Mathilda

 "Jonakin aurinkoisena iltapäivänä me kokoonnumme yhteiskuvaan maalla, kauniin keltaisen kartanon edustalla kukkivat syreenit, ja miehillä valkoiset puvut ja naisilla päivänvarjot ja valkoiset leningit, joiden helmoissa on pitsisomisteita, ja poikien polvihousutkin ovat valkoiset. Lapsia on vaikea saada yhtä aikaa rauhoittumaan valokuvaukseen, mutta se vain huvittaa kaikkia, ja viimein Eliel koppaa levottomimman paitaressun syliinsä. Kuvassa pieni äkäinen kiharahiuksinen tyttö pyristelee irti otteesta, ja sille nauretaan vielä vuosien päästä: tämä oli se kesä, muistatko Eva.

  Minut on tehty juuri sellaiseen elämään, enkä voisi olla siihen valmiimpi."

Näin miettii nuori viipurilainen Mathilda-neito valmistautuessaan häihinsä Eliel Saarisen kanssa. Mitä sitten tapahtui ja miksi elämä ei mennyt toiveiden mukaan; tästä kertoo Milla Ollikaisen biofiktiivinen romaani Mathilda (WSOY 2025). Eliel Saarinen ei ole Mathildan mielestä erityisen komea, mutta hyvin karismaattinen. Aviomies uppoutuu töihinsä eikä anna kaivattua huomiota. Keskenmenon jälkeen suru asettuu Mathildaan asumaan.

  Romaanin näkökulma vuorottelee Mathildan ja Lojan välillä. Loja on Herman Geselliuksen sisar, josta tulee Saarisen toinen vaimo. Mathilda puolestaan avioituu Hermanin kanssa. Aikalaisia hämmästyttäneet kuviot ihmetyttävät edelleen, varsinkin kun kaikki asuvat samassa talossa, kuuluisassa Hvitträskin taiteilijakodissa. Erittäin taitavasti ja epookin henkiin herättäen Ollikainen kuvaa näitä kahta Saarisen vaimoa. Loja on voimakas ja käytännöllinen. Hänellä on taiteensa ja lapsensa, ja hän järjestää juhlia ja osaa ottaa kaikki huomioon. Mathilda on kaunis ja viehättävä, seurapiiriperhonen. Hänen toinen avioliittonsa on onnellinen. Kun Herman kuolee, Mathilda muuttaa Pariisiin. Hänen loppuelämänsä on tuskallinen ja traaginen.

  Ollikaista voi kiittää, että jälleen yksi historian hämärään unohtunut nainen on saateltu pois varjoista valoon. Mathildasta ei ole paljon tietoa, toisin kuin Lojasta. Ollikainen on saanut käsiinsä vanhoja kirjeitä. Vähäiset tiedonmuruset, loistava mielikuvitus ja eläytymiskyky ovat synnyttäneet kauniin ja todenmakuisen romaanin. Mathildaa voi pitää itsekeskeisenä ja oikullisena, mutta häntä voi myös ymmärtää. Romaani kuvaa myös Mathildan ja tämän äidin vaikeaa suhdetta. Vanhin tytär ei koe saavansa tukea ja ymmärrystä. Miten toisin voisi ollakaan, kun äiti määrittelee kirjeessä nuoremmalle tyttärelle Mathildan elämän sisällöttömäksi ja banaaliksi. 

  Ollikaisen Mathilda kuvaa myös tuon ajan naisen vaikeaa asemaa. Mathilda on aikansa vanki, miesten ehdoilla elämään joutuva. Hänen Eva-sisarensa ja  Loja Saarinen sen sijaan löytävät taiteesta itselleen sijan ja tukea.  Paitsi romaani kahdesta naisesta Mathilda on tietysti myös teos Hvitträskistä, joka on melkein kolmas päähenkilö. Kirja päättyy siihen, kun Eliel ja Loja Saarinen tulevat Yhdysvalloista vielä kerran hyvästelemään Hvitträskin.

Neljä naista nuoralla

 Neljä naista nuoralla - Latvian naisten vuosisata (Paperiporo 2024, suom. Mirja Hovila) on runoantologia, joka sisältää runoja latvialaisilta naisrunoilijoilta. Heidät on valittu siten, että jokainen runoilija on syntynyt  1900-luvun eri vuosikymmenellä. Vanhimmat syntyivät Venäjän keisarikuntaan, osa itsenäistyneeseen tai miehitettyyn Latviaan ja nuorimmat maahan, joka oli jo saanut itsenäisyytensä takaisin. He edustavat Latviaa  laidasta laitaan myös maantieteellisesti, vaikka kolme heistä päätyi toisen maailmansodan aikaan maanpakoon.

  Runoilijat sadan vuoden ajalta ovat Austra Skujina (1909-1932), Veronika Strelerte (1912-1995), Astride Ivaska (1926-2015), Vizma Belsevica (1931-2005), Margita Gutmane (1943), Tamara Skrina (1950), Jana Egle (1963), Ruta Mezavilka (1971), Inga Pizane (1986) ja Anna Belkovska (1992). Runot on valikoinut ja suomentanut Mirja Hovila, joka myös esittelee runoilijat. Hän kertoo, että latvialaisilla on läheinen suhde luontoon. Vuodenajat ovat tärkeitä, muutkin kuin lämpimät ja valoisat. Latvialaiset pitävät itseään pohjoismaalaisina, ja tuttuuden tunteen huomaa runoistakin. Latvialaisten naisten elämä on ollut historian saatossa ja nykyaikanakin  tasapainoilua, jopa nuorallatanssia. Huovila toteaa, että Latviassa on tyypillistä, että runoissa viitataan kansanlauluihin tai mytologiaan. 

  Runoantologian runojen maailmaan oli helppo solahtaa, sillä ne päästivät  lukijan lähelle. Tyyliltään ne olivat ns. perinteistä. Mitään kikkailuja ei ollut. Runojen kieli oli kaunista, virtaavaa. Uudemmissa erilaisia sävyjä oli enemmän. Miellyin kaikkiin; oli kuin hyvä ystävä olisi kutsunut vierailulle.  Kultakin runoilijalta oli valikoitu kymmenestä pariin kymmeneen runoa. En ollut aikaisemmin tutustunut latvialaiseen runouteen, joten tästä kokoelmasta oli hyvä aloittaa. Neljä naista nuoralla  sisältää runouden ajattomia teemoja: luontoa, rakkautta, kuolemaa, mutta myös Latvian historiaa ja kansallistunnetta. 

Näytteitä teoksesta:

Vanha nainen muokkaa kukkapenkkiä.

kaukaa kuuluu tykkien kumu.

Hän nostaa päänsä, kotiväki puhuu:

"Huomenna tulee evakuointikäsky."

Mitä jättäisin tähän maahan, josta on lähdettävä?

Kukan siemenen? Pyyhityn kyyneleen?

Kukka avautuu vasta kesällä,

evakuointikäsky tulee huomenna.

(Veronika Strelerte)

"Puut ojentuvat

kuin vihreät kynät.

Kirjoita niillä.

(Tamara Skrina)

syysyöt kuin mustat kaivot

kuin käytävät tässä tilassa

tuntemattomiin suuntiin

salaiset tunnelit tässä ajassa

joiden läpi voi pudota

ja herätä

toisella puolella kirkkaana kesäkuun aamuna

(Ruta Mezavilka)

sinun kyynärpääsi

minun sormenpääni

sinun tuoksusi

minun keskittymisvaikeuteni

niin lempeästi työntyy kyynärpääsi

tähän runoon

minun käteni merkitsee sen muistiin

sekin on kosketus

(Inga Pizane)

Kiitos lämmölle, kiitos valolle

ja syyskuun seiteille,

kiitos ohdakkeille ja saunakukille,

kissoille, hyttysille ja perhosille.

Kiitos niille, jotka säteilivät, 

ja niillekin, jotka tuskailivat.

Kiitos ajureille, kaduille ja oluelle

ja sille oudolle kaukaisuudelle,

johon saa uskoa vain salaa.

Kiitos lumelle, hiekalle ja havuille,

sille mikä on ollut, vielä tulee

tai ei koskaan tule tässä elämässä.

Kiitos latgallien ja liiviläisten kielelle,

Suomen maalle ja Lestenen murteelle kiitos,

sanoille, jotka säilyvät, ja niille, jotka häipyvät.

Kiitos sille, että meidät voi korvata,

muttei unohtaa. Kiitos Rilkelle, Bashoolle ja

Blaumanikselle, etenkin Blaumanikselle.

Kiitos vahakynttilöille ja verenpunalle,

valkeille kirsikoille ja mustille rypäleille,

ilmapalloille ja maamyyräsirkoille,

kiitos toteutuneelle ja mahdottomalle,

myötätunnolle ja raskasmielisyydelle,

alun ja lopun ikiaikaiselle murehtimiselle.

Kiitos siitä, että kaikkea voi itkeä

ja kaikesta voi laulaa.

Kiitos.

(Astride Ivaska)

Neljä naista nuoralla Latvian naisten vuosisata 2024

Try-lingual nature

 Pienen ja ketteräliikkeisen Rosetta Versoksen tarjonta laajeni entuudestaan, kun alkukeväällä ilmestyi Diliana Stoyanovan runokokoelma Try-lingual nature (Rosetta Versos 2025).  Pitkään Suomessa asunut, Bulgariasta kotoisin oleva (sittemmin Tsekkeihin muuttanut) Stoyanova on oikeustieteen tohtori, joka on väitellyt kansainvälisestä oikeudesta Helsingin Yliopistossa. Hän on toiminut aktiivisesti lava- ja äänirunoilijana. Hänen runojaan on julkaistu lehdissä ja antologioissa. Try-lingual nature on Stoyanovan esikoisrunokokoelma.

 Stoyanovan runokokoelma sisältää haikuja kolmella kielellä: suomeksi, japaniksi ja englanniksi. Kokoelman  nimeen sisältyy sanaleikki: "try" voisi tarkoittaa yritelmää ja tietysti myös kolmea. Yritelmä on turhan vaatimaton kuvaus kolmen ( tietojeni mukaan seitsemän) kielen taitajalle. Haiku kysyy kielitajua muutenkin, saati sitten useammalla kielellä. Diliana Stoyanovan haikut ovat viehättäviä ja ottavat kunkin kielen ominaislaadun hyvin huomioon siten, että sama runo  näyttäytyy erilaisena, eri kielellä. Japania en osaa, joten siitä en osaa sanoa, mutta oli mielenkiintoista vertailla suomenkielistä haikua englanninkieliseen. Japaninkieliset haikut on kirjoitettu sekä japanilaisin että latinalaisin kirjaimin.

Try-lingual nature jakautuu neljään osastoon vuodenaikojen mukaan. Alkulehdellä on runoilijan englanninkielinen esipuhe, jossa hän kertoo runojen kirjoittamisesta verraten sitä narukuviot-leikkiin. Se on pikkutarkkaa, eksyttävää mutta myös hauskaa ja mahdollistaa hetkessä olemisen. Haiku käärii sanat, kuin nigiri-riisipallon.

Näytteitä teoksesta:

viipyvä lumi                           

näetkö pehmeää unta             

sulan ajallaan                         

                                               nagori yume

                                               miteiru no ka na

                                               nagori yuki

the lingerin snow

does it dream of falling soft

or of melting down

jos kuvailisin

kesämudasta sateen

lämmintä hajua

                                             atatakai

                                             yuu dachi no ka wo

                                             toraetara

if only i could

photograph the smell of rain

on warm summer soil

                                Diliana Stoyanova  Try-lingual nature 2025

  

Niin kuin se minussa on

 Mira Kreivilän esikoisromaani  Niin kuin se minussa on (WSOY 2025) kertoo Sabina Spielreinin tarinan ja paikkaa jälleen kerran historian naisen mentäviä aukkoja. Nimi on tullut esiin C.G. Jungin ja Sigmund Freudin yhteydessä. Oma tietoni oli ainoastaan, että Sabina Spielrein oli Jungin potilas, heillä saattoi olla rakkaussuhde, mikä aiheutti Jungin ja Freudin välirikon. Kreivilän teosta kutsutaan nykyisin biofiktioksi eli elämäkertaromaaniksi, jossa kohdehenkilöstä käytettävissä olevaa faktatietoa yhdistetään fiktiiviseen ainekseen. Jälkisanoissa Kreivilä kertoo romaaninsa pohjautuvan laajaan taustatutkimukseen. Hän mainitsee myös kaikkien teoksessa olevien potilasmerkintöjen, päiväkirjamerkintöjen, kirjeiden ja otteiden tutkimusartikkeleista olevan peräisin alkuperäismateriaalista. Erillistä lähdeluetteloa ei ole.

  Miten raastavaa ja sydäntä särkevää Spielreinin elämä olikaan! Moninkertaista surua, järkyttäviä tapahtumia, silkkaa tragediaa. Hän syntyi venäjänjuutalaiseen perheeseen vuonna 1885 Donin Rostovissa ja kuoli 1942 kotikaupungissaan saksalaisten sotilaiden murhaamana. Isä oli väkivaltainen ja yritti kaikin keinoin nujertaa vanhimman lapsensa, ja äiti ummisti silmänsä. Perheeseen kuului myös kolme poikaa ja kuusivuotiaana kuollut pikkusisar. Spielrein lähetettiin  mielenterveysongelmien vuoksi Sveitsiin 18-vuotiaana Burghöltzlin psykiatriselle klinikalle, jossa hänestä tuli nuoren Jungin potilas. Sabina Spielrein kiinnostui lääketieteestä ja psykiatriasta potilaana ollessaan, parannuttuaan ryhtyi opiskelemaan ja  laati ensimmäisenä naisena psykoanalyysiin keskittyvän tohtorinväitöskirjan. Hän julkaisi kirjoituksia lapsipsykologiasta ja muista aiheista. 

  Romaani alkaa Spielreinin odottaessa kuolemaa saksalaissotilaiden vangittua hänet ja 27 000 tuhatta muuta juutalaista Rostovissa elokuussa 1942. Joukossa ovat myös Spielreinin tyttäret. Hän käy mielessään läpi elämäänsä lapsuudesta alkaen. Lukija otetaan heti mukaan päähenkilön järkyttävään elämään, jossa rakkaus Jungiin merkitsi elämän kohokohtia, joskin myös surua:

  "Rakkaus ja kuolema, kuolema ja rakkaus. Kummassakin valtava tuhovoima. Sekä elämänkokemukseni että kaikkien niiden tutkimusten perusteella, joita tein, voin sanoa, että rakkaus ja kuolema ovat yhtä pelottavia ja aivan yhtä tuhoisia."

  Kreivilä kuvaa päähenkilönsä pirstoutunutta mieltä taitavasti ja asiantuntevasti, samoin kuin Jungin hoitometodia, joka perustui keskusteluihin. Vähä vähältä potilas alkoi puhua. Hän kuvaili sen olevan kuin harhailua pimeässä silmät sidottuna. Kreivilä kirjoittaa Jungin vertaavan psykoanalyysiä kaivuutyöhön, "jossa mennään maaperän läpi kerros kerrokselta, osutaan kiviin, jopa lohkareisiin, sitten peruskallioon, ja lapio voi hajota ja voimat huveta - sitten vedetään henkeä ja otetaan uusi ase, parempi lapio tai kunnon hakku."

  Jung ja Spielrein ystävystyivät, ja ilmeisesti suhteessa oli romanttinenkin puolensa. Oliko enempää, se ei lukijalle täysin selviä, koska Spielreinin toiveet ja haaveet sekoittuvat hänen  mielessään. Intiimi suhde olisi tietysti ollut moraalisesti väärin ja perustunut valta-aseman väärinkäyttöön. Jung oli lisäksi naimisissa ja kolmen lapsen isä.

  Teoksen lopussa Spielrein odottaa teloitusta. Hän miettii:

  "Nyt voisin kertoa kaiken uudelleen, kertoisin tämän jollain toisella tapaa. Kertoisin sen tällä kertaa kauniimmin. Kertoisin erilaisen lopun, sen, jota olen mielessäni kuvitellut. Siinä sinä rakastaisit minua kunnes kuolema meidät erottaa, ja kuoleman jälkeenkin, sillä minä kuolen ennen sinua."

                             Mira Kreivilä Niin kuin se minussa on 2025

  

Tyylitaitureita

 Rakastan kirjoja, joissa kieli ja tyyli ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin sisältö. Tällaisten teosten kirjoittajia kutsun tyylitaitureiksi. Kaisa Vahteriston esikoisromaani Nieltyjä esineitä (Kosmos 2025) on tyylinäyte, jossa jokainen sana on punnittu. Rakenne on spiraalimainen, samoihin aiheisiin palataan yhä uudestaan. Se kuvastaa myös nuoruutta, jolla ei oikeastaan ole aikaa; kaikki tuntuu olevan pysähtynyt. On vaikea nähdä eteenpäin, vaikka romaanin kertoja kaipaakin muualle. Aika on jähmettynyt pienelle paikkakunnalle, kouluun, kotiin ja joen ympäristöön. Tila ja aika ovat sama asia. Ollaan kuin kuvun alla.

  Nieltyjä esineitä kuvaa nuoruutta ja ensirakkautta. Kaupunkiin 18-vuotiaana muuttanut nuori nainen katsoo taaksepäin, lapsuuteensa ja nuoruuteensa. Hän lähestyy kipeitä ja huumaavan ihania asioita vähitellen, kerros kerrokselta. Tyttö on vanhempiensa ainoa. Äiti vakuuttaa rakkauttaan, mutta on itsetuhoinen. Isä on vankempi mutta hänelläkin on vaikeaa. Tyttö joutuu kannattelemaan äitiään ja kokee, ettei hänellä oikeaa lapsuutta ollutkaan. Ajatukset viiltävät, kuin veitset, joita tyttö ystävänsä kanssa kesätyökseen kaupittelee, kuin esineet, joita äiti nielee. Tyttö puolestaan kaivaa esineitä pihan mullan alle. Kaikenlaista piilotettavaa on perheessä, jossa tyttö voi huonosti. Kuusitoistavuotiaana koettu kiihkeä ja fyysinen rakkaus toiseen tyttöön, Karinaan, on kuin pelastus, mutta kertojan epävarmuus tekee siitäkin haavoittavaa. Aistillinen rakkaus on hienosti kuvattu. Se tuoksuu ja haisee, se maistuu, tuntuu ruumiin jokaisessa kohdassa, se on rakastetun pisamien ihailua, huohotusta.

  Näyte kirjasta:

"Silloin minä äkkiä ajattelin, että kuolisin. Ajattelin, etten selviäisi tästä, en Karinasta, en teini-iästä, en pienestä kylästämme, jossa joki oli viilto kylän halki, jossa vedenpinta laski ja maa kuivui, aivan kuten minunkin sisältäni nesteet haihtuivat helteessä niin että kaikki pakkautui yhä tiiviimpään muotoon, tunteet varsinkin. Ajattelin, etten selviäisi hengissä lapsuudestani, joka kuitenkin oli jo mennyt. --

  Minun teini-ikäni - maa vailla nimeä, halkeileva ja harmaa. Sietämättömien lämpötilojen koettelema.

  Minun lapsuuteni - tyhjä kohta kartalla."

                                    Kaisa Vahteristo Nieltyjä asioita 2025

Toinen tyylitaituri on Harry Salmenniemi. Trilogian päättävässä romaanissaan Valohammas (Siltala 2025) hän kuvaa yhtä kesäistä päivää ja lapsiperhearkea. Kirjan kertoja, kirjailija-perheenisä, osallistuu tasavertaisesti vaimonsa kanssa arjen pyöritykseen. Tämä kuvataan tarkasti, havainnollisesti, ilmavasti. Lukija ilahtuu täsmällisesti ilmaistuista havainnoista ja tunteista. Perheen kolmevuotias Joel on kyselyiässä, ja isä vastaa ihanan kärsivällisesti hänelle. Heillä on yhteisiä tarinan-ja vitsinkertomistuokioita. Puolivuotiaan Emman vastapuhjennut hammas hohtaa valoa. Kertoja on  tietoinen kaiken ohikiitävyydestä ja osaa arvostaa hetkessä elämistä. Arki säteilee hänelle kauniina ja kiitollisuuden arvoisena. Aistit ovat auki joka hetki.

Näyte kirjasta:

"Aurinko sai maiseman näyttämään Joaquín Sorollan maalaukselta. Se läikitti kaiken. Mikään ei ollut itsensä väristä: kaikki oli hohtavaa, hekumallista pintaa. Niin paljon värejä ja niin upottavia näkymiä, ettei sitä kestänyt. Varjoja ei ollut missään: valo kaikui. Siellä täällä metsiköiden keskellä oli rantahiekkaa ja leikkiviä lapsia, auringonvarjoja. purjeiden jälkikuvia."

                                         Harry Salmenniemi Valohammas 2025

Salli Karin romaanin Vedestä ja surusta (Siltala 2024)  päähenkilö on 34-vuotias nainen, jonka elämä on järkkynyt hänen sairastuttuaan 27-vuotiaana rintasyöpään. Hän on matkustanut taiteilijaresidenssiin Islantiin kahdeksi kuukaudeksi. Tulivuoriperäinen Islanti ja sen karut maisemat toimivat vertauskuvana kertojan sisäiselle maisemalle ja tunteille. Karin tyyli tuo mieleen japanilaisen niukan ilmaisun. Se on hyvin hienostunutta, lyyristä, vähässä paljon sanovaa. Kertojan sairauden jälkeen asioiden tärkeysjärjestys on vaihtunut, ja nainen tuntee etääntyneensä kaikesta ja kaikista niin etäälle, "että ympärilläni on vain kiveä ja tuulta." Hän viettää paljon aikaa järvessä, meressä, altaissa, kuumissa lähteissä pohtien samalla kokemaansa.

Näyte kirjasta:

"Vesi väistää, painaa ja nostaa, ja kuitenkin siitä saa otteen. Vesi tuntee ajatuksen painon. Kun rintakehää painaa ajatuksen verran, lantio nousee. Kelluminen alkaa, kun on valmis uppoamaan, vesi tietää, milloin siihen luotetaan. Kelluessani muutun rajattomaksi ja sulan pois, olen sokerista tehty. Tuuli kulkee iholla kuin nuuskiva eläin."

                                          Salla Kari Vedestä ja surusta 2024

Silja Järventaustan runokokoelma Vuorosana pihapiirissä (Teos 2025) on tyyliltään runsas ja rehevä, kuin kuvaamansa luonto. Runojen puhuja ahmii luontoa, hän haluaa olla enemmän kuin vierailija. Hän tarkkailee luontoa kaikilla aisteillaan; ihastelee peltoa, niittyä, metsää. Luonto on iso elävä pääosan esittäjä puhujan silmissä. Rakastin Järventaustan tyyliä ja sen puhujaa, joka on liikuttava kaikessa innossaan ja viattomuudessaan. Tuntuu, että hän on kaupunkilainen, joka on päättänyt ottaa luonnon haltuun, määrätietoisesti. Puhujan suunnitelma on kirjoittaa myötätuntoisesti tuosta kenties vieraasta aiheesta, joka tuleekin tutuksi.

Näyte kirjasta:

"Ojan kouru kiskoo minua edelleen puoleensa.

 Nyt vielä enemmän , koska alan ymmärtää edessä

olevan ryteikön ja kuusikon rajaa. Iltaan mennessä

se tietenkin tummuu.

Jos en nielaise sitä pian, maailma vetäytyy kauemmas:

välimatka suurenee, enkä ennätä

mitenkään sen luokse.

En ehkä tapaa sinua, märät kasvosi.

En ehkä tapaa sinua koskaan. Et pysähdy

pensaikon kohdalla

käänny, jää tunnelmaan."

                 

                           Silja Järventausta Vuorosana pihapiirissä 2025

Perhosen teehetki

 Uusin runokokoelmani Perhosen teehetki (Mediapinta 2025) on ilmestynyt. Se on järjestyksessä kuudes kokoelmani. Perhosen teehetki sisältää teerunoja. Iltapäivätee nautitaan puutarhassa, jossa perhoset lentelevät ja japaninvaahtera hehkuu. Teessä maistuvat jasmiininkukat, metsien kaukainen sini, kuikan huuto ja  poimulehden kastehelmet. Teerunot liikkuvat ympäri maapalloa.

  Kuten aina luin paljon lähdekirjallisuutta kirjaani varten: tietokirjoja ja kaunokirjallisuutta. Aika paljon tietokirjoja teestä onkin kirjoitettu. Pekka Nihtisen Kiinalainen teekirja (en ole lukenut hänen uusinta kirjaansa venäläisestä teekulttuurista Haaveileva teekannu, jonka nimi on Pushkinin runoteoksesta Jevgeni Onegin, sanapari jonka minäkin nappasin runooni, siis jo ennen Nihtistä= runoilijan puolustuspuhe :D), Helena Petäistön Tee teematka, Pirkko Arstilan Teen ystävän kirja, Pirjo Suvilehdon Teehetki ja Sirkka-Liisa Rannan Suomalainen teekirja tulivat tutuiksi. Kakuzo Okakuran Kirja teestä (suom. Minna Törmä) on klassikko, jonka mukaan tee on taidetta. Näin ihana ohje löytyi kirjasta:

 "Juokaamme sillä välin pieni kulaus teetä. Iltapäivän hohde kirkastaa bambut, suihkulähteet pulppuavat iloa ja mäntyjen humina kuuluu pannussamme. Unelmoikaamme katoavasta ja viivähtäkäämme asioiden kauniissa järjettömyydessä."

Kaunokirjallisuuden puolelta oli vaikeampaa löytää teeaiheisia tekstejä. Helena Petäistö viittasi teoksessaan Coletteen teenjuojana ja tietysti myös Proustiin, jonka lehmusteehen kastetusta madeleine-leivoksesta sai alkunsa kirjasarja Kadonnutta aikaa etsimässä. Englantilaisissa kirjoissa nautitaan litroittain teetä ja joissain jopa kello viiden tee. Entä venäläiset klassikot, salainen rakkauteni? Luin uudelleen Anna Kareninan, Jevgeni Oneginin, Kirsikkapuiston, Kolme sisarta ja Vanja-enon, Tohtori Zivagon, ja kappas: musta samovaaritee mainittiin kaikissa. Teerunokokoelmia en löytänyt kuin yhden eli TaoLinin Teen kuiskauksen. Huomasin, että häneltä on ilmestymässä myös uusi teeaiheinen runokokoelma, Teen kutsu.

  Helena Petäistön oivallinen tietokirja Tee teematka, jonka luin heti sen ilmestyttyä 2008, oli silmiä avaava kahdessakin mielessä. En ollut tiennyt, että Ranskassakin on merkittävä teekulttuuri. Tosin Pariisissa matkaillessamme saimme Petäistön matkaoppaasta tiedon, että kaupungissa on kokonainen katu täynnä teehuoneita, ja kävimmekin yhdessä. Toiseksi en ollut tiennyt, että brittien hieno teekulttuuri syöksi perikatoon miljoonat ihmiset Kiinassa ja Intiassa: oopiumilla orjuuttamista ja pakkotöitä epäinhimillisissä olosuhteissa. Teenjuontiin saattoi tulla pieni kitkerä sivumaku.

  Runokokoelmani Perhosen teehetki jakautuu neljään osastoon: Apilamaton aromi, Teen tuoksu hiuksissani, Kaikki kuut ovat lempeitä ja Mansikkavaras teekannun kyljestä. Apilamaton aromi -osassa ollaan puutarhassa, jossa juodaan teetä ja ihaillaan perhosia ja japaninvaahteraa. Runon puhuja määrittelee itseään teen, vuodenaikojen ja niihin liittyvien ilmiöiden kautta. Hän suunnittelee oman teesekoituksensa, jossa maistuvat muun muassa apilamaton aromi ja "tähtien ikilumi, illankultaan jähmettyneet rannat" (Mallarmé). Teenjuonnin lomassa runo valmistuu hitaasti.

  vitkaan putoavat

      sanat

              pisarat lehdeltä

                 neulasten päistä

valkoiset sivut

kohteliaina

                tervetuloa

              täällä on tilaa

ilokurkistus, varova

suunnistaa nurmikolle

elpynyt sana

                     kuin teekukka

     avautuu

                     lehti kerrallaan

  

Teen tuoksu hiuksissani -osassa esitellään mm. Oriental Beauty, valkosilmuinen oolong,  runon puhujan teemuistoja lapsuudesta alkaen sekä suomalainen teesekoitus, jossa on esimerkiksi saunavastan koivunlehtiä ja suon tuoksu.

  lapsuuteen, Lauttasaareen

puut kantavat hedelmää, vaniljaa, suklaata

     koivuissa paljon leppäkerttuja

               lentävät ison kiven juureen

     niin lentävät koivun lehdetkin

                   syksyisin kuin

hunajalinnut    tuulen mukana

      katson niitä ikkunasta

kun äiti keittää iltateetä Lipton-pusseista

              linnut taivaalla

minua pyörryttää kun katson

   rajattomaan sokerisineen

liikun ajassa

                vuosirenkaissa

  

Kaikki kuut ovat lempeitä -osaston nimi viittaa Arthur Rimbaudin säkeeseen "Kaikki kuut ovat julmia (, kaikki auringot karvaita). Tällaisia alluusioita ja intertekstuaalisuutta on jonkin verran runokokoelmassani. Kolmannessa osassa on paljon lyhyitä runoja, haikuja ja tankoja. 

kaunis katsella

maalisillan valo on

kullanvärinen

kuin kuppini tuoksuva

juoma, kypsänkeltainen

katson maisemaa

puut ovat pudottaneet

lehtensä, taivas

harmaa, pehmeä sencha

villapuseronani

William Morrisin tunnettu (kuvio, tapetti, kangas) Mansikkavaras (Strawberry Thief) koristaa myös teekannuani ja pääsi mukaan runoon ja neljännen osaston nimeksi. Se tarkoittaa siis lintua. Neljännessa  osassa ollaan mm. puutarhakutsuilla, kello viiden teellä. Kunniavieraina ovat jaarli Charles Grey II (Earl Grey -teen sekoituksen luoja), Bedfordin herttuatar Anna (kello viiden teen alullepanija), John Montagu, neljäs Sandwichin jaarli (jonka palvelijaa pidetään voileivän, sandwichin keksijänä), Bennetin sisaret (Jane Austenin romaanista), Liisa ja Hullu Hatuntekijä (Lewis Carrollin kirjasta) ja Petteri Pupu (Beatrix Potterin lastenkirjasta). Neljäs osa on muutenkin "kirjallinen": siinä viitataan myös venäläisiin klassikoihin, Aleksis Kiveen ja kiinalaiseen ja japanilaiseen teekulttuuriin. Eli näin tulee tuo takakannessa luvattu maailmanympärimatka osapuilleen tehdyksi. :D

kanervakankaan kukkasista

hautuu iltatee

ikävyyden viimatuuli

ikkunaan naputtaa

yksisilmäpeikko

seuraan pyrkii

viherjäniitut harmaantuu

ihanainen impi

Kiven luo ei löytänyt

kaunokihara kulki pois

sammutti armaan päivän

laski vielä kanerville

lumivalkean liinan

Ursula Anttila-Halinen Perhosen teehetki 2025

  

   

  

HUKKA NUKKA TUKKA

 Miia Toivion runokokoelma  HUKKA  NUKKA  TUKKA (Teos 2024) hyödyntää kekseliäästi klassikkosatua Punahilkka ja susi. Minusta kaikki satujen uudelleen tulkinnat ovat riemastuttavia, niin kuin tämäkin kokoelma. Koska on kyse runoista, tärkeintä on tietysti runokieli ja sen keinot. Mikäli oikein ymmärsin, runokirjan teemana on lapsuus ja sen muistelu. Muistelu tapahtuu hajottamalla lapsuus osiin, pienimällä se. Myös mielikuvitus otetaan avuksi.

  Runon puhuja on sekä Punahilkka, metsästäjä, isoäiti että susi. Koska runo ei ole kertomus, se pysähtelee, kerää yksityiskohtia, laajentaa niitä, eksyy sivupoluille, kiertelee, kaartelee, seuraa assosiaatioita, ei pääse perille. Lapsuus on kuin palapeli, jonka palat ovat toisiinsa sopimattomia. 

  Välillä  lapsuus ja sen aistivoimaisuus saavutetaan:

" Olen keväänkeveä ja juoksen vastaleikatun nurmikon halki ja tulen kauttaaltaan vihreäksi, niin kuin olisin alkuperäinen elävä, nupustaan ulos työntynyt lehti, ja päivä ilman hampaita, ilman paksua täkkiä pään päällä pelkkää mansikankukan tuoksua, maasta nostettuja kananmunaperunoita, sitä kaivattua lapsuutta, kun kaikki juoksivat vapaina pelloilla ja ojanpientareilla - -."

Mutta toisenlaisia muistojakin on. Runon puhuja haluaa olla susi, joka nielee kaiken, sillä "tarina syntyy vasta minun mahassani." Kirjailijakin on kuin susi, joka haluaa syödä kaiken ja sitten sulattelee keräämäänsä aineistoa. Runokokoelmassa on myös metataso eli runon puhuja viittaa usein kirjoittamiseen ja lukijaankin. 

" Vaikka minä se olen, joka kertoo tämän sadun, se olen minä joka nuokkuu tämän tyynyn alla, piilossa, valmiina, saaliinhimoisena. Se olen minä, jonka hampaista heijastuu lyhyt tyttö, jonka korvat ovat kasvaneet iltasadun läpi, jonka reidet ovat paksut ja mureat. Ja se olen minä, joka seisoo tämän säröisen tarinan edessä kuin kuvastimeen heitetyt monet kivet - -."

HUKKA  NUKKA  TUKKA  on kerta kaikkiaan ihana runokokoelma, tykästyin siihen vallan mahdottomasti. Se käyttää taitavasti kaikenlaisia runon keinoja, ihastuttaa lukijaa monipuolisuudellaan. Runojen kirjoittajille se käy hyvin myös esimerkkinä siitä, miten muistoistaan voi kirjoittaa. Niistä voi ammentaa pohjattomasti, hauskasti, vinosti, epämääräisesti, takellellen ja kauniisti.