Aurinko ja kuu - ensimmäisiä naisia

Kirjastosta tuli sattumoisin samaan aikaan kaksi kirjaa ensimmäisistä naisista: Michelle Obaman elämäkerta Minun tarinani ja Johanna Venhon Ensimmäinen nainen, fiktiivinen kirja Sylvi Kekkosesta. Molemmat olivat kiinnostavia ja hienosti kirjoitettuja.  Ja suosittujakin; jouduin odottamaan niitä aika kauan, sillä varauksia oli paljon.

  Michelle Obaman julkista elämää tuli median välityksellä seuratuksi kahdeksan vuotta, jolloin sai tietää esimerkiksi hänen Valkoisen talon alueelle perustamastaan kasvimaasta, joka oli vertauskuva hänen pyrkimykselleen vaikuttaa amerikkalaisten lasten terveellisempiin ruokailutottumuksiin. Hänen tyylikästä ulkoista olemustaan ja pukeutumistaan  ihailtiin, ja perhe-elämäkin vaikutti harmoniselta. Toiko elämäkerta sitten jotain uutta?

  Kyllä. Kirja kertoo kiehtovasti, miten köyhästä mutta rakastavasta työläisperheestä lähtöisin olevasta pienestä tytöstä tuli Yhdysvaltojen historian ensimmäisen mustan presidentin puoliso, ensimmäinen nainen. Lapsuuden perhe, johon kuului vanhempien lisäksi myös isoveli Craig, asui Chicagon huonomaineisella alueella, South Sidessa. Michelle Obama oli pienestä pitäen kunnianhimoinen ja ahkera; ominaisuuksia, joita hänen vanhempansa kannustivat. Hän oli omien sanojensa mukaan sellainen lapsi, joka halusi kysymyksiinsä konkreettisia vastauksia ja halusi järkeillä asioita loogiseen, joskin uuvuttavaan loppuun asti. Hän oli itsepintainen ja periksiantamaton. Näiden ominaisuuksiensa avulla hän selvitti tiensä eliittiyliopistoon ja luki itsensä juristiksi. Vanhemmat, muiden yhdysvaltalaisten vanhempien tapaan, olivat koko elämänsä säästäneet voidakseen kustantaa lapsilleen yliopisto-opinnot. He olivat muutenkin esimerkillisiä: ei ollut aihetta, josta heidän kanssaan ei olisi voinut keskustella. He teroittivat lapsilleen huolitellun puheen merkitystä: ohjasivat esimerkiksi heidät sanomaan going eikä goin' ja isn't eikä ain't.

  Michelle Obaman elämäkerta on tietysti myös mustan naisen historiaa tai mustan amerikkalaisen ylipäätään. Vanhemmat kertoivat lapsilleen jo varhain, että he olivat ihonvärinsä takia haavoittuvia. Tämä oli  tosiasia, jonka kanssa heidän olisi aina elettävä. Michelle tuli jo varhain tietoiseksi syrjinnästä, joka oli vaikuttanut monen afroamerikkalaisen sukupolven kohtaloon.

  Elämäkerta on kronologisesti jaettu kolmeen osaan: Minuksi, Meiksi ja Enemmäksi. Meiksi-osassa Michelle rakastuu Barack Obamaan, avioituu, saa kaksi lasta ja taiteilee vaativan työnsä ja perhe-elämän välillä. Lukija tutustutetaan poikkeukselliseen lahjakkaaseen Barackiin, joka on ikuinen idealisti ja optimisti. Hänen suuri visionsa on oikeudenmukainen maailma. Kun hänet valitaan senaattoriksi, Michelle joutuu käytännössä yksin huolehtimaan perheestä. Hän rupeaa kirjoittamaan päiväkirjaa, johon purkaa tuntojaan. Myös hän on maailmanparantaja. Työssään Chicagon yliopiston sairaalan varapääjohtajana hän pyrkii vaikuttamaan köyhien ihmisten terveydenhoitoon.

  Barack Obama asettuu presidenttiehdokkaaksi, ja myös Michelle osallistuu kampanjointiin, vaikka hänellä on ristiriitainen suhde politiikkaan ja hän pelkää, mitä julkisuus tekee perheelle. Lukija saa hyvän kuvan siitä, millaista on elää jatkuvan katseen alla (uuvuttavaa). Meiksi-osa päättyy, kun Barack Obama valitaan presidentiksi.

  Enemmäksi-osassa Michelle Obama kertoo elämästään Yhdysvaltojen ensimmäisenä naisena.
 Hänen pitäisi olla parempi, fiksumpi ja vahvempi kuin koskaan. Hän kokee, että Valkoisen talon ensimmäisenä afroamerikkalaisena perheenä heitä pidetään rotunsa edustajina. Michelle Obama on presidentin puolisona ahkera. Hän näkee mm. kovasti vaivaa saadakseen ajetuksi kongressissa läpi lakialoitteen, joka koskee lasten terveellistä kouluruokailua, ja onnistuu. Samoin hän etsii keinoja parantaa sotilaiden perheiden elämää. Hän käynnistää nuorten naisten johtajuus- ja mentoriohjelman.

  Elämä Valkoisessa talossa on täynnä aikataulutettua ohjelmaa ja vauhti on kova. Pohdiskeluun ei ole riittävästi aikaa, Michelle toteaa. Tämä näkyy ehkä elämäkerran viimeisessä osassa, joka on aikamoista luettelointia, mielenkiintoista kylläkin ja antaa elävän kuvan Yhdysvaltojen presidentin ja ensimmäisen naisen monipuolisesta työstä.

  Jos Michelle Obama oli ensimmäisenä naisena aurinko, Sylvi Kekkonen oli introverttina ja erityisherkkänä persoonana kuu. Hän oli valtakunnan ensimmäinen nainen pitkään, yli 25 vuotta. Valitettavasti hän joutui avioliitossaan julkisesti toisen naisen asemaan, kun presidentti Kekkonen röyhkeästi seurusteli muiden naisten kanssa. Millaista tämä oli, siitä Johanna Venhon romaani antaa jonkinlaisen kuvan. Ilmeisesti avioparilla oli keskinäinen sopimus asiasta, ja molemminpuolinen rakkaus ja kiintymys piti heidät yhdessä. Mutta ei se helppoa ollut, varsinkin kun julkisuuteen totutteleminen oli Sylvi Kekkoselle vaikeaa.

  Johanna Venho on kirjoittajana tyylitaituri, ja hänen Ensimmäistä naistaan oli ihana lukea. Hyvin kauniisti ja herkin vedoin hän tuo Sylvi Kekkosen monikerroksisen luonteen piirteet esiin ja hänen henkisen kamppailunsa. Lukija alkaa ymmärtää ilkeäksikin kuvatun naisen käytöstä ja motiiveja. Oli ehkä viisaampaa ilkeillä kuin romahtaa tai saada sääliä osakseen.  Mitkä olivat sitten Sylvi Kekkosen pelastautumiskeinoja?

  Luonto ja kesäpaikka, Katerma olivat yksi. Romaanin päähenkilö vetäytyykin kolmeksi päiväksi Katermaan voimia kootakseen. Hän on saanut kuningatar Elisabethilta pienen auton, jolla ajaminen merkitsee vapautta. Kirjoittaminen oli toinen. Kirja sijoittuu elokuuhun vuonna 1966, jolloin Sylvi Kekkonen oli jo julkaissut kolme teosta. Hän seurusteli kirjailijoiden kanssa ja piti pienimuotoista kirjallista salonkia. Romaanissa hänen hyvä ystävänsä kirjailija Marja-Liisa Vartio on juuri kuollut mutta liikuskelee jonkinlaisena haamuna Katermassa ja keskustelee Sylvin kanssa. Hän toimii ikään kuin peilinä Sylvin ajatuksille. Romaanin kolmas ääni on kuvanveistäjä Essi Renvallin, joka on veistämässä Sylvin päätä.  Hän yrittää saada Sylvin persoonasta otetta, siinä onnistumatta.
   Sylvi muistelee onnellista lapsuuttaan, nuoruuttaan sodan varjossa ja aikuista elämäänsä, joka kunnianhimoisen poliitikon matkassa muuttui pian julkiseksi:

  "Naisen kolme elämää --- Ensimmäinen, jossa pikkuhiljaa opetellaan rakastamaan itseä ja toista ihmistä, toinen, jossa - jos niikseen tulee - synnytetään uusia ihmisiä, kehrätään niitä kokoon oman ruumiin sisällä ja hoivataan omille jaloilleen, se pitkä hurja tie, ja sitten se kolmas, josta näkyy kaikkiin suuntiin."

 Äitiys oli ollut hänelle niin tärkeää, että jo aikuistuneista pojista oli vaikea päästää irti. Päiväkirja toimi neuvonantajana, se oli uskottu ja kuuntelija, joka kertoi mitä tehdä. Ensimmäisessä naisessa on paljon pohdintoja kirjoittamisesta. Näin Sylvi ajattelee:

  "Kirjoittamiseni oli kahlaamista polvia myöten hangessa, koska tunteet olivat kuin vettä, välillä sulaa, välillä hyhmäistä, välillä rakeista lunta, ja siitä läpi piti mennä ja jaksaa itkeä ja nauraa, että sai kirjoitettua."

  "Yritän kirjoittaa hitaita sanoja kuin siltoja, joita pitkin kävelen lapsuudesta tähän kohtaan ja tästä eteenpäin, ja kaikki tulee mukaan, silta kantaa jos teen sitä rakkaudella, vain sillä saa kestävää aikaan."

  "Minä olen tehnyt lyhyitä katkelmia. Välähdyksiä. Niin kuin kirjoisin kangasta tai neuloisin kuviota: hahmotan sanat muotona paperilla. - - Lauseet pitää saada palamaan sillä lailla, että ne näkyvät pimeässä. Ne pitää saada roihuamaan. Niihin on pantava koko voimansa. Muussa ei ole mieltä, muuta ei kannata tehdä."

  Lopulta uusi kirja alkaa hahmottua, ja Sylvi palaa takaisin Helsinkiin ja velvollisuuksien pariin kirjoittamiensa paperiliuskojen kanssa. Niistä syntyisi hänen viimeinen romaaninsa Lankkuaidan suojassa (1968).

Sinelmiä ja Ei, ei ja vielä kerran ei

Maggie Nelsonin Sinelmiä (suomentanut Kaijamari Sivill) on kirja niille, jotka rakastavat sinistä väriä (kirjan mukaan puolet länsimaiden aikuisista ilmoittaa lempivärikseen sinisen). Se koostuu 240 katkelmasta, fragmentista. Laajuudeltaan Sinelmiä on 93-sivuinen mutta niin tiheää, merkityksillä ladattua tekstiä, että sitä piti lukea hitaasti, annostellen.

  Siniset esineet tarkoittavat kertojalle Jumalan sormenjälkiä. Sininen sytyttää toivon mutta viittaa myös alakuloon. Se on pyhä väri, joka merkitsee lumoukseen lankeamista: sininen säteilee.  Sinikuume alkoi, kun kertoja rakastui. Hän menettää rakastettunsa, ja samaan aikaan hänen ystävänsä halvaantuu. Sinisen tutkiminen on surutyötä; se on farmakon, lääke ja myrkky samanaikaisesti.

  Leonard Cohenin Famous Blue Raincoat, puoliympyrä sokaisevan turkoosia merta, Joni Mitchellin Blue, Goethen Värioppi, Wittgensteinin Huomautuksia väreistä, Yves Kleinin ja Cezannen siniset maalaukset, Novaliksen kaipuun sininen kukka, siniset ihmiset (tuaregit); muun muassa nämä saavat kertojan niukan mutta painavan huomion. Sinelmien teksti on filosofista, runollista mutta myös konkreettista, lihallista, kun hän muistelee rakastelua, "sitä vartaloiden ja hengityksen kuplaa, jonka me muodostimme".

  Poimin Sinelmistä lainauksia, jotka kuulostivat ihanilta, vaikkeivat ehkä tarkoita  mitään:

"Katselimme taivaan asuurinsinistä väriä ihailevasti. Keskitaivaan värin intensiteetti näytti vastaavan sinenmittaajan 41. astetta." ( Ross, Humboldt's Travels)

"Sininen rakastaa  minua kun olen yksinäinen /ja panee minut etusijalle."  (Lucinda Williams)

"Jokainen pala sinistä on varhainen."  (Gertrude Stein)

"Pitkä ja valkoinen tie kiemurtelee kuin käärme kohti kaukaisia sinisiä seutuja, maailman kirkkaita ääriä."   (Isabelle Eberhardt, The Oblivion Seekers)

"Päivä / ja minä keräilin sakean sinisen sirpaleita."  ( Joseph Cornell)

"Mitä runoutesi tekee?  -Kai se antaa kielelle sinisen huuhtelun."  (John Ashbery)


Norjalaisen Nina Lykken romaani Ei, ei ja vielä kerran ei (suomentanut Sanna Manninen) on henkisesti sukua Nelsonin blue-kirjalle. Blues-ääni on keski-ikäisen opettajan Ingridin, joka on väsynyt elämäänsä: työhönsä, suureen omakotitaloon, avioliittoonsa ja kotona asuviin parikymppisiin poikiinsa, jotka eivät tunnu koskaan aikuistuvan. Koska aviopuolisot ovat etääntyneet, tilaa jää 15 vuotta nuoremmalle Hannelle, joka kaipaa vapaan elämisensä sijaan sitoutumista. Hän ajautuu salasuhteeseen Ingridin miehen, Janin kanssa.

  Triangelidraama on melko yleinen romaanin aihe. Lykken raastava rehellisyys, musta huumori ja tarkat havainnot eli herkullinen tyyli tekivät romaanista nautittavan lukuelämyksen. Jos luin Nelsonin Sinelmiä-kirjaa säästellen, Lykken romaania ahmin, enkä malttanut lopettaa sen lukemista, ennen kuin sain tietää, mitä henkilöille tapahtui. Ratkaisu oli ja ei ollut ilmeinen; Ingrid sanoo lopulta ei kaikelle: talolle, perhe-elämälle ja työlle. Hänestä tulee kulkuri.