lauantai 1. helmikuuta 2025

Perhosen teehetki

 Uusin runokokoelmani Perhosen teehetki (Mediapinta 2025) on ilmestynyt. Se on järjestyksessä kuudes kokoelmani. Perhosen teehetki sisältää teerunoja. Iltapäivätee nautitaan puutarhassa, jossa perhoset lentelevät ja japaninvaahtera hehkuu. Teessä maistuvat jasmiininkukat, metsien kaukainen sini, kuikan huuto ja  poimulehden kastehelmet. Teerunot liikkuvat ympäri maapalloa.

  Kuten aina luin paljon lähdekirjallisuutta kirjaani varten: tietokirjoja ja kaunokirjallisuutta. Aika paljon tietokirjoja teestä onkin kirjoitettu. Pekka Nihtisen Kiinalainen teekirja (en ole lukenut hänen uusinta kirjaansa venäläisestä teekulttuurista Haaveileva teekannu, jonka nimi on Pushkinin runoteoksesta Jevgeni Onegin, sanapari jonka minäkin nappasin runooni, siis jo ennen Nihtistä= runoilijan puolustuspuhe :D), Helena Petäistön Tee teematka, Pirkko Arstilan Teen ystävän kirja, Pirjo Suvilehdon Teehetki ja Sirkka-Liisa Rannan Suomalainen teekirja tulivat tutuiksi. Kakuzo Okakuran Kirja teestä (suom. Minna Törmä) on klassikko, jonka mukaan tee on taidetta. Näin ihana ohje löytyi kirjasta:

 "Juokaamme sillä välin pieni kulaus teetä. Iltapäivän hohde kirkastaa bambut, suihkulähteet pulppuavat iloa ja mäntyjen humina kuuluu pannussamme. Unelmoikaamme katoavasta ja viivähtäkäämme asioiden kauniissa järjettömyydessä."

Kaunokirjallisuuden puolelta oli vaikeampaa löytää teeaiheisia tekstejä. Helena Petäistö viittasi teoksessaan Coletteen teenjuojana ja tietysti myös Proustiin, jonka lehmusteehen kastetusta madeleine-leivoksesta sai alkunsa kirjasarja Kadonnutta aikaa etsimässä. Englantilaisissa kirjoissa nautitaan litroittain teetä ja joissain jopa kello viiden tee. Entä venäläiset klassikot, salainen rakkauteni? Luin uudelleen Anna Kareninan, Jevgeni Oneginin, Kirsikkapuiston, Kolme sisarta ja Vanja-enon, Tohtori Zivagon, ja kappas: musta samovaaritee mainittiin kaikissa. Teerunokokoelmia en löytänyt kuin yhden eli TaoLinin Teen kuiskauksen. Huomasin, että häneltä on ilmestymässä myös uusi teeaiheinen runokokoelma, Teen kutsu.

  Helena Petäistön oivallinen tietokirja Tee teematka, jonka luin heti sen ilmestyttyä 2008, oli silmiä avaava kahdessakin mielessä. En ollut tiennyt, että Ranskassakin on merkittävä teekulttuuri. Tosin Pariisissa matkaillessamme saimme Petäistön matkaoppaasta tiedon, että kaupungissa on kokonainen katu täynnä teehuoneita, ja kävimmekin yhdessä. Toiseksi en ollut tiennyt, että brittien hieno teekulttuuri syöksi perikatoon miljoonat ihmiset Kiinassa ja Intiassa: oopiumilla orjuuttamista ja pakkotöitä epäinhimillisissä olosuhteissa. Teenjuontiin saattoi tulla pieni kitkerä sivumaku.

  Runokokoelmani Perhosen teehetki jakautuu neljään osastoon: Apilamaton aromi, Teen tuoksu hiuksissani, Kaikki kuut ovat lempeitä ja Mansikkavaras teekannun kyljestä. Apilamaton aromi -osassa ollaan puutarhassa, jossa juodaan teetä ja ihaillaan perhosia ja japaninvaahteraa. Runon puhuja määrittelee itseään teen, vuodenaikojen ja niihin liittyvien ilmiöiden kautta. Hän suunnittelee oman teesekoituksensa, jossa maistuvat muun muassa apilamaton aromi ja "tähtien ikilumi, illankultaan jähmettyneet rannat" (Mallarmé). Teenjuonnin lomassa runo valmistuu hitaasti.

  vitkaan putoavat

      sanat

              pisarat lehdeltä

                 neulasten päistä


valkoiset sivut

kohteliaina

                tervetuloa

              täällä on tilaa


ilokurkistus, varova

suunnistaa nurmikolle


elpynyt sana

                     kuin teekukka

     avautuu

                     lehti kerrallaan

  

Teen tuoksu hiuksissani -osassa esitellään mm. Oriental Beauty, valkosilmuinen oolong,  runon puhujan teemuistoja lapsuudesta alkaen sekä suomalainen teesekoitus, jossa on esimerkiksi saunavastan koivunlehtiä ja suon tuoksu.

  lapsuuteen, Lauttasaareen

puut kantavat hedelmää, vaniljaa, suklaata

     koivuissa paljon leppäkerttuja

               lentävät ison kiven juureen

     niin lentävät koivun lehdetkin

                   syksyisin kuin

hunajalinnut    tuulen mukana

      katson niitä ikkunasta

kun äiti keittää iltateetä Lipton-pusseista

              linnut taivaalla

minua pyörryttää kun katson

   rajattomaan sokerisineen

liikun ajassa

                vuosirenkaissa

  

Kaikki kuut ovat lempeitä -osaston nimi viittaa Arthur Rimbaudin säkeeseen "Kaikki kuut ovat julmia (, kaikki auringot karvaita). Tällaisia alluusioita ja intertekstuaalisuutta on jonkin verran runokokoelmassani. Kolmannessa osassa on paljon lyhyitä runoja, haikuja ja tankoja. 

kaunis katsella

maalisillan valo on

kullanvärinen

kuin kuppini tuoksuva

juoma, kypsänkeltainen


katson maisemaa

puut ovat pudottaneet

lehtensä, taivas

harmaa, pehmeä sencha

villapuseronani


William Morrisin tunnettu (kuvio, tapetti, kangas) Mansikkavaras (Strawberry Thief) koristaa myös teekannuani ja pääsi mukaan runoon ja neljännen osaston nimeksi. Se tarkoittaa siis lintua. Neljännessa  osassa ollaan mm. puutarhakutsuilla, kello viiden teellä. Kunniavieraina ovat jaarli Charles Grey II (Earl Grey -teen sekoituksen luoja), Bedfordin herttuatar Anna (kello viiden teen alullepanija), John Montagu, neljäs Sandwichin jaarli (jonka palvelijaa pidetään voileivän, sandwichin keksijänä), Bennetin sisaret (Jane Austenin romaanista), Liisa ja Hullu Hatuntekijä (Lewis Carrollin kirjasta) ja Petteri Pupu (Beatrix Potterin lastenkirjasta). Neljäs osa on muutenkin "kirjallinen": siinä viitataan myös venäläisiin klassikoihin, Aleksis Kiveen ja kiinalaiseen ja japanilaiseen teekulttuuriin. Eli näin tulee tuo takakannessa luvattu maailmanympärimatka osapuilleen tehdyksi. :D


kanervakankaan kukkasista

hautuu iltatee

ikävyyden viimatuuli

ikkunaan naputtaa

yksisilmäpeikko

seuraan pyrkii

viherjäniitut harmaantuu


ihanainen impi

Kiven luo ei löytänyt

kaunokihara kulki pois

sammutti armaan päivän

laski vielä kanerville

lumivalkean liinan


Ursula Anttila-Halinen Perhosen teehetki 2025

  

   

  

torstai 16. tammikuuta 2025

HUKKA NUKKA TUKKA

 Miia Toivion runokokoelma  HUKKA  NUKKA  TUKKA (Teos 2024) hyödyntää kekseliäästi klassikkosatua Punahilkka ja susi. Minusta kaikki satujen uudelleen tulkinnat ovat riemastuttavia, niin kuin tämäkin kokoelma. Koska on kyse runoista, tärkeintä on tietysti runokieli ja sen keinot. Mikäli oikein ymmärsin, runokirjan teemana on lapsuus ja sen muistelu. Muistelu tapahtuu hajottamalla lapsuus osiin, pienimällä se. Myös mielikuvitus otetaan avuksi.

  Runon puhuja on sekä Punahilkka, metsästäjä, isoäiti että susi. Koska runo ei ole kertomus, se pysähtelee, kerää yksityiskohtia, laajentaa niitä, eksyy sivupoluille, kiertelee, kaartelee, seuraa assosiaatioita, ei pääse perille. Lapsuus on kuin palapeli, jonka palat ovat toisiinsa sopimattomia. 

  Välillä  lapsuus ja sen aistivoimaisuus saavutetaan:

" Olen keväänkeveä ja juoksen vastaleikatun nurmikon halki ja tulen kauttaaltaan vihreäksi, niin kuin olisin alkuperäinen elävä, nupustaan ulos työntynyt lehti, ja päivä ilman hampaita, ilman paksua täkkiä pään päällä pelkkää mansikankukan tuoksua, maasta nostettuja kananmunaperunoita, sitä kaivattua lapsuutta, kun kaikki juoksivat vapaina pelloilla ja ojanpientareilla - -."

Mutta toisenlaisia muistojakin on. Runon puhuja haluaa olla susi, joka nielee kaiken, sillä "tarina syntyy vasta minun mahassani." Kirjailijakin on kuin susi, joka haluaa syödä kaiken ja sitten sulattelee keräämäänsä aineistoa. Runokokoelmassa on myös metataso eli runon puhuja viittaa usein kirjoittamiseen ja lukijaankin. 

" Vaikka minä se olen, joka kertoo tämän sadun, se olen minä joka nuokkuu tämän tyynyn alla, piilossa, valmiina, saaliinhimoisena. Se olen minä, jonka hampaista heijastuu lyhyt tyttö, jonka korvat ovat kasvaneet iltasadun läpi, jonka reidet ovat paksut ja mureat. Ja se olen minä, joka seisoo tämän säröisen tarinan edessä kuin kuvastimeen heitetyt monet kivet - -."


HUKKA  NUKKA  TUKKA  on kerta kaikkiaan ihana runokokoelma, tykästyin siihen vallan mahdottomasti. Se käyttää taitavasti kaikenlaisia runon keinoja, ihastuttaa lukijaa monipuolisuudellaan. Runojen kirjoittajille se käy hyvin myös esimerkkinä siitä, miten muistoistaan voi kirjoittaa. Niistä voi ammentaa pohjattomasti, hauskasti, vinosti, epämääräisesti, takellellen ja kauniisti.

tiistai 31. joulukuuta 2024

Jonain päivänä kävelen pitemmälle, Tämä Kohta ja Alcools

 Olisiko parempaa tapaa päättää vanha vuosi ja aloittaa uusi kuin lukea runoja! Ja vieläpä kolme runokokoelmaa! Riitta Kompan järjestyksessä neljäs runokirja Jonain päivänä kävelen pitemmälle (BoD 2024) on taattua runolaatua. Runot on jaettu kuuteen osastoon: Peilikuva, Portti, Halla, Merkkitulet, Harakka ja Vedenhaltia. Runon puhuja liikkuu levottomana kahden maailman välissä, menneessä ja nykyisessä, kaupungissa ja luonnossa, valossa ja pimeydessä. Maagisia asioita tapahtuu: yhtäkkiä vaihdetaan paikkaa ja ollaankin satukirjan metsäaukiolla, kattojen yllä lennetään, ruusu mutisee maanisena.

  Runojen sävyt ovat monet. On  kaihoa, rohkeutta, taitoa katsoa omaa elämäänsä, huumoria, villeyttä, epäsovinnaisuutta, sadunomaisuutta. Riitta Kompan runot ovat helposti lähestyttäviä, kauniita, hiottuja. Lukija pääsee nauttimaan niiden hyvin suomalaisesta ilmapiiristä ja tuntee ne välittömästi omakseen.

Näyte runokokoelmasta (osa runosta Puhtaat pilvet):

Yhä tallella sanat ja halu solmia lauseita.

Menen metsään, tarkistan tutut puut

sivelen rosorunkoja, taputtelen valkeaa tuohta

tervehdin kiviä, jotka olen oppinut tuntemaan

kierrän kosteikon, mietin veden pintaa ja virtausta

hyräilen itsekseni, kuiskaan varovaisen säkeen

ylitse lipuvalle joutsenparille.


Sitten jonain päivänä kävelen pitemmälle

kaupunkeihin ja puutarhoihin, joista on puhuttu

toisena päivänä meren rantaan

tähyän niin kauas ja niin kauan, etten enää näe mitään

vain valkoisen tyhjyyden, puhtaat pilvet.

                              Riitta Komppa Jonain päivänä kävelen pitemmälle 2024


  Myös Pirjo Kotamäen 11. runokokoelma Tämä Kohta (Kulttuurivihkot 2024)  on taattua runolaatua, kaunista ja upeaa. Kohta-sana kirjan nimessä on moniselitteinen: se tarkoittaa paikkaa, (sairas)kohtausta ja aikaa. Aika on monimuotoinen teema Kotamäen uusimmassa kokoelmassa. Aika on luonnonhistorian aikaa, maapallon aikaa, yksilön aikaa. Luonnon pelastamisen suhteen aika on käymässä vähiin. Tämä aikamme on monin tavoin sairas, mutta kauemmas katsominen tuo lohtua.

Näyte runokokoelmasta:

Virkku tuulenvire,

päänsisäinen ajatus tuulee ulos ja kieppuu pääni päällä,

ilveilee mokoma,


hätistän sen pois:

                        tänään en ajattele, en leiki, en sanaile turhaan,

näillä taajuuksilla olen yksin,

kukaan ei ole, kukaan ei tule vastaan.


tällä käytävällä olen menossa kiireiselle kadulle,

italialaisen kaupungin kujalle joka päättyy pisteeseen


matkustan minne matkustan,

pois tästä ajasta,

näillä ajatuksilla

missä lepään

multaa kasvaa suustani,

maaperä on kuiva, raskas,

kasvoillani

perhosen raskas ranka,

metallisiipi,

muisto menneiltä ajoilta,

tähän Kohtaan lävistetty.

                                   Pirjo Kotamäki Tämä Kohta 2024


  Mikä runsaudensarvi onkaan Guillaume Apollinairen Alcools-runokokoelma (Kustannusliike Parkko 2024)!  Apollinairen pääteoksena pidetty Alcools on ilmestynyt nyt ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan suomennettuna Janne Salon kääntämänä. Runot on luettavissa myös alkukielellä suomennosten rinnalla. Kirjan lopussa olevat Salon huomautukset avaavat runon taustoja ja niissä esiintyviä käsitteitä. FL Tuija Vertainen puolestaan on laatinut esipuheen, jossa lukija perehdytetään oivallisesti niin Alcoolsin runoutta uudistaviin piirteisiin kuin runoilijaankin.

  Ranskan kieltä hieman osaavana lausuin ääneen ranskaksi näitä Apollinairen runoja (onneksi kukaan ei kuullut :D). Ranskan kieli on melodista, aivan erilaista kuin suomen kieli, joten (yleensäkään) runojen suomennokset (käännökset) eivät tietystikään osu aivan yksi yhteen. Kielten eroista huolimatta  Janne Salo on erittäin taitavasti tavoittanut Apollinairen runokielen rytmin ja soinnillisuuden.

  Apollinairen runous jättää pois välimerkit (mikä aikanaan oli ennenkuulumatonta). Vertaisen mukaan hänen runoutensa modernisuus välittyy vahvasti kielikuvista. Vertausten, metaforien ja symbolien käyttö sijoittaa Apollinairen ranskalaisen runouden jatkumossa tärkeälle symbolistien jälkeiselle ja surrealisteja edeltävälle paikalle. Ranskalaisen rakkauslyriikan pitkät perinteet ja Apollinairen oma ilmaisutapa yhdistyvät Alcoolsissa tavalla, joka on tehnyt joistakin sen runoista 1900-luvun klassikoita, Vertainen kertoo. Rakkauden ja eron teemat yhdistyvät Apollinairella paikkoihin. Runokokoelmassa viitataan myös antiikin mytologiaan, kristilliseen kuvastoon tai keskiaikaiseen ranskalaiseen runouteen.

 Apollinairen runo Mirabeaun silta on ranskalaisen runouden rakastetuimpia klassikoita. Vertaisen mukaan laulelmallisuutta runolle antaa sen vahva, toistoon perustuva rytmi ja kertosäe. Sen melodisuus syntyy loppusoinnuista, säkeiden sisäisistä ja niiden välisistä soinnuista sekä runsaista vokaaliäänteistä. Runon aiheeseen, rakkauden katoamiseen virtaavan veden mukana, liittyvät äänteet ovat kuin veden soljumista kuvaavaa melankolista sointimaalausta, Vertainen kuvaa.

Näyte runokokoelmasta (osa runosta Mirabeaun silta):

Sous le pont Mirabeau coule la Seine                           Mirabeaun sillan alla virtaa Seine

             Et nos amours                                                             Ja rakkautemme

   Faut-il qu'il mén souvienne                                            Täytyykö sen palauttaa mieleeni

La joie venait toujours après la peine                           Ilo saapui aina tuskan jälkeen.

  

            Vienne la nuit sonne l´heure                                             Tulkoon yö kajahtakoon kello

            Le jours sén vont je demeure                                            Päivät pakenevat minä jään


Les mains dans les mains restons face à face               Kasvotusten pitelemme  toisistamme

              Tandis que sous                                                          ja käsiemme kaaren alla

    Les pont de nos bras passe                                             Laskee loputtomiin

Des éternels regards l´onde si lasse                               Katseisiin väsynyt virta          

                                                    Guillaume Apollinaire Alcools 2024, suom. Janne salo 

  

torstai 5. joulukuuta 2024

Akheron

Akheron on kreikkalaisessa mytologiassa joki, joka virtaa Haadeksen eli manalan halki. Achoran-jokena se virtaa myös nyky-Kreikassa lähellä Pargaa. Nimi tarkoittaa surun jokea. Akheron on Saila Susiluodon uusimman runokokoelman (Otava 2024) nimi. Kirjan kansi on sinivihreän turkoosi ja metallinvihreät aallot kulkevat sen poikki. Joki virtaa käärmeenä, silkkinauhana myös koko runokokoelman läpi. Suru ja melankolia ovat runoissa läsnä.

  Runokokoelman ensimmäinen runo luo voimakkaan alkukuvan, joka enteilee tulevaa: on autiomaa, maanjäristys, tuuli tuo  hiekkaa sisälle, kuu yskii tuhkaa, verhot lepattavat pölyä, käärme kiemurtelee lattialla,  hetkestä tulee halkeama. Seuraavaksi ollaan Suomessa, jonka luminen maisema tuo runon puhujalle mieleen tuonpuoleisen. Hän kuvittelee maisemaan Persefonen ja Eoksen. Kreikkalainen mytologia yhdistetään nykypäivään, Suomi ja Kreikka, kesä ja talvi vuorottelevat ja yhdistyvät runokokoelman  muissakin runoissa.

  Kokoelman runokieli on hyvin kaunista, se virtaa kuin joki. Lukija tuntee olevansa liikkeessä, runokyydissä. Hän on hyvin kiitollinen siitä, että saa olla mukana ja eläviä, tuoreita runokuvia saapuu jatkuvasti ihasteltavaksi, maisteltavaksi. Miten taipuisaa ja ilmaisuvoimaista onkaan Susiluodon suomen kieli.

  Runon puhuja näkee ympärillään olevan kauneuden mutta myös tuhon enteet, myös itsessään. Hänestä tuntuu, ettei hän muista enää kaikkia sanoja. Ääriviivat ja värit katoavat. Virus tuhoaa kirjoituksen, sivut hapertuvat tuhkaksi, joki höyryää punaisena. Muistot sekoittuvat; lasten kasvaminen, juhlat, asutut huoneet, matkat; kaiken läsnäolo osuu, aikakaudet sekoittuvat.


" joen virtaava    jokin on irrallaan   veden juoksussa

  loputtomien päivien tuoksu         mutaa ja minttua

  virtaavat hiukset        vesikasvien nymfimieli    muoviroska

  joka takertuu puun juureen           veden kainaloon

  katso minä tässä      ja tässä                      kestämässä kipua

  joka on minulle annettu

  ja iloa joka on lahjoitettu

  tähän virtaan  tähän heijastukseen    tähän-tähän

  veteen laskostuu nymfin vihreä tukka  h a j a l l a a n

  joki ei tee pisteitä lauseiden perään   mutta tekee eron

  halkaisee maan kahteen                   on tuolla puolen ja täällä

  vaaleansinistä salissa ja veden saleissa läpinäkyvää

  lattialla virtaa joki ja maa on täynnä reikiä

  niistä nousee tavallisia asioita           aivan taivaallisia"


                                                 Saila Susiluoto Akheron 2024

torstai 7. marraskuuta 2024

Metamodernismi

 Jälleen uusi kiinnostava kirjallisuudentutkimus! Metamodernismi (toimittaneet Salli Anttonen, Mika Hallila, Anna Helle, Heta Marttinen ja Kasimir Sandbacka, SKS 2024) on takakansitekstin mukaan ensimmäinen metamodernismin käsitettä laajasti tarkasteleva suomenkielinen tutkimusantologia ja kansainvälisestikin poikkeuksellisen kattava katsaus nykykirjallisuuden ja -kulttuurin metamodernistisuuteen.

  Esipuheessa tekijät kertovat, että teos on syntynyt avoimen kirjoittajakutsun kautta. Metamodernismilla viitataan heidän mukaansa muutokseen, joka länsimaisessa kulttuuripiirissä ja globaalissa markkinataloudessa on tapahtunut postmodernin aikakauden jälkeen. Selkeä painottuminen kirjallisuuden tutkimiseen on suomalainen erityispiirre. Kansainvälisesti metamodernismi on kirjallisuuden ohella muun muassa uskontotieteen, mediatutkimuksen, pelitutkimuksen, filosofian ja arkkitehtuurin tutkimusalaa.

  Johdannossa tekijät ilmoittavat, että Metamodernismi-teoksessa tuodaan eri näkökulmista esille, millä tavoin uusi vaihe ilmenee suomalaisessa kirjallisuudessa ja kulttuurissa. Läpi teoksen näkyy erityisesti kahden yhteistyötä tekevän tutkijan, Timotheus Vermeulenin ja Robin van den Akkerin, vaikutus. Näiden mukaan keskeistä metamodernismille on huojunta, oskillaatio, modernismin ja postmodernismin välillä. Se heilahtelee sitoutuneisuuden ja irrallisuuden, totaliteetin ja fragmentin, innostuneisuuden ja ironian välillä.

  Suomalaisen kirjallisuuden lähtökohdat ovat romantiikan innoittamassa kansallisuusaatteessa ja idealismissa, realistis-naturalistisessa yhteiskunnallisuudessa ja kansankuvauksessa sekä sitoutumisessa Suomen kansakunnan ja suomalaisen yhteiskunnan ideologiseen rakentamiseen. Siksi Suomessa ei tekijöiden mukaan ole paljon kielitietoista, runsasta, leikkisää ja representaatiota ongelmallistavaa modernismia.  Siitä huolimatta nykykirjallisuus on omaksunut monia kansainvälisiä vaikutteita. Myös  aihepiirit ja teemat ovat globalisoituneet.

  Metamodernismi-teos jakautuu neljään teemaan: Tausta ja teoria, Utopia, totaliteetti ja tarinatalous, Tunteet, aika ja muisti sekä Kertojat ja ilmaisun keinot. Kasimir Sandbacka pohtii artikkelissan Modernismista postmoderniin - ja takaisin?  metamodernismin teoreettista kontekstia. Hän kuvaa, miten metamodernismi huojuu toivon ja melankolian, empatian ja apatian, naiiviuden ja tietoisuuden, puhtauden ja monimerkityksisyyden välillä. Subjektin kokemus ei kiteydy vakiintuneeseen joukkoon tuntemuksia vaan heilahtelee lukemattomien eri ääripäiden tai napojen välillä. Metamodernismin kirjalliset maailmat eivät yritä olla tosia esityksiä reaalimaailmasta vaan vaihtoehtoisia maailmoja, joihin teos sitoutuu eettisesti pyrkien vilpittömään kommunikaatioon lukijan kanssa.

  Keijo Lakkala, Teppo Eskelinen ja Miikka Pyykkönen tarkastelevat artikkelissaan Utopia ja metamodernismi Yksilöllisen toiveikkuuden ja yhteiskunnallisen muutoksen välissä   metamodernismin suhdetta yhteiskunnallisiin muutosliikkeisiin. Se liikkuu toivon ja nihilismin välissä. Toivoa voidaan ajatella sosiaalisesti välittyneenä inhimillisenä kykynä, joka voidaan kokea eri muodoissa. Se voi olla arvioivaa, päättäväistä, kärsivällistä, kriittistä ja transformatiivista.  Tekijät esittelevät erilaisia kevytutopioita, joita ovat esimerkiksi aurinkorantautopia ja yrittäjyyden utopia. Utooppiset toiveet liittyvät yhä enemmän yksilöllisiin motiiveihin, ja toiveille haetaan täyttymystä omaa elämää muuttamalla.

  Elise Kraatila tarkastelee metamodernistista todellisuussuhdetta ja utooppista eetosta Emmi Itärannan spekulatiivisessa fiktiossa artikkelissaan Mahdottomien mahdollisuuksien maailmat. Hän toteaa, että mielekkään suhteen luominen kuvitteellisen maailman ja nykytodellisuuden päivänpolttavien haasteiden välille on tieteisfiktion ja fantasian poetiikan ydinkysymyksiä. Kraatilan mukaan Itärannan teoksista on löydettävissä metamodernistiseen eetokseen kiteytyvää uhmakkaan utooppista uskoa siihen, että syvempi ymmärrys ihmisen roolista osana maailmaa toteutuu "eteenpäin kannettavan" tarinan kautta, mikä johdattaa kohti valoisampaa tulevaisuutta.

  Mika Hallila käsittelee metamodernismia, totaliteettia ja Jukka Viikilän teosta Taivaallinen vastaanotto artikkelissaan Kohti merkitystä. Totaliteetilla hän tarkoittaa ajatusta (esimerkiksi) olemassaolon, sosiaalisen todellisuuden tai yhteiskunnan muodostamasta merkityksellisestä kokonaisuudesta. Filosofisilta lähtökohdiltaan se on läheisessä suhteessa yhden ja yhteisen totuuden ideaan. Hallilan mukaan Viikilän fragmentaarinen ja moninäkökulmainen teos toimii käytännön esimerkkinä metamodernin totaliteettisuhteen toteutumisesta ja kurkottaa kohti merkitystä sekä rakenteen että sisällön tasoilla.

  Jakamaton ja jaettava  Tekijän transmediaalinen eetos tarinataloudessa, esimerkkinä Meri Valkama ja Sinun, Margot  on artikkeli, jossa Maria Mäkelä tutkii yhden kritiikin vaikutusta kirjailijaan. Mäkelän mukaan nykyinen aika on tehnyt kirjailijasta influensserin alakategorian. Toisiinsa kytkeytyneitä megatrendejä ovat poliittinen polarisaatio, julkinen identiteettityö sosiaalisen median alustoilla ja ilmiö, jota Mäkelä kutsuu tarinataloudeksi. Kun tarinankerronnasta on tehty ansaintalogiikka ja konsulttien kauppaama ihmelääke mihin tahansa viestinnälliseen, yhteiskunnalliseen tai psykologiseen ongelmaan, kirjailija joutuu tarinankerronnan taiteen ammattilaisena määrittelemään paikkansa uudestaan.

   "Mieli sortuu ellei näe toivoa"  -artikkelissa Anna Helle tarkastelee ympäristötunteita ja metamodernismia suomalaisessa nykyrunoudessa. Tutkijoiden mukaan ympäristössä tapahtuvat muutokset ja tulevaisuuteen liittyvät uhkakuvat voivat synnyttää ihmisissä tunteita, joita kutsutaan ympäristötunteiksi. Helle keskittyy tutkimuksessaan Vesa Haapalan ja Miia Toivion runoihin, joissa inhimillinen kokemus aikamme ympäristöuhkista ja -kriiseistä on etualalla. Hän huomauttaa, että lukuisat muutkin runoilijat ovat käsitelleet ympäristöuhkien ja ilmastokriisin aikaansaamaa muuttunutta kokemusta maailmassa olemisesta.

  Miika Laihinen on tutkinut fragmentin affektiivista aikakäsitystä Olli-Pekka Tennilän ololossa ja Erkka Frilanderin Torsossa artikkelissaan Kaikki se aika hartioissamme. Hän kuvaa metamodernismin historiankäsitystä vaikutelmana historian taipumisesta tai kaareutumisesta. Lineaarisen kehitysnarratiivin tilalle on tullut vaikutelma kulman tai kaarteen takana alati odottavasta ennakoimattomasta riskistä tai uhasta. Tutkittavat runot horjuttavat käsitystä eheän ja loogisen kokonaisuuden muodostavasta ilmaisusta. Ajatus ajasta toteutuu epälineaarisena ja elettynä, tuntemisen tasolla vaikuttavana ilmiönä. Tätä metamodernismin piirrettä tutkijat kutsuvat tuntemusrakenteeksi, jossa on kyse kaikkea määrittämistä, luokittelua ja järkeistämistä edeltävistä muutoksista  läsnäolossa. 

 Kohti muutosta  Ajan kerrokset ja metamodernismi Puhdistuksessa ja Teemestarin kirjassa  -nimisessä artikkelissa Riitta Jytilä tutkii näiden romaanien temporaalista logiikkaa, joka ei toimi vain nykyisyydestä kohti menneisyyttä, vaan luo vaihtuvia perspektiivejä menneen, nykyisen ja tulevan välille. Kysymys ajasta on keskeinen sekä metamodernismille että nykykirjallisuudelle. Hänen mukaansa molemmissa romaaneissa suuret historialliset tapahtumasarjat rakentavat tarpeen maailman hahmottamiselle yhteisesti jaettuna tuntemusrakenteena. Romaaneissa tuodaan esiin subjektin paikka ja kokemus tietyssä ajassa ja paikassa elämisestä ja halu muutokseen. Jytilän mukaan Suomen nykykirjallisuus on ylirajaista osallistuessaan rajoja ylittäviin keskusteluihin ilmastonmuutoksesta tai traumaattisista historioista osana nykyisyyttä.

  Salli Anttonen tutkii Maustetyttöjen metamodernistista autenttisuutta artikkelissaan "Ehkä se helpottaa, mut en menis vannomaan".  Maustetytöt yhdistetään hänen mukaansa  metamodernistisena pidettyyn normcore-ilmiöön, jossa keskeistä on tavallisuus ja sen kautta autenttisuus ja epäkaupallisuus. Viidestoista päivä -videon tulkintaan voi liittää myös metamodernistiseksi esitetyn meta-cute-tyylin, jossa suositaan puhdasta ja pelkistettyä designia sekä lapsellisia elementtejä osana aikuisten maailmaa, mikä puolestaan tuo esiin viattomuuden ja yksinkertaisuuden teemoja.  Maustetyttöjen musiikin  nostalgisuus ja runsaat viittaukset menneisyyteen voidaan nähdä metamodernistisena pyrkimyksenä kaivata eheämpää maailmaa samalla tiedostaen yrityksen mahdottomuus.

  Reaalifantasian unet ja paikat -artikkelissa Minttu Ollikainen tutkii metamodernistista huojuntaa Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävissä ja Anne Leinosen Metsän äidissä.  Romaanit ovat spekulatiivisia aineksia sisältäviä nykyromaaneja. Päähenkilöt ovat eksyksissä elämässään ja etsivät lapsuutensa maisemista omaa paikkaansa ja merkitystään. Ajan ja tilan rajat alkavat huojua ja sekoittua toisiinsa. Tämä saa henkilöt pohtimaan, millaiseksi heitä ympäröivä todellisuus on muuttumassa. Rakenteiden horjuttaminen muistuttaa metamodernismin ristiriitaista välitilaa, jossa ajan ja tilan rajoja ja koordinaatteja on vaikea piirtää.

  Sari Salin tutkii metalepsista ja metateoreettisuutta Mikko Rimmisen romaanissa Pölkky artikkelissa Tarinankipeä kertoja kohtaa romaanihenkilön. Romaanin kertoja muuttuu kertomuksen aikana millaiseksi tahansa (heterodiegeettiseksi, homodiegeettiseksi, auktoriaaliseksi).  Romaanissa on realistinen taso, mutta myös yliluonnollisia asioita tapahtuu.  Metamodernistista huojuntaa on vilpittömän innostuksen ja älyllisen, ironisen viileyden välillä. Salinin mukaan Rimmisen kaikkien romaanien ihmiskuvaus on ironista mutta empaattista, karrikoivaa mutta psykologisesti syvällistä; tunteikasta tavalla, jossa ironia ja vilpittömyys viihtyvät rinnakkain.

  "Det är svart att kommunicera"  -artikkelissa Heta Marttinen tutkii pikaviestikeskustelua metamodernina dialogina Kaj Korkea-ahon ja Ted Forsströmin nuortenromaanisarjassa Zoo! Hänen mukaansa lasten- ja nuortenkirjallisuus on reaktiivinen kirjallisuuden osa-alue, joka ajankohtaisiin ilmiöihin ja teemoihin tarttumalla luo tunnistettavia kokemusmaailmoja ja samastumispintaa tarkoitetuille lukijoilleen. Nuortenkirjasarjan pikaviestikeskusteluiden ympärille muodostuu jännitteinen, moniaalle haarautuva kokonaisuus, jonka ytimessä voidaan tulkita olevan metamodernistinen, erilaisten ääripäiden välillä heilahteleva teos. Tekstin humoristisen ja (itse)ironisenkin pinnan alla väreilee vakavuus ja vilpittömyys teini-ikäisen kertojan hapuillessa omissa orastavissa ihmissuhteissaan epäluulon, epävarmuuden ja toiveikkuuden välillä.

  Anna Pakarinen tutkii artikkelissa "Anna mulle kuuraketti, tää maailma ei riitä"  viittausten vakavaa leikkiä Cheekin rap-runoudessa eli rap-sanoitusten intertekstuaalisuutta metamodernismia havainnollistavana runoutena. Cheekin poetiikassa havainnollistuu Pakarisen mukaan metamoderni eetos, jossa taide on tietoinen omasta viihdeluonteestaan mutta samalla vilpittömän vakavissaan. Ilmaisukeinot ja niillä rakentuvat merkitykset liikkuvat usein vastakohtaparien välillä ja sulauttavat yhteen aineksia molemmista. 

  Kerronnan keinoista metamoderniin tulkintaan -artikkelissa Riikka Pirinen tutkii kirjallista epifaniaa Eeva Turusen novelleissa. Vapaan epäsuoran esityksen analyysi tuo esille, kuinka henkilöhahmon kokemusta ja sisäistä maailmaa kuvaava epifania  saa uusia metamoderneiksi tulkittuja merkityksiä uudessa kirjallisessa ympäristössä. Turusen novelleissa epifaniat jäävät kokematta, mutta niiden odotus hallitsee kertomuksen etenemistä ja henkilöhahmojen ajatuksia. Pirisen mukaan sen sijaan, että Turusen novellien epifaniat olisivat dramaattisia tai pateettisia välittömän oivalluksen hetkiä, ne ovat hienovaraisen, pehmeän ironian ja toiveikkaan vilpittömyyden välillä huojuvan huumorin sävyttämiä.

  Metamodernismi-teoksen viimeisessä luvussa Jussi Ojajärvi kirjoittaa artikkelissa Metodiset jälkisanat Metamodernismin askartelusta  kommentaarin teokseen. Hän toteaa, että monipuolisen ja huolella tehdyn kirjan myötä metamodernismin käsite vahvuuksineen ja heikkouksineen on tullut kotimaiseen kirjallisuuden- ja kulttuurintutkimuksenkin kenttään jäädäkseen - ainakin joksikin aikaa. Hän huomauttaa, että kirjallista realismin suuntausta on mietittävä osana metamodernismin "modernismia" etenkin silloin, kun metamodernismia paikannetaan Suomeen. Ojajärvi heittää myös haasteen: metamoderniudesta keskusteltaessa olisi jatkossa syytä pyrkiä analysoimaan rohkeammin  linkityksiä sosiaaliseen ja yhteiskunnalliseen, myös kapitalismin kontekstiin.

  

  

sunnuntai 20. lokakuuta 2024

Petäjäistä leipää, taivaallista hunajaa

 Pirjo Kotamäen teos Petäjäistä leipää, taivaallista hunajaa  - Paavo Ruotsalaisen matkassa (Herättäjä-Yhdistys 2024) on hänen kymmenes runokokoelmansa. Sen alkusanoissa Kotamäki kertoo kirjoittavansa sekä "maallista" että uskonnollista runoutta. Hän toteaa, että pyhimyksen kaltaiset (Franciscus Assisilainen, Pyhä Birgitta, horrossaarnaaja Helena Konttinen ja Paavo Ruotsalainen, joista kaikista Kotamäki on kirjoittanut) ovat kuitenkin ihmisluonnoltaan monin tavoin niin maallisia kuin pyhiäkin.

  Teoksen takakannessa uusimmasta teoksesta käytetään nimitystä säeromaani. Yhtä hyvin sitä voi kutsua runokokoelmaksi, proosarunoudeksi, roolirunoudeksi. Pääasia on, että Kotamäen väkevät säkeet  herättävät 1700- ja 1800-luvun Suomen eloon; sen savuiset pirtit, sisuksia kalvavan nälän, tietämättömyyden ja kateuden sekä yhteiskunnalliset erot. Ruotsalaisen äänen lisäksi  teoksessa kuuluu myös hänen vastustajiensa (kirkkoherrojen, kenraalikuvernöörin, pappien, nimismiehen, maaviskaalin),  Elias Lönnrotin, Lars Stenbäckin, J.V. Snellmanin ja perheenjäsenten ääni. 

  Uskonnollinen kilvoittelija, maallikkosaarnaaja, sielunhoitaja, herättäjä. Näitä kaikkia Paavo Ruotsalainen oli. Hän kulki ympäri Suomea julistamassa salattua Jumalan viisautta, joka oli ilmoitettu vain yksinkertaisille, ei viisaille eikä filosofeille. On arvioitu, että hän kulki matkoillaan kaikkiaan 40 000  kilometriä, suuren osan jalkapatikassa. Ruotsalaisen johtamasta herätyksestä sai alkunsa herännäisyydeksi tai körttiläisyydeksi kutsuttu evankelisluterilaisen kirkon herätysliike.

  Kotamäen teoksessa tärkeänä osana on tietysti myös kieli, runokieli. Se on paikoin lyyrisen kaunista: 

  "Päreen valossa luin sanat

                                     kuultavat

ne kuulsivat läpi kirjan lehtien,

valon sykkeessä,

sen räpsähdellessä täyteen liekkiin,

valon kulkeutuessa silmieni teriin, kuin terälehtiin

                         minä avauduin,


nämä kalliit hunajan pisarat,

ne kalliosta kumpuavat,

suosta ja aavasta ne tulevat,

                            tulevat kaiken vettisen läpi,


kovan kivisen särmän läpi joka hapertui siinä hetkessä

sykkien sydämeni lihasta pitkin täyteen liekkiin,

                         vain yksi pisara:


Ei ollut muuta kuin tämä tupa,

puu naksahteli nurkassa, kylmän hiilloksen pyrkiessä tupaan

minä suljin silmäni ja muistan - -


Lyyrisyyden ja ylätyylisen hengellisen kielen lisäksi teoksen runokieli on vanhahtavaa, tyyliteltyä suomea ja savon murretta ja vahvasti vertauskuvallista. Se kuvastaa sitä talonpoikaiskieltä, jota Ruotsalainen käytti halutessaan vaikuttaa ja tulla ymmärretyksi tavallisen kansan keskuudessa:


"Älä lymyä!

Tule ulos piilopaikastasi!

Se piilo on näkyvillä Jumalan avaran katseen alla,

tule ulos uunistasi jossa olet kärventynyt,

ihokarvasi kärventynyt matalan majan mutaan.


Nosta kätesi, nosta jalkasi vakavalle kynnykselle (se pitää!),

huomaat kuinka kamanat kohottuvat, näet pitemmälle,

kaulasi nousee valon tullessa tupaan, vartesi kasvaa kuin pavunvarsi,

siinä tähtein valossa kaikki uudet perunanmukulat nousevat ja

sinut ravitaan, siinä hetkessä, ravitussa maassa,

pysythän jo pystyssä, pysyt vartesi varassa:

sielusi sinua kannattelee kun

ymmärryksen silmät sinua katselevat - "


Pirjo Kotamäki on jälleen osoittanut taitavuutensa tulkitessaan runoissaan sitä vaikeasti sanallistettavaa mysteeriä, jota pyhimyksen kaltaiset kokevat, haluten jakaa  kokemaansa pyhyyden ihmettä muille.

          

tiistai 15. lokakuuta 2024

Tähti kuuttomassa yössä

 Ulla Janhosen kirjoittama elämäkerta Sirkka Turkka  Tähti kuuttomassa yössä (Tammi 2024)  esittelee ristiriitaisen kirjailijapersoonallisuuden. Hän on taitava hiihtäjä, huimapää, mistään piittaamaton, railakas juhlija, koirien ja hevosten ystävä, etevä tallimestari, epäsovinnainen, hyvä jätkä, nainen jolle sattuu ja tapahtuu, töykeä ja arvaamaton.  Ja toisaalta arka, hiljainen, vetäytyvä oman tiensä kulkija, salaviisas, omalaatuinen, vakava, yksinäinen susi, herkkä, sydämellinen, auttavainen.

   Runoilijana Sirkka Turkkaa on Janhosen elämäkerrassa luonnehdittu mm. seuraavasti: sympaattinen ja alakuloinen, sivistynyt, ulospäin kääntynyt tarkkailija, villi ja mielikuvituksellinen, humoristi, kielellisesti lahjakas, surun ja kuoleman runoilija, runouden poikatyttö ja jätkägimma, intensiivinen ja koskettava,  melodraaman, patetian ja huumorin sekoittaja, se joka "näkee alati tihenevään lumeen läpi olennaisen", jonka runoudessa raskas muuttuu kevyeksi, vähäpätöinen merkitykselliseksi ja eläimet ovat yhtä tärkeitä kuin ihmiset, elleivät tärkeämpiä.  Janhonen kutsuu Sirkkaa verkostoituneeksi erakkorunoilijaksi: "Hänen tuttavapiirinsä oli laaja, siihen kuului eri-ikäisiä kirjailijoita, kustantajia, tallimestareita, säveltäjiä, professoreita, maatalouslomittajia, maanviljelijöitä, lääkäreitä, kartanonomistajia, insinöörejä, taiteilijoita, kampaajia, rekkakuskeja, siivoojia ja koirankasvattajia. Ollessaan hyvällä tuulella Sirkka osasi hurmaamisen taidon, oli välitön ja tutustui nopeasti ihmisiin."

  Janhonen osaa kiinnostuksen herättämisen. Hän avaa Turkan mysteeriä musta laatikko kerrallaan. Tämä tapahtuu ihan konkreettisesti, sillä lähtökohta elämäkerran kirjoittamiselle olivat Turkan jäämistöstä löytyneet kirjeet, päiväkirjat, valokuvat, muistiinpanot ja todistukset. Ne Janhonen järjesti Ikeasta ostamiinsa 12 pahvilaatikkoon. Näiden lisäksi hän haastatteli Sirkka Turkan tunteneita ihmisiä, luki hänestä tehtyjä lehtijuttuja ja kuunteli radio-ohjelmia. Hän kertoo kirjassaan, että "mitä syvemmälle pääsin Sirkan elämään, sitä selvemmin ymmärsin, että hän kertoi runoissaan elämästään." Teoksessa käydäänkin läpi ilahduttavan paljon runoja, jotka avautuvat sellaisellekin lukijalle, joka ei ole Turkan runouteen tutustunut.

  Hienosti Janhonen saa esitellyksi Sirkka Turkan monisärmäisen persoonallisuuden. Kuten elämäkerroissa yleensä Janhonen käy läpi Turkan lapsuutta ja nuoruutta, ensimmäisiä ihastumisia, ystäviä ja harrastuksia, perhettä ja sukulaisia, opiskeluja, ihmissuhteita, runojen kirjoittamista, matkoja. Runoilijana Turkka oli hyvin onnekas, sillä hänen runokokoelmansa herättivät huomiota, niitä arvosteltiin lehdissä, hän sai apurahoja ja palkintoja, jopa Finlandia-palkinnon. Viimeisestä mustasta laatikosta löytyy vielä yllätys, odottamaton käänne, joka saa lukijan liikuttumaan. Janhonen ratkaisee arvoituksen, johon hän on useaan otteeseen teoksessaan vihjannut ja joka osaltaan selittää Sirkka Turkan ristiriitaista ja surumielistä luonnetta. Niin taitava lopetus, ettei voi kuin ihastella.