maanantai 27. marraskuuta 2023

Edelleen tässä

 Edelleen tässä on Terhi Forssénin järjestyksessä toinen runokokoelma (Basam Books 2023).  Sen lukeminen sopii hyvin marras-joulukuuhun, niukan väripaletin, lumen ja kuivuneiden heinänkorsien maisemaan. Runokokoelma on hienostuneen vähäeleinen, vähässä sanotaan paljon. Siinä on jotain syvästi suomalaista. Ilmaisu on kaunista, koskettavaa, riisuttua. Kokoelman sävy on seestynyt, rauhallinen.

  Edelleen tässä käsittelee runon keinoin isän kuoleman aiheuttamaa surua. Se jakautuu neljään osastoon. Ensimmäisessä nimeltään Kaikille kiville nyt hiivin ollaan hautausmaalla, jossa runon puhuja tekee havaintoja ja puhdistaa lyhtyä noesta. 

  Joidenkin kanssa tiet kohtaavat täällä

   tutustumista varten on näkyvissä perustiedot


   nimi

   syntymäpäivä

   ikä

   ammatti


 välillä on hiljaisuutta ja tilaa

 välillä puhumisen tarvetta


  olin se mikä sinä olet

  tulet siksi mikä minä olen


Kokoelman toinen osa Taivas valkaisee järven tuo mieleen Edgar Lee Mastersin Spoon River antologian, mutta niukemmin sanoin, oleellisen tavoittaen. Kyseessä ovat siis äänet hautakivien alta, vainajien äänet. Runot on otsikoitu ammattinimikkein. Ne sisältävät herkullisia oivalluksia, huumoria ja jättävät tilaa lukijan mielikuvitukselle.


VALOKUVAAJA

mutta pimeys

      sekin on meitä


HOTELLITYÖNTEKIJÄ

     kirjasin itseni ulos



Kolmannessa osassa Tosiaan ollaan kesämökillä ja isää on edelleen ikävä. Askareet ovat arkisia, luontohavainnot tarkkoja ja kauniita.


lentävässä linnussa ei ole varjo kiinni

varjo yhdistyy lintuun kun lento loppuu

maassa varjo tarttuu lintua jaloista


aurinko astuu esiin vaalean veden alta

hyppää portailleen kuin arkinen pallo


kulkee yli kukkivan päivän

kohti vihreäsilmäistä metsää


Neljäs osa Kukkia esittelee runoilijan isoisoisoisoäidin  Esther Forssénin. Terhi Forssén on suomentanut tämän ruotsinkielisiä runoja ja tehnyt niistä mukaelmia, kirjoittanut toisin. Runojen lisäksi Esther kirjoitti surunauhoihin värssyjä. Viimeisen osan runot sopivat hienosti runokokoelman tunnelmaan ja teemaan. 


joskus vaeltelen sielu kiinni

valot sammuksissa

katse maassa hiipien

aamu menee ohitseni

tuonpuoleinen ei kiinnostele

silmissä hiekkaa

rannoilla ei muita


joskus harhailen sielu auki

kuljeskelun asiasta nauttien

laukussa eväät

ja taskussa lamppu


silloin näen hämärässä

askel innostuu eksyksissä:

näillä poluilla useinkin

tulet vastaan

            Terhi Forssén  Edelleen tässä 2023














  

keskiviikko 1. marraskuuta 2023

Täydellisyyden tavoittelijoita

 Henna Raatikaisen teos Kuinka baletti nousi jaloista päähäni (S & S, 2023) on mielenkiintoinen opus. Siinä "nousta päähän" -ilmaisulla ei tarkoiteta ylpistymistä vaan sitä, että baletin lumoa tarkastellaan järjen avulla, rationaalisesti analysoiden. Kirja on huolellisesti kirjoitettu, lähdeluettelo arvostusta herättävä ja kirjoittajan ote asiantunteva ja lukijan kiinnostuksen herättävä. Mikä baletissa kiehtoo, vuosisadasta toiseen? Miksi se on tanssijalle kipua tuottavaa kärsimystä? Miksi katsoja nauttii, vaikka näyttämöllä toistuvat  "heteronormatiiviset, vitivalkoiset, ajasta vieraantuneet (ajattomina itseään pitävät) tarinat ja ihanteet"? Näihin kaikkiin Raatikainen pyrkii teoksessaan vastaamaan.

  Raatikainen on itse balettikoulun kasvatti, jo pikkutytöstä lähtien, mutta hän lopetti baletin teini-ikäisenä. Hänellä on viha-rakkaus-suhde klassiseen balettiin, mikä tuo sopivasti särmää kirjoittamiseen. Lukija saa paljon yksityiskohtaista tietoa kaikesta balettiin liittyvästä, myös sen historiasta.  Balettitunneilla kehittyminen perustuu tuhansille toistoille; väliä on vain liikkeellä, ruumiilla, toistolla. Tavoitteena on virheetön, puhdas liike, painottomuuden  ja keveyden  illuusio. Aukikierto, yksilöllinen jokaisen tanssijan kohdalla, on ensiarvoisen tärkeää. Sen ansiosta raajojen liikkeet näkyvät katsomoon mahdollisimman laajasti. Raatikaisen mukaan koko koulutus tähtää kehon tietynlaisiin linjoihin, vertikaalisuuteen, kannatukseen, lattiasta irtoamisen ja korkealle kohoamisen vaikutelmaan. Kaikista ei ole ruumiinrakenteensa vuoksi tanssijoiksi. Ulkomuotokin karsii. Ruumiillinen kipu ja  varpaiden ruhjoutuminen kuuluvat asiaan. Ensisijaisesti on kysymys siitä, miltä asiat näyttävät: peilille, yleisölle, opettajalle, tanssijalle itselleen.

  Kiinnostavasti Raatikainen käsittelee kirjassaan myös baletin yhteyttä yhteiskunnan rakenteisiin, balettielokuvia, eri maiden baletteja, koreografeja, baletin "eksotisoivaa orientalismia". Hänen kriittinen katseensa on piristävä, mutta ambivalenssin toinen puoli, rakkaus balettiin, tasapainottaa.


  Ulla-Maija Paavilaisen (ja Katarina Westin)  Päivät jotka sain  Kertomus kauneudesta, toivosta ja elämän hauraudesta (Kirjapaja 2023) on kertomus ystävyydestä mutta myös etsijästä ja täydellisyyden tavoittelijasta. Katarina Westin kuoltua hänen miehensä pyytää Paavilaista kirjoittamaan vaimostaan. Apuna ovat Westin keskeneräiset kirjat, joissa hän kirjoitti elämästään ja vuosikymmeniä jatkuneet ystävyyden vuodet, jolloin yhteys on säilynyt huolimatta siitä, että West asui perheineen Italiassa ja Paavilainen Suomessa. 

  Paavilainen maalaa kauniin ja elävin sanoin Katarina Westin muotokuvan. Westissä on hänen mielestään alusta alkaen jotain ihmeellistä: hän on toimittajana omintakeinen, luonteeltaan sekä kepeä että syvällinen, älykäs, hyvyyttä rakastava. Hänessä on valoa ja sielukkuutta. West matkustelee ympäri maailmaa, opiskelee ulkomailla ja väittelee filosofian tohtoriksi, menee naimisiin italialaisen professorin kanssa, asettuu asumaan huvilaan Toscanan maaseudulle, saa lapsen, kirjoittaa kolme romaania. Hänen elämänsä vaikuttaa sadulta, mutta Paavilainen kertoo myös sadun kääntöpuolesta. Lopulta West sairastuu alle viisikymppisenä  vaikeaan syöpään ja muutaman vuoden jälkeen kuolee.

  Lukija saa kirjasta myös tietoa, millaista on elää Italiassa suomalaisena. Mitä merkitsee elää kauneuden keskellä? Paavilainen kirjoittaa Katarinan oppivan, että kaikki mitä elämässä tekee, voi olla taidetta. Kauneus on äärimmäisyyksiin vietyä puhtautta: muodon puhtautta, makujen puhtautta, värien puhtautta, melodian puhtautta, ajatuksen puhtautta, numeroitten puhtautta, sommittelun puhtautta, kasvonpiirteitten puhtautta, lauserakenteen puhtautta. Katarina on kaiken suhteen täydellisyyden tavoittelija, perfektionisti. Koti ja puutarha ovat järjestyksessä, silitetty miesten paita "jäykkä ja sileä kuin haarniska ja kauluksen reuna veitsenterävä".  Myös kirjoittamiseen kohdistuu täydellisyyden vaatimuksia.

  Paavilaisen tekstin ohella Vuodet jotka sain -teoksessa on myös laajoja otteita ja lainauksia Katarina Westin keskeneräisistä kirjoista. Näin lukija pääsee lähelle Westiä ja hänen haavoittuvuuttaan, sadun kääntöpuolelle, aikaan jolloin ankarat tuulet puhaltavat. Koskettavaa ja raskastakin on lukea sairastamisen vuosista. Kirjan suljettuaan ei voi muuta kuin ajatella, miten haurasta elämä todellakin on. Siitä kertoo myös se, että ystävästään kirjoittaessaan Paavilainen itsekin sai syöpädiagnoosin.

sunnuntai 1. lokakuuta 2023

36 uurnaa

 Sirpa Kähkösen 36 uurnaa (Siltala 2023) on upea teos. Autofiktioksi sitä kai voi kutsua, mutta kaunokirjallisen siitä tekee tyyli, joka on paikoin runollista, paikoin aforistisen kiteytynyttä, mutta myös huumori ja realistinen kerronta kuvaavat sitä. Kuvatessaan traagisia tapahtumia tyyli on raadollisen mustaa, koska läheisille on tapahtunut järkyttäviä, syvästi haavoittavia asioita, joita ei voi unohtaa. Kirjaa on jo ehditty kiitellä, ja joku arvioi sen olevan Kähkösen paras. 

  Kirjan alaotsikkona on Väärässä olemisen historia. Kähkösen suvussa on taisteltu punaisten, hävinneiden puolella. On osallistuttu paremman maailman luomiseen osana maanalaista kommunistista solua. On lähdetty Neuvostoliittoon ideaalimaata etsimään ja kadottu ikiajoiksi. On oltu bussissa, joka jää junan alle ja saatu elämän pilaava aivovamma." Perkele, periks ei anneta" on toiminut suvun iskulauseena. Lastenkasvatuksen tavoitteena on ollut pistää lapsi matalaksi; aikuinen on aina oikeassa, lapsi väärässä. Kähkönen keräilee sukusanontoja ja ns. kasvatteita: "Naama peruslukemille! Suu poikki! Mikä se sinäkii luulet olevas?"

 Kirjan käynnistävänä tilanteena on äidin kuolema, jota seuraa kertojan suru ja sekä äidin että oman elämän puntarointi. Myös edeltävien sukupolvien historia käydään läpi. Mietteet ovat vuosien varrella hioutuneet kypsän ihmisen tasapainoisiksi ja kiihkottomiksi arvioinneiksi, ja lukija sekä liikuttuu että ihailee tyylikästä pohdintaa. Miten yksityiskohtaisesti ja elävästi Kähkönen muistaakaan asioita! Miten oivaltavasti hän tuo sukunsa asioita esiin, yhdistäen niitä samalla Suomen historiaan. Mutta mitä pitemmälle kirjaa ehtii lukea, sitä enemmän järkytys valtaa alaa. Miten pieni tyttö ja nuori nainen ovatkaan selviytyneet kaikesta kokemastaan; sekä kertojan isoäiti, äiti että kertoja itse.

  Äitiään haudatessaan Kähkönen saa selville, että perhehautaan mahtuu vielä 36 uurnaa. Saman verran  esineitä hän kuvaannollisesti etsii äidilleen turvaksi matkalle tuonpuoleiseen. Niiden avulla kuvataan äidin elämää, keskustellaan vielä viimeisen kerran hänen kanssaan. Kolmantena mukana on Tuonen tytti, suomalaisen kansanperinteen tuonpuoleiseen liittyvä hahmo. 

  Esineitä ovat esimerkiksi lapsuuden villatakki, jäätynyt lanttu, vitsa, tulematta jääneet kirjeet, yönakit, papiljotit ja nailonsukka. Myös tunteita (häpeä, puuttuva nuoruus) ja tapahtumia (yleislakko) on mukana. Punaisena lankana teoksessa on  äidin ja tyttären suhde, joka on siitä vaikeimmasta päästä: satuttava ja traumaattinen. Kertoja yrittää etsiä tähän syitä ja löytääkin, vaikka vaikea on ymmärtää ja antaa anteeksi. Hän piirtää sukunsa aikajanaa, lukee äitinsä päiväkirjoja, rakentaa menneestä mosaiikkia, kokonaisuutta.

  

Näyte kirjasta:


"Anna Heleena sai tässä ullakkohuoneessa yhden niistä isoista itkukohtauksistaan, joihin aina johti pitkäaikainen vaikeneminen ja tunteiden patoaminen. (Minä perin ne häneltä.) Hän oli tullut miniäksi sukuun, jossa kaikki kohisivat mustina mykkinä kuusina, ainavihantina, hidasta väkevää pihkaa haavoistaan valuen, haavoja oli, mutta mitäpä näistä! Keinuttiin sankkana joukkona, varjoja helmuksissa vaalien. Osattiin olla, jylhinä, synkeinä.

  Ja Anna Heleena  oli metsänrinnan haapa, vaalea, haviseva, suorasyinen, pehmeä, joka tuulen soittelema, punaiseksi pakkasessa lehahtava, ei osannut lehdistään kiinni pitää, niissä oli hauraat kannat, ne sirotteli kuusien juurelle matoksi.

  Yritti selvitä, pikkuisineen, sodan keskellä. Anoppinsa kenties tarjotteli avuksi jylhää monologia: Lapset on Jumalan lahja. Ite sain yheksän. Heitä Tuoni on jo niittää ehtiny. Kiittää saisit Luojoo lapsistas, paa käet kyynäspäitä myöten ristiin! Mikä sinulla on kahen kanssa ollessa, muilla on paljon kovempi osa ollu, vaan eihän nämä, nykyset miniät!"

                                                                Sirpa Kähkönen 36 uurnaa  Väärässä olemisen historia

tiistai 5. syyskuuta 2023

Menetetty polku

 Millaista on asua Suomessa muualta tulleena, pakolaisena? Kun oma kieli on vain harvojen ymmärtämä ja kulttuuri vierasta. Kun uutta kotimaata katsoo ulkopuolisen silmin, muukalaisena, juuret jossain kaukana, maassa jonne ei voi enää mennä. Kun epäilykset ja katumuskin valtaavat mielen. Kun tuntee, että on menettänyt jotain arvokasta: polku, jota oli tarkoitus kulkea, on lopullisesti menetetty.  Avuksi saattaa tulla runous, runouden kieli, joka tulkitsee hienovireisesti ja voimakkaasti kaikkia niitä tunteita, jotka on kenties täytynyt piilottaa. Tästä on kyse runokokoelmassa, jonka on kustantanut keravalainen Rosetta Versos.

  Ye Yint Thet Zwen  Menetetty polku (Rosetta Versos 2023, englannista suomentanut Lauri Vanhala, englanninnokset Ye Yint Tin Aung Moe, Zwe Hay Hman ja Mya Than Nyunt) on tekijänsä toinen Suomessa julkaistu runokirja. Tulkkaus on ollut kulmakivenä teoksen kääntämisessä, kertoo takakansi. Sen mukaan kolmekielinen teos ( suomi, burma, englanti) vastaa Ye Yint Thet Zwen, Helsingissä asuvan ei-suomenkielisen runoilijan tarpeeseen kohdata yhteisönsä lukijat.

  Ye Yint Thet Zwe osallistui nuorena kotimaansa 8888-opiskelijoiden vallankumoukseen ja joutui lähtemään Burmasta vuonna 1990. Hän asui Thaimaassa, Malesiassa, Singaporessa ja Japanissa, kunnes asettui lopulta asumaan Suomeen. Menetetty polku -kokoelmaa hallitsee kaipuu ja suru. Kauneuden kauppiaaksi itseään kutsuva runon minä kaipaa kotimaataan ja sinne jäänyttä äitiään. Hän ryypiskelee surussaan kuunvaloa, taistelee kielteisiä tunteita ja sotaa vastaan, huutaa rauhan ja demokratian puolesta. Pienet ja suuret asiat sekoittuvat.  Puut itkevät, auringonlasku luo maalin roiskeita taivaalle, runon minä istuttaa jasmiinipuita, ehkä muistoissaan. Korvissa soivat kyyhkyn siipien läiske ja riikinkukon siipien räpsähdyksen kaiku. Runon puhuja tuntee olevansa haavoittunut lintu, vailla oman parven turvaa.


" Tiellä


  Tiellä Yötön taivas kuuton yö;

  onko ikinä moista nähty?


  Päivinä jolloin ei ole valoa

  käytän itseäni polttoaineena

  ja toivon kaiken vuoksi,

  että liekki pysyy päivisin kirkkaana;

  ennen kuin oikaisen taivutetut

  tai taivutan oikaistut käsivarteni.


  Elämäni liihottaa ajoittain

  kuin lintu korkealla mutta aika ajoin alamaissa.

  Elän kuten mieleni toivoo

  ja kuten äitini, joka laittaa

  kaiken toivonsa paluuseeni

  siltä ilmavalta tieltä.


  Elän sillä tiellä, valon tuolla puolen

  ja päivän päättyessä itken

  alttarin edessä vaimeasti.

  Kuin kyyhkyn siipien läpse

  tai riikinkukon siipien räpsähdyksen kaiku

  se toistuva kaiku kuuluu

  poikansa menettäneen äidin sydämestä;

  se toistuu           toistuu ja toistuu"


                               Ye Yint Thet Zwe  Menetetty polku, Rosetta Versos 2023

Itkevä sade

 Millaista on asua Suomessa muualta tulleena, pakolaisena?  Kun oma kieli on vain harvojen ymmärtämä ja kulttuuri vierasta. Kun uutta kotimaata katsoo ulkopuolisen silmin, muukalaisena, juuret jossain kaukana, maassa jonne ei voi enää mennä. Avuksi saattaa tulla runous, runouden kieli, joka tulkitsee hienovireisesti ja voimakkaasti kaikkia niitä tunteita, jotka on kenties täytynyt piilottaa. Tästä on kyse  runokokoelmassa, jonka on kustantanut keravalainen Rosetta Versos.

  Farzaneh Hatami Landin Itkevä sade (Rosetta Versos 2022, suomentanut Mikko Viitamäki) on tekijänsä toinen runokokoelma. Kirjan esittelyn mukaan Hatami Land on suomalaisiranilainen runoilija, joka työskentelee maahanmuuttajien parissa. Hän saapui Suomeen kiintiöpakolaisena vuonna 1990. Itkevä sade on kaksikielinen: runot ovat sekä suomen että farsin kielellä. 

  Vaikka runokokoelman runot kuvaavat ikävää, kaihoa ja surua, ne virtaavat raikkaina kuin kesäsade. Ne ovat tiiviitä, eleettömän yksinkertaisia. Pakahduttava tunne jää piiloon rivien väliin, kuin hiljaisuuteen. Vaikka runojen miljöönä on kaupunki, niissä on paljon luontokuvia: lumisade, meri, jäätävä tuuli, syksyn lehdet, varis, sade, pääskyset, puun runko. Ne toimivat vertauskuvina alakulon ja vieraantuneisuuden tunteille. Lohtua tuovat lapsi, usko, luonnon kauneus, kevään saapuminen. Runokokoelman viimeinen runo on toiveikas. Runoilija tuntee olevansa kuin viestintuoja,  kahden maan välissä, antaessaan äänen olemattomille.

"Tänä yönä laulan laulun

  olemattomiksi muuttuneille.

  Niin surullisena puhuu

  lauluni.


Tänä yönä laulan laulun

 niille, joita ei ole olemassa.

 Niin monta kysymystä kysyy

 lauluni.


 Tänä yönä laulan laulun

 olemassa oleville.

 Millaisen viestin

 antaakaan

 lauluni

 olemassa oleville.


 Ja minä olen

 olemattomiksi muuttuneiden

 ei-olevien

 ja olevien

 välissä."

                 Farzaneh Hatami Landi  Itkevä sade, Rosetta Versos 2022





sunnuntai 3. syyskuuta 2023

Idylliä, raadollista ja salaisuuksia

 Liina Putkosen Unohdettujen unelmien kirjasto (Tammi 2023) sopii hyvin lomalukemiseksi, sillä se on ihana hyvän mielen romaani.  Siinä on kaikkea kirjojen rakastajalle: miljöönä on kirjasto, kirjoja siteerataan ahkerasti, ne tuovat lohtua ja yhdistävät ihmisiä. Lisäksi siinä on romansseja, perhesalaisuuksia, salaperäisiä patsaita, kirjoihin piilotettuja viestejä ja kirjeitä, metsälampia, puutarhoja ... Päähenkilö on kolmekymppinen Aina Varjoranta, joka suree äitinsä kuolemaa ja ottaa kesäksi Kielokoskelta kirjastonhoitajan työn. Yllätyksekseen hän joutuukin puolustamaan uhanalaista kirjastoa ja saa tuekseen monenlaisia henkilöitä. Kielokoski on idyllinen paikka, mutta sen rauhaa häiritsevät kummalliset ja onnettomat ihmiset, joiden tielle Aina tahtomattaan joutuu. Samalla hän selvittelee salaperäistä menneisyyttään.

näyte romaanista:

"Ulkona kevätilta tuuditti kukat uneen ja nosti usvan peitoksi tuoreelle ruoholle. Kirjaston ikkunoihin heijastui yhä tummempi, levollisempi taivas. Ovelle johtavat kiviportaat kaartuivat vielä vähän leveämpään hymyyn. Vanhat nurkkahirret narahtelivat tyytyväisinä: tervetuloa kirjastoon, Aina. Tervetuloa takaisin elämään."


Aivan toisentyyppinen romaani on Lina Wolffin Riivaus (Otava 2023, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom), jota voi kutsua kauhukirjaksi ja psykologiseksi trilleriksi. Päähenkilö on taustaltaan pohjoismainen ja koulutettu  nainen, joka muuttaa italialaisen miehen perässä Firenzeen. Heidän suhteessaan keskeisintä on seksi, johon väkivalta alkaa sekoittua. Nainen muuttuu vainoharhaiseksi ja mustasukkaiseksi, ja mies alkaa pahoinpidellä häntä. Hän vaatii naiselta täydellistä antautumista ja haluaa rikkoa tämän. Nainen pakenee New Orleansiin uuden tuttavansa Benin luo, mutta joutuu siellä todelliseen hengenhätään.

näyte romaanista:

"Mies puhuu suoraan hänen ruumiilleen, hänen lihalleen. Hänen henkensä voi huutaa täyttä kurkkua, että juokse karkuun, ota jalat alle ja pakene, mutta liha ei tottele henkeä. Liha valitsee oman tiensä, ja koska aine on nimenomaan lihaa, hengen ei auta muu kuin seurata. - - Jälkeenpäin hän tiesi aina menettäneensä jotakin. Kuin olisi kierrellyt likaiset kengät jalassa omissa sisäisissä huoneissaan. Vasenta rintalihasta repii. Joka kerta antaessaan lihan päättää hän menettää osan sielustaan. Se on intohimon hinta. Sielu nuutuu. Arvokkuus nuutuu, kunniallisuus, oma minä, sisin kuihtuu. Vain liha kukoistaa. "


  Kai Aareleidin Tyyni valtameri (S & S 2023, suomentanut Outi Hytönen) kertoo useamman sukupolven ihmissuhteisiin liittyvistä salaisuuksista. Ajassa liikutaan edestakaisin, 1960-luvulta 2010-luvulle. Tapahtumapaikkoina ovat Tallinna, Tartto, Helsinki, Riika ja Leningrad/Pietari. Päähenkilö on Stella, joka on naimisissa Andersin kanssa. Lisäksi seurataan Stellan vanhempien  elämää. Isoäidinkin tarina kerrotaan. Tyyni valtameri merkitsee vertauskuvallisesti unelmien pakopaikkaa. Aareleidin tyyli on rauhallista, aisteihin vetoavaa. Dialogeja on paljon, ajankuvaus on täsmällistä, havainnollista.

näyte romaanista:

"Niinä aikoina äiti kävi Leningradissa niin paljon, puhui Nevan kaupungin kaduista ja kaupunginosista niin tuttuina, että tuntui kuin hänen oikea kotinsa olisi ollut siellä ja se koti, jonka hän jakoi Stellan ja pikkusisko Lauran ja isän kanssa, olisi ollut vain välipysäkki. Stellasta tuntui usein, että jos hän ojentaisi kätensä, yrittäisi ottaa äidistä kiinni, vetää häntä lähemmäs, jäisi aina pieni väli, sormet eivät aivan yltäisi."


perjantai 11. elokuuta 2023

Kirjosiipi

 Kirjosiipi (Enostone 2023) on Leena Sainion kolmas runokokoelma. Runojen yhteisenä nimittäjänä on puhe ja erityisesti puhumisen ja kommunikoinnin vaikeudet. Millaista on, kun puhe jostain syystä ei suju? Kun puheen- ja kielenkehityksen ongelmat, äänneviat, väärinymmärtäminen, ihmissuhdemykkyys ja eri syistä johtuva puheen katoaminen vaikeuttavat ymmärretyksi tulemista ja hankaloittavat elämää. Leena Sainio on jälleen hyvän asialla antaessaan äänen niille, joiden ääni ei kuulu, tässä nopean ja armottomankin viestimisen maailmassa. Lisäksi hän tekee sen tyylikkäästi ja taiten, sävykkäästi, herkkyyttä ja huumoria unohtamatta.  Kirjosiipi-runokokoelma antaa vertaistukea. Se on omiaan pienten lasten vanhemmille, varhaiskasvatuksen työntekijöille, opettajille, kaikille jotka ovat kielen ongelmien kanssa tekemisissä. Mutta se on myös niille, jotka rakastavat kieltä, runouden ilmaisuvoimaista kieltä, jolla Sainio on Kirjosiipi-kokoelmansa kirjoittanut. Kirjosiiven soisi lennähtävän mahdollisimman monen kotiin ja sydämeen.

  Kirjosiiven mittakaava on makrokosmos ja mikrokosmos, suuri maailma ja pieni. Suureen kuuluvat runot  planeetoista, galakseista, tähtihiekasta ja meteoriiteista antaen suhteellisuutta ongelmiin. Mikrokosmos merkitsee äidin huolta lapsestaan, rakkaasta kirjosiivestä, joka ei tunnu oppivan puhumaan. Diagnoosi saadaan ja avuksi puheterapeutti. Äidinrakkaus vahvistuu entisestään ja mieleen nousee kysymyksiä: kuka uskaltaa määritellä normaaliuden? Eikö kommunikoimisen variaatioita voi olla monia? Kokonainen monenkirjava kirjo? Eivätkö tähän maailmaan mahdu kaikki kirjosiivet?  

  Kirjosiiven runot ovat monipuolisia. Niissä esiintyvät  mm. salaperäinen äänentuottotehdas, Veljeni Rikkaruoho, musiikin kieli, puheen jännittäjä, konsulistijargon, tappuratukkainen poika, ärrävikainen, änkyttäjä, rääväsuu, Jakartan papukaija, loukkaavat sanat, sanaravinto, sanojen huutokauppa, valheelliset ja väkivallan sanat, mykkyys, rakastavaisten kieli, kosketuksen kieli ...   Skaala on laaja, laidasta laitaan, samoin myös runojen tyyli ja kielen eri rekisterit vaihtelevat herkullisesti. 

  Sainion runokokoelman muotoa voi kuvailla kehäksi, ympyräksi. Ensimmäisen ja viimeisen osan runot liittyvät toisiinsa ja avaavat ja sulkevat kokoelman, kehäkukkien muodostamaksi seppeleeksi. Kirjosiipi sisältää erittäin kauniita, tunnelmallisia ja koskettavia runoja, joita on varsinkin alun ja lopun sekä  Kirjosiipi-osassa, äidin runoissa lapselleen (joka sitten oppii puhumaan).


"istun kanssasi kalliolla, kirjosiipi

yrität pyydystää perhosta

kiljahtelet ja olet riemuinen

   älä ota, anna lentää

   pitää antaa lentää

kuljemme kaikki suuremman suuhun

mutta sitä ennen lennämme maailman mosaiikissa:

  kirkkaus, säihke, pimeys

  tuulet, sateet, sulat

  sirpaleet


istun kanssasi kalliolla, kirjosiipi

  työnnät mansikan suuhuni

  ja hymyilet lempeästi"


Leena Sainio, Kirjosiipi 2023