Petäjäistä leipää, taivaallista hunajaa

 Pirjo Kotamäen teos Petäjäistä leipää, taivaallista hunajaa  - Paavo Ruotsalaisen matkassa (Herättäjä-Yhdistys 2024) on hänen kymmenes runokokoelmansa. Sen alkusanoissa Kotamäki kertoo kirjoittavansa sekä "maallista" että uskonnollista runoutta. Hän toteaa, että pyhimyksen kaltaiset (Franciscus Assisilainen, Pyhä Birgitta, horrossaarnaaja Helena Konttinen ja Paavo Ruotsalainen, joista kaikista Kotamäki on kirjoittanut) ovat kuitenkin ihmisluonnoltaan monin tavoin niin maallisia kuin pyhiäkin.

  Teoksen takakannessa uusimmasta teoksesta käytetään nimitystä säeromaani. Yhtä hyvin sitä voi kutsua runokokoelmaksi, proosarunoudeksi, roolirunoudeksi. Pääasia on, että Kotamäen väkevät säkeet  herättävät 1700- ja 1800-luvun Suomen eloon; sen savuiset pirtit, sisuksia kalvavan nälän, tietämättömyyden ja kateuden sekä yhteiskunnalliset erot. Ruotsalaisen äänen lisäksi  teoksessa kuuluu myös hänen vastustajiensa (kirkkoherrojen, kenraalikuvernöörin, pappien, nimismiehen, maaviskaalin),  Elias Lönnrotin, Lars Stenbäckin, J.V. Snellmanin ja perheenjäsenten ääni. 

  Uskonnollinen kilvoittelija, maallikkosaarnaaja, sielunhoitaja, herättäjä. Näitä kaikkia Paavo Ruotsalainen oli. Hän kulki ympäri Suomea julistamassa salattua Jumalan viisautta, joka oli ilmoitettu vain yksinkertaisille, ei viisaille eikä filosofeille. On arvioitu, että hän kulki matkoillaan kaikkiaan 40 000  kilometriä, suuren osan jalkapatikassa. Ruotsalaisen johtamasta herätyksestä sai alkunsa herännäisyydeksi tai körttiläisyydeksi kutsuttu evankelisluterilaisen kirkon herätysliike.

  Kotamäen teoksessa tärkeänä osana on tietysti myös kieli, runokieli. Se on paikoin lyyrisen kaunista: 

  "Päreen valossa luin sanat

                                     kuultavat

ne kuulsivat läpi kirjan lehtien,

valon sykkeessä,

sen räpsähdellessä täyteen liekkiin,

valon kulkeutuessa silmieni teriin, kuin terälehtiin

                         minä avauduin,

nämä kalliit hunajan pisarat,

ne kalliosta kumpuavat,

suosta ja aavasta ne tulevat,

                            tulevat kaiken vettisen läpi,

kovan kivisen särmän läpi joka hapertui siinä hetkessä

sykkien sydämeni lihasta pitkin täyteen liekkiin,

                         vain yksi pisara:

Ei ollut muuta kuin tämä tupa,

puu naksahteli nurkassa, kylmän hiilloksen pyrkiessä tupaan

minä suljin silmäni ja muistan - -

Lyyrisyyden ja ylätyylisen hengellisen kielen lisäksi teoksen runokieli on vanhahtavaa, tyyliteltyä suomea ja savon murretta ja vahvasti vertauskuvallista. Se kuvastaa sitä talonpoikaiskieltä, jota Ruotsalainen käytti halutessaan vaikuttaa ja tulla ymmärretyksi tavallisen kansan keskuudessa:

"Älä lymyä!

Tule ulos piilopaikastasi!

Se piilo on näkyvillä Jumalan avaran katseen alla,

tule ulos uunistasi jossa olet kärventynyt,

ihokarvasi kärventynyt matalan majan mutaan.

Nosta kätesi, nosta jalkasi vakavalle kynnykselle (se pitää!),

huomaat kuinka kamanat kohottuvat, näet pitemmälle,

kaulasi nousee valon tullessa tupaan, vartesi kasvaa kuin pavunvarsi,

siinä tähtein valossa kaikki uudet perunanmukulat nousevat ja

sinut ravitaan, siinä hetkessä, ravitussa maassa,

pysythän jo pystyssä, pysyt vartesi varassa:

sielusi sinua kannattelee kun

ymmärryksen silmät sinua katselevat - "

Pirjo Kotamäki on jälleen osoittanut taitavuutensa tulkitessaan runoissaan sitä vaikeasti sanallistettavaa mysteeriä, jota pyhimyksen kaltaiset kokevat, haluten jakaa  kokemaansa pyhyyden ihmettä muille.

          

Tähti kuuttomassa yössä

 Ulla Janhosen kirjoittama elämäkerta Sirkka Turkka  Tähti kuuttomassa yössä (Tammi 2024)  esittelee ristiriitaisen kirjailijapersoonallisuuden. Hän on taitava hiihtäjä, huimapää, mistään piittaamaton, railakas juhlija, koirien ja hevosten ystävä, etevä tallimestari, epäsovinnainen, hyvä jätkä, nainen jolle sattuu ja tapahtuu, töykeä ja arvaamaton.  Ja toisaalta arka, hiljainen, vetäytyvä oman tiensä kulkija, salaviisas, omalaatuinen, vakava, yksinäinen susi, herkkä, sydämellinen, auttavainen.

   Runoilijana Sirkka Turkkaa on Janhosen elämäkerrassa luonnehdittu mm. seuraavasti: sympaattinen ja alakuloinen, sivistynyt, ulospäin kääntynyt tarkkailija, villi ja mielikuvituksellinen, humoristi, kielellisesti lahjakas, surun ja kuoleman runoilija, runouden poikatyttö ja jätkägimma, intensiivinen ja koskettava,  melodraaman, patetian ja huumorin sekoittaja, se joka "näkee alati tihenevään lumeen läpi olennaisen", jonka runoudessa raskas muuttuu kevyeksi, vähäpätöinen merkitykselliseksi ja eläimet ovat yhtä tärkeitä kuin ihmiset, elleivät tärkeämpiä.  Janhonen kutsuu Sirkkaa verkostoituneeksi erakkorunoilijaksi: "Hänen tuttavapiirinsä oli laaja, siihen kuului eri-ikäisiä kirjailijoita, kustantajia, tallimestareita, säveltäjiä, professoreita, maatalouslomittajia, maanviljelijöitä, lääkäreitä, kartanonomistajia, insinöörejä, taiteilijoita, kampaajia, rekkakuskeja, siivoojia ja koirankasvattajia. Ollessaan hyvällä tuulella Sirkka osasi hurmaamisen taidon, oli välitön ja tutustui nopeasti ihmisiin."

  Janhonen osaa kiinnostuksen herättämisen. Hän avaa Turkan mysteeriä musta laatikko kerrallaan. Tämä tapahtuu ihan konkreettisesti, sillä lähtökohta elämäkerran kirjoittamiselle olivat Turkan jäämistöstä löytyneet kirjeet, päiväkirjat, valokuvat, muistiinpanot ja todistukset. Ne Janhonen järjesti Ikeasta ostamiinsa 12 pahvilaatikkoon. Näiden lisäksi hän haastatteli Sirkka Turkan tunteneita ihmisiä, luki hänestä tehtyjä lehtijuttuja ja kuunteli radio-ohjelmia. Hän kertoo kirjassaan, että "mitä syvemmälle pääsin Sirkan elämään, sitä selvemmin ymmärsin, että hän kertoi runoissaan elämästään." Teoksessa käydäänkin läpi ilahduttavan paljon runoja, jotka avautuvat sellaisellekin lukijalle, joka ei ole Turkan runouteen tutustunut.

  Hienosti Janhonen saa esitellyksi Sirkka Turkan monisärmäisen persoonallisuuden. Kuten elämäkerroissa yleensä Janhonen käy läpi Turkan lapsuutta ja nuoruutta, ensimmäisiä ihastumisia, ystäviä ja harrastuksia, perhettä ja sukulaisia, opiskeluja, ihmissuhteita, runojen kirjoittamista, matkoja. Runoilijana Turkka oli hyvin onnekas, sillä hänen runokokoelmansa herättivät huomiota, niitä arvosteltiin lehdissä, hän sai apurahoja ja palkintoja, jopa Finlandia-palkinnon. Viimeisestä mustasta laatikosta löytyy vielä yllätys, odottamaton käänne, joka saa lukijan liikuttumaan. Janhonen ratkaisee arvoituksen, johon hän on useaan otteeseen teoksessaan vihjannut ja joka osaltaan selittää Sirkka Turkan ristiriitaista ja surumielistä luonnetta. Niin taitava lopetus, ettei voi kuin ihastella.

Jokiromaani

 Tanja Maksimaisen Jokiromaani (Momentum Kirjat 2023) on taitavasti kirjoitettu kyläsaaga. Se valottaa 90-luvun lamakokemuksia yksilön, perheen ja kyläyhteisön kannalta. Rauhallisesti, joen tavoin etenevä, kypsästi pohtiva ja yksityiskohdiltaan rikas romaani on sekä realistinen että kaunokirjallisesti ansiokas. Henkilöt on kiinnostavasti kuvattu; he ovat kuin suoraan elävästä elämästä. Heihin voi samastua.

  Tapahtumapaikkana on pieni kylä jossain itärajan tuntumassa. Siellä on kertojan mukaan osattava elää oikealla tavalla , kunnioittaen, mutta alati epäillen, tarpeeksi hiljaa ja vaatimattomasti ettei vain kerää katseita ja kääntyileviä korvia. Kylän läpi kulkee joki. Eletään nousukauden aikaa. Kylässä on kolme pankkia, kauppoja, kouluja, kirjasto ja muita palveluja. Taivaalla liitelevä korppi näkee kaiken ja osaa katsoa myös tulevaan. Se on myyttinen lintu, joka vaistoaa onnettomuudet ja tietää kuolemaa. Kirjan perussävy on traaginen. Lukija osaa odottaa, että juonen edetessä tulee tapahtumaan surullisia asioita. Tämä lisää romaanin kohtalonomaisuutta. Harvemmin on Suomen lähihistoriaa kuvattu näin empaattisesti ja kiihkottomasti. Lukukokemusta voisi kutsua jopa katarttiseksi.

 Asikaisen perhe on tapahtumien keskiössä. Siihen  kuuluu vanhempien lisäksi Alma ja  pikkuveli Tiitus. Isällä on tilitoimisto ja äiti on töissä Matkahuollossa. Alma on päähenkilö, mutta asiat nähdään monen muunkin näkökulmasta. Romaani alkaa, kun Alma aikuisena päättää kirjoittaa perheestään ja kylän tapahtumista: "Hän on nähnyt kuinka ihmiset putoavat ja sen kuinka hiljaa se tapahtuu."  Alma on aluksi ekaluokkalainen. Hänen paras kaverinsa on Veera, jonka isä on pankinjohtaja, sen pankin jota Asikaisen perhe käyttää. Pankinjohtajan tehtävä on myydä asiakkaille lainoja ja saada heidät sijoittamaan osakkeisiin. Korppi näkee siskon takaavan veljensä lainan ja veljen takaavan serkkunsa lainan. Ystävät ja sukulaiset takaavat toistensa lainoja ristiin.

  Sitten tapahtuu se väistämätön: Suomi devalvoi ja lainojen korot nousevat hallitsemattomasti. Kodit joudutaan myymään pilkkahintaan ja velkaa jää. Pankinjohtaja Tonni potee huonoa omaatuntoa ja miettii:" Voisinpa pelastaa edes yhden heistä, vaikka Asikaisen, jonka isä oli pelastanut hänen isänsä sodassa, vetänyt loukkaantuneen toverin turvaan juuri ennen kranaatin räjähtämistä." Hän kokee pettäneensä kyläläiset ja päätyy lopulliseen ratkaisuun.

  Ilmapiiri Asikaisten kodissa on jännitteinen. Isää pitää varoa, sillä hän on hermostunut ja äkkipikainen. Almasta tuntuu, että hänen täytyy oppia olemaan liikkumatta ja hengittämättä, että voi olla olemassa. Isä juo ja pian äitikin. Jokaisessa kylän talossa on haulikko, ase metsästykseen. "Tämä on kärsimyksen rajaseutu, jossa hiljaisuus peittoaa huudon, Korppi tuumii lentäessään suon yllä. Pommit, kylmyys ja pelko ovat muovanneet seutua enemmän kuin jumalat." Hienosti Maksimainen maalaa Suomen historian suuria linjoja kaikkitietävän Korppi-kertojan avulla. Lukija tuntee ihan kylmänväristyksiä.

  Aikuinen  Alma kokee, että kylän läpi virrannut joki liikkuu hänen suonissaan: "Kaikki se mikä yritetään unohtaa ja haudata maahan virtaavat suonissani. Sanomattomat sanat painavat enemmän kuin sanotut. Minä olen raskas kaikista teoista ja sanoista." Hän oli aina ajatellut, että hänen piti kannatella vanhempiaan. Alma potee raastavaa syyllisyyttä isänsä itsemurhasta: hänessä ei ollut isälle tarpeeksi syytä jatkaa elämää.  Lopulta ja vihdoin vuosien kuluttua hän pystyy ajattelemaan:

 "On katsottava historiaansa, kuunneltava, nähtävä, todettava, että sellaistakin oli, niinkin saattoi siinä ajassa tapahtua, aika monelle, eikä kukaan pystynyt heitä pelastamaan. Isiä, äitejä, tätejä, setiä. Siskoja, veljiä. Lapsia. Jonkun rakkaita."  Sitten Alma päättää kirjoittaa  ja aloittaa tarinansa:

  "Olipa kerran eräs tarina, eräässä ajassa, eräässä Kylässä kaukana kaupungeista. Kylään lensi Korppi ja tahtoi rakentaa sinne pesän.

  On muistettava. On löydettävä sanat."

                                               Tanja Maksimainen  Jokiromaani 2023

  

  

  

MEnu

 MEnu on pienen keravalaisen Rosetta Versoksen yhdeksäs julkaisu. Rosetta Versos on julkaissut kuusi runokirjaa, kaksi runoantologiaa ja yhden romaanin. MEnu-runokokoelman tekijä Ilkka Tahvanainen on kasvatustieteilijä ja runoilija. Hän on voittanut vuonna 2019 Runo-Kaarinan teoksellaan Putkista ja virtauksista. MEnu on Tahvanaisen kolmas runoteos.

  MEnu sisältää nimensä mukaisesti paljon ruokasanastoa. Takakansi kuvailee, että se kietoo ihmiset ja annokset yhteen: "Ruokalistan sivuilla nälkä ja kylläisyyden tunne ottavat toisistaan mittaa. Runot käsittelevät lähellä olemista, ruumiillisuuden ylellisyyttä." Teoksessa minua miellytti juuri konkreettisuus, maanläheisyys. Runot solahtavat näennäisen vaivattomasti lukijan suuhun, kuin jäätelöä nauttisi. 

  Runoissa ollaan matkoilla ja kotimaassa rakastetun kanssa. Runon puhuja toteaa, että matkalla pääsee lähemmäksi toista. MEnun runot ovat rakkausrunoja, mieheltä miehelle. En muista aiemmin lukeneeni vastaavaa, ainakaan suomeksi. MEnu-nimen voi lukea usealla tavalla; paitsi ruokalista se voi olla myös me nyt (suomea ja ruotsia) tai minä nyt (englantia ja ruotsia). Samanlaista monimerkityksisyyttä on runoissa muutenkin. Aistillinen rakkaus kätkeytyy monin tavoin säkeisiin.  Rakkauden muodoista MEnu edustaa eroottista rakkautta (eros) ja leikkisää rakkautta (ludus). 

  Runon puhuja tekee havaintoja ja sanallistaa ne, vaikka haluaisi olla ilman muotoa ja järjestystä. Vastapainoksi hän antautuu aistien vietäväksi ja  nauttii elämästä (ruuasta, rakastelusta, matkojen huolettomuudesta, musiikista, kukkuloista ja vaihtuvista maisemista). Ruoka ja rakkaus sulautuvat yhteen läpi kokoelman. 

  " Vaikka enimmäkseen tavallisina keltuaisina siellä täällä

     käymme puisen muotin alle suojaan

     ja hartioillamme elämän repimä sideharso

     kahdesta keski-ikäisestä karvaisesta miehestä

     luonnollisen valkeaa massaa muotoilee ilta

     pinnasta voi lukea merkkejä

     leikattuja rusinoita, mantelirouhetta, raastettua sitruunaa

     kun tiivistymme, kovetumme muotoon, kun liika puhe valuu pois

     tökittyjen mintunoksien lehdet vilkuttavat lämmön liikkeestä

    vähintään niin, toistuvuus vahvistaa uppoutumista

     me ymmärrämme toistemme jutut, ja aina meistä valuu pois

     kuin sammuisimme, syttyisimme"

  

                                         Ilkka Tahvanainen MEnu 2024

  

Japani hymyn takana

 Jälleen uusi teos Japanista! Tällä kertaa asialla on Liisa Karvinen, jonka teos Japani hymyn takana (Atena 2024) pyrkii vastaamaan kysymyksiin, miksi japanilaiset ovat niin tyyniä katastrofin äärellä, mitä kaikkea lahjan antaminen merkitsee, kuinka yritykset voivat pysyä samassa suvussa vuosisatoja, asuuko vuoressa todella jumala, kuinka ihmiset selviytyvät hektisestä työelämästä. Liisa Karvinen on valmistunut Helsingin yliopistosta pääaineenaan Japanin tutkimus. Hän on asunut Japanissa opiskelijana ja diplomaattina ja Ylen ulkomaantoimittajana raportoinut lukemattomia kertoja niin tsunamituhoista, talouskriisistä kuin vaaleistakin. 

  Karvisen mukaan japanilaiseen elämään kuuluu omaleimaisia tapoja ja kirjoittamattomia sääntöjä, jotka antavat merkityksen ulkomaalaisen hämmästelemille asioille. Historia on läsnä käytännöissä, paikoissa ja esineissä. Karvinen päästää teoksessaan ääneen japanilaiset, joita hän on haastatellut. He kertovat omia tarinoitaan ja näkemyksiään. 

  Japanilaiset ovat tunnetusti pidättyväisiä tunteiden ilmaisussa. Heidän kohteliaisuuteensa kuuluu tietyn etäisyyden pitäminen. Läheisten kanssa tietysti nauretaan ja kerrotaan huvittavia juttuja. Huumori liittyy usein kieleen ja kumpuaa erilaisista sanaleikeistä. Manzai on komedian muoto, jossa kaksi esiintyjää lavalla hauskuuttaa keskinäisellä sanailullaan yleisöä. Rakugo puolestaan on japanilainen vastine stand up -komiikalle. Japanilaista hymyä Karvinen pitää kielenä ilman sanoja. Onnettomalta näyttäminen on epäkohteliasta, koska se voi aiheuttaa huolta tai tuskaa toiselle.

  Vuoret ovat japanilaisille pyhiä. Ne symboloivat ihmisen olemassaolon koko kiertoa syntymästä kuoleman kautta tulevaisuuteen ja uudelleensyntymään. Useiden vuorten luona on pyhäkköjä, joihin japanilaiset tekevät pyhiinvaellusmatkoja. Vuoren kätköissä on power spot -paikkoja, erityisiä kohtia, joissa luonnon voima ja jumaluudet tuntuvat vahvoina. Karvisen mukaan japanilaiset ovat moniuskoisia ja yleisesti ottaen hyvin joustavia uskonnon harjoittajia. Valtauskonnot ovat shintolaisuus ja buddhalaisuus. Tavallisen arjen keskellä ihmiset saattavat piipahtaa missä hyvänsä lähipyhäkössä tai -temppelissä rukoilemassa. Vainajien muistojuhla obon sijoittuu elokuun puoliväliin, ja silloin japanilaiset tavallisesti viettävät viikon mittaisen kesäloman. Ihmiset palaavat kotiseudulleen, jos siellä on vielä sukua jäljellä.

  Karvinen pohtii myös japanilaisten sisukkuutta.  Vuoden 2011 maanjäristyksen, tsunamin ja ydinonnettomuuden tuhoista kärsineitä alettiin kannustaa Gambarö-iskulausein. Sana tarkoittaa, että tsempatkaamme kaikki yhdessä, yrittäkäämme selvitä tästä ja tehkäämme parhaamme. Tarkoitus on luoda yhteishenkeä ja kannustaa kaikkia sinnittelemään ja kestämään vastoinkäymiset. Luonnontuhot koettelevat Japania usein. Japanin kielessä on termi gaman. Se tarkoittaa itsehillintää ja jonkin vaikean asian kestämistä.

  Sisukkuus näkyy myös työelämässä ahkeroinnissa. Japanilaiset tekevät pitkää työpäivää. He tottuvat lapsesta siihen, ettei kotiin ehditä iltakuudeksi. Oppituntien jälkeen kouluille jäädään kerhoihin tai mennään preppauskouluihin opiskelemaan pääsykokeita varten. 

Japani on kollektiivinen kulttuuri, jossa ryhmän merkitys on paljon suurempi kuin länsimaissa.  Vanha sananlasku Deru kugi wa utareru eli Esiin törröttävä naula nuijitaan alas on edelleen voimissaan. Oman mielipiteen esiintuominen ei ole helppoa, sillä harmonian säilyttäminen on tärkeä arvo. Tärkeä sosiaalinen taito on küki o yomu, tilannetaju. Tärkeää on osata ottaa toinen huomioon, jopa ennakoida  toisen tarpeet tai tunteet. Japanilaisiin hyveisiin ei kuulu olla oma itsensä ja pitää kiinni siitä, mikä itselle on tärkeää.  Yksi tapa viestiä ryhmän jäsenyydestä on yhtenäinen pukeutuminen eli univormut.

  Japanilainen yhteiskunta on hierarkkinen; jokaisella on paikkansa suhteessa muihin. Hierarkian juuret  juontavat kauas samuraiden aikaan, jolloin yhteiskunnan huipun muodostivat samurait. Karvinen tekee perusteellisesti selkoa samuraiden perinnöstä ja siitä, mitä samurait suosivat, arvostivat ja harrastivat, mitä rajoittivat tai kielsivät kokonaan sekä millaiset käyttäytymisnormit loivat. Lahjakulttuuri on yksi esimerkki asiasta, joka on peräisin samuraiden maailmasta. Japanilainen lahjakulttuuri on Karvisen mukaan rikas ja monisyinen. Sen pohjana on ajatus kiitollisuudesta, ja erityisesti kiitollisuudenvelasta. Itselleni uutta oli tieto, että samurait harrastivat korkeakulttuuria: Nö-teatterista, teetaiteesta eli teeseremoniasta ja kukkienasettelusta tuli ylhäisimpien sotilaiden harrastuksia.

  Made in Japan -luvussa Karvinen osoittaa, miten Japanin historia on täynnä esimerkkejä japanilaisten kyvystä katsoa mallia muista maista, ottaa asioita omaan käyttöön, tutkia ja ennen kaikkea jatkokehittää ja toisinaan luoda jopa uusi menestystuote. Japanin kielessä on termi iitoko dori, mikä tarkoittaa sitä, että keskitytään jonkin asian vahvuuksiin ja parhaimpiin puoliin. Karvisen mukaan Japani on historiansa aikana poiminut ulkomailta erinomaisia ja itselleen parhaiten soveltuvia asioita, teknologioita ja järjestelmiä.

  Karvisen mukaan Japanin yritysmaailmassa on kaksi erityspiirrettä. Maassa toimii paljon perheyrityksiä, jotka ovat pysyneet pitkän ajan yhdellä ja samalla suvulla. Toiseksi on edelleen suuri määrä yrityksiä, joiden historia yltää satojen vuosien päähän. Ammattien periytyminen ei rajoitu ravintoloitsijoihin, käsityöläisiin, kauppiaisiin tai perinteisiin taidemuotoihin, kuten ikebanaan tai teetaiteeseen. Myös lääkärin, juristin tai diplomaatin ammatit kulkevat suvussa. Poliitikkosuvut ovat Japanissa yleisiä ja herättävät mielipiteitä niin puolesta kuin vastaan.

    Viimeisessä luvussa Karvinen käsittelee japanilaista sanaa ikigai, joka käännetään elämän tarkoitukseksi, syyksi nousta aamuisin ylös. Termi on Japanissa käytännönläheinen tarkoittaen asioita, jotka ovat omassa elämässä tärkeitä. Karvinen päättää kirjansa sanoihin:

  "Keskustelut ihmisten kanssa, olipa kyseessä vaikkapa koomikko, pyhiinvaeltajarouva tai vanhan samuraisuvun edustaja, ovat antaneet ajattelemisen aihetta ja tuoneet näkökulmia, joita en etukäteen arvannut. Pala palalta mosaiikkimainen kuva Japanista täydentyy. Hymyn eri vivahteet selkenevät, ja alan oivaltaa mitä kaikkea sen takana on."

                                            Liisa Karvinen Japani hymyn takana 2024

  

Kirjailijapoetiikat, osa 2

 Kirjailijapoetiikat-teoksen (SKS 2024, toimittaneet Saija Isomaa, Samuli Björninen, Mari Hatavara ja Nanny Jolma) toisessa osassa keskitytään nykykirjallisuuteen. Sari Kivistö tutkii infernaalisia trooppeja Louise Glückin lyriikassa artikkelissaan Katabasis ja postuumi. Nobel-palkitun Glückin monet runokokoelmat jäsentyvät antiikin myyttien varaan. Runoilija hyödyntää antiikin myyttiaiheista erityisesti tiettyjä, kuolemaan ja manalan tarupiiriin kohdistuvia sikermiä. Kivistön mukaan tarinat Persefonesta ja Demeteristä, Orfeuksesta ja Eurydikestä sekä Sisyfoksesta yhdistyvät nykyhetken taiteilijuuteen, rakkauteen ja arjen tilanteisiin. 

  Manalaan laskeutuminen eli katabasis läpäisee koko Glückin tuotannon. Siinä on kyse ajallisesta syvyydestä ja henkilökohtaisen menneisyyden kohtaamisesta myytin avulla. Glückin poetiikkaan luo Kivistön mukaan yhtenäisyyttä se, että edeltävässä kokoelmassa alustavasti tapailtua aihetta syvennetään seuraavassa teoksessa. Myös postuumi on tuotannolle ominainen piirre. Se tarkoittaa runouden tiivistä sidosta menetyksen tunteeseen ja lopulliseen poissaoloon. Glück rinnastaa manalaan laskeutumisen metafiktiivisesti runoilijan tehtävän kanssa, jota kärsimys ja  ikävä inspiroivat ja jossa liikkuminen runouden ja arjen välillä on vaikeaa.

  Elise Kraatilan artikkelissa N.K.Jemisinin välineellistyvä ja välineellistävä poetiikka käsitellään spekulatiiviisen fiktion käyttömahdollisuuksia kuvittelusta kannanottoon. Kraatila analysoi sitä, miten näkökulma spekulatiiviseen fiktioon todellisuuden mahdollisuuksien uudelleenkuvittelun välineenä korostuu yhdysvaltalaisen Jemisinin teoksissa yhä avoimemmin edettäessä varhaistuotannosta uudempaan. Jemisinin poetiikan  jännite kuvitteellisten maailmojen ja todellisten yhteiskunnallisten ilmiöiden välillä voimistuu, ja teokset muuttuvat avoimen poliittisiksi.

  "Meen niin äärirajoille, että mun pääni hajoilee" -artikkelissa Anna Pakarinen tutkii runollisen resilienssin poetiikkaa Cheekin rap-tuotannossa. Hänen mukaansa runouden näkökulmasta globaalirap-genre on ilmaisukeinoiltaan rikas, ja sen potentiaali havainnollistuu myös Cheekin tuotannossa. Pakarisen kiinnostuksen kohteena ovat erityisesti multiriimit ja metaforisuus. Sanoitukset edustavat hänen mukaansa suorasukaisen arkikielen taidetta, mutta rakentuvat monikerroksiselle poetiikalle ja pohtivat klassisen suuria elämän rajallisuuden ja merkityksellisyyden teemoja.

  Väkivallan ja seksin intermediaalinen esittäminen Anu Kaajan proosateoksissa -artikkelissa Hanna Samola tutkii, millä tavoin Anu Kaajan proosatuotannossa esitetään kertojien ja päähenkilöiden yrityksiä ilmaista auditiivista, visuaalista tai audiovisuaalista materiaalia verbaalisessa muodossa sekä myös sitä, miten yritykset liittyvät sukupuolen, seksuaalisuuden ja väkivallan tematiikkaan.

  Intermediaalisuuden Samola käsittää mediumien rajat ylittävinä rakenteina. Teksti ei pysty toistamaan visuaalista tai auditiivista materiaalia sellaisenaan, vaan esittää vaikutelman esimerkiksi elokuvalle tyypillisistä ilmaisukeinoista, kuten zoomauksesta tai kuvien hajoamisesta. Kaajan tuotannossa on runsaasti ekfrasiksia, joissa visuaalista aineistoa esitetään sanoin. Intermediaalisten viittausten lisäksi hänen teoksissaan on viittauksia toisiin kaunokirjallisiin teoksiin. Kaajan poetiikalle on ominaista kuvailla vaikeasti kielennettäviä ja arkijärjen ylittäviä tapahtumia sekä yhdistellä erilaisia tekstilajeja ja kirjallisuudenlajeja. Teoksissa sekoittuvat toisiinsa myös kulttuurisesti ylhäisenä ja alhaisena tai rumana ja kauniina pidetty. Samolan mukaan Kaajan tuotanto ilmentää postmodernistiselle ja sen jälkeiselle kirjallisuudelle tyypillistä tapaa tuoda esiin satujen ja myyttien eroottista ja väkivaltaista sisältöä.

  Eila Rantosen artikkeli Maahanmuuttajayhteisön kuvaus Jonas Hassen Khemirin poetiikassa tutkii ruotsalaisen Khemirin teoksia, jotka käsittelevät terävästi poliittisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Poetiikaltaan ne ovat Rantosen mukaan kekseliäitä sommitelmia ja yhdistelevät erilaisia kerronnan muotoja ja tyylejä. Tuotantoa läpäisee metafiktio ja itsensä tiedostava kerronta, joka tähdentää fiktiota rakennelmana ja leikittelee kirjailijan tekijyydellä ja omaelämäkerrallisilla viittauksilla. Tyyliltään Khemirin teokset asettuvat postmoderniin realismiin, joka kietoutuu monikulttuuriseen ja postkoloniaaliseen poetiikkaan.  Kirjailija hyödyntää runsaasti humoristisia rinnastuksia, vastakkainasetteluja ja puhemuotojen runsautta poeettisina keinoinaan. Teoksia läpäisevä vuoropuhelu ja yhteisöllinen kerronta uudistaa Rantosen mukaan monikulttuurisen yhteiskunnan ja maahanmuuttajayhteisöjen kuvaustapoja.

  Mika Hallila tutkii artikkelissaan Oskillaation poetiikka Asko Sahlbergin romaaneissa Ruotsissa vuodesta 1996 asti asuneen suomalaiskirjailijan tuotannon yhdistäviä elementtejä. Oskillaation poetiikalle on hänen mukaansa tyypillistä ristiriitainen valitsematta jättämisen tila, joka koskee sekä romaanien muodollisia tai rakenteellisia ominaisuuksia, kaunokirjallisia keinoja että sisällön ja tematiikan tasoa. Tärkein Sahlbergin teosten yhdistävä piirre on Hallilan mukaan ajan ja ajallisuuden käsittely. Ihminen on ajan armoilla tai ajallisuuden keskelle heitetty, kyvytön vaikuttamaan tapahtumien kulkuun. Hän on aina vieras, vieraassa ajassa ja paikassa oleva oman elämänsä siirtolainen.

  Sahlbergin romaaneissa esitetään paljon väkivaltaa, patoumia, traumoja ja viettimaailman hallitsemattomuutta, koska henkilöillä ei ole tukenaan eettistä mallia tai moraaliselle toiminnalle tukea antavaa metakertomusta saati kykyä hallita itseään tai vaikuttaa elämänsä kulkuun. Intertekstuaaliset suhteet tiettyihin länsimaisen modernismin ja venäläisen psykologisen realismin merkittäviin romaaneihin ovat olleet selvä Sahlbergin kirjailijapoetiikan elementti. Kirjallisilta keinoiltaan ja konventioiltaan romaanit ovat sekoitus realismia, modernismia ja postmodernismia. Huojunta toivottomuuden ja toivon välillä on osa teosten vahvaa eettistä eetosta ja edustaa myös valitsemattomuuden logiikkaa.

  Maria Laakso analysoi Kari Hotakaisen huumorin poetiikkaa. Hotakaisen tuotanto ei Laakson mukaan asetu puhtaasti huumorikirjallisuuden genreen, vaan kirjailija on tunnettu erilaisten yhteiskunnallisten ongelmien ja suomalaista yhteiskuntaa koskevien suurten rakennemuutosten kuvaajana. Hotakaisen tuotannon läpäisevälle huumorille onkin ominaista, että hauskuus kulkee aina erottamattomasti rinnakkain vakavan aineksen kanssa. Hotakaisen huumorin poetiikkaan kuuluvat pakkomielteiset henkilöhahmot, groteski ruumiillisuus ja inkongruenssi eli yhteensopimattomuus.  Inkongruenssi ilmenee tyylirikkoina ja kielen leikkisänä ja yllätyksellisenä kuvallisuutena. Hotakaisen huumori on myös satiirista, inhimillisiä heikkouksia satiirisesti kritisoivaa mutta lopulta ihmisiä rakastavaa.

  Laura Piippo pohtii artikkelissaan Monet Yli-Juonikkaat tekijänimen käyttöä Jaakko Yli-Juonikkaan kirjailijapoetiikassa. Yli-Juonikkaan teoksissa yhdistyvät erilaiset tyylit, näiden parodiat ja pastissit sekä monenlaisilla tekstien- ja medioidenvälisyyksillä operoivat kokeilut. Piipon mukaan kirjailijan tuotannon ja kirjailijapoetiikan yksi keskeinen piirre on tekijyydellä ja sen merkityksillä leikittely. Yli-Juonikas käyttää omaa nimeään uuden tulkinta-avaruuden avaavana merkitsijänä, mikä vapauttaa tekijän kirjailija- tai tekijäkuvaa. Kyse on uudesta kaunokirjallisuuden tulkintamahdollisuudesta ja poetiikan resurssista, joka estää lukitsemasta erilaisia merkitysyhteyksiä, esimerkiksi autofiktiivisiä.

  Kaiken kaikkiaan erittäin mielenkiintoinen oli tämä Kirjailijapoetiikat-teoksen lukukokemus. Kirjallisuudentutkimuksena kirjailijapoetiikka ei kuitenkaan ole uusi. Sen piiriin kuuluvaa tutkimusta tehtiin jo venäläisessä formalismissa, kuten tietävät teoksen toimittaneet Isomaa, Björninen, Hatavara ja Jolma kertoa teoksen aloittavassa artikkelissa Kirjailijapoetiikan keskeiset tutkimuslinjat. Myös strukturalismi ja Tel Avivin koulukunta olivat poetiikan tutkimuksen koulukuntia. Itse muistan 1970-luvulla analysoineeni Helsingin Yliopiston kotimaisen kirjallisuuden praktikumissa romaaneja, novelleja ja runoja uuskritiikin eli lähiluvun menetelmin. Ei siis mitään kovin uutta auringon alla. Mutta vaikka kirjailija ja hänen elämänsä olisivatkin kiinnostavia, pääpainon tulisi olla teoksessa ja sen ominaisuuksissa. Kuten Kirjailijapoetiikat-teoksen tekijät kirjoittavatkin:

  "Kirjailijapoetiikan kautta voi tutkia koukuttavan tuotannon rakentumista ja erityispiirteitä. Se tarjoaa tutkijoille ja muille lukijoille kiinnostavan tavan puhua kirjailijasta ilman, että pohditaan hänen persoonaansa, henkilöhistoriaansa tai haastatteluissa ilmaistuja intentioita. Kontekstoivassa tarkastelussa nekin voi tosin huomioida, mutta kirjailijapoetiikan fokus on kuitenkin aina teosten tarkastelussa."

                                Kirjailijapoetiikat 2024

  

  

Kirjailijapoetiikat, osa 1

 Kirjailijapoetiikat (SKS 2024, toimittaneet Saija Isomaa, Samuli Björninen, Mari Hatavara ja Nanny Holma)  esittelee kirjailijapoetiikan tutkimussuuntauksen ja analysoi useiden kotimaisten ja ulkomaisten kirjailijoiden poetiikkaa 1800-luvulta 2020-luvulle. Kirjallisuudentutkimuksessa tietyn tekijän tuotannon piirteisiin keskittyvää tutkimusta kutsutaan kirjailijapoetiikan tutkimukseksi. Se avaa näkökulman esimerkiksi teosten aihepiireihin, lajivalintoihin, kerrontaan, intertekstuaalisuuteen, rakenneperiaatteisiin, arvomaailmoihin ja ihmiskuvaan tai näiden ajallisiin muutoksiin kirjailijan tuotannossa.

  Kirjailijapoetiikat-teoksessa kuusitoista tutkijaa tarkastelee tutkimussuuntauksen teoriaa ja kirjailijoiden  poetiikkaa. Ensimmäisen osion artikkelit  tarkastelevat 1800-luvun kotimaista kirjallisuutta sekä 1900-luvun modernismin kaudella kirjoittaneita kirjailijoita. Toinen osio muodostuu nykykirjailijoiden tuotantoja erittelevistä analyyseistä.

  Kati Launis tarkastelee artikkelissaan Sentimentaalista, opettavaista yhteiskunnallisuutta  Charlotta Falkmanin kirjailijapoetiikkaa. Falkman (1795-1882) kuului Suomen ensimmäisiin romaanikirjailijoihin. Launiksen mukaan hänen tuotantoaan läpäisee johdonmukainen avioliitto-, perhe- ja naisihanteen määrittely. Falkmanin poeettiseen keinovalikoimaan kuuluu ajan romaaneille tyypillisten avioliitto- ja kuolemajuonien käyttö moraalisessa opetustarkoituksessa, metafiktiivinen kommentointi, laajalti kierrätettyjen lajityyppien ja tematiikkaa rakentavien intertekstien käyttö, yhteiskuntakriittisen aineksen sijoittaminen sisäkertomuksiin, sivujuoniin ja -hahmoihin sekä laaja naishahmojen joukko.

  Falkmanin tuotannossa on tunteellisen sentimentaalisuuden ohella vahvasti realistinen  juonne jo vuosikymmeniä ennen realismiksi nimettyä periodia. Hänen päämääränään on opettaa ja kasvattaa romaanien oletuslukijoita eli nuoria naisia. Falkmanin romaanien onneton loppu odottaa kelvottomaksi osoitettuja hahmoja, jotka toimivat varoittavana esimerkkinä. Myöhemmin Falkmanin poetiikkaan ilmaantuu tummia, melodramaattisia goottilaissävyjä: murhia, myrkkyjä ja vakoojia. Läpi tuotannon hänen ominaispiirteenään pysyy kiihkeä halu kommentoida yhteiskuntaa, naisen asemaa ja politiikkaa, taito tehdä se rivien välissä ja luja usko siihen, että kaunokirjallisuuden keinoin voidaan tehdä oikeudenmukaisempaa maailmaa.

  Saija Isomaan artikkelissa Melodraamaa paikallishistorian kehyksessä tutkitaan K .J. Gummeruksen (1840-1898) yhdeksän erillisteoksen poetiikkaa. Gummerusta on pidetty romantikkona, joka valitsi yleisökseen suomenkielisen kansan. Hänen tyylinsä on melodraama. Genrelle tyypillinen liiallisuuden poetiikka moraalisine mustavalkoasetelmineen ja dramaattisine spektaakkelimaisia tapahtumia sisältävine ihmissuhdejuonineen leimaa erityisesti alkutuotantoa mutta ilmenee vielä myöhäistuotannossakin. Kansansivistyksestä innostunut Gummerus pyrki puhuttelemaan kertomuksillaan suomenkielistä talonpoikaista kansaa: niissä oikeus lopulta voittaa eli poeettinen oikeudenmukaisuus toteutuu. Hakeutuminen paikallishistoriallisuuteen  motivoituu pyrkimyksestä kertoa dramaattisista tapahtumista. Siinä voi nähdä myös aidon kansanvalistuksellisen  pyrkimyksen kertoa viihdyttävästi paikkakunnan historiasta sekä kansallisuusaatteellisen tai romanttisen tavoitteen hahmotella kansakunnan historiaa.

  Minna Canthia on tutkittu paljon. Mari Hatavara tietää tämän ja onkin valinnut tarkasteltavakseen aiheen, jota ei ole tutkittu paljoa: Minna Canthin kirjalliset mielet; mielen esittämisen tavat Canthin proosatuotannossa. Hän analysoi tajunnankuvausta, fokalisaatiota sekä ilmeiden ja eleiden esittämistä, ja tuloksena on kokonaisesitys Canthin tavoista esittää henkilöhahmojen mielensisäisyyttä. 

  Henkilöiden mieliä tuodaan esiin kaikilla tajunnan esittämisen kielellisillä keinoilla. Hatavara on löytänyt neljä toisistaan erottuvaa vaihetta. Aluksi kertomuksia hallitsee kertojan rooli, ja kertoja myös kääntyy suoraan yleisön puoleen. Tajunnankuvaus yhdistyy pääosin yksilön vaikeisiin tilanteisiin. Toisessa vaiheessa henkilön sisäinen kieli ja näkökulma nousevat merkittävään asemaan. Myös kertoja on edelleen vahvasti vaikuttamassa mielten esittämiseen. Kolmannessa vaiheessa henkilöhahmojen sisäisyyden esittäminen laajenee kattamaan useita henkilöitä saman teoksen sisällä. Viimeisessä vaiheessa uutena piirteenä on minäkerronta.

  Mielen esittämisellä on useita tehtäviä Canthin tuotannossa. Sen eri keinoja käytetään niin näkökulmien törmäyttämiseen, valta-asemien esiintuomiseen kuin lukijaan vetoamiseenkin. Myös tarinamaailman tapahtumien rinnalle tuodaan erilaisia hypoteettisia tapahtumakulkuja ja tulevaisuudenvisioita sekä esitetään henkilöhahmojen tunteita, pelkoja ja unelmia. Tämä kaikki osoittaa Hatavaran mielestä, miten laaja ilmaisuvalikoima Canthilla varhaisena suomalaisena proosakirjailijana jo oli aktiivisessa käytössään.

  Anna Kuutsa nostaa artikkelissaan Maria Jotunin novellien edustuksellisuuden poetiikka Jotunin novellituotannolle toisteisia ja ominaisia kerronnallisia keinoja diakronisen poetiikan hengessä. Nämä keinot laajentavat yksittäisten tarinamaailman hahmojen ja tapahtumien esittämisen yleisempien yhteiskunnallisten kysymysten kuvaukseksi eli rakentavat kirjailijakohtaista edustuksellisuuden poetiikkaa. Kuutsa käsittelee Jotunin novellien puheen esityksen ja kirjekerronnan keinoja kansankuvan ja kaupunkilaisuuden kuvauksessa, ironian kerronnallista rakentumista sekä puheen esitysten persoonamuotojen tulkinnallista merkitystä.

  Iida Pölläsen Mustan Atlantin ylirajainen poetiikka ja pohjoismainen intertekstuaalisuus Nella Larsenin (1891-1964)  tuotannossa esittelee ainakin minulle tuntemattoman kirjailijan, jota voi Pölläsen mukaan kutsua sekä afrikkalaisamerikkalaisen, amerikkalaisen että afropohjoismaisen modernismin edelläkävijäksi. 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa Larsenista tuli tunnettu kirjailija mustan renessanssin liikkeessä. Pölläsen mielestä Larsenin tuotannosta muodostuu puutteellinen kuva, jos teoksia tulkitaan vain yhdysvaltalaisessa tai afrikkalaisamerikkalaisessa kontekstissa.

  Larsenin  äiti oli valkoinen tanskalaisnainen ja isä kotoisin Tanskan kolonisoimasta saaristosta Karibianmerellä. Larsenin henkilökohtainen elämä linkittyy niin Yhdysvaltojen rasismin historiaan kuin Pohjoismaiden harjoittaman siirtomaavallan ja kolonialismin historiaan. Nämä aiheet kulkevat Pölläsen mukaan Larsenin kirjallisessa tuotannossa, minkä lisäksi hän sai vaikutteita kirjailijapoetiikkaansa pohjoismaisesta kirjallisuudesta ja taiteesta. Taiteellisiksi esikuvikseen Larsen valitsi Henrik Ibsenin kaltaisia 1800-luvun pohjoismaisia kirjailijoita, joiden käsitykset kirjallisuudesta ja sen roolista yhteiskunnassa Larsen jakoi. Artikkelissaan Pöllänen yhdistää kiinnostavasti Ibsenin näytelmät Larsenin teksteihin.

  Artikkelissaan Miten sirpale heijastaa? Pirjo Lyytikäinen tutkii Volter Kilven Saaristosarjan poetiikkaa. Kilven poetiikassa ydinajatuksena on, että jokaisessa hetkessä kaikki on läsnä, ikään kuin aika ja historia menettäisivät merkityksensä katsovan ja tuntevan mielen kannalta. Lyytikäisen mukaan myöhäistuotannon poetiikaksi käännettynä filosofinen "sirpale heijastaa" -ajatus, jonka tausta on Kilvelle tärkeän Arthur Schopenhauerin filosofiassa, merkitsi tiukkojen rajoitusten asettamista. Kilpi tajusi, ettei kertomusjuoni sopinut hänen tarkoituksiinsa, sillä hän halusi nostaa keskiöön yhteisön kokonaisuutena. Kunkin romaanin ja novellin erittäin rajallinen tilanne laventuu laajemman elämän kaleidoskoopiksi.

  Kilven teosten tapahtumakestoltaan rajattu rakenne avautuu ajattelun, muistamisen ja kuvittelun teitä. Lyytikäisen mukaan "yhdenpäivän-, yhdenpaikan- ja yhdentapahtumanromaani on väline räjäyttää perinteinen juoniromaani sisältäpäin." Homeros ja Aleksis Kivi ja monet muut kirjallisuuden hahmot ja filosofit esiintyvät kätketysti Kilven dialogisessa, intertekstuaaliseen avaruuteen linkittyvässä kerronnassa. Mikrotasolla Kilven omin tyyli merkitsee kielen semanttisten, äänteellisten ja kuvallisten resurssien maksimaalista käyttöä myös emotionaalisen intensiteetin saralla, Lyytikäinen toteaa. Hänen esittelemänsä pieni katkelma Kilven laajasta teoksesta heijastaa koko teoksen teemoja. Se etenee rytmin tasolta kuviin, kuvaukseen, kerrontaan ja lopulta teoksen kokonaisuuteen asti, jossa "meri ja tuuli näyttäytyvät elämän voimina, elämän symboleina ja ihmiselämän rajallisuuden kehyksinä."