Romaanihenkilön elämä

 Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin Romaanihenkilön elämä (WSOY 2026) on mahtava tietopaketti  henkilöhahmoista ja niiden merkityksestä romaanien maailman ja merkitysten luomisessa. Esseeteos on kirjoitettu vuoropuhelun muotoon, ja aihepiiriä lähestytään sekä tekijän että lukijan näkökulmasta. Oppikirjaksikin sopiva teos on erittäin analyyttinen ja asiantunteva. Runsaiden esimerkkien takia se ei kuitenkaan ole liian teoreettinen. 

  Romaanihenkilön elämä jakautuu neljään päälukuun. Ensimmäisessä käsitellään tekijöiden omaa suhdetta henkilöhahmoihin kirjailijoina ja lukijoina, toisessa tarkastellaan päähenkilöitä ja päähenkilöiden asemaa romaanien kerronnassa ja maailmassa. Kolmas luku on omistettu sivuhenkilöille romaanin verkoston osina ja kerronnan välineinä, neljäs luku puolestaan erilaisille kertojille ja kertojatyypeille romaanien rakennetekijöinä. Teoksen loppupuoli (s. 233-355) sisältää pienoisesseitä eli kiehtovasti ja mielenkiintoisesti analysoitua uudempaa ja vanhempaa suomalaista ja ulkomaista kirjallisuutta.

  Lukijalle-aloituksessa tekijät painottavat, että  teoksen lähtökohtana on tuoda esiin sitä, mitä tekijät ovat lukeneet ja ajatelleet lukemastaan. Tapa kirjoittaa on enemmänkin ihmettelyä romaanin loputtomien mahdollisuuksien ja ilmenemistapojen äärellä kuin oppinutta tietämistä.

  Romaanien toiminta ja jännitteet rakentuvat henkilöhahmojen sisäisistä kokemuksista ja keskinäisestä vuorovaikutuksesta. Toiminnan ja jännitteiden ympärille punoutuvat romaanien aiheet, teemat ja symboliikka. Vaikka romaanihenkilöt ovat kuvitteellisia, niiden tapa kokea maailma saattaa muistuttaa läheisesti omaamme. Useimmat lukijat kiinnittyvät päähenkilöön eli protagonistiin. Lisäksi on kiinnostavaa tarkastella, kuinka henkilöt rakentuvat kielen ja kerronnan keinoin.

  Kirjailija suhtautuu henkilöhahmoihin kerronnan välineinä, proosatyökaluina. Vuolan mukaan niiden tärkein ominaisuus on liike, joka tulee esiin toiminnan ja puheen kautta. Hahmot ovat tekstin, rakenteen ja polyfonian eli moniäänisyyden osia. Romaanihenkilö on dynaaminen keino jäsentää teoksen fiktiivistä maailmaa ja saattaa kompleksisia elementtejä yhteen. Lukijan mielikuvitus antaa henkilöille uusia merkityksiä, jolloin ne voivat kasvaa autonomisilta vaikuttaviksi. Melender kirjoittaa, että pyrkii ottamaan lukemastaan mahdollisimman paljon vaikutteita, joita sitten muokkaa ja kehittelee. Henkilöhahmot ovat eräänlaista kierrätysmateriaalia, kun sadat tai tuhannet kirjat puhuvat romaanien läpi.

  Päähenkilö ei ole sama kuin kertoja, joka käyttää kerronnallista valtaa. Päähenkilö on Vuolan mukaan kiintopiste, joka on lisätty valituilla keinoilla ja valituista syistä rajattuun ja kuvattuun todellisuuteen ja jonka asemaa tuossa todellisuudessa eli romaanin fiktiivisessä maailmassa erityisesti lähdetään tutkimaan. Päähenkilön todellisuudesta tekemää tulkintaa koskeva kehityskulku on se muutos, jota taiteellisessa, filosofisessa, psykologisessa ja esteettisessä mielessä tutkitaan. Päähenkilö voi olla myös moraalisesti arveluttava, Melender muistuttaa. Tästä syystä onkin tärkeää erottaa toisistaan kirjailijan maailmankuva, teoksen maailmankuva ja teoksen päähenkilön maailmankuva.

  Päähenkilöitä voi olla enemmän kuin yksi. Moniäänisyyden avulla kerrontaan on mahdollista saada ristivalotusta ja syvyysvaikutelmaa, ääniä ja vastaääniä. Myös yhden henkilöhahmon romaaneita on, esimerkiksi romaaneissa, joissa hallitsee sisäinen monologi tai kirje- tai päiväkirjamuoto.

  Sivuhenkilöt toteuttavat romaanissa jotain tiettyä tehtävää ja  määrittyvät kokonaisuuden osina. Usein niiden avulla kuva päähenkilöstä täydentyy. Sivuhenkilöt ovat verkosto, jonka säikeet johtavat päähenkilöön. Heihin voi tiivistyä jotakin pinnanalaista, häilyvää ja sanomatonta. Muutoksesta kertovissa tarinoissa tärkeimmät sivuhenkilöt tukevat tai vastustavat päähenkilöä eli ovat klassisia apuvoimia tai vastavoimia eli antagonisteja. Joskus sivuhenkilö ei näyttäydy, mutta sillä voi silti olla suuri vaikutus tapahtumiin. Poissaoleva henkilöhahmo (offstage character) voi olla kadonnut, kuollut tai kuvitteellinen. Romaanihenkilö voi olla myös eläin, esine, luonto. Mikä tahansa voi romaanissa puhua, saada äänen.

  Kaikki romaanissa on tietoista konstruktiota. Romaanin kertoja vaikuttaa suuresti lukijan käsityksiin ja tulkintoihin teoksen fiktiivisestä maailmasta , tapahtumista ja henkilöhahmoista. Romaanin kerronnallinen asema on aina luotu eli kuvitteellinen. Tiedon kommunikoiminen lukijalle on kertojan ydintehtävä. Kertoja voi olla jokin kertomuksen henkilöistä (tai sitten ei). Hän voi välittää lukijalle luotettavaa tai ristiriitaista tietoa, kommentoida omaa kertomustaan tai olla puolueeton. Kertoja päättää myös asioiden kertomisjärjestyksestä. Romaanikerronnan punainen lanka ei kuitenkaan ole mitä kerrotaan vaan miten kerrotaan.

  Ilmiötä, jossa kerronta suodattuu henkilöhahmon tajunnan kautta, kutsutaan fokalisaatioksi (vanha termi on "näkökulma").  Fokalisaatiota koskevilla valinnoilla on mahdollista säädellä lukijan emotionaalista suhdetta kertomukseen, Vuola huomauttaa. Se on välitystoimintaa, jossa on kyse siitä, miten fiktiivisen maailman todellisuus lukijalle esitetään eli tuon todellisuuden tulkinnasta. 

  Kaikkitietävä kertoja ei ole sama kuin kirjailija vaan konstruktio, jonka kirjailija luo romaania liikuttavaksi voimaksi, kerronnan välineeksi. Se kykenee kertomaan eri paikoissa samaan aikaan tapahtuvista asioista tai ajallisesti menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden asioista. Kaikkitietävä kertoja voi halutessaan tunkeutua henkilöiden mielen sopukoihin eli sellaisiinkin tunteisiin ja ajatuksiin, joita henkilö ei lausu ääneen. Melender käyttää termiä kokoava kertoja, joka tiedostaa rajoitteensa, eikä teeskentele tavoittavansa suuria totuuksia. Se sopii hänen mielestään paremmin nykyaikaan kuin perinteiseen realismiin, joka nojautui lineaarisuuteen, kronologiaan ja kaiken kattavuuteen.

  Kertoja voi olla havaittavuudeltaan piilevä tai tunkeileva tai eriasteisesti jotakin siltä väliltä. Objektiivisen kertojan ääni on puolueeton: kertoja ei paljasta omaa suhdettaan kuvattavaan, ei selitä, ei ota kantaa, ei arvostele eikä tulkitse. Melender nimittää subjektiivista kertojaa totaalikertojaksi, koska se hallitsee äänellään ja tajunnallaan paitsi kerronnan virettä myös romaanin estetiikkaa, etiikkaa ja mielenmaisemaa.

  Sekä Vuola että Melender ovat sitä mieltä, että tarinoiden sisältöä tärkeämpää on se, miten ne kerrotaan, minkälaisen persoonallisen säväyksen romaani synnyttää kielellisillä ja kerronnallisilla keinoillaan, koska kirjailijan työ perustuu sanoihin, ei aiheisiin. "Ei ole kiinnostavia henkilöhahmoja, on vain kiinnostavasti luotuja henklöhahmoja."

  

Tammifilosofit

 Mitä saadaan, kun yhdistetään neljä läpi ajan matkustavaa filosofia, omalaatuinen 11-vuotias poika, hänen hukassa olevat vanhempansa, ihana isoäiti ja kaamea isoisä, elävä tammimetsikkö, joukko karikatyyrimäisiä piirteitä saavia sivuhenkilöitä?  Keitos maustetaan lisäksi satiirilla, mustalla huumorilla, historiallisilla anekdooteilla,  kolmella kuolemalla, kuumalla romanssilla, tulipaloilla ja ripauksella maagista realismia. Tulokseksi saadaan Leena Sainion maanmainio uutuusromaani Tammifilosofit (Reuna Publishing House Oy 2026), jota luonnehditaan satiirin kaltaiseksi tragikomediaksi.

  Sainion teos sijoittuu pienelle eteläsuomalaiselle paikkakunnalle. Kesäkuun alussa tammimetsikössä tapahtuu outoja: filosofit Petrus, Arsene, Marcantonio ja Salvador tupsahtavat suureen tammeen, jonka latvaan asettautuvat asumaan. Tästä käynnistyy hurja ja mielikuvituksellisia käänteitä saava tapahtumien virta, eikä mikään jää ennalleen. Teoksen tyyli on nautittavan nasevaa, ilmeikästä ja humoristista. Välillä on herkempiä kohtia, kun esimerkiksi kuvataan kesäistä luontoa, tammimetsikköä ja Emilin ja Petrus-filosofin välille kehkeytyvää ystävyyttä, jossa kaksi rehellistä, aitoa ja toisiaan kunnioittavaa sielua löytää toisensa.

  Teoksen henkilöiden käyttämä kieli on myös keskeisessä osassa: kielen rekistereiden kirjo on laaja. Filosofit puhuvat omaa kultaista kieltään, jota kaikki eivät ymmärrä. Se on kauniin vanhahtavaa suomea käännettyine sanajärjestyksineen.  Emil puhuu huolitellusti, muita ärsyttävän pikkuvanhasti. Hänen kaveriensa Jaakon ja Keken kieli on töksäyttelevää fak-suomea, Keken isän Seppo Leikaksen taas bisnesjargonia. Myös mölyapinoiden kielellä on kirjassa merkittävä tehtävä. Emilin isän Tuomon epäkiitollisena tehtävänä on työssään kääntää vanhempaa suomalaista kirjallisuutta, erityisesti runoutta, nuorisokielelle. Hän tuntee tunnontuskia häpäistessään mestarien säkeitä anglismeilla ja uudissanoilla.

Leena Sainio on kirjoittanut ratkiriemukkaan teoksen, jonka vauhti suorastaan huimaa. Hänen kertojanlahjansa ovat vailla vertaansa. Tammifilosofit kertoo sekä fabuloinnin ilosta että kyvystä liikuttaa. Se on niin omalaatuinen ja uniikki teos, etten ole vastaavaa koskaan aikaisemmin lukenut. Tammifilosofit kutkuttelee lukijan nauruhermoja ja saa pohtimaan syvällisiä: ihmisissä on aina enemmän kuin miltä päällepäin näyttää. Onko henkisellä kilvoittelulla merkitystä?  Saavatko pahat teot palkkansa? Entä hyvät? Onko filosofialla ja sen tietämyksellä vielä sijaa nykymaailmassa? 

Näyte teoksesta:

"Kuten jo mainitsin, ignoramus et ignorabimus, emme tiedä emmekä koskaan tule tietämään. Kaikella puolensa on. Minulla Petruksen kutsumanimi on. Näin muinoin Tigriksen törmällä kuulin."

  Sitten hän osoitti synkkäkatseista pannumyssyukkoa, joka tuijotti Emiliä herkeämättä harmaiden kulmapehkojensa alta.

  "Tuo yrmykkä Salvador lienee, ainakin vielä hiljattain oli. Hänestä koskaan tiedä ei. Vieressään Arsene, hoikka kuin pajunvitsa, venyy vaan tuskin paukkuu. Parantaja parhain."

  Kyömynenäinen Arsene todella näytti pajunvitsalta. Verisuonet kulkivat selvästi ihon läpi ja riutuneet kasvot viestivät väsymystä. Arsene vaikutti myös näkevän pälyilevillä silmillään sellaista mitä muut eivät nähneet.

  "Kaiketi filosofeja olemme", hän puhui erikoisella nuotilla. "Näemme ja kuulemme. Miten ihmisen mieli taipuu, taipuu...vaan raks! katkeaa, jos väärästä puusta veistetty on."

  Sitten Petrukseksi nimetty osoitti pulleaa miestä, joka roikkui oksasta pää alaspäin laiskiaisen tapaan.

   "Päätään Marcantonio hoitaa, alaspäin aivojen vietti, ylöspäin mieli ja kunnia", hän sanoi, kohautti harteitaan ja huokaisi. "Marcantoniolla henkistyminen vielä pahoin kesken on."

  "Mistä te olette tulleet?"  Emil sai kysytyksi. Ukot vaikuttivat hieman pelottavilta, mutta silti hän tunsi olonsa turvalliseksi. Erityisesti Petrus vaikutti luotettavalta.

  Kaikki  neljä katsovat suoraan Emiliin, ja hänestä tuntui, kuin miesten terävät silmät olisivat lävistäneet hänet. Petrus, joka oli selvästi sosiaalisin ja vaikutti jonkinlaiselta johtohahmolta, puhkesi taas puhumaan:

  "Me muista emme. Kaikkialta. Mundus magnus est. Maailma suuri on." Ja hän teki oikealla kädellään ilmaan laajan kaaren.

             Leena Sainio  Tammifilosofit 2026

 

Talvikappeli ja Runoilijan veisu

 Joel Haahtelan uusin teos Talvikappeli (Otava 2026) on kaunis ja hengellinen, tekijänsä edellisten teosten tavoin täynnä punnittua viisautta ja syvyyttä. Tyyli on lumoavaa: vähäeleistä, tarkkaa ja koskettavaa. Talvikappeli sijoittuu Pohjois-Italiaan, vuoteen 1348. Päähenkilö on freskomaalari, joka on saanut ruhtinaalta tehtäväksi maalata kappelin seiniin freskoja. Apunaan hänellä on kaksi orpoa veljestä Matteo ja Giovanni.

  Ruhtinas, joka ei itse ole paikalla, on toivonut, että freskot keskittyisivät Kristuksen viimeisiin päiviin, kärsimykseen ja ylösnousemukseen. Ruhtinaan vaimo, Signora, on menettänyt puhekykynsä poikansa kuoltua ruttoon. Myös perheen toinen lapsi, tytär, on kuollut. Ruhtinas kysyy kirjeessään freskomaalarille, voiko ihminen saada syntinsä anteeksi rakentamalla kappelin. Vähitellen käy ilmi, että sekä ruhtinas, tämän vaimo että freskomaalari ovat syyllistyneet raskaisiin synteihin ja joutuvat tekemään tiliä itsensä kanssa. Onko sovitus mahdollinen; tähän Talvikappeli omalta osaltaan vastaa.

  Lukija saa tietää Freskomaalarin lapsuudesta: tämä on ollut intohimoinen (hiekkaan) piirtelijä. Mestari Filippo saa kuulla tästä ja ottaa hänet mukaansa opettaakseen tälle maalarin ammatin. Värejä haetaan luonnosta. Freskomaalarin työ valmistuu hitaasti, ja pohdinnat siivittävät sitä. 

  "Maalari siirtää taivaan seinälle, seinä muuttuu taivaaksi. Muuttuvasta tulee muuttumatonta, sinistä tarttuu sormenpäihin."

  "Mestari Filippo opetti minut rakastamaan työn yksitoikkoisuutta, koska siihen on kudottu elämän täyteys. Toistuvuudesta mieli löytää suojan, turha jää ulkopuolelle. Työn sisällä kaikki on selvää ja ongelmat ratkaistavissa. - - Jos maalaamisessa on mukana rukous, se on hyödyllistä. Jos rukous puuttuu, maalari piirtää tyhjiä kuvia tuuleen saamatta aikaan mitään pysyvää."

  Talvikappelin ulkopuolella on ristiriitainen ja raskas elämä, ja väkivallan uhka ja kuolema ovat koko ajan läsnä. Elämä ei ole helppoa. Rakkaus, taide, luonto ja usko tuovat teoksen henkilöille kuitenkin toivoa.

  "Numen adest ¨- Jumala on täällä. Hän ilmoittaa itsensä iltaisin tuoksuvassa ruohossa, puhkeavissa myrtinnupuissa, villeissä hyasinteissa, orvokeissa ja kämmeköissä. 

  Hän ilmoittaa itsensä yön syvimmässä hetkessä, vuosien kulumisessa ja pehmeästi lankeavassa sateessa."

"Kaunein maalaus on yksinkertainen ja harras, mutta samalla hiljaisen juhlallinen ja ehdoton. Siihen on kirjattu luonnon olemus ja kuvattavan hetken täyteys. Se on ilmoitus toisesta maailmasta, jossa totuus on kirkas ja selkeä."

                                Joel Haahtela Talvikappeli 2026

Katja Seudun Runoilijan veisu (WSOY 2026) on hänen viides runoteoksensa.  Etukannen liepeessä kerrotaan, että Seutu on koulutukseltaan kirjallisuudentutkija ja että hän ollut mukana muokkaamassa Psalmien kirjan nykysuomeksi Suomen Pipliaseuran VT2028 -hankkeessa. Runoilijan veisussa runon puhuja keskustelee psalmien kirjoittajan kanssa. Psalmien vanhahtava uskonnollinen tyyli vaikuttaa hänen runoihinsa. Runon puhuja vertaa elämäänsä ja käännöstyötään ennen ajanlaskua eläneen psalmien kirjoittajan elämään.

"En tiedä, kuka olet, muukalaiseksi itsesi tunteva. 

 Tervehdin sinua kuitenkin, kuvittelen sinut sinne,

 kuvittelen sinut kirjoittamassa siellä, missä kuuma tuuli

 puhaltaa hiekkaa, vierautta minun ei tarvitse kuvitella."

Kääntäminen vertautuu ruumiilliseen työhön:

"Istutan, puran, käärin huopaan, siirrän,

  louhin kilkutan sanoja irti,

  kuuntelen kaivoskuilun kaikuja,

  riipun, liidän aarteideni yllä, seurassa, parissa."

Runoilijan veisussa käytetään paljon pellon ylittämistä vertauskuvana. 

"Sinä,

  olisin voinut ajatella, että laulusi ovat pelto, jota ei voi ylittää.

  Mutta olit koko ajan äänessä, puhuit, joten ymmärsin sinun olevan

  pikemminkin elämäksi kuin kuolemaksi. 

  Mitään selviytymiskeinoja et ole opettanut. Kun suunnittelen reittejäni,

  minun on tehtävä se yksin ja oman pääni mukaan.

  Elämästä sanotaan, että sitä ei voi kuin peltoa ylittää.

  On onnetonta vitkastella

  ja vaarallista jatkaa matkaa."

Katja Seudun Runoilijan veisussa on jotain samaa kuin Haahtelan Talvikappelissa. Ne ovat molemmat kauniita ja hengellisiä. Tyylissäkin on samankaltaisuutta eli eleetöntä, kirkasta, puhuttelevaa, pohtivaa.  Luonto on kummassakin tärkeässä osassa.

"Minun veisuni:

  Meri, ja kaikki mitä siinä on,

  niitty, ja kaikki mitä siinä on,

  pelto, ja kaikki mitä siinä on

                     jokainen korsi, kiuru

                     jokainen korsi, kiuru

                     korsi, kiuru, leivonen"

                      

                    Katja Seutu Runoilijan veisu 2026

  

Näköisyys

 Leena Krohnin uusin teos Näköisyys (Teos 2026) on sujuvasti kirjoitettu, ajatuksia herättävä, viihdyttävä, filosofinen, hauskakin eli kaikkea mukavaa samassa paketissa. Se on aika ohut (157 sivua), mutta olen huomannut, että mitä ohuempi kirja, sitä taitavampi, hienostuneempi ja mietitympi on yleensä kirjan tyyli.  Krohnin tyyli miellyttää erityisesti, sillä tuntuu, että joka sana on punnitusti paikallaan, mikä aiheuttaa lukijassa nautinnon väristyksiä.

  Rakenne pitää Näköisyyden tiukasti lukijan hyppysissä. Vähemmän tunnettu taiteilija Horkka saa kuuluisammalta kollegaltaan toimeksiannon: hänen tulee maalata tämän ateljeessa tilausmuotokuvia, joita Lysander ei itse ehdi tai halua. Ja niin sitten lukijalle esitellään kohde kerrallaan: kirjailija, tuomari, influensseri, guru, palkkamurhaaja, 101-vuotias isoäiti ja tämän kaksi lastenlasta, tekoäly, varakas toimitusjohtaja, unettoman unen herra eli anestesialääkäri. Krohn tuo heidän kuvailussaan esille ajankohtaisia (ja tulevaisuudenkin)  asioita, joille lempeästi ja hieman satiirisesti hymyillään: robottinuken käyttö, kirjallisuuden modernit suuntaukset (kraattinen teksti, dynaaminen lukija), itsekseen ajavat autot, latinan opetuksen lopettaminen yliopistossa, vesihanasävellys, influensserikulttuuri, therian-ilmiö jne. 

  Myös Krohnille ominaista filosofista pohdintaa luodaan henkilöhahmojen kautta. Hovioikeuden tuomari miettii syyllisyyttä, pahuutta, hyvyyttä ja tekojen seurauksia, itsensäkehittäjä on sitä mieltä, että kaiken mitä meille tapahtuu olemme itse itsellemme aiheuttaneet. Tekoäly pitää itseään todellisena henkilönä, anestesialääkäri työtään lahjana: "Kyltyä, nukahtaa, saada tilapäisesti kuolla, vapautua valveen vaivannäöstä, paeta päivää ja aurinkoa ja itseään, ennen kaikkea itseään, Ja sitten yltyä, palata takaisin valoon ja valveeseen, herätä uudelleen itseensä ja elämäänsä. Jan paluu on mahdollinen juuri siksi, vain siksi, että valve hetkeksi sammui."

  Myös taiteeseen ja maalaamiseen liittyvää on tietysti kirjassa paljon. Taiteilija Horkka miettii värejä, tyylejä ja siveltimiä kuvattavan henkilön mukaan. Väri nimeltä caput mortuum saa ihan oman lukunsa, sillä siihen liittyy raastava muisto, joka "katkaisi yhteydet, lopetti keskustelut, pysäytti viestit ja siirsi jokaisen omaan yksinäisyyteensä."  Lukijaa hämmästytetään sillä, miten ymmärtäväisesti Horkka maalattaviaan kuuntelee ja mitä hän heissä lopuksi näkee: millainen on lopputulos eli henkilömuotokuva ja miellyttääkö se. Teoksessa on pohdintaa näkemisestä ja katsomisesta, kasvojen variaatioista, silmästä, näköisyydestä. Kirjailijana Krohn on myös taidemaalari: pintakerroksen alta löytyy yhä uusia kerroksia: yllättäviä, huikeita, kauniita, surullisia, lohdullisia.

  Päähenkilö, puolietevä taiteilija (kuten Lysander häntä kuvailee) Horkka on sympaattinen hahmo.  Hän on hienotunteinen ja kohtelias. Horkkanimen hän sai kouluaikana, kun palellessaan herkästi pukeutui moniin kerroksiin kuin olisi aina talvisää. Horkka on intohimoinen kauneudenpalvoja ja taiteen kokeilija. Hän tarkkailee ympäristöään ja havaitsee kaikenlaisia yksityiskohtia: " Nostokurkien takana kiiluva tulinen lanka valahti ennen sammumistaan saattueen ylle. Se valoi osanottajien hiuksiin hunajaa, vaihtoi näyteikkunat kuvastimiksi ja kiillotti katukivien gneissikiteet."

  Näköisyys-teos yllättää lukijan loppuun asti. Itsekseen ajava auto ottaa Horkan kyytiin ja kuljettaa häntä ympäri kaupunkia. Entinen elämä tuntuu vilahtavan ohi ikkunanäkymissä, mutta Horkka kulkee kohti uutta ja keksii auton kyydissä vihdoin oman ilmaisunsa: läpinäkyvän, katoavan kuvan. 

Kyyhkysen sydän sykkii tässä

 Runoilija Pirjo Kotamäen vahvuuksia ovat ilmiömäinen eläytymiskyky ja mestarillinen runokieli. Näin on myös hänen uusimmassa runokirjassaan Kyyhkysen sydän sykkii tässä   Runoja horrossaarnaaja Helena Konttisesta, osa 2  (Parikanniemen Ystävät ry, 2025).  Lukijalle-aloituksessa Kotamäki kertoo, miten aihe ei jättänyt häntä rauhaan: runojen tuloa ei voinut estää. Hän nimittää teostaan säeromaaniksi ja roolirunoiksi ja sanoo kirjoittavansa heistä, jotka jäivät ensimmäisessä osassa vaille huomiota. Kotamäki kuvailee Helena Konttista sanoen, että tällä oli ihmeellinen kyky nähdä ihmisen sieluun tai jos joku kärsi tai oli tehnyt jotakin väärin. Tämä kaikki käy hyvin ilmi Kotamäen runoista, jolloin Konttista voi pitää melkeinpä selvännäkijänä. Kaikki eivät tästä tietenkään pitäneet; Konttisella oli myös paljon vihamiehiä. Kotamäki päästää myös heidät ääneen.

  Kotamäen runoissa kuvataan myös, kuinka Parikanniemen orpokoti sai alkunsa. Helena Konttinen paransi maailmaa kiertäneen Väinö Hokan, joka perusti orpokodin. Se on vieläkin olemassa ja toimii  Mikkelin Ristiinassa. Sen ja Parikkalan Saaren kirkossa vuosittain pidettävien Orpokotijuhlien välityksellä muistetaan Helena Konttista, jonka epäitsekäs työ muiden hyväksi ei näin unohdu.

  Kyyhkysen sydän sykkii tässä on hengellinen teos ja kieli on sen mukaista. Toisaalta maalaispaikkakunnan arkinen aherrus kotieläimineen, peltoineen ja metsineen kuvastuu runokuvissa ja ilmaisuissa. Isännät ja emännät, neidot ja nuorukaiset pääsevät ääneen (ja toisaalta myös papit ja rovastit). Runot kuvaavat Helena Konttisen tuntoja, kun hän joutuu "horrokseen" ja näkee ihmisten sisimpään mutta myös horrossaarnaamista katsojan silmin. Moniäänisissä runoissa kuvataan Konttisen vastustajia mutta myös niitä, jotka "kutsutaan". Konttinen rakentaa sopua ilkeän anopin ja miniän välille, parantaa heikkopäisen tytön ja suruttoman pojan sekä naisiin ja viinaan menevät miehet. Armo kuuluu kaikille, tämän Konttinen ymmärtää. Hän myös välillä väsyy ja sairastuu, ja nämäkin tunnot saavat omat runonsa.   

    Suomalainen maanläheinen pyhimyksenkaltainen nainen, vaimo ja äiti, epäitsekäs ja väsyvä eli inhimillinen. Tällainen oli Helena Konttinen, jonka elämä ja kutsumustyö piirtyy elävästi esiin Pirjo Kotamäen runoissa.

 

  "Se kaikki kirkastui sydämelleni, sanat sielussani,

    tunsin niiden painon ja keveyden,

    sanat asettuivat puhuessa omaan tupaansa,

    kuin omana musiikkinaan, hellänä korvissani,

    muistissani kaiken aikaa,

    mitä pitää sanoa, milloin,

    kuka on tänään vuorossa,

    kenen elämä näytetään,

    siinä horroksessa liikun enkelten matkassa,

    niiden siivet havisivat kuin kuusten lehvät tuulessa,

    (valo siivilöityi niiden siipien läpi),

    ne olivat niin tosia kuin vain sinä siinä, kuin minä tässä,

    niiden puhtaat äänet kaikuivat mielessäni ja

    edessäni oli avoin tila ja taivas, kaareutuvana,

    äärettömyytensä sisällä.

    Ihminen nyt täällä maan päällä tihkuaa ja vuotaa,

    talon palkitkin kosteutta sisäänsä,

    ja Matin pitää tilkitä tuo vuotava ladon katto,

    minä muistutan häntä siitä. "

       Pirjo Kotamäki  Kyyhkysen sydän sykkii tässä  Runoja horrossaarnaaja Helena Konttisesta, osa 2. 2025

    

Keskipäivän aaveet

 Miten lumoava kansi! Katse ei malta irrottautua kauniin ja herkän nuorukaisen mustavalkoisesta kuvasta. Käteen nojaten vakavailmeinen runoilija tuntuu katsovan suoraan lukijaan: kun olet lukenut tarinani, ymmärrät minua  paremmin. Päivi Tapolan ja Jarkko S. Tuusvuoren teos Keskipäivän aaveet Jyri Schreckin runoilijankohtalo (NTAMO  2025) on runoilijaelämäkerta, hieman harvinaisemmasta näkökulmasta kirjoitettuna.  Runoilijan saavutuksia ja elämää  esitellään vahvasti sukulaiskokemuksen valossa. Vaikka runoistakin voi löytää omaelämäkerrallisia aineksia, menettelyllä ei Tapolan mukaan ole haluttu väittää, että taiteilijan elämä ikuistuisi sellaisenaan runoihin. Lyyrinen  minä ei ole sama kuin kirjoittaja.   Jyri Schreck (1927-1982) on elämäkerran toisen kirjoittajan Päivi Tapolan eno. Teos on omistettu runoilijan kolmelle tyttärelle ja sisältää runsaasti mustavalkoisia valokuvia (ilmeisesti perhealbumeista).

  Teoksen alussa esitetään mielenkiintoisia ajatuksia siitä, voiko  liian hyvä ja yltäkylläinen lapsuus antaa turhan suuria lupauksia elämän suhteen. Onko suvun ja perheen kulttuuriperintö liian raskas kantaa? "Mikä menee väärin, missä on käännekohta, kun elämä loppuu traagiseen kurjuuteen, tuskaan ja epätoivoon? - - Mitkä ovat ne "keskipäivän aaveet", jotka hyökkäävät ja musertavat?" Muun muassa näihin kysymyksiin elämäkerta pyrkii vastaamaan ja kiinnostavasti sen tekeekin. Lukija yrittää ymmärtää ja täydentää kuvaa omalta osaltaan. Keskipäivän aaveet on paitsi kirja runoilijanuorukaisesta myös laajemmin kirja herkistä ja lahjakkaista taiteilijoista kovassa maailmassa.

  Jyri Schreck kirjoitti eläessään seitsemän runokirjaa ja viimeinen, Otavan kokoama Myöhäinen kevät, varhainen syksy, ilmestyi postuumisti. Schreck oli paitsi runoilija myös näyttelijä ja ohjaaja (Ylioppilasteatterissa, Suomen kansallisteatterissa, Helsingin kaupunginteatterissa), kustannustoimittaja Otavassa sekä kirjallisuuskriitikko. Hän osallistui myös elokuvien tekoon. Tapolan ja Tuusvuoren mukaan hän kuuluu taide- ja kulttuurihistoriassa sekä huomattuihin nimiin että syrjään jääneisiin hahmoihin. Tekijät toivovat, että Keskipäivän aaveet "tarjoaa pohjatyön  niin biografiselle kuin sana- tai/ja näyttämötaiteen erittelyyn keskittyvälle myöhemmälle hankkeelle, johon toivottavasti joku etevä tutkija ryhtyy ennen pitkää." Kaunis haave, jonka soisi toteutuvan. Miten paljon Suomessa mahtaakaan olla eteviä runoilijoita/kirjailijoita, joiden teokset ovat jo jääneet unhoon ja jotka ansaitsisivat uudestaan huomiota!

  Paitsi Schreckin elämää (sukua, perhettä, lapsuutta, nuoruutta, kolmea avioliittoa, monia töitä jne.)  käydään elämäkerrassa perusteellisesti läpi myös hänen runokokoelmiensa saamaa vastaanottoa eli lehtikritiikkejä. Ne olivat keskenään ristiriitaisia, mutta aluksi pääsääntöisesti myönteisiä.  Runoja luonnehdittiin hienostuneiksi, ajattoman kauniiksi, kirkkaiksi tuokiokuviksi. Ajan mittaan vaatimukset poliittiseen ja yhteiskunnalliseen  kantaa ottavuuteen lisääntyivät ja syytökset estetismistä ja vieraudesta kasvoivat (joskin myös puolustajia löytyi kuten esimerkiksi Lassi Nummi): "Epäluulon paine oli alkanut puristaa ja vieroksunnan uhka langeta varjostamaan aikalaiskriittisyydelle ja päivänkohtaisille puhumisille immuunilta vaikuttanutta runoa."  

  Kritiikkejä lukiessa lukija tuli miettineeksi Jyri Schreckin epäkiitollista asemaa ajattomana runoilijana mutta jäi myös muistelemaan haikeasti lehtikritiikkien kultaisia vuosia, jolloin lähes joka sanomalehdessä ilmestyi runsaasti kirja-arvioita. Ne päivät taitavat valitettavasti olla ohi. Toisaalta kriitikoilla oli myös paljon valtaa, ehkä liikaakin. He saattoivat sananvalinnoillaan nostaa taivaaseen tai syöstä kurjuudenalhoon. Kritiikin kieli, varsinkin runoarvioinneissa, oli myös omaa luokkaansa eli välillä niin epämääräisen hämärä, että tuntuu nykylukijasta suorastaan huvittavalta sievistelyltä. Suuri kysymys, joka koskee myös nykyaikaa, on: miksi toiset (taiteilijat) saavat enemmän huomiota kuin toiset? Mikä siihen vaikuttaa? Aina ei ole kyse taiteellisesta laadusta. 

  Jyri Schreckin elämäkerta jätti hieman surullisen olon, mutta toisaalta hänen runonsa, joita kirjassa esiteltiin ilahduttavan paljon, saivat syttymään ja ihastelemaan. Tilasin antikvariaatista valittujen runojen kokoelman ja varasin kirjastosta hänen runokirjojaan, onneksi niitä vielä löytyi (vaikka suurin osa sijaitsi jo varastossa). Ehkä Jyri Schreckin ajattomat runot näkevät elämäkerran ansiosta uuden päivänvalon eli lukijat löytävät ne uudelleen. Toivotaan parasta.

  

  

  

The Many Moods of the Moon

 The Many Moods of the Moon (Rosetta Versos 2024)  on Intiassa syntyneen mutta Suomeen kotiutuneen Shashank Manen esikoisrunokokoelma. Runot on kirjoitettu vuosien 2014 ja 2024 välillä. Andy Willoughby on ollut mukana runokokoelman editoimisessa.  Shashank Manelta on aiemmin ilmestynyt kaksi novellikokoelmaa Moments 2017 ja Glass Streams 2020. Runoilija on elänyt nuoruudesta asti hyvin kansainvälistä elämää asuen ja matkustellen useissa maissa (mm. Sveitsissä ja Yhdysvalloissa), mikä on antanut  uusia perspektiivejä ja näkökulmia elämään. Toisaalta hän on myös kokenut ulkopuolisuutta tarkkailijan roolissaan. Kirjoittaminen on  tuntunut luovalta mahdollisuudelta ottaa selvää ristiriitaisista tunteista ja omasta asemasta alati muuttuvissa ympäristöissä. Vaikka marathi on Shashank Manen virallinen äidinkieli, englannin kieli on se, missä hän tuntee olevansa kotonaan ja jonka avulla pystyy ilmaisemaan itseään täydellisimmin. Englanti on myös kieli, jolla hän on aina kirjoittanut. Runous puolestaan on kirjallisuudenlaji, jonka avulla voi tuoda esiin jotain kätkettyä, ääneen lausumatonta, ja toisaalta myös  todellisuuden monitahoisuutta.

  Runokokoelman nimi The Many Moods of the Moon viittaa runoilijan nimeen: shashank tarkoittaa kuuta. Runokokoelma on siis suomeksi suurin piirtein Kuun monet mielentilat. Vaihtuvia tunteita voisi myös pitää kokoelman teemana. Välillä runon puhuja kamppailee epätoivonsa kanssa, välillä hän tuntee itsensä periksiantamattomaksi. Runot tuntuvat liittyvän valitusrunojen (Klagegedichte, lamento) pitkään perinteeseen, varsinkin kun muistellaan kadotettua rakkautta. Runokokoelman 52 runosta suurimman osan tunnetila on eleginen; suruvoittoinen tai kaihoisa. Tyyli on musikaalista, minkä loppusointujen, alkusointujen  ja sisäsointujen taitava käyttö saa aikaan. Runoja tekee mieli lukea ääneen. Kiehtovia sonetti-räppejä voisi summata runokokoelman tyylilajin.

  Paitsi vaihtuvia tunteita kokoelmasta voi löytää myös runoja miehenä, rakastajana, taiteilijana  ja isänä olemisesta, voimakkain kielikuvin ilmaistuna. Vaikka välillä on vaikea nähdä taivaan tähtiä ja synkkyys valtaa mielen, rakkaus, ystävyys, taito nähdä kauneutta ja oma pieni tytär  toimivat kuunsäteinä tuoden valoa. Koska englannin kieli ei ole äidinkieleni,  taitoni ei ehkä yllä kaikkia The Many Moods of the Moon -runokokoelman vivahteita sisäistämään. Mutta sen voin sanoa, että kyseessä on monipuolinen ja rikas kokoelma, syvällinen, analyyttinen ja samalla tunteellinen.

Näyte kokoelmasta:

"For my many moods

Stand solid, my purple

my bruise, my rain

Stay strong, my orange

my torch, my flame

Remain intact, my black

my shade, my cover

Don't hurt, my blue

my deepest of lovers

My red, my fire

A silver I perspire

My green, my guts

eyes like apples I desire

Stand bold, my gold

autumn leaves over snow

Wrap around me like rainbows

and refuse to let me go"

Shashank Mane The Many Moods of the Moon 2024