kuvataide ja arkkitehtuuri kiinnostavat taidehistorioitsija Leponiemeä, mutta oopperalaulajana hänen sydäntään lähellä on tietysti musiikki. Hän tuntee sukulaisuutta italialaisiin, joilla hänen mukaansa on suuri herkkyys musiikille. 

"Sana ammatistani kiersi salamannopeasti. Tuskin olin ehtinyt lopettaa ääniharjoitukseni ja viedä Figaron ulkoilemaan piazza Tassolle, kun varjoisat penkit vallannut Pappaparlamentti jo otti minut kuulusteluunsa. Oletteko oopperalaulaja? Oletteko sopraano? Missä laulatte? Mitä laulatte? Esiinnyttekö Firenzessä? Puristettuaan haluamansa tiedot irti minusta vanhat miehet innostuivat itse laulamaan. Helteisen kesäpäivän valo siivilöityi puiden lehtien lomasta ja loi läikkiä hiekalle; lehvästön alla leiskui tulkinnan palo yhdeksän Rodolfon ojennellessa suurieleisesti käsiään ja laulaessa kärisevillä äänillään kukin omaan tahtiinsa Che gelida maninaa Puccinin La Bohèmesta."

                   Salla Leponiemi Firenzeläiset elämät 2024