Mitä tapahtuu, kun lapsuutta käsitellään runojen välityksellä? Syntyy kiehtovia proosarunoja, syntyy myyttinen lapsuus. Leena Kellosalon kolmas runokokoelma Tulikärpäsiä Tammelan yllä (NTAMO, 2021) sukeltaa lapsuusmuistoihin. Tammela juurruttaa runot konkreettiseen paikkaan ja tulikärpäset siivittää ne hurjaan mielikuvituksen lentoon. Jo tummanpuhuva, upea kansikuva (Juha Tammenpään Viisastenkivi) johdattaa lukijan lapsen maailmaan, hänen tuoreeseen, tarkkaan ja ennakkoluulottomaan katseeseensa. Kun on kyse runoista, Leena Kellosalon vallattoman villeistä ja ryöppyävästi assosioivista runoista, on vaikeaa, vaikeaa kuin tulikärpästen pyydystys, saada runoja kiinni ja määritellä niitä tyhjentävästi. Onneksi näin, sillä runo jo luonteensa mukaisesti pakenee suostumatta asettumaan yhteen muottiin.
Tammelaa ja runokokoelmaa asuttavat runon minäpuhuja, Uuno-vaari ja Johanna-mummo (jotka ovat paenneet Viipurista), Anni-täti (jonka sulhanen katoaa sotaan), Aili-täti (joka kääriytyy nuoruuteensa), Pajulan vanhaisäntä (jonka kankkujen tatuointeja pojat saunassa ihailevat), äiti ja isä, viisivuotias Lasse (joka joi lipeää) sekä Tammelan opettajat, Merimieskirkon pastori ja Puustisen Kalle (jotka spiritistisessä istunnossa kyselevät meediolta kadonneista ja kuolleista läheisistään). Kokoelman runot kiinnittyvät paitsi paikkaan myös aikaan eli sodan jälkeiseen aikaan. Eräässä runossa puhutaan auringonpimennyksestä, joka todellisuuden Suomessa tapahtui vuonna 1945 mutta myös 1954. Ehkä kumpikin yhdistyy kokoelmassa, mutta auringonpimennys on tietysti myös vertauskuva: sodan kauhut elävät edelleen ihmisten mielissä ja menetyksissä, pimeytenä. Aika kulkee runokokoelmassa edestakaisin, spiraalina. Muistot vievät menneeseen ja sitten ollaan taas nykyhetkessä. Runon tyttökin matkustaa ajassa: on välillä jo koululainen, sitten vauva ja viisivuotias.
Tulikärpäsiä Tammelan yllä -runokokoelma saa myyttisen tasonsa auringosta ja kuusta. Aurinko on tulikärpäset (miesten tupakat), auringonkuultava nainen, pikisauna, kaakeliuuni, jossa isoäiti polttaa tytön kauniin nuken, suuri appelsiini, purppuraa ja kultaa, hymyilevä opettaja sahraminkeltaisessa kretonkimekossa, hehkuva rauta, sihisevien lehtien tupruttava nuotio, sodan palavat puut ja tuliset oksat, käryävät ruumiit, rasvaa tirisevä valurautapannu, kiiltomatoja kuhiseva suo, kimalaiskesä, poltinmerkit siivissä.
Kuu on enkelilapsi ja keskeneräinen vauvannuttu, alumiinikuu (hyinen liina kapeilla polvilla), joutsen, nukke, tomukuu, opaalikuu, jasmiininkukka, albiinokyyhky, poppelien pumpulit, Lumikuningatar, lasikellot, kalpeat naiset (enkelintekijöiden asiakkaat), luunvärinen morsiuspuku, simpukankuoret, äidin kynsien valkeat kuut, luunhimmeät posket, pianon luiset koskettimet, tuhotun metsän pienet eläimet kuunkokoisin silmin auki, surujenkerääjä, cumuluspilvimeri.
Leena Kellosalon Tulikärpäsiä Tammelan yllä -runokokoelman runot ovat hyvin visuaalisia, mutta myös muita aisteja ruokitaan. On paljon värejä, ääniä (tähtien metallimusiikki, yön kaihoisa rumpu, takassa kuiskailee hiillos, pommien vihellykset ja räjähdykset)), hajuja ja tuoksuja (pianon lampettikynttilät savuavat, sireeni lemuaa), makuja, liikettä ja kosketusta (Johanna silittää krookusten paljaita vauvanpäitä). On vastakohtia: kauneutta ja rumuutta, elävää ja kuolemaa, rakkautta ja menetyksiä, surua ja iloa. Lapsen mielikuvituksessa ja unessa kaikki on mahdollista: lapsi syntyy uudelleen, kadonnut palaa, koko maailma tuoksuu, nainen näkee hetken omat tytönkasvonsa.
"Lyhtykukka palaa seittipimeydessä
huoneet roikkuvat
valaistuvat
kasvihuoneessa hohtaa petroolilamppu
Äiti ahkeroi kuin Simbergin hellät kuolemanhahmot
Tampereen Tuomiokirkon freskossa
Hän lajittelee matkaa varten siemeniä:
kärsimyskukkia, unikoita, yönkynttilöitä
elämänpalo pakattuna silkkipaperipusseihin
jokaiseen nappaa
aamunkoin Litukanojan pinnasta
levänneitä perhosten varjoja
kourallisen indigonsinisten rantojen simpukoita ja
hyppysellisen keltaiseksi palanutta hiekkaa
tähtien pölyä"
(Leena Kellosalo, Tulikärpäsiä Tammelan yllä, 2021)
