Elokuun kirjoja

 Elokuun vaihtelevassa säässä on tullut luetuksi kirjoja, jotka mielessäni muodostavat ketjun. Teokset ovat kaikki mieleeni. Tulin jostain syystä ajatelleeksi, onko niin, että lukijan oma mielentila vaikuttaa hänen lukukokemukseensa? Sain äskettäin tiedon erään henkilön kuolemasta. Uutinen oli järkytys, ja kaikki lukemani vaikutti yhtäkkiä surulliselta, elämän sattumanvaraisuuden ja ainaisen yllättävyyden ilmentymältä. Sääkin myötäilee ja heittää yhtäkkiä vesikuuron niskaan. Pisarat vain tippuvat oksien päistä.

  Hollantilais-israelilaisen Yael van der Woudenin esikoisromaani Paljon vartija (Gummerus 2026, suom. Marianna Kurtto) vaikuttaa ensin sisarus- eli perhetarinalta. Sitten se  muuttuu aistilliseksi kielletyn rakkauden kuvaukseksi ja lopulta järkyttäväksi dokumentiksi historiallisesta tapahtumasta: miten kammottavalla tavalla keskitysleireiltä selvinneet juutalaiset otettiin vastaan Alankomaissa.  Loppu on kuitenkin sovinnollinen, ja lukija saa kaivatun lopun. Teoksen henkilöitä ovat Isabel velineen ja toisen veljen tyttöystävä Eva. Päähenkilönä voi pitää suurta taloa, jolla on sekä konkreettinen että vertauskuvallinen merkitys ja tehtävä.

Näyte kirjasta:

"Ymmärrys syntyi välähdyksittäin. Totuus pilkahteli säleikön läpi, oli ensin siinä ja sitten poissa: juhlissa vapaaksi laskettu jänis, lelukirstu ullakolla, lapsen väriliiduilla tekemä hevospiirustus kaapinoven sisäpuolella. Raparperi. Puut. Joka päivä hän heräsi, ja joka päivä talo avautui hänen ympärillään kuin synkkä kämmen. Hän kallistui huoneita kohti, ja huoneet kallistuivat hänestä poispäin. "

                                                                              Yael van der Wouden Paljon vartija 2026

Talo on myös keskeinen Kristiina Wallinin romaanissa Laituri (Kustantamo S & S  2026). Kirjan mottona onkin: "Eivät talot ole vain arkkitehtuuria, vaan myös muistoja; muistettuja ja unohdettuja liikahduksia ajan läpi." Hanna ja Einar ovat kahdeksankymppinen taiteilijapariskunta, joka viettää viimeistä kesää ja syksyä meren rannalla sijaitsevassa talossaan. He tietävät, etteivät jaksa enää uutta talvea rapistuneessa kodissaan, joka on alkanut vaatia liian paljon. Vaikeaa on kuitenkin jättää koti, jossa Einar on kirjoittanut kaikki kirjansa, Hannan ateljee, jossa hän on luonut maalauksensa, puutarha, vaahterarinne ja varsinkin meri.  Hanna maalaa vielä viimeisiä taulujaan tulossa olevaan näyttelyynsä. Hän maalaa kuolleita läheisiään, jotka hänen kuvitelmissaan asuvat meressä. Laituri toimii siltana heidän ja elävien välissä.

  Laituri kuvaa kauniisti ja raastavasti luopumista. Luopumista taiteen teosta, rakkaaksi kasvaneesta ympäristöstä, liioista tavaroista ja kaikesta ylimääräisestä, voimantunnosta ja terveydestä ja lopulta rakkaistakin.  Ja myös hyväksymistä: vanhenemisen, väsymisen  ja rajallisuuden. Taitavasti Wallin kuvaa myös taiteen merkitystä tekijöilleen.  Se on ollut ydin, jonka ympärille arki on rakentunut.

  Einar on runoilija, joka ei enää jaksa kirjoittaa. Hänelle on ollut tärkeää kieli ja kirjoitus ajattelemisen tapana. Einar on ajatellut, että runojen kontrolloitu tarkkuus sisältää suurimman mahdollisen vapauden irrottaessaan meidät arkiajattelusta: "Se häntä on ajanut eteenpäin, usko siihen, että kielen tarkkuudesta tulee loppujen lopuksi ajatuksen vapautta." (Kristiina Wallin Laituri 2026)

  Juuri tuo kielen tarkkuus ja avaruus kuvaavat osuvasti Atte Koskisen toista runokokoelmaa Ääri (WSOY 2026). Runot jakautuvat kolmeen osastoon: Pysähtyminen, Päätös ja Paluu. Esittelytekstissä kerrotaan, että teos tutkii merkityksen syntymistä osana ihmiselämää: "Miten pysähtyminen, keskittyminen ja valintojen tekeminen syventävät kokemuksia? Entä millainen rooli on muistilla ja unohduksella?"  Näitä teemoja käsittelevät myös Paljon vartija ja Laituri. Ikiaikaisia aiheita, joissa ei ole yhtä ainoaa vastausta. Koskisen runot ovat aforistisen tarkkoja, moniselitteisiä, avautuvat joka lukukerralla eri tavoin. 

Näyte kirjasta:

(Muistio)

Kaikki kirjoittaminen on odottamista,

ajankulun muistiin merkitsemistä,

jokainen kirjoitettu sana kertoo, katso,

aika on virrannut minussa    kuin vesi, kirkkain,

Atte Koskinen Ääri 2026

Silja Kejosen neljäs runokokoelma Versailles (Gummerus 2026) on Marie Antoinetten ympärille rakennettu. Se on hyvin aistivoimainen: runokuvat liittyvät syömiseen, puutarhaan, ruumiin tuntemuksiin, konttaamiseen (ilman päätä), suihkulähteisiin, eritteisiin. Runoissa on runsautta, liioittelua, burleskia, mikä sopii hyvin aiheeseen: Marie Antoinetten elämässä on sattumuksia ja käänteitä, joista valita. Versailles on uniikki ja tavoittaa tyylillään hyvin hedonistisen ja hupakoivan kuningattaren uskomattomat elämänvaiheet, jotka ovat kiinnostaneet mm. lukuisia elokuvaohjaajia ja kirjailijoita. Kuten Kejonen taitavasti ilmaisee, Marie Antoinetten elämä ja kuolema on paradoksi:

"Minusta tulee kuolematon.

  Ensin menetän pääni,

                            sen jälkeen kaikki on mahdollista.

  Jokaisen katkaistun pään tilalle kasvaa kaksi uutta."

  Silja Kejonen Versailles 2026

Olin lukevinani Kejosen runokokoelmasta paitsi puhujana toimivan Marie Antoinetten myös sivupuhujan äänen: kirjoittajan. Kuin leivoksia ahmien tämä nielee sisäänsä kaiken tiedon, joka liittyy kevytmieliseen kuningattareen. Ja tietoa riittää.  Kirjailijan työ on aiheena myös Riitta Jalosen uusimmassa romaanissa Henkivakuutus (Tammi 2026).  Sen tyyli on hiottua, pelkistettyä, juuri sellaista jota rakastan. Kuten Jalonen itsekin Henkivakuutuksen päähenkilö on alkanut tauon jälkeen kirjoittaa uudestaan. Se ei ole helppoa, mutta alkaa lopulta sujua: havaintoja, muistoja, yölauseita kirjekuoriin.

Näyte kirjasta:

"Kirjoittaessa tarvitsin avukseni minusta irronneen fiktiivisen ihmisen. Parasta oli, kun kynä oli kuin toisen ihmisen kädessä, eikä minulla ollut tietoakaan mitä sillä kirjoitan. Sen jälkeen kun luovuin kirjoittamisesta, olen kaivannut eniten oman minän ja fiktiivisen minän kanssa jaettua aikaa.

Aurinko paistaa terävästi keittiön pöydälle. Valo syö kynän pois näkyviltä."

Riitta Jalonen Henkivakuutus 2026

  

  

  

Keltainen

 Raija Orasen uusin romaani Keltainen (Otava 2026) on biofiktio ja kertoo taidemaalari Anita Snellmanista. Hesarin arvioija kiinnitti huomiota puutteellisiin lähdemerkintöihin (kaikkia ei ollut kerrottu) ja sääli Snellmanin tytärtä epäillen, ettei tätä ollut informoitu tulevasta kirjasta. Kehuja kirja sai aistivoimaisuudesta ja sujuvasta kerronnasta.  Mikäli jättää huomiotta ilmoitetut puutteet, Keltaista voi mielestäni pitää upeana romaanina (suomalaisen) (nais)taiteilijan tiestä 40-luvulta 80-luvulle, jopa lumoavana, kuten kansikin lupaa. Tykästyin siihen niin, että ahmin sen yhteen menoon. Mihin kirjassa sitten ihastuin?

  Itsenäiseen ja kutsumuksestaan varmaan päähenkilöön ei voi olla kiintymättä. Vasta 16-vuotiaana hän muuttaa Lahdesta Helsinkiin päästyään Ateneumiin opiskelemaan. Sieltä matka jatkuu Tukholmaan, Pariisiin, Barcelonaan ja lopulta Ibizalle (josta käsin ympäri maailmaa). Vastoinkäymisiäkin sattuu, mutta Nita (Anita) on resilienssin ilmentymä. Hänellä on yhdeksän henkeä kuten rakastamillaan kissoilla: hän putoaa pehmeästi tassuilleen. Asunnot ja miehet (ja maat) vaihtuvat, kuten kunnon seikkailijattarella konsanaan. 

  Jos Anita olisi ollut mies, hänen valintojaan ei ehkä kyseenalaistaisi. Hän uskalsi olla itsekäs, koska taiteen tekeminen meni kaiken edelle; lapsenkin, joka kasvoi enimmäkseen nunnien hoidossa. Hän on ollut epäilemättä hyvin rohkea, mitä lukija ei voi kuin ihailla. Taiteilijaksi Snellmanilla oli myös (ehkä harvinaista) taloudellista vaistoa. Saatuaan mainetta ja mammonaa hän osti Helsingin Albertinkadulla sijaitsevasta  kerrostalosta useita asuntoja, joista jo hänen elinaikanaan muodostui teosten pysyvä näyttelypaikka. Snellman perusti myös omaa nimeään kantavan säätiön.

  Keltainen-romaanin näkökulma on Anitan. Teoksen luvut on jaettu osiin, joilla on värin nimi (Valkoinen, Ruskeaa ja mustaa, Punainen, sininen, musta, Vihreä, punainen, Keltainen, Punainen, Auringon väri). Värit liittyvät Anita Snellmanin maalaamiin tauluihin, eri kausiin. Juuri maalausten syntyprosessin kuvaamisessa  Oranen on mielestäni loistavimmillaan. Hänen taitoaan ei voi kuin ihailla. Myös Snellmanin aistillinen luonne tulee osuvasti kuvatuksi. Teoksessa on kuvaliite mainituista tauluista, mikä sekin on kiinnostavaa lukijan kannalta. Kaiken kaikkiaan Keltainen-romaanissa syntyy hyvin yhtenäinen kuva Anita Snellman -nimisestä taiteilijasta, joka rakasti elämää: aurinkoa, merta, uimista, miehiä, Ibizan maatilaansa luonnon ja valon keskellä, kissoja, yksinkertaista ruokaa, kieliä, matkustelua, taiteen tekemistä inspiraation ja tunteen vallassa. 

Näyte romaanista:

  "Hänen mieleensä nousi sitruuna. Sitten sen viereen ilmaantui toinen ja kolmas, kokonainen vyöry tuoreita keltaisia sitruunoita. Kun hän kohotti päätään ja avasi varovasti silmänsä, hänen katseensa osui lähimpään omenapuuhun, jonka oksat olivat täynnä keltaisia omenoita. Vähän matkan päässä aukesi pelto, jossa kääntelivät suuria teriään auringonkukat, keltaiset. Pihan reunamille oli puhjennut pieniä kukkia joiden nimeä hän ei tiennyt, mutta värin hän tunnisti: keltainen. Hänen silmiensä edessä, koko ihanan Ibizan maaseudun laajuudelta säkenöi valo joka oli kypsää ja puhdasta ja lempeää: keltaista. Se valo vyöryi pitkin hänen ihoaan, pitkin pihaa, pitkin talon valkeita seiniä, pation kiveystä, punatiilistä kattoa. Yksi pihalle astelevista kissoista oli sekin keltainen, ja kukko, joka juuri päätti aloittaa lopultakin kiekumisensa, sekin oli sieltä täältä keltainen, ja soikko tietysti, sehän oli keltainen. Koko maailma oli keltaisen vallassa! Ihanan keltaisen joka toi toivoa ja iloa ja kaikenlaista täyttymystä. - - 

  Käsi tunnisti pensselin, pensseli maalin paletilta, ja sitten keltainen alkoi vyöryä jäseniä pitkin, se nousi sielusta ja pulpahteli suoniin, se täytti hänen lihaksensa ja alkoi vuotaa kädestä pensselin varteen ja sen karvoihin, se tarttui nopein liikkein kankaan pinnalle, hän maalasi umpimähkään, käden varassa, ilman ohjeviivoja, siinähän kannu kukkineen oli suoraan hänen edessään, ei tarvinnut kuin päätä kääntää, kirkasta keltaista, pehmentävää valkoista, hitunen punaa, varjostuksiin ruskeaa ja nuokahteleviin leveisiin lehtiin lämmintä vihreää. Kukat puhkesivat hänen kankaallaan, ne siirtyivät kannusta hengästyttävällä vauhdilla annettuun tilaan, joka alkoi täyttyä niin ettei kohta ollut muuta valkoista kuin tausta. Ei sitä tarvinnut enempää ajatella, pää ja käsi tekivät työtä epäröimättä, ne komensivat myös taustan keltaiseksi niin että lopulta näytti siltä kuin kukat olisivat valaisseet ympäristönsä, ja niinhän se oli, aurinko ja auringonkukat, ne olivat yhtä ja samaa ja toinen toistensa osa ja heijastuma."

                       Raija Oranen  Keltainen 2026

How to be Italian

 Maria Pasqualen  How to be Italian   Eat, drink, dress, travel and love la dolce vita (Smith Street Books, 2021) on ajaton tietokirja italialaisuudesta. Se sopii hyvin kesälukemiseksi kevyen huolettomine sisältöineen ja hurmaavine kuvineen. Kirjoittaja myöntää avoimesti, että hänen teoksensa on ylistyslaulu (oodi, apoteoosi) Italialle. Se ei silti ole täysin kritiikitön: Pasquale tiedostaa myös maan pimeän puolen (järjestäytynyt rikollisuus, veronkierto, korruptio yms.), mutta kesänviettäjän onneksi keskittyy vain myönteisiin asioihin. How to be Italian syntyi korona-aikaan, jolloin juuri italialaiset Pasqualen mukaan joutuivat lujille. Heille supersosiaalisina ja tunteitaan fyysisesti osoittavina oli vaikea eristäytyä, mutta resilienssinsä ansiosta selvisivät, kirjoittaja toteaa. Andrà tutto bene, kaikki järjestyy, oli tuolloin paljon käytetty iskulause.

  Maria Pasquale syntyi Australiassa italialaisille vanhemmille, jotka vaalivat kodissaan ja kasvatuksessaan italialaisia perinteitä. Perhe kävi myös paljon entisessä kotimaassaan sukulaisiaan katsomassa. Kirjoittaja  muutti myöhemmin Roomaan ja on elättänyt itsensä kirjoittamalla Italiasta. Hän kertoo olleensa koko elämänsä ajan rakastunut Italiaan.  Italia, bel paese,  on hänen muusansa, inspiraationsa, salainen paheensa ja koko elämänsä. 

  Pasquale on esittelee italialaisuutta teemoittain, joita ovat elämä, ajattelutapa, ruoka, juoma, pukeutuminen, matkustus, rakkaus, hauskanpito ja puhuminen. Aika suuri osa näistä on tuttua. Tiedämme, että italialainen ruoka on maukasta (ja levinnyt joka puolelle maailmaa), italialaiset viinit ovat laadukkaita, italialainen muoti huippua (Prada, Gucci, Giorgio Armani, Versace, Dolce&Gabbana), Italia maana kaunis ja houkutteleva taideaarteineen, arkkitehtuureineen ja upeine maisemineen. Italialaiset osaavat nauttia elämästä, heillä on järisyttävän pitkälle ulottuva merkittävä menneisyys, he elehtivät puhuessaan (yli 250 tunnistettavaa elettä) ja perhe on tärkeä. Pasquale tuo kirjassaan esiin kuitenkin uutta tietoa sisältäviä yksityiskohtia ja nyansseja, joista oli kiva lukea. Kuva italialaisuudesta täydentyi, herkullisesti. Jokaisen luvun päättää hauskasti yhteenveto (LIVE like the ITALIANS, THINK, EAT, DRINK, DRESS, TRAVEL, LOVE, HAVE FUN, SPEAK like the ITALIANS). Kirjan lopussa on italialaisten juhlien kalenteri, kaksi italialaisen musiikin soittolistaa sekä italialaisten sanojen tai sanontojen englanninkieliset selitykset.

  Vaikka Italia on yksi maa, se ei ole yhtenäinen. Pohjoinen ja etelä eroavat suuresti toisistaan, samoin jokaisella 20 alueella on omat erityispiirteensä. Mutta yhteistä kirjoittajan mukaan on  taito osata elää hyvin, la dolce vita. Se on tunne, jota on vaikea selittää.  Dolce far niente puolestaan on taito olla jouten, elää hetkessä. La bella figura on tärkeä italialaisille eli pyrkimys tehdä hyvä vaikutus muihin. Sprezzatura, vaivattoman tyylikäs huolettomuus, on osa sitä.  Kiire ei ole hyvästä, asiat tehdään tutto con calma.

  Uskonto eli katolilaisuus on tärkeä osa instituutioita, lakeja, tapoja ja juhlia, mutta sille omistautuminen ei ole Pasqualen mukaan enää niin yleistä kuin ennen. Uskomukset eli taikausko (scaramanzia) näkyvät arjessa pahan onnen välttelynä. Perjantaina ei saa mennä naimisiin, oliiviöljyä on varottava tiputtamasta, numero 17 on huonon onnen luku. Varsinkin eteläisemmässä Italiassa uskotaan pahaan silmään, sen kiroukseen (malocchio). Pyhimykset ovat kuitenkin tärkeitä, ja heille lausutaan rukouksia. Myös tähtiin eli horoskooppeihin uskotaan.

  Yksityiskohtia sieltä täältä kirjasta:

Vaikka italialaiset osaavat nauttia elämästä, he rakastavat myös draamaa ja valittamista, Pasquale kertoo. Kipujen syynä on usein colpo d'aria (painostava sää) tai cambio di stagione (vuodenajan vaihtuminen). Kahvinjuonti on tärkeä osa päivää. Usein espresso nautitaan baarissa seisaaltaan. Napolilaisille kahvissa on tähdellistä neljä M:ää: macinazione (kahvipapujen jauhaminen ja niiden tuntuma), miscela (kahvisekoituksen saaminen oikeanlaiseksi), macchina (kahvikoneen hyvä laatu) ja mano (baristan taidot). Kun italialainen sanoo rakastetulleen (amore- tai tesoro-sanan sijasta) cara, tämä tietää suhteen päättyneen.

  Lopuksi vielä yksi ohje jokaisesta teemasta:

- arvosta kauneutta ja elämän yksinkertaisia asioita ja suhtaudu elämään niin kuin se ilmenee

- nauti taiteesta, historiasta ja kulttuurista ja anna niiden rikastuttaa elämääsi

- pidä hyvää ruokaa ja juomaa elämän riemastuttavimpina mielihyvän lähteinä

- juo cappuccinoa vain aamuisin, älä juo mitään maitoon liittyvää aterioilla

- pukeudu vuodenajan, älä sään  mukaisesti

- älä suunnittele lomapäiviäsi liian tarkasti, nauti joka päivästä sellaisena kun se sattuu olemaan

- rakasta intohimoisesti 

- kuuntele musiikkia, katso jalkapalloa, käy taidenäyttelyissä, elokuvissa, baletissa, oopperassa

- sano buongiorno noin kello 14:ään asti ja sen jälkeen buonasera

Maria Pasquale How to be Italian 2021

  

  

Teen kutsu

 TaoLinin runokokoelma Teen kutsu (Enostone 2026) syventää edellisen kokoelman (Teen kuiskaus 2014) teemoja. TaoLin on kiinalaissyntyinen suomeksi kirjoittava kirjailija, joka on julkaissut kolme romaania, kaksi runokokoelmaa, novellikokoelman ja tietokirjan. Lisäksi hän on suomentanut Laozin teoksen Daodejing.  

  Teen kutsun runojen suomen kieli on niin kaunista, ettei tule ajatelleeksi tekijän ei-suomalaista syntyperää. Runot kutsuvat luokseen ja tarjoavat virkistäviä hetkiä, kuin teekupposen nauttisi. Lisäksi lukija tutustutetaan kiinan kieleen. TaoLin avaa kiinan kielen merkkejä, esimerkiksi teen merkki sisältää kolme osaa: kasvi, puu ja ihminen. Kiire-sana sisältää kaksi: sydän ja kuolema, kun taas lepo koostuu itse- ja sydän-merkeistä.  Viisaus tarkoittaa sydämellä käsiteltyä rikasta tietoa. Koen tällaisen tiedon hyvin kiehtovana.

  Taolaisuus on läsnä runoissa. TaoLinin tietokirjassa taolaisuuden kehittäjä Laozin ajattelusta esiteltiin ns. aktiivista tekemättömyyttä, joka heijastuu myös runoihin.  Kokoelman teerunot ovat muutenkin hengeltään filosofisia. Niissä pohditaan paljon, myös omaa elämää.  Lohikäärme esiintyy lukuisissa runoissa. Se tarkoittaa voimaa, toisaalta myös jotain, joka tarvitsee kesyttämistä. Kiinalaisten vaikutteiden rinnalle nousee suomalaisuus, joka merkitsee mm. demokratiaa, hyvinvointia, metsäpolkua, rakkautta, marimekkopöytäliinaa, saunaa ja mustikoita. 

  Teen kutsu -runokokoelma jakautuu  seitsemään osastoon: Tule teelle, Tee hautuu, Ensimmäiset kupit, Teehetki, Ole hyvä, teetä! , Teen kutsu (Tarina tai satu karpin muuttumisesta lohikäärmeeksi), Vuodenkierto. Runoissa tee merkitsee kaikkea myönteistä. Se on yhtä kuin hiljaisuus, jolloin metsän linnut lentävät mielen ikkunoista, se hautuu hitaasti omaksi taiteenlajikseen,  loihtii mielikuvan lohikäärmeestä joka lepää puutarhassa ennen uutta hyppyä. Teeveden kiehuminen on tuhannen hevosen laukka laaksossa, teelehtien auetessa neidot astuvat huoneeseen kevyin askelin.

  TaoLinin runokokoelma Teen kutsu todella kutsuu luokseen. Se on monipuolinen, rikastuttava, rauhallinen keidas kiireen keskellä; kaikkien teeihmisten oma kirja.

Näytteitä teoksesta:

Uutoksen utusumu

hälvenee, teessä

mietiskelevä

virkistyy valoon

(Teessä)

Kiinan kielessä teen nauttimista kuvaa kolme pientä suuta, - - , kolme kulausta 

ensimmäisellä

lämpö koskee kieltä, sen kautta sydäntä

toisella

tuoksu johtaa ruoholaaksoon

kolmannella

makuaistit vaeltavat vapaasti ihmemaassa

Kolme pientä suuta, kolme askelta teehen

(Teen nauttiminen)

Pihlajan lehtisilmut avautuvat

lakoontuneet varvut kohottautuvat esiin

ikkunoista leijuu Itämeren tuoksu

                                       Sydämeni astelee pitkin vihreää polkua

                                       kuulen vuoripuron

Tahtoisin mieleni taipuvan kasteen myötä

lohikäärmeen kaltaisena jälleen

nousevan korkeuteen

                                                    Kirkas tyyneys on taivaan mitta  (lainaus Daodejingista)

(Ajatukset)   

Olen kulkenut maailmassa

kukaan ei ole puuttunut valintoihini

Epäillen kaikkea valmiiksi annettua

seuraan luontoa

sen hiljaisia viestejä ja muuttuvia polkuja

Alan oivaltaa todellisuuden

kuin teen aromin

joka paljastaa makunsa ajan kanssa

löydän ylimmän arvon

joka ei puhu eikä vaadi

mutta kantaa kaiken

(Mietiskely)

TaoLin Teen kutsu 2026

Kadonneet kirjallisuuden lajit

 Sari Kivistön, Katariina Kärkelän, Erika Pihlin ja Isa Välimäen teos Kadonneet kirjallisuuden lajit ( S & S 2026) sisältää 30 kiehtovaa tarinaa kadonneista kirjallisuuden lajeista antiikista 1800-luvulle. Tekijät kertovat, millaisia nuo lajit olivat ja miten ja miksi ne katosivat.  Antoisaksi teoksen tekevät myös kirjallisuudentutkijoiden käyttämä tyyli, joka on asiantunteva ja lähestyy paikoin kaunokirjallisuutta, sekä heidän tekemänsä löydöt, joissa he kekseliäästi vertaavat kadonneita kirjallisuuden lajeja nykyajan ilmiöihin. 

  Teos on nautittava runsaudensarvi, joka kaiken lisäksi innostaa lukijaa itsekin kirjoittamaan. Esimerkiksi nokturno (yölaulu), aubade (aamulaulu), zuihitsu (mieleen pulpahtavien asioiden kirjaaminen), gaseeli (säepareista muodostuva runo), priaameli (poeettinen ja retorinen muoto, joka koostuu johdattelevasta osiosta ja huipentumasta), ubi sunt -runo (missä ovat nyt?) on kuvattu niin inspiroivasti, että saavat mielikuvituksen oitis laukkaamaan.

  Teoksen alkusanoissa (Avain lukijalle) tekijät vertaavat teostaan aarrearkkuun (mitä se onkin!). 

  "Ruosteiset saranat narisevat, kun avaat kannen. Puun tuoksuun sekoittuu mausteiden, suitsukkeiden ja pigmenttijauheiden vivahteita; korviisi kantautuu aavemaisia sävelmäkatkelmia, aplodeja, jotka haipuvat takaisin hiljaisuuteen. Taskulamppusi valokeilan halkomassa hämärässä, leijuvien pölyhiukkasten linnunradan takana, erotat nukkuvia muotoja; repaleisia papyruskääröjä, nahkakantisia koodekseja ja kellertyneitä sanomalehtisivuja. - - 

  Avaamasi arkku on aikakapseli, joka kantaa muistoja kirjallisen menneisyyden mielenmaisemista. Sen sisältämät rikkaudet auttavat ymmärtämään kirjallisuuden kenttää muokkaavia voimia."

  Vaikka osa kirjallisuuden lajeista on kadonnut, tekijät haluavat osoittaa, miten monin eri tavoin jo menetetyiksi luultujen lajityyppien perintö jatkaa elämäänsä myöhemmissä lajeissa ja antaa niille siten eräänlaisen ikuisen elämän. He avaavat kiinnostavasti myös historiallisen perinteen tutkijoiden ja säilyttäjän moniaistista työtä.

  Kadonneet kirjallisuuden lajit -teos esittelee mm. luomiskertomuksen (joka on tuttu esimerkiksi Kalevalasta), pyramiditekstit (ohjeita tuonpuoleiseen), katasterismin,  peruutuslaulut, loitsun, kirjakirouksen, consolation (lohdutuskirjallisuuden), sokraattisen dialogin, paraklausithyronin (serenadin suljetulle ovelle), bestiaarin, lapidaarin, embleemin, hagiografian (pyhimyselämäkerrat), chanson de toilen (kudontalaulun), immramin, fabliaun (härskit tarinat), paskillit (puhuvan patsaan tarinat), murhaballadin, idyllin ja nostoksen (kotiinpaluutarinat). Jo lajien nimet saavat lukijassa aikaan ihastuksen väristyksiä.

  Jos kirjallisuuden lajien moninaisuus, värikkäät anekdootit ja menneen maailman kietoutuminen nykyiseen yhtään kiinnostavat, tämä teos on juuri sinulle. Tekijöiden sanoin se auttaa ymmärtämään syvällisesti kulttuurista menneisyyttä ja kirjallisuuden vuorovaikutusta ympäröivän kulttuurin ja  yhteiskunnan kanssa.

Runominän vuosi ja Yhteenkietoutuneet

 Vesa Rantaman Runominän vuosi (Siltala 2026) on kaikille runoudesta kiinnostuneille tarkoitettu. Sen kirjoittaja, itsensä nojatuoliesseistiksi luonnehtima, on tuttu muun muassa Helsingin Sanomien runokriitikkona. Olen pitänyt näistä arvosteluista, jotka ovat selkeitä, ystävällisiä ja innostavat tutustumaan. Myös Runominän vuosi on rennosti kirjoitettu ja huumoriakin on, väliin tietysti myös syvällisyyttä.  Sen "minä" on sympaattinen ja tärkeilemätön. Vuoden kierron aikana lukija tutustutetaan kriitikon lempirunoihin sekä hänen elämäänsä lapsuutta ja nuoruutta unohtamatta. Myös sotien jälkeiseen runouteen tehdään katsauksia, samoin maailman tapahtumiin.

  "Keskustelu runoudesta vilkastuu aika ajoin, muutaman vuoden välein, pistemäisesti, kunnes paljon tökitty ilmapallo parin päivän sisällä poksahtaa rikki. Elääkseen runous itse ei tarvitse julkisuuden heliumhöyryjä ja niistä höngittyjä pikaisia akuankkaääniä, joilla aikamme yleisöä, oletettavasti keskittymiskyvytöntä, koetetaan viihdyttää." Tämä ajatus on punaisena lankana teoksessa. Runous elää ja voi hyvin, tuhannet sitä kirjoittavat, vaikka harva lukee. Runouden pitää hengissä kieli, jatkuvasti uusiutuva ja kuolleita ilmaisuja koetteleva, sekä kyky liikkua notkeasti ajan ja paikan rajoituksista välittämättä.

  Runoutta kaihtavalle ja sen vaikeutta pelkäävälle Rantama antaa monia neuvoja. Kannattaa päättää ottaa runo vastaan, tuli mitä tuli. Se on koti sellaisille asioille, joilla ei muuta kotia ole. Rantaman mukaan runoudessa on aina Narnian potentiaali, komero vie toisaalle, tarjoaa toisen perspektiivin umpikujalta tuntuvaan elämään.  Runo voi opettaa kohdistamaan huomion, keskittymään. Voi tunnustella. miltä runo tuntuu, mitä se tekee, millainen on sanojen yhdistelmän vaikutus tässä ja nyt. On annettava itselleen oikeus nauttia runosta haluamallaan tavalla.

  "Runo on paperille tai ilmaan veistettyä kieltä, joka luo muotoisensa kurkistusaukon tuntemattomaan todellisuuteen. Runo ei ole fiktio, vaikka se voi käyttää fiktion keinoja. Runo toimii kulloisessakin lukuhetkessään, eikä tämän toiminnan kannalta ole olennaisin asia pohtia, mikä sen minän suhde on runoilijan historialliseen minään. Runo luo lisää minuuksia kulkiessaan maailmassa. 

  Runoilija sopii reitille, mutta yhtä hyvin minän paikan voi ottaa lukija. Pikemminkin se on kutsu katsoa, suunnata huomio johonkin tiettyyn asiaan. Tai kimppuun asioita, jotka ovat kokoontuneet runon hahmoon."

               Vesa Rantama Runominän vuosi 2026

Alva Noën Yhteenkietoutuneet  Miten taide ja filosofia tekevät meistä meidät (niin & näin 2026, suom. Laura Oulanne) on kiinnostava tietokirja. Yhdysvaltalaisen Berkeleyn yliopiston professori Noën teos on itsenäinen jatko-osa Omituisia työkaluja -teokselle. Taide pysäyttää tottumuksen ja saa meidät epäilemään näkemäämme ja horjahtamaan kesken tutun liikkeen, ja filosofia saa aikaan jotain samankaltaista. Tämä ajatus on punaisena lankana Yhteenkietoutuneissa. Se vilisee filosofeja, joiden ajatuksiin Noë ottaa kantaa. Lukija saa hyvän kattauksen länsimaista filosofian historiaa, koskien juuri taiteen ja filosofian suhdetta.

  Kirja jakautuu kolmeen päälukuun.  Ensimmäisessä luvussa käsitellään taiteen olemassaoloa ihmisen elämässä aikojen alusta asti. Omat lukunsa saavat tanssi ja koreografia, näkeminen, visuaalisuus ja kuvataide, tyyli, kirjoitus ja puhe. Toinen luku esittelee esteettisen sokaistumisen käsitteen. Se tarkoittaa tilannetta, jolloin taideteos ei heti avaudu vaan vaikuttaa käsittämättömältä. Estetiikka on Noën mukaan vaivalloista liikettä näkemisestä toisin näkemiseen, tai näkemättömyydestä näkemiseen, tai tajuamattomuudesta tajuamiseen. Voimme oppia näkemään omaperäisesti ja tulla muutetuiksi. Taide hänen mukaansa vaatii ylittämään tutut, urautuneet, meitä rajoittavat ja jopa vangitsevat katsomisen, ajattelun tai yleisesti olemisen tavat. Myös filosofia haastaa kyseenalaistamaan sen, mitä on pitänyt itsestään selvänä pohtiessaan esimerkiksi vapautta, moraalia, tietoisuutta tai vapaata tahtoa.

  Toisessa luvussa Noë pohtii ruumiin sosiaalista merkityksellisyyttä, eksistentiaalista tyyliä, tekoälyä, arkielämän esteettistä potentiaalia, esteettisen työn tuottavuutta, kritiikkiä. Kolmannessa pääluvussa tarkastellaan tieteen yhteenkietoutumista taiteen ja filosofian kanssa.

  Alva Noën teoksen pääajatus on, että olemme ihmisinä homo philosophico-aestheticuseja: olemme läpeensä esteettisiä ilmiöitä. "Estetiikka tarkoittaa alati jatkuvaa prosessia, jossa tuomme olemassaolevan alati hauraalle terävyysalueelle; se on aina epäröinnille altista liikettä näkemättömyydestä näkemiseen, tai näkemisestä toisin näkemiseen. Estetiikka on tietoisuutemme itsensä haurasta, tuottavaa (mutta myös yhteenkietoutunutta) toteutumista toiminnassa."

              Alva Noë  Yhteenkietoutuneet 2026

Romaanihenkilön elämä

 Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin Romaanihenkilön elämä (WSOY 2026) on mahtava tietopaketti  henkilöhahmoista ja niiden merkityksestä romaanien maailman ja merkitysten luomisessa. Esseeteos on kirjoitettu vuoropuhelun muotoon, ja aihepiiriä lähestytään sekä tekijän että lukijan näkökulmasta. Oppikirjaksikin sopiva teos on erittäin analyyttinen ja asiantunteva. Runsaiden esimerkkien takia se ei kuitenkaan ole liian teoreettinen. 

  Romaanihenkilön elämä jakautuu neljään päälukuun. Ensimmäisessä käsitellään tekijöiden omaa suhdetta henkilöhahmoihin kirjailijoina ja lukijoina, toisessa tarkastellaan päähenkilöitä ja päähenkilöiden asemaa romaanien kerronnassa ja maailmassa. Kolmas luku on omistettu sivuhenkilöille romaanin verkoston osina ja kerronnan välineinä, neljäs luku puolestaan erilaisille kertojille ja kertojatyypeille romaanien rakennetekijöinä. Teoksen loppupuoli (s. 233-355) sisältää pienoisesseitä eli kiehtovasti ja mielenkiintoisesti analysoitua uudempaa ja vanhempaa suomalaista ja ulkomaista kirjallisuutta.

  Lukijalle-aloituksessa tekijät painottavat, että  teoksen lähtökohtana on tuoda esiin sitä, mitä tekijät ovat lukeneet ja ajatelleet lukemastaan. Tapa kirjoittaa on enemmänkin ihmettelyä romaanin loputtomien mahdollisuuksien ja ilmenemistapojen äärellä kuin oppinutta tietämistä.

  Romaanien toiminta ja jännitteet rakentuvat henkilöhahmojen sisäisistä kokemuksista ja keskinäisestä vuorovaikutuksesta. Toiminnan ja jännitteiden ympärille punoutuvat romaanien aiheet, teemat ja symboliikka. Vaikka romaanihenkilöt ovat kuvitteellisia, niiden tapa kokea maailma saattaa muistuttaa läheisesti omaamme. Useimmat lukijat kiinnittyvät päähenkilöön eli protagonistiin. Lisäksi on kiinnostavaa tarkastella, kuinka henkilöt rakentuvat kielen ja kerronnan keinoin.

  Kirjailija suhtautuu henkilöhahmoihin kerronnan välineinä, proosatyökaluina. Vuolan mukaan niiden tärkein ominaisuus on liike, joka tulee esiin toiminnan ja puheen kautta. Hahmot ovat tekstin, rakenteen ja polyfonian eli moniäänisyyden osia. Romaanihenkilö on dynaaminen keino jäsentää teoksen fiktiivistä maailmaa ja saattaa kompleksisia elementtejä yhteen. Lukijan mielikuvitus antaa henkilöille uusia merkityksiä, jolloin ne voivat kasvaa autonomisilta vaikuttaviksi. Melender kirjoittaa, että pyrkii ottamaan lukemastaan mahdollisimman paljon vaikutteita, joita sitten muokkaa ja kehittelee. Henkilöhahmot ovat eräänlaista kierrätysmateriaalia, kun sadat tai tuhannet kirjat puhuvat romaanien läpi.

  Päähenkilö ei ole sama kuin kertoja, joka käyttää kerronnallista valtaa. Päähenkilö on Vuolan mukaan kiintopiste, joka on lisätty valituilla keinoilla ja valituista syistä rajattuun ja kuvattuun todellisuuteen ja jonka asemaa tuossa todellisuudessa eli romaanin fiktiivisessä maailmassa erityisesti lähdetään tutkimaan. Päähenkilön todellisuudesta tekemää tulkintaa koskeva kehityskulku on se muutos, jota taiteellisessa, filosofisessa, psykologisessa ja esteettisessä mielessä tutkitaan. Päähenkilö voi olla myös moraalisesti arveluttava, Melender muistuttaa. Tästä syystä onkin tärkeää erottaa toisistaan kirjailijan maailmankuva, teoksen maailmankuva ja teoksen päähenkilön maailmankuva.

  Päähenkilöitä voi olla enemmän kuin yksi. Moniäänisyyden avulla kerrontaan on mahdollista saada ristivalotusta ja syvyysvaikutelmaa, ääniä ja vastaääniä. Myös yhden henkilöhahmon romaaneita on, esimerkiksi romaaneissa, joissa hallitsee sisäinen monologi tai kirje- tai päiväkirjamuoto.

  Sivuhenkilöt toteuttavat romaanissa jotain tiettyä tehtävää ja  määrittyvät kokonaisuuden osina. Usein niiden avulla kuva päähenkilöstä täydentyy. Sivuhenkilöt ovat verkosto, jonka säikeet johtavat päähenkilöön. Heihin voi tiivistyä jotakin pinnanalaista, häilyvää ja sanomatonta. Muutoksesta kertovissa tarinoissa tärkeimmät sivuhenkilöt tukevat tai vastustavat päähenkilöä eli ovat klassisia apuvoimia tai vastavoimia eli antagonisteja. Joskus sivuhenkilö ei näyttäydy, mutta sillä voi silti olla suuri vaikutus tapahtumiin. Poissaoleva henkilöhahmo (offstage character) voi olla kadonnut, kuollut tai kuvitteellinen. Romaanihenkilö voi olla myös eläin, esine, luonto. Mikä tahansa voi romaanissa puhua, saada äänen.

  Kaikki romaanissa on tietoista konstruktiota. Romaanin kertoja vaikuttaa suuresti lukijan käsityksiin ja tulkintoihin teoksen fiktiivisestä maailmasta , tapahtumista ja henkilöhahmoista. Romaanin kerronnallinen asema on aina luotu eli kuvitteellinen. Tiedon kommunikoiminen lukijalle on kertojan ydintehtävä. Kertoja voi olla jokin kertomuksen henkilöistä (tai sitten ei). Hän voi välittää lukijalle luotettavaa tai ristiriitaista tietoa, kommentoida omaa kertomustaan tai olla puolueeton. Kertoja päättää myös asioiden kertomisjärjestyksestä. Romaanikerronnan punainen lanka ei kuitenkaan ole mitä kerrotaan vaan miten kerrotaan.

  Ilmiötä, jossa kerronta suodattuu henkilöhahmon tajunnan kautta, kutsutaan fokalisaatioksi (vanha termi on "näkökulma").  Fokalisaatiota koskevilla valinnoilla on mahdollista säädellä lukijan emotionaalista suhdetta kertomukseen, Vuola huomauttaa. Se on välitystoimintaa, jossa on kyse siitä, miten fiktiivisen maailman todellisuus lukijalle esitetään eli tuon todellisuuden tulkinnasta. 

  Kaikkitietävä kertoja ei ole sama kuin kirjailija vaan konstruktio, jonka kirjailija luo romaania liikuttavaksi voimaksi, kerronnan välineeksi. Se kykenee kertomaan eri paikoissa samaan aikaan tapahtuvista asioista tai ajallisesti menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden asioista. Kaikkitietävä kertoja voi halutessaan tunkeutua henkilöiden mielen sopukoihin eli sellaisiinkin tunteisiin ja ajatuksiin, joita henkilö ei lausu ääneen. Melender käyttää termiä kokoava kertoja, joka tiedostaa rajoitteensa, eikä teeskentele tavoittavansa suuria totuuksia. Se sopii hänen mielestään paremmin nykyaikaan kuin perinteiseen realismiin, joka nojautui lineaarisuuteen, kronologiaan ja kaiken kattavuuteen.

  Kertoja voi olla havaittavuudeltaan piilevä tai tunkeileva tai eriasteisesti jotakin siltä väliltä. Objektiivisen kertojan ääni on puolueeton: kertoja ei paljasta omaa suhdettaan kuvattavaan, ei selitä, ei ota kantaa, ei arvostele eikä tulkitse. Melender nimittää subjektiivista kertojaa totaalikertojaksi, koska se hallitsee äänellään ja tajunnallaan paitsi kerronnan virettä myös romaanin estetiikkaa, etiikkaa ja mielenmaisemaa.

  Sekä Vuola että Melender ovat sitä mieltä, että tarinoiden sisältöä tärkeämpää on se, miten ne kerrotaan, minkälaisen persoonallisen säväyksen romaani synnyttää kielellisillä ja kerronnallisilla keinoillaan, koska kirjailijan työ perustuu sanoihin, ei aiheisiin. "Ei ole kiinnostavia henkilöhahmoja, on vain kiinnostavasti luotuja henklöhahmoja."