Pohjoinen shamanismi

 Kirsti Runavikin tietokirja Pohjoinen shamanismi  Rituaalit, käytännöt ja historia (Like 2024) on syvällinen ja viisas teos. Shamanismi on kaikille suomalaisille tuttua, jollei muuten niin Kalevalasta. Tiedämme jotain loveen lankeamisesta, maailmanpuusta, voimaeläimistä, luontoyhteydestä. Runavikin teos täydentää noita tietoja ja päivittää shamanismin nykyaikaan.

  Esipuheessa Runavik kirjoittaa, että Suomi oli kuuluisa shamaaneista, tietäjistä ja noidista jo satoja vuosia sitten mutta pohjoisesta shamanismista on kirjoitettu yllättävän vähän akateemista tutkimusta lukuun ottamatta. Aikojen saatossa shamanismi on muuttunut vihittyjen shamaanien osaamisalueesta tekniikaksi, jota kiinnostuneet voivat opiskella ja harjoittaa. Perinteiset arvot ovat kuitenkin säilyneet: "Shamaani kulkee maailmojen välissä ja tuo tasapainoa sinne, missä se on horjunut. Hän liikkuu erämaassa nähden eläinten kultaisina hehkuvat henkikehot. Hän osaa parantaa ihmisiä ja eläimiä tätä elämänvoimaa liikuttamalla."

Kirjailija itse on harjoittanut shamanismia parikymmentä vuotta. Hän on pitänyt työpajoja, rumpuiltoja, metsäretkiä ja käynyt ulkomailla sekä kotimaan eri kolkissa kertomassa lappilaisen shamanismin maailmankuvasta. Runavik on kotoisin Lapista ja kertoo kasvaneensa saamelaisten perinteiden ja ajatusmaailman vaikutuspiirissä. Kirjan lopussa on  seikkaperäinen katsaus saamelaiseen mytologiaan ja kuvia saamelaisten vanhoista rummuista. Runavikin suosittu pitkäikäinen nettisivusto www.thuleia.com kertoo Suomen luonnonuskonnoista ja on toiminut kirjan pohjana ja inspiraationa.

  Runavikin mukaan shamanismi on syvimmillään perehtymistä kaiken elävän muodostamaan näkymättömään elämänvoiman verkostoon, jota kutsutaan voimaverkoksi. Se on maailman vanhin henkinen maailmankuva. Uusshamanismi voi olla transsitekniikka itsetuntemuksen lisäämiseen tai psykologiaan nojautuva näkemys selittää ihmisen kokemusmaailmaa. Shamanismi on Runavikin mukaan "unien kutoma, metsän tuoksuinen ikuisen oppimisen polku".

  Pohjoinen shamanismi -teos jakautuu selkeisiin lukuihin, jotka esittelevät shamaanin maailmaa (ylinen, keskinen, alinen), rituaalivälineitä (mm. rumpu, helistin, tuli, sauva, suitsuke, korut, amuletit) , shamaanimatkaa, voimaeläimiä ja henkioppaita, shamanistista luontoyhteyttä, shamanismin opiskelua sekä shamaanin kutsumusta. Lukija saa ohjeet rummun ja suitsukkeiden valmistamiseen, transsitilan tuottaviin tekniikoihin, voimaeläimen löytämiseen, luontoyhteyden palauttamiseen, oman voimapaikan löytämiseen ja rakentamiseen. Runavik antaa tietoa shamaaniksi opiskelusta ja tarjoaa shamanistisia harjoituksia, jotka sopivat meille kaikille (esim. rentoutuminen, keskittyminen, meditaatio, visualisointi).  Tiiviin tietotekstin katkaisevat kauniit, elämykselliset  fragmentit, jotka lähenevät kaunokirjallisuutta ja osuvat lukijan sydämeen.

  Runavikin mukaan shamaani oli ennen kaikkea vaikeiden sairauksien parantaja, joka osasi hakea sielun takaisin toisista maailmoista. Sielun matka eli transsimatka on shamanismin  tunnuspiirre. Shamanistiseen perinteeseen mahtuvat hänen mukaansa myös selvännäkijät, unennäkijät, unenselittäjät, mielen ongelmiin ratkaisuja etsivät neuvonantajat, luonnon voimapaikkojen löytäjät, etiäisten kuulijat ja monenlaiset erityistaidon hallitsijat verenseisauttajista yrttiparantajiin. Shamanismin rinnalla kulki animismi, eli usko siihen, että kaikella olevaisella on elävä henki, ja panteismi, eli usko siihen, että koko universumi on pyhä.

  Runavik tekee eron shamaanin ja tietäjän välille; heidät erotti tapa liikkua todellisuuksien välillä. Shamaani käytti hyväkseen ekstaattista transsia ja välitti tietoa maailmantasojen välillä. Hän antoi tietoisuutensa lähteä ruumiin ulkopuolelle suorittamaan tehtäviä. Tietäjä sen sijaan saattoi vajota oman sisäisen tietonsa pariin tai ammentaa oppinsa vanhoista vanhoista runoista ja loitsuista. Hän ei antanut sielunsa matkata transsissa muualle.

  Syventävää tietoa shamanismista ja uusshamanismin oivaltavaa esittelyä. Näin voisi tiivistää Runavikin teoksen annin. Kirjansa loppupuolella hän kirjoittaa kauniisti:

  "Pohjoinen ulottuvuus on mielentila, joka syvenee kulkiessamme pohjolan metsissä, soilla ja erämaissa. Menneiden sukupolvien tarinoita löytyy kirjoista ja vanhojen ihmisten huulilta. Me seisomme edesmenneiden hartioilla, ponnistaen maasta kohti samoja tähtiä ja universumin pimeää äärettömyyttä. Haluamme ymmärtää, kokea, parantaa, auttaa, kasvattaa, vaalia ja tuhota, muuttaa ja muuntua. Vuodenkierto tanssii ympärillämme, ja meidän suurin haasteemme on löytää sisin itsemme, joka on yhteydessä kosmoksen viisauteen."

             Kirsti Runavik  Pohjoinen shamanismi  Rituaalit, käytännöt ja historia  2024

  

Firenzeläiset elämät

 Salla Leponiemen Firenzeläiset elämät  Kuinka löysin kotini suurten persoonallisuuksien kaupungista  (Gummerus 2024) on rikas tietopankki ja kutkuttavan aistillisesti maalaileva teos Firenzestä, tuosta sivistyksen ja tieteen mekasta, josta jokaisella on jonkinlaista tietoa. Taideaarteet, kuuluisat historian henkilöt, Medicien suku, vuosisatoja säilyneet rakennukset, Ponte Vecchion silta ... Nämä ainakin tulevat varmasti ensimmäisinä mieleen, ainakin minulle, mutta enpä olisi arvannut, miten väkivaltaista valtataistelua mahtavat suvut kävivät  keskenään Firenzen hallinnasta ja miten paljon sotia, kulkutauteja, myrskyjä, vedenpaisumuksia ja tulipaloja sekä taloudellisia romahduksia kaupunki on joutunut historian kuluessa kokemaan.

  Salla Leponiemen oma elämä, nykyinen ja entinen Firenze ja Suomikin vuorottelevat teoksessa mukavasti ja pitävät mielenkiintoa hyvin yllä. Lopussa mainittu lähdeluettelo on kunnioitettavan pitkä, mutta teoksen valtaisa tietomäärä ei aiheuta paperinmakua lukijan suuhun. Vaikka perustietoa tunnetuista henkilöistä olisikin, uutta tietoa on paljon, myös nautittavia anekdootteja. Ja ne Firenzen ja sen ympäristön kuvailut ovat kyllä parasta ja saavat aikaan matkakuumeen.

" Camerata-kukkulalla kohtaa rauhallisen idyllin: oliivipuulehtoja, pikkuruisia kappeleita ja villoja puutarhoineen. Siellä täällä kapeita teitä reunustavat muurit antavat periksi ja tarjoavat niittymaisemia, viinitarhoja, näkymän alas kaupunkiin tai ylös Fiesolen kukkuloille ja Monte Cecerin luonnonpuistoon, jonne Leonardo da Vinci kapusi 1500-luvun alkuvuosina tekemään lentämiskokeilujaan. Iltalenkin aikaan pinjojen ja sypressien siluetit piirtyvät tummina aprikoosin, persikan tai veriappelsiinin sävyihin värjäytynyttä taivasta vasten. Pimeän laskeuduttua syttyvät sadat valopisteet Fiesolen rinteille."

  Tämä kuvaus on Firenzen koillisosasta, josta Leponiemi lopulta hankkii pysyvän kodin. Osa-aikainen koti hänellä on aluksi keskellä Firenzeä ja vuokrakoti  Bellosguardossa.  Asuntojen ostamisessa, myymisessä ja vuokraamisessa Leponiemellä on apuna ystäviä ja asiantuntijoita. Silti varsinkin myyminen on yhtä sirkusta, aivan uskomatonta touhua, jota Leponiemi oopperalaulajana vertaakin dramaattiseen oopperaan. Yhtä elävästi ja hauskasti hän kuvaa kymmenvuotista seuraansa, Figaro-koiraansa, joka on kaikesta päätellen ollut ihastuttava ja persoonallinen mäyräkoira. Lukijankin tulee ikävä, kun Figaro poistuu kuvioista.

  Leponiemen teoksessa kiinnostavat esittelyt saavat mm. Giotto, Medicien suvun jäsenet, Corso Donati, Dante, Bernardo Buontalenti, Filippo Brunelleschi, Lorenzo Ghiberti, Galilei, Savonarola, Machiavelli, Gianni Schicchi, Gian Battista Lulli, Luigi Cherubini, Botticelli, Boccaccio,  Antonio Meucci, Giovanni Battista Giorgini, Emilio Pucci, Salvatore Ferragamo. Italian ja Firenzen historia on etupäässä miesten, mutta Leponiemi nostaa esiin muutaman naisenkin, joita ovat esimerkiksi Clarice Orsini, Lucrezia Tornabuoni, Alessandra Macinghi Strozzi, sisar Plautilla Nelli, Monna Tessa.

  Leponiemi kuvaa kirjassaan myös Firenzen suosiota matkakohteena. Matkailijoita on vieraillut Firenzessä jo keskiajalta lähtien, mutta Leponiemen mukaan varsinaiseksi vyöryksi turismi paisui 1800-luvulla. Taiteilijatkin löysivät kaupungin, mm. suomalaiset Ellen Thesleff, Elin Danielson-Gambogi (josta Leponiemi on kirjoittanut elämäkerran), Juho Rissanen, Pekka Halonen ja Akseli Gallen-Kallela.

  Kuvataide ja arkkitehtuuri kiinnostavat taidehistorioitsija Leponiemeä, mutta oopperalaulajana hänen sydäntään lähellä on tietysti musiikki. Hän tuntee sukulaisuutta italialaisiin, joilla hänen mukaansa on suuri herkkyys musiikille. 

"Sana ammatistani kiersi salamannopeasti. Tuskin olin ehtinyt lopettaa ääniharjoitukseni ja viedä Figaron ulkoilemaan piazza Tassolle, kun varjoisat penkit vallannut Pappaparlamentti jo otti minut kuulusteluunsa. Oletteko oopperalaulaja? Oletteko sopraano? Missä laulatte? Mitä laulatte? Esiinnyttekö Firenzessä? Puristettuaan haluamansa tiedot irti minusta vanhat miehet innostuivat itse laulamaan. Helteisen kesäpäivän valo siivilöityi puiden lehtien lomasta ja loi läikkiä hiekalle; lehvästön alla leiskui tulkinnan palo yhdeksän Rodolfon ojennellessa suurieleisesti käsiään ja laulaessa kärisevillä äänillään kukin omaan tahtiinsa Che gelida maninaa Puccinin La Bohèmesta."

                   Salla Leponiemi Firenzeläiset elämät 2024

Hiekkalinnat

 Jukka Viikilän romaani Hiekkalinnat (Otava 2024) on merkillinen (ja tietysti erittäin taitavasti kirjoitettu) ihmissuhdekuvaus. Se kertoo toisaalta naisen ja häntä parikymmentä vuotta vanhemman miehen "kielletystä" suhteesta (mies on perheellinen) mutta toisaalta kääntää viimeisessä osassa kaiken päälaelleen. Viimeisessä osassa yhdeksänkymppinen nainen vaeltaa muistoissaan, jotka koskevat suhdetta nuorempaan mieheen. Lukijalle tarjotaan kaksi tulkintaa: ensimmäisessä aikatasossa nuori nainen kirjoittaa teosta, jossa muistelee vanhempana rakkauttaan, ja toisessa vanha nainen on aikoinaan kirjoittanut romaanin nuoruuden suhteestaan, jossa hän on vanhempi osapuoli rakastajanaan paljon nuorempi mies. Kiehtovaa! Lukijaa hämätään myös sillä, että kertoja vaihtuu ensimmäisissä osissa kuin huomaamatta eli nuoren naisen ja (nuoren) miehen, Juhanin, näkökulmat ikään kuin sulautuvat yhteen.

  Nuori nainen on perinyt isältään merenrantahuvilan Pärnusta ja kohtaa siellä Juhanin. Hiekkalinnat kuvaa heidän rakkauttaan, joka on kuin hiekasta rakennettu; aina valmis murenemaan ja tulemaan meren  pyyhkäisemäksi. Myös muistaminen vertautuu hauraaseen hiekkalinnaan; sillä ei ole kiinteää muotoa. Nuori nainen pelkää, että Juhani valitsee perheensä, ja valmistautuu siihen jo ajatuksissaan. Hän kirjoittaa muistiinpanoja tehdäkseen niiden pohjalta romaanin. Hiekkalinnat on romaani myös kirjan kirjoittamisesta, rakkauden kielentämisestä. Myös rakkaudessa on kyse  fiktiosta, kuvitelmien luomisesta. Toinen ihminen on mysteeri, keksittyjen mielikuvien luomus. Naisen mielestä ihastumisen tyylilaji on hölynpöly, ja rakkaudesta voi kirjoittaa vakuuttavasti vasta,  kun se on kokonaan muuttunut saduksi, menneeksi.

  Rakastaessaan nainen tekee havaintoja, kuin ulkopuolisena. Hän on jakautunut kahtia kokijaksi ja tarkkailijaksi ja miettii, miten vaikeaa on kuvata:

  "Moni asia, varsinkin rakkauksiin liittyvä, on koettuna lumoava, mutta kerrottuna ällöttävä. Harvat asiat vapauttavat siinä määrin merkityksiä, että ovat kerrottavissa aina uudella tavalla, toiston vallalta suojassa. Satakielen laulu onkin muistutus: kaikki kannatteleva on katoava."

  Rakkaus pyyhkäisee pois entisen, ajanlasku alkaa alusta. On vain tämä hetki. Näin kirjan päähenkilöt tuntuvat ajattelevan. He ovat paljaita, sekä henkisesti mutta myös sadomasokistisia piirteitä sisältävässä rakastelussaan. Nainen suostuu kipuun mutta miksi, lukija pohtii. Rankaiseeko hän itseään? Hänen ajattelunsakin on surullista, viiltävän rehellistä, analyyttistä. Maailmankuva vaikuttaa  illuusiottomalta, mutta Kerttu-ystävälleen nainen toteaa, että asioita voidaan tarkastella kahdella tavalla: --- "jokainen ilmiö ehdottaa sekä kovaa että pehmeää katsetta. On mahdollista valita niistä kumpi vain ja molemmista avautuu oma polkunsa." Nuori nainen on vanha sielu.

  Hiekkalinnat on yritys kuvata seksuaalista halua, intohimoa, sitä mitä se on ja miten se vaikuttaa. Vaikeaa on, kuten muistiinpanoja tekevä nuori nainenkin toteaa:

  "Olisi kirjoitettava havainnollisemmin halun mahdista, saada se ymmärrettäväksi, opittava tekemään se vailla imelyyttä, opettavaisuutta, uhrimielialaa, vailla persoonallisten näkemysten painotuksia ja vain niistä käsin. 

  Halun saattelemana etsiydyn kaikkiin kuvitteluni sallimiin paikkoihin ja muotoihin, ja sitten kuvitteluni tuolle puolen. Halu on valloittamista, se on muuttua alati toiseksi ja että huoneen jälkeen on aina uusi huone ja sen katsannot.

  Halun oppi on tämä: kun sen mahti on suurimmillaan, halua vähäisintä, jotakin mistä olit jo luopumaisillasi tai minkä olit muistaa, unohtaa."

  Kieli luo todellisuutta eli kielen rajat ovat maailman rajat. Tämäkin ajatus on  tärkeä Hiekkalinnoissa:

  "Se miten kieli ehdottaa tapahtumat kirjoitettavan, on suurin kuviteltavissa oleva uhka, ei toimeentulosi, ei rakkauselämäsi ansat.

  Tavallisuuden tyrannia ei ole siinä, että pakottuu tekemään elämänratkaisunsa tavallisuuden säännöstöä noudattamalla, vaan tavallistavissa lauseissa, joilla elämäämme kuvaamme."

                                                            Jukka Viikilä  Hiekkalinnat 2024

                                     

Marijan rakkaus

 Olipa kaunis ja runollinen kirja, kuin pulahdus viileään veteen! Tyynnyttävä ja viisas, taattua laatulukemista. Kyseessä on Joel Haahtelan romaani Marijan rakkaus (Otava 2024). Haahtelalla on uskollinen lukijakunta, johon minäkin kuulun. Se osaa odottaa lukukokemusta, jolla on syvästi hengellinen ja taiteellinen ulottuvuus, jokin mysteerin tapainen. 

  Romaanin minäkertoja, kirjailija, tapaa Triesten juna-asemalla nuoruudenrakastettunsa Marijan, 25 vuoden jälkeen. Tuo Prahassa (Melnická-kadun hotellissa) koettu kaksiviikkoinen kipeänsuloinen rakkaus on inspiroinut esikoisteoksen kirjoittamista ja johtanut kirjailijanuraan. Marija, joka katosi selittämättä, on jälleen kerran Haahtelan salaperäinen femme fatale, eräänlainen saavuttamaton naisihanne, joka kenties todellisuudessa onkin toinen.

  Marijan rakkaus -romaani on kirjailija- ja maalaustaideviittauksia täynnä (ihanaa). Päähenkilö on kuullut, että kaikki Triestessä kerran majailleet (mm. Kafka ja James Joyce) palaavat kuolemansa jälkeen takaisin kaupunkiin ja vaeltavat sen syrjäisimmillä sivukaduilla hiljaisina kevätöinä. Paine kirjoittaa kasvaa liian suureksi, ja kirjailija päättää matkustaa Roomaan ja törmää Marijaan, joka on taidehistorioitsija. Marijan kautta kirjailija (ja lukija) perehdytetään mm. Cavallinin Viimeiseen tuomioon, Fra Angelicon Marian ilmestykseen ja ns. Noli me tangere - aiheisiin maalauksiin.

  Paitsi taiteen suurta merkitystä Marijan rakkaus käsittelee myös muistoja ja aikaa. Päähenkilö viettää Marijan kanssa Roomassa aikaa ja kirjoittaa.  Hän tuntee olevansa kuin hidastuneen ajan taskussa; kuin Antonionin tai Tarkovskin elokuvien unettavassa lumouksessa, siinä joka kuluttaa surun pois ja rauhoittaa hetkeksi perimmäisen kaipuun. Kuin rakastamissaan kotimuseoissa, ajan ulkopuolelle pudonneissa saarekkeissa, jotka lohduttavat  pölyisellä muuttumattomuudellaan. Kuin menneiden aikojen kirjailijoiden ja kuuluisuuksien asuinpaikoilla, joissa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat olemassa yhtä aikaa.  Kertoja uskoo, että on tiloja, jotka eivät pysy todessa eivätkä kuvitelmassa,  jonkinlaisia häilyvän todellisuuden hetkiä. "Aika laskostui päällekkäin ja elimme yhtä aikaa kaikissa elämämme tapahtumissa ja vain pieneltä osin tässä hetkessä. Ruumis kulki maailmalla, mutta mieli jätti palasia jälkeen, ripotteli niitä kuin leivänmuruja polulle. Eikä aika kadonnut mihinkään."

  Miksi ja mitä Marija pakeni? Onko todellisuuden Marija kuvitelmien veroinen? Onko kahden aikuisen suhde mahdollinen nykyhetkessä? Näihin kysymyksiin lukija saa vastauksen mutta kirjailijalle menneisyyden huoneen tavoittaminen on merkityksellisintä:

  "Ja sana sanalta, lause lauseelta ja sivu sivulta näin huoneen tarkemmin, löysin lisää yksityiskohtia ja huomasin kuinka ne alkoivat yhdistyä toisiinsa, kutoa sisäänsä elämää. Sillä tavoin huone ja maailma loivat hitaasti itseään, ja minä tiesin, että jos jatkaisin kärsivällisesti, sana sanalta ja lause lauseelta, kaikki vahvistuisi ja olisi enemmän olemassa, ja jonakin hetkenä kirjoittaisin paperille kynnyksen, jonka yli pystyisin astumaan, kevyesti, helposti, ilman tuskaa."

                                       Joel Haahtela  Marijan rakkaus 2024

  

Kynällä raivattu reitti

 Anne Helttusen ja Annamari Saureen tietokirja Kynällä raivattu reitti  Suomalaisia kirjailijanaisia (SKS Kirjat 2024) on mahtava opus ja antoisa tietopaketti tunnetuista ja vähemmän tunnetuista suomalaisista kirjailijanaisista. Se paikkaa kirjallisuushistorian valkoisia läiskiä, aukkoja, tuoden naiset etualalle ja esittelee heidät kronologisessa järjestyksessä alkaen 1600-luvun Regina von Birchenbaumista. Hän on tiettävästi ensimmäinen suomalainen nainen, jolta on säilynyt kaunokirjallista tekstiä, yksi ainoa ruotsiksi kirjoitettu runo.  Viimeinen esitelty kirjailija on Helvi Juvonen.

  Teoksen Lukijalle-osuudessa kirjoittajat kertovat tutkineensa 35 kirjailijanaisen elämää ja teoksia mahdollisimman monista lähteistä: heidän kirjoittamistaan teoksista, kirjeistä, päiväkirjoista ja muistelmista, aikalaiskritiikeistä ja tutkimuksista. Myös Kansalliskirjaston digitaalinen tietokanta on ollut tärkeä työkalu. He kuvaavat, miten jokainen tarkasteltu kirjailija joutui rimpuilemaan ulos yhteiskunnan asettamasta naisen roolista päästäkseen ilmaisemaan itseään luovasti. Osa teoksen kirjailijoista sai paljon julkisuutta aikanaan (esim. Minna Canth, L. Onerva, Hilja Valtonen, Sally Salminen, Rebekka Räsänen), osa on täysin unohtunut (esim. Hanna Ongelin, Irene Mendelin, Helena Westermarck, Marja Salmela, Olly Donner).  Puolella kirjan naisista on sivistyneistötausta ja moni on papin tytär. Useat kirjailijanaiset ottivat rohkeasti kantaa yhteiskunnallisiin vääryyksiin.

  Kirjan luettuaan ei voi kuin huokaista, miten uljaita oman tiensä kulkijoita ovat olleet kaikki teoksen naiset, sisukkaita ja periksi antamattomia. Kirjoittamisensa lisäksi he ovat mm. perustaneet kouluja (esim. Sara Wacklin), hoitaneet suurta perhettä ja kestäneet miehensä rakastettuja (Fredrika Runeberg), toimineet kansanedustajina (esim. Alli Nissinen, Hilja Pärssinen), naisliikkeessä ja naisyhdistyksissä, pitäneet kirjallista salonkia ( Minna Canth, Maila Talvio ja Hella Wuolijoki), perustaneet Suomen Rauhanliiton (Selma Anttila) ja Kalevala Korun (Elsa Heporauta), toimineet elokuvakäsikirjoittajina (mm. Elsa Soini).

   Osa teoksen esittelemistä naisista oli naimisissa, osa naimattomia. Helttunen ja Saure esittelevät ns. yhteiskunnallisen äitiyden käsitteen. Pitkään naisen tehtävä kansalaisena määriteltiin äitiydeksi, ja naisen tuli olla siveä ja uhrautuva. Jos nainen ei avioitunut ja saanut lapsia, hän saattoi toteuttaa äitiyttään huolehtimalla sukulaisistaan tai heidän lapsistaan. Yhtenä hyväksyttävänä vaihtoehtona  oli  yhteiskunnallinen äitiys eli toimiminen hyväntekeväisyystyössä, opettajana tai sairaanhoitajana. Näin moni naiskirjailija päätyi opiskelemaan juuri opettajaksi.

  Osa naiskirjailijoista sai lehdistössä hyvää palautetta teoksistaan, suuri osa ei. Helttunen ja Saure kuvaavat, miten naisten kirjoittamien kirjojen leimaaminen naisviihteeksi tai ajanvietekirjallisuudeksi alkoi jo Fredrika Carstensin kirjoittaman Murgrönanin (1840, Muratti, suomennettu 2007) saamasta vastaanotosta. Murgrönan oli ensimmäinen suomalaisen naisen kirjoittama romaani, mutta kriitikot eivät antaneet sille arvoa. Eräs arvostelija antoi ohjeeksi mm., että oli opiskeltava logiikkaa oppiakseen kirjoittamaan johdonmukaisesti ja järkevästi.

  Kynällä raivattu reitti -teoksen Epilogissa Helttunen ja Saure antavat kiitoksensa kirjailijanaisille:

  "He ovat raivanneet meille nykynaisille reittiä ennakkoluulottomasti, rohkeasti ja päättäväisesti kukin omalla tyylillään. Heistä jokainen uskalsi ottaa oman kohtalonsa omiin käsiinsä. Heidän ansiostaan monet asiat ovat paljon paremmin ja meillä on vapaus valita tapamme elää ja oikeus opiskella ja  kirjoittaa. Jäljellä on onneksi yksi parhaista perinnöistä: naisten välinen syvä ystävyys."

                                              Anne Helttunen Annamari Saure  Kynällä raivattu reitti 2024

  

Kurkistusaukkoja

 Viides runokirjani Kurkistusaukkoja (Mediapinta 2024) on ilmestynyt. Kypsyttelin kirjaa pari vuotta. Runoja syntyi Jenni Hurmerinnan ja Irina Javnen inspiroivilla runokursseilla. Kokoelmaa hioin (karsin, muutin runojen järjestystä, synnytin uutta) Tommi Parkon runouden sparrauskurssilla, joka kesti vuoden. Muilta kurssilaisilta ja ohjaajalta saamani palautteen (joka otti välillä koville :D) pohjalta runot alkoivat löytää paikkaansa, ilmaisu tiivistyä ja näkemys kirkastua.

  Kurkistusaukkoja-nimi tarkoittaa muistamisen tapaa. Kokoelmani punaisena lankana ovat lapsuusmuistot, muistot 1950- ja 1960 -lukujen Lauttasaaresta. Muistothan eivät tule käskemällä vaan sattumalta. Jokin tuoksu, ääni, kuva tai esine houkuttelee muiston piilostaan. Yksittäiset muistot, miniatyyrimuistot ovat kuin kurkistusaukkoja menneeseen. Menneisyyden todellisuus on reikäinen, ei yhtenäinen. Itse muistan lapsuuteni valoisana, tietysti niitä varjojakin paratiisissa aina on. Halusin konkreettisesti runojeni avulla ikään kuin saada otteen valosta; millaisista osista se koostui. Huomasin ainakin, että sadut, muumikirjat, turvallinen arki ja vanhempien läheisyys olivat tärkeitä. Samoin kulttuurielämykset (baletti, teatteri, musiikki) ja muut kauneuselämykset. Ja tietysti kaikki merkitykselliset ja merkilliset ihmisolennot.

  Halusin ottaa myös ympäristön ja ympäröivän yhteiskunnan mukaan, ainakin taustalle. Lauttasaaren lapsuuden leikkipaikkoja olivat pikku Myllykallio, metsä ja merenranta, samoin pihat ja kadut, oma rivitalopuutarhakin. Sota loi vielä 50-luvulla omia varjojaan, ainakin mielenmaisemaan. Muistan myös sotainvalidit. Kuuban kriisi näkyi pelkona uuden sodan puhkeamisesta, samoin kylmän sodan ilmapiiri. 60-luvun tapahtumia olivat mm. Kennedyn murha. Naisen asema muuttui. Muutama runo sijoittuu 70-luvulle. Koin yliopistoon menon ja samanaikaisen isäni kuoleman merkitsevän lapsuuteni (lopullista) loppumista, tästä syystä siis.

  Tämä kaikki kuulostaa jotenkin juhlalliselta, mitä runokokoelmani ei ole. Olen yrittänyt asettua lapsen asemaan. Lapsi muistaa tunteita ja tunnelmia, yksityiskohtia. Olin mielikuvituksessa asuva lapsi, joka iloitsi elämästä vaikkei suurinta osaa oikein ymmärtänytkään. Kaikki kaunis hiveli aisteja ja sadut tulivat arkeen. Koin tuoksut ja maut voimakkaasti. Olin myös spontaani enkä aina muistanut äidin kieltoja; tästä syystä sain usein vitsaa tai jouduin nurkkaan häpeämään (aika yleisiä 50-luvun lasten rankaisutapoja, oletan). Hyvät asiat kumoavat kuitenkin huonot muistoissani.

  Ovatko tuokiokuvani sitten runoutta?  Osassa runoja olen käyttänyt runon keinoja, osassa en. Voisiko  runokokoelmaani kutsua lyyriseksi proosaksi, en osaa sanoa.  Teksti on tyyliteltyä, tiivistä. Joissain kohdissa on nopeita leikkauksia, jotka eivät ole tyypillisiä proosalle mutta ovat mahdollisia runoissa. Lyhyt muoto muistamisen keinona sopii minulle, enkä tahdo määritellä liikaa kokoelmaani. Lähdin hakemaan lapsuuttani, ja sain sen tässä muodossa, Kurkistusaukkoja-kokoelmana. Varmasti paljon jäi pois, ehkä tärkeääkin. Kirjoittajana täytyy myös valita, mitä ottaa, mitä jättää.

Tässä runokokoelmani johdantoruno, joka on myös takakannessa:

yönsininen lintu

                  laskeutuu hiljaa

     puut säteilevät pyhimysvaloaan

ilmassa terälehtiä, lunta

   kuun kultainen silmä

haistaa jonkin makean, maagisen

jos uneni olisi muisto

    tähdet pudottaisivat hopeansa 

        suihkulähteeseen

  ruusuköynnös kuiskaisi portille:

    - Herätän sinut elämään, solisevaan,

                        kiemurtelevaan

jos uneni olisi muisto

  kuulisit

piikkiin satuttaisit sormesi

  tuoksua koskettaisit

Ursula Anttila-Halinen  Kurkistusaukkoja 2024

Kuningatar Mab

 Kuningatar Mab (S&S 2024) on Emilia Karjulan esikoisromaani. Olen lukenut häneltä luovaa kirjoittamista käsittelevän väitöskirjan Sommitellut muusat sekä kirjoitusoppaan, joten osasin odottaa omaperäistä ja kujeellista tekstiä.  Lukijaa hämätään kaiken aikaa, mikä on ihanaa. Jos pitää keijuista, rakkaussuhteiden moninaisista käänteistä ja lumotuksi joutumisesta, Kuningatar Mab on juuri oikea valinta.

  Kuningatar Mab on keijujen kuningatar. Romeossa ja Juliassa hän on keijukaisten kätilö, joka välittää ihmisten uniin heidän sisimmät toiveensa. Karjulan romaanissa hän on myös Kesäyön unelman Titania, joka on hävinnyt taistelun ottopojastaan Oberonille. Mab asuu kahdessa maailmassa, ihmisten ja keijujen. Keijujen maahan pääsee veräjien kautta.  Romaanin ihmismaailmassa on  Julia, joka rakastuu Pauliin ja myöhemmin myös Mabiin. Nykyaikaisissa suhteissa on rinnakkaissuhteita, sivusuhteita muihin, vaikka suhteen loppuminen on yhtä kivuliasta kuin ennenkin.

  Julia tekee väitöskirjassaan tutkimusta Shakespearen keijuhahmoista, joita tarkastelee sekä luonnon personifikaatioina ja omalakisina luonnonvoimina että kerronnallisina keinoina, jotka korostavat tiedostamattomia haluja: villejä, outoja voimia ihmisen psyykessä. Keijut ovat lumoavia mutta myös julmia. Vaikka rakastuessaan Mabiin Julia on näkevinään hänet kaikkialla, lukija alkaa epäillä. Hän alkaa uumoilla, että Mab saattaa olla fiktiota, elää Julian mielikuvituksessa, hänen alitajunnassaan. Mab saattaa edustaa kaikkea sitä hullua, vaistonvaraista, villiä, joka elää salaisissa toiveissa, toisessa maailmassa. Mab kuvaa itseään:

  "Minä hallitsen, ja se tarkoittaa kaikkina aikoina samaa asiaa, vaikka ihmisten tavat muuttuvat eivätkä he aina tunnista minua, vaikka huutaisin heidän korvaansa. Silti minulla on kaikkea, mitä he kaipaavat, janoavat ja havittelevat, ja kaikkea, mitä he eivät milloinkaan löydä tai  edes ymmärrä tarvitsevansa."

  Mab kutsuu Juliaa perhoseksi. Yhteistä heille on, että he rakastavat puita, että he näkevät puut. Mab kietoo Julian verkkoonsa kuin hämähäkki. Romaani kuvaa myös rakkauden huumaavaa, hullaannuttavaa kokemusta. Julia tuntee päihtyneensä keijukaisten viinistä ja menettävänsä järkensä. Myös hänen näkemänsä unet sekoittavat toden ja fiktion rajoja. Unissa esiintyy mm. pelottava lapsi, jonka kasvoja peittää terävä, piikikäs karvoitus. Tuo lapsi, Mabin menettämä poika ja Paul sekoittuvat romaanissa niin, että heistä tulee yksi. Myös oranssi kissa, joka kulkee vaivatta maailmasta toiseen, on maaginen hahmo.

Lopulta Julia jättää Mabin ja Paul hänet:

  " Minä satutin kaikkia ja kaikki satuttivat minua ja kaikista tuli vähän onnettomampia ja epäluuloisempia -  vaikka se ehkä koskee vain minua. Mab ei ehkä tarvitse ketään ja Paul löysi jotain, mitä ei itsessään koskaan tiennyt olevan. Minä olen kovin kiintynyt omiin tunteisiini ja ehkä juuri siksi on niin kamalaa todeta, ettei niillä ollut mitään väliä."

  Romaanin loppu on onnellinen. Julia saa apurahan ja tekee ahkerasti tutkimustyötä; uusi ihmissuhdekin on alkamassa. 

  "Hän näytti ihanalta seistessään siinä, minun matollani, tukka sotkuisena ja naama kiiltävänä ja katse ilkikurisen lempeänä. Hän oli menossa keittämään meille teetä."

                                       Emilia Karjula Kuningatar Mab, 2024