keskiviikko 24. kesäkuuta 2020

Sivupolkuja pitkin

Aleksis Kiven Nurmijärvi, Sillanpään Hämeenkyrö, Anni Blomqvistin Ahvenanmaa, Kjell Westön Helsinki... Joskus tuntuu, että kirjailija ja hänen kotiseutunsa ovat yksi ja sama. Mikä on kirjallisuuden ja paikan suhde? Miten kadut, kaupungit ja maisemat ovat vaikuttaneet romaaneihin? Ville-Juhani Sutisen teoksessa Sivupolkuja matkustetaan klassikkoteosten tapahtumapaikoille ja etsitään uutta näkökulmaa. Viehätyin suuresti tästä kirjallisuudentutkimuksesta (tai kirjallisuusesseistä), jossa oli tutun lisäksi paljon uusiakin havaintoja ja virkistäviä näkemyksiä. Matkakuvaukset ovat myös aina kiehtovia.

  Kyse ei ole uudesta ideasta, kuten Sutinen teoksensa alussa mainitsee.  Kirjailijoiden kotipaikoilla ja teosten tapahtumapaikoilla on käyty jo 1800-luvulla. Tämä ns. kirjallinen turismi oli ensimmäisiä organisoidun vapaa-ajanmatkailun muotoja. Sutisen mielestä kirjailijamuseot ja fiktion tapahtumapaikkojen kävelykierrokset ovat usein pinnallisia ja muodostavat lähtökohdan, mutta unohtavat tulkinnan. Niiden kautta ei  saa teosten tulkinnasta irti uusia puolia. Sivupolkuja käsittelee sellaisia romaaneja, joissa paikkasuhde on jollain tapaa korostunut.

  Dostojevski ja Pietari aloittaa kirjan. Dostojevski kertoo romaaneissaan toistuvasti Pietarista ja sen tietyistä osista, kuten Sennajasta (Heinätorista), joilla on pelkää kulissia syvempi merkitys.  Nuoret miehet harhailevat sekavina sen hämärillä kaduilla, mikä kuvaa  henkilöhahmojen mielensisäistä tilaa.  Sutinen kertoo, että heinäkuun alussa Pietarissa vietetään Dostojevski-päivää, Rikos ja rangaistus -romaanin pohjalta. Osallistujat pukeutuvat kirjailijan teosten hahmoiksi ja parveilevat tarinoiden tapahtumapaikoilla.  Päivä toteuttaa ilmiön, jota kutsutaan kolmastilaksi (thirdspace): todellinen ja epätodellinen, aineellinen ja aineeton, keho ja mieli sulautuvat yhteen. Sutisen sanoin: reaalimaailman Pietari ja kirjallinen Pietari sekä kirjallisen Pietarin tulkinnat nykyhetkessä ovat sen päivän ajan yksi ja sama paikka.

  Tsehovin tarinoiden tyyli on yhtä kuin aro, Sutinen väittää. Arolla ei kasva luonnostaan juuri muuta kuin ruohoa ja heinää, ja se on lähes väritön. Lisäksi aroa pitää otteessaan unelias, jähmettynyt ilma. Sen valtavuus pakottaa ihmisen tajuamaan oman pienuutensa. Aron näennäisen  mitäänsanomaton pinta kätkee alleen paljon, jos sitä vain osaa katsoa. Se edustaa Tsehoville vastaavaa metaforista tilaa kuin maalaismaisema briteille, esimerkiksi Virginia Woolfille.  Maisemaan kuuluu erottamattomasti myös aineeton, näkymätön puoli, kuten vaikkapa se, millaisia ajatuksia ja muistoja niistä herää.  Aron eleettömyys paljastaa Tsehovin teoksissa turhuuden tuskaa, tuhlatun ajan raskautta, ihmisen tarpeettomuutta, kaikkien inhimillisten ponnistusten perimmäistä merkityksettömyyttä.

  Strindberg ja Tukholma, moderni kaupunki, josta Strindbergin romaaneissa  myös paetaan luontoon, merelle, määrittämättömiin tiloihin. Kirjailija tunsi hyvin kaupunkinsa ja elätteli Sutisen mukaan viha-rakkaus-suhdetta siihen. Hän hyödynsi paikkoja niin tunnelmien kuin henkilöhahmojen rakentamisessa. Todellisesta Tukholmasta tutut kohteet ovat henkilöille "muistojen kytkimiä, topografian proustilaisia madeleineleivoksia, joiden pinta lietsoo esiin tunteiden kirjon samalla lailla kuin päällepäin tylsästä arosta avautui Tsehoville kokonaisia maailmoja." Strindbergillä paikat kantavat aina merkityksiä. Saaristo on hänelle kaupungin tärkein vastinpari, muttei aina pittoreski paratiisi. Kirjailija esittää rannikon syrjäiset pikkukylät usein takapajuisina paikkoina.

  Strindberg asui Drottninggatanin "Sinisen tornin" huoneistossa elämänsä neljä viimeistä vuotta. Se toimii nykyään kirjailijan kotimuseona. Sutinen kertoo, että kotimuseot luokitellaan kolmeen kategoriaan: kirjailijat ylevöittäviin "mausoleumitaloihin", kirjailijan aikaista elämää esitteleviin "museotaloihin" ja kirjailijan tuotantoon ja kirjastoon keskittyviin "kirjastotaloihin". Tässä luokittelussa Strindbergsmuseet on sekä museotalo että kirjastotalo. Strindberg on Sutisen mielestä yksi niistä, joita hän kutsuu "maanpakolaiskirjailijoiksi", sillä hän kirjoitti monet voimakkaasti paikkasidonnaiset teoksensa jossain aivan muualla.

  Bruno Schultz ehti kirjoittaa eläessään vain kaksi romaania: Kanelipuodit (1933) ja Kuolinilmoituksen sanatorio (1936). Hänen synnyinpaikkansa oli Galitsia, jota ei ole enää olemassa. Sutisen mukaan Schultzin estetiikan ydin on juuri topografinen välitilaisuus: kaikki tilat ovat hänelle tekaistuja tai parhaimmillaankin sopimuksia, jotka eivät jää lopullisiksi. Hänen proosansa on tiukasti sidoksissa reaalimaailman paikkoihin, mutta kerronta muuttaa ne unenomaisen toisiksi.  Schultz tunkeutuu jokapäiväisen sisään ja niille alueille jotka inhimillinen kokemus sivuuttaa, yhä syvemmälle rinnakkaistodellisuuteen.

  Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz on romaani, jossa nykyaika, kaupunki ja kirjallinen modernismi kuuluvat olennaisesti yhteen ja limittyvät toisiinsa. Lisäksi se on Sutisen mukaan kirja, jossa kaupunki, tarinan päähenkilö ja itse romaani taidemuotona rinnastuvat ja ovat joskus yksi ja sama asia.  Döblinille Berliini on sekä dickensiläinen rotanloukku että totaalinen koneisto, joka murjoo päähenkilönsä, "vääntää suoraksi". Kaupunkiromaanin sijaan Berlin Alexanderplatz on oikeastaan kaupunginosaromaani, sillä sen keskeiset tapahtumat sijoittuvat Berliinin moderneihin työläiskortteleihin, joita  puretaan ja rakennetaan jatkuvasti. Tämä ilmentää koko Euroopan sotienvälistä välitilaisuutta.  Maailma tuntuu olevan jatkuvasti keskeneräinen.  Romaanin päähenkilö, Biberkopf, on kotonaan ympäristössä siksi, että se on hajautunut, pysyvässä prosessuaalisuuden tilassa ja jo valmiiksi rikki. Berliinin huoneet, kapakat ja metroasemien käytävät ovat Biberkopfin mielensisäisiä paikkoja.

  Sutisen kirjaan on päässyt naiskirjailijoitakin, peräti kolme, onneksi. Virginia Woolfilta Sutinen on lukenut paitsi hänen fiktiotaan myös päiväkirjat, jotka hän on myös suomentanut. Tällöin hän havaitsi Woolfin yhteyden paikkaan. Tämä ei elänyt irrallaan todellisuudesta, vaan oli voimakkaasti kiinni ulkomaailmassa. Woolfin romaanit tavataan liittää Lontooseen, mutta päiväkirjassa nousee esiin kirjailijan elämän toinen keskeinen paikka: maaseutu. Rodmellin kylässä sijaitseva vanha maalaistalo ja sitä ympäröivä Sussexin maaseutu olivat pitkään Woolfin ajattelun ja kirjoittamisen tausta ja heijastuivat hänen teoksiinsa.  Myös lapsuuden kesät Lounais-Englannissa St. Ivesissä meren rannalla vaikuttivat hänen kirjoihinsa.

  New York ja Pariisi elävät Anais Ninin romaaneissa ja päiväkirjassa.  Ne vaikuttivat hänen teksteihinsä myös epäsuorasti, ilmeten kielessä ja tyylissä.  Paikat syvenevät mielensisäisiksi paikoiksi, jotka ovat vuorovaikutuksessa ulkomaailman kanssa. Ninin tärkeimmät romaanit muodostavat yhden laajan teoksen, jotka on julkaistu yhteisniteenä Cities of the Interior eli Sisäiset kaupungit.

  Tärkein Ninin kirjallinen paikka oli Pariisi. Hänen ystävänsä  Henri Miller opetti näkemään Pariisin uusin silmin.  Sutinen kirjoittaa, että Ninin henkilöhahmot kävelevät jatkuvasti: "He kulkevat ja keskustelevat tai ajattelevat, ja he eksyvät sekä Pariisiin että omaan mieleensä, kunnes löytävät johonkin tai jäävät kadoksiin."  Kävelyretkien lisäksi Pariisin kahvilat tarjosivat paikkoina loputtomasti kiinnostavia ihmisiä ja tarinoita.  Kaupungin vastapainoksi asettui Ninin ja hänen miehensä hankkima talo Louveciennesin kylästä, joka oli kirjailijalle läsnä tuoksuina, makuina ja väreinä, abstraktioina kadunnimien sijaan.  Pariisi merkitsi urbaania, aktiivista maailmaa, Louveciennes tyyntä oman mielen sisäistä paikkaa.

  Tämä paikkojen dialektiikka ilmeni Sutisen mukaan laajemmin Ninin elämän tasolla.  Hän muutti toistuvasti Yhdysvaltain ja Euroopan välillä ja koki todellisuuden näissä eri tavoin. Vain muutama amerikkalainen alue toi Ninin mieleen hänen rakastamansa Pariisin liberaalin ilmapiirin: Harlem ja Greenwich Village. Kun hän kuvailee näitä paikkoja, hänen kielensä on runollista. Myös Meksiko ja Acapulco tekivät Ninin tekstistä rehevää lyriikkaa.  Woolfin lailla Nin etsi suoraa yhteyttä ympäröivän todellisuuden kanssa, paikan sulautumista kokemukseen, yhdistymistä takaisin maailmaan: "paluuta sanattoman ja impulsiivisen maailman hämärille soille".

  Venedikt Jerofejevin romaanissa Moskova-Petuski (1973) onneton päähenkilö harhailee humalassa kaupungissa ja sen ulkopuolella, omassa elämässään ja muistoissaan sekä Neuvostoliiton lähihistoriassa. Romaani on yksi tunnetuimpia 1970-luvun aikalaisteoksia, ns. samizdat, salassa julkaistu omakustanne. Teos ei ole avoimen poliittinen, vaan esteettisesti ja allegorisesti kriittinen romaani.

  Leonard Cohenin teokset vievät Sutisen Kreikkaan, Hydran saarelle, joka loihtii Sutisesta itsestäänkin runoilijan: "Meri on sininen, talot valkoisia. Tuntuu kuin molemmat maalattaisiin uudelleen joka aamu, ja talojen kohdalla se melkein pitääkin paikkansa. Myös muita värejä on, mutta sinisen ja valkoisen sävyt ovat niin intensiivisiä, että kaikki ikään kuin sulaa niihin. Yksinkertaista, kaunista. Tuoksuu kuivuva levä, suola ja rikkinäinen kahvikone. Valo on herkeämätön."  Sutisen tyyli tässä Sivupolkuja -teoksessa on muutenkin nautinnollisen kaunista, onhan hän kirjailija itsekin. Toisinaan tuntuu myös, kuin hän sulautuisi tutkimuskohteena olevaan kirjailijaan niin, että he ovat kuin yksi, tyyliä ja kieltä myöten. Kerrassaan lumoavaa ja yksi tärkeä osa kirjan viehättävyyttä.

  Hydran saaressa on Sutisen mielestä yhä jotain, mikä voi selittää Cohenin estetiikkaa.  Siitä muodostui Cohenille vastaava fantasiamaailma, jota Acapulco edusti Ninille. Kumpikin löysi vieraasta maasta sekä turvasataman elämän vaatimuksilta että aitouden, joka mahdollisti yhteyden omaan itseen. Cohen kutsui Hydraa"runouden paikaksi", ja saaren herkeämätön aurinko hohkaa monista hänen runoistaan.

  William T. Vollmann kuvaa romaanissaan The Royal Family (2000) San Franciscoa ja sen ahtaita kortteleita, ratapihoja, köyhyyttä ja kurjuutta. Kaupungin historia ja maantiede ovat keskeisiä tekijöitä Vollmannin Amerikkaan sijoittuvissa romaaneissa. San Franciscon Tenderloinin kaupunginosa on läsnä myös hänen teostensa rakenteessa ja kielessä.  Se on huorien, narkomaanien ja kodittomien kortteli. Kaupungin haavat ovat materiaalinen osa Vollmannin estetiikkaa, Sutinen kirjoittaa. Hänen tekstinsä ovat täynnä katkoksia ja kuoppia niin kuin Tenderloinin korttelit. Katujen mainokset ja graffitit tunkeutuvat suoraan kirjoihin korostaen teosten paikkasuhdetta.

  Viimeinen essee/luku on nimeltään Ikuisesti matkalla. Se käsittelee matkakirjallisuutta ja Kyllikki Villan rahtilaivamatkojen aikana laatimia matkapäiväkirjoja. Ne syntyivät saneltuina. Kyllikki Villa on Sutisen mukaan korostuneesti matkakirjallisen estetiikan perillinen, joka ei laatinut faktaraportteja vaan tarkkaili itseään matkalla ja ihmisenä maailmassa: " Matkustaessaan maailmaan ihminen matkustaa aina itseensä, ja matkustaessaan itseensä hän matkustaa myös muualle. Tämän kokemuksen Villa on vanginnut matkakirjoihinsa."


  Jäin miettimään tämän kirjan nimeä. Miksi Sivupolkuja? Oliko ideana, että kirjailija (ja hänen teostensa päähenkilöt) kävelee sitä varsinaista päätietä pitkin ja tutkija sitten tallustelee sivupolkuja myöten, yrittäen pysyä perässä? Vai että sivupolkuja kulkemalla pääsee kenties paremmin perille?  Kyse voi olla myös siitä, että romaanien paikkoihin liittyvien merkitysten "metsästäminen" on kuitenkin tietyllä tapaa sekundaaria, eräänlainen koristeellinen lisä, joka voi syventää tulkintaa (tai sitten ei). Virginia Woolfia käsittelevässä esseessä Sutinen itsekin aluksi lainaa kirjailijaa: "Vaatimus, että kirjailijan kaupungilla olisi oltava jokin vastine maan päällä olevien kaupunkien parissa, vie puolet sen lumovoimasta." Näinhän se on. Lumovoimainen taideteos säteilee omaa valoaan riippumatta siitä, onko sen tapahtumapaikoilla, henkilöillä tai tapahtumilla mitään vastinetta todellisuudessa.

p.s. Niinpä jäivät ne erikoismerkit taas pois, suhu-ässistä hatut ja Anais-nimen päältä merkki. Äidinkielenopettaja minussa hieman vaikeroi.



keskiviikko 3. kesäkuuta 2020

Tätä ei koskaan tapahtunut eli 4 X Lara

Ensimmäinen Lara on tietysti romaanin Tätä ei koskaan tapahtunut (suomentanut Irmeli Ruuska) kirjoittaja Lara Prescott, joka kertoo saaneensa nimensä Pasternakin romaanin Tohtori Zivagon Laran mukaan. Kun CIA vuonna 2014 julkisti 99 muistiota ja raporttia, jotka käsittelivät salaista Zivago-operaatiota, Prescott halusi luoda fiktiivisen teoksen tuon materiaalin pohjalta. Hän kertoo kirjansa lopussa, että on lainannut salaisista asiakirjoista suoraan kuvauksia ja sitaatteja ja myös keskustelunpätkiä sellaisina kuin ne on dokumentoitu alkuperäisissä selonteoissa. Prescott esittää vaikuttavan lähdeluettelon tietokirjoista, joita hän on romaaniaan kirjoittaessaan käyttänyt. Lisäksi hän matkusti ympäri maailmaa taustoittaessaan teostaan.  Tuo kaikki kannatti, sillä lukija nauttii lukiessaan 1950-luvulle sijoittuvaa vakoilujännäriä.

  Kirjan päähenkilöitä ovat naiset. Näkökulma siirtyy vuorotellen kylmän sodan aikaiseen  itään, Neuvostoliittoon, ja länteen, lähinnä Washingtoniin, mutta kirjan loppupuolella myös Milanoon, Berliiniin ja Pariisiin. Lännessä Tiedustelupalvelun naiset kirjoittavat puhtaaksi salaisia muistioita, mutta osa heistä värvätään myös kuriireiksi ja valepukuisiksi agenteiksi. Salaisen tehtävän saa myös Irina, Neuvostoliitosta äitinsä kanssa Yhdysvaltoihin paennut nuori nainen.

  Moskovan lähellä asuu lapsineen Olga, Boris Pasternakin rakastajatar. Pasternak kirjoittaa salassa suurta romaania, jota viranomaiset pitävät vaarallisena sen sisältämän vallankumouskritiikin vuoksi. Olga haetaan kuulusteluun ja joutuu kolmeksi vuodeksi  työleirille Siperiaan. Tuo suuri romaani on Tohtori Zivago, josta tiedetään ympäri maailman, ennen kuin se on edes valmistunut. Olga on Laran esikuva, se varsinainen Lara. Pasternakin kuoltua ja jouduttuaan uudelleen vankilaan Olga iloitsee, että hän jää elämään kirjan sivuilla.

  Washingtonissa keksitään suuri suunnitelma: romaanin käyttäminen ideologisena aseena. Italialainen miljonääri Feltrinelli saa hankituksi kymmenen vuotta kestäneen kirjoitusprosessin tuloksena syntyneen Tohtori Zivagon julkaisuoikeuden, ja romaani ilmestyy ensin italiaksi. Yhdysvaltojen Tiedustelupalvelu käännättää sen venäjäksi ja jakaa sitä Berliinin maailmannnäyttelyyn saapuville venäläisille turisteille, jotka salakuljettavat kirjan kotimaahansa.  Pasternak saa Nobelin kirjallisuuspalkinnon, mutta hänet pakotetaan kieltäytymään siitä. Pian tämän jälkeen hän kuolee, kovien epäilyjen ja itsesyytösten vallassa: " Uskonko, että kohtalo määrää minut omistamaan elämäni sille, että yritän ilmaista sen mitä ihmisten sydämissä liikkuu? -- Taivas putoaa niskaan, ja minä päätin kirjoittaa sen sijaan, että olisin rakentanut katon itseni ja rakkaitteni suojaksi."

  Tohtori Zivago on paitsi sotaromaani myös  yksi maailman tunnetuimpia rakkausromaaneja. Myös Tätä ei koskaan tapahtunut on rakkausromaani, hieman epätavallisempi.  Se kuvaa kolmiodraamaa: Irinan, Teddyn ja Sallyn. Elämä (ja laki)  erottaa rakastavaiset, jotka lähtevät eri suuntiin. Kun Tohtori Zivago filmataan 1965, Tiedustelupalvelun naiset lähtevät yhdessä elokuviin ja  toteavat Laran valkokankaalla nähdessään: "Irina!"  Romaanissa jätetään hienosti auki, saako Irina lopulta elämänsä rakkauden. Toivotaan niin.

p.s. Zivago-nimeen olisi kuulunut Z:n päälle tuo hattu, mutten saanut sitä yrityksistäni huolimatta laitetuksi.