Vaikeampaa on olla näkemättä unia on runoilija Kristiina Wallinin ensimmäinen romaani. Se on hyvin kaunis, surumielinen tarina tyttärestä, joka muistojen tavoittelemisen kautta etsii kadonnutta äitiään. Teoksen tyyli on erittäin runollista, kuten arvata saattaa, ja kuin aikuisten satu, allegoria. Samalla se on kirja muistamisesta ja unohtamisesta, kuvaus yrityksestä saada sanojen avulla kiinni jostain, jolla ei ole kiinteää muotoa. Jostain joka on kipeänä painettu unohduksiin.
On tytär (Veera), äiti (Ursula) ja isä (Johannes). On kuusikko, meri ja jäkälät. Aikatasoja ja kertojia on kaksi: vuodet 1975-76 Ursulan ja vuodet 2015-2016 Veeran. Äidin on vaikea erottaa kuvitelmia ja todellisuutta toisistaan. Hän juoksee metsässä, kuusikossa, puiden alla pitämässä vahtia. Kylällä puhutaan jo sudenmorsiamesta ja tytärtä haukutaan hullun kakaraksi. Meri merkitsee äidille ihanaa kuvitelmaa haaveiden paikasta, toisesta todellisuudesta, jossa hän ja tytär voivat sukellella vapaina. Aina jossain muualla on paremmin. Kaipuu toisaalle on pysyvää. Lopulta äiti joutuu hoitoon, josta katoaa. Tyttärestä tulee yliopistotutkija, jonka tutkimuskohteena ovat jäkälät. Niistä tulee romaaniin oma vertauskuvallinen tasonsa.
Veera ottaa vapaata töistään ja matkustaa meren taakse kirjoittamaan, jotta muistaisi. Lapsuuden muistot ovat katkelmallisia ja ikuisesti keskeneräisiä. Kallioon kiinni kasvava jäkälä sen sijaan on konkreettinen ja kiinteä. Veera haluaa kirjoittaa äitinsä esiin, pakottaa kirjaimiksi, mikä ei ole helppoa, sillä "muistojen tekstuuri on pelkkää hajoavaa kudosta, vanhaa kangasta tai ihoa, joka on käynyt niin ohueksi, ettei se enää suojaa". Hänestä tuntuu, että kun äiti katosi, hänen lapsuutensa menetti lineaarisuutensa ja kosketuksen aikaan. Nyt on rekonstruoinnin aika. Veera loihtii silmiensä eteen muistojen näyttämön, jossa virkkeet kaikuvat tyhjässä tilassa ja rakentavat säikeisen verkoston. Kuiskaaja (äiti) pysyy mukana ja neuloo samalla, puikkoja kalisuttaen.
Veera kirjoittaa äidilleen, äitiään kohti. Hän yrittää ymmärtää, rakentaa kokonaista kuvaa, vaikka "aika on määrittelemätön ulottuvuus, raskas painoton massa. Vuodet lävistävät toisensa niin kuin hengitys lävistää valon: näkymättömissä mutta tässä." Kaikki välkähtelee hajoavina kuvina. Veera haluaa ankkuroida lapsuuden kieleen: nimetä sen, mitä ei voi nimetä. Missä sijaitsee se osa menneisyydestä, jota ei voi muistaa? Wallinin tyyli muuttuu runollisesta filosofiseksi, ja lukija havahtuu. Hän on kenties itsekin miettiessään omaa lapsuuttaan huomannut, kuinka vaikea on muistaa. Muistot tulevat mielivaltaisessa järjestyksessä, usein kutsumattomina. Ja miten paljon on sellaista, joka ei tule ollenkaan vaan jää pimentoon.
Kristiina Wallinin romaani Vaikeampaa on olla näkemättä unia on lumoava kirja. Se pitää otteessaan ensimmäisestä sanasta viimeiseen. Se on taideteos, jonka kieli ja tyyli ovat satumaisen kauniita. Tarina on koskettava ja tarjoaa lukijalleen jollain oudolla tavalla lohtua ja vertaistukea. Se näyttää, miten vaikea on luoda menneisyydestä tarinaa, sillä se pirstoutuu ja rakentuu uudestaan. Unet, muistot ja kuvitelmat sekoittuvat toisiinsa.
"Katso: maisema pirstoutuu ja pyy lehahtaa kuusikosta ilmaan. Linnun vihellys silpoo sanat. Vaikka kirjaimet lipsuvat otteesta, menen puiden alle seisomaan. Tarraan kiinni mihin tahansa muistoon; villapipoon ja sadevesisaaviin. Tarraan kiinni käpyyn, potkukelkkaan ja räsymattoihin. Nielen kettukarkkeja, daalianjuurakoita ja vanhoja aikakauslehtiä. Muste valuu suupielistä, painoväri.
Silti käy niin kuin aina: Tarttumapinta katoaa. Taivas katoaa, pelto katoaa, tie katoaa.
Pelkään, että minäkin katoan."
