Inka Nousiaisen romaani Siniset koirat (WSOY 2026) kertoo (takakannen mukaan) rajattomuudesta, rakkaudesta, luopumisesta ja sinisestä väristä. Se on niin hypnoottisen kauniisti ja kiinnostavasti kirjoitettu, että jälleen kerran sitä ajatteli: -Kyllä lukeminen on sitten ihanaa! Eli kirjailijan tyyli on se, mikä teosta kannattelee ja vetää puoleensa. Kirjan sisäliepeessä todetaan, että "Inka Nousiainen kirjoittaa musertavistakin asioista keveästi kuin puhaltaisi ilmaan voikukan hahtuvia. Upeasta kerronnasta huokuu inhimillisyys, lämmin huumori ja ymmärrys elämän jatkuvasta keskeneräisyydestä." Näin todella on, sillä päähenkilön, Iiriksen, surullinen lapsuus, raastava suhde poikaystävään, Lauriin, ja kaikki raskaat kokemukset (sairaus toisensa perään, ystävän kuolema, jatkuvat muuttamiset, taloudellinen epävarmuus) olisivat ehkä liian raskasta luettavaa, ellei niitä katsottaisi kuin hieman etäältä.
Teos on myös metafiktiivinen. Kertoja työntyy koko ajan esiin, ennakoi ja kertoo menneistä tapahtumista. Hän on tarkkailija ja selostaja, lausuu mielipiteitään. Hän miettii, miten aloittaa, katsoako läheltä kauas vai kaukaa lähelle. Kertoja on se, joka etäännyttää raskautta ja laittaa asiat suhteeseen, oikeaan perspektiiviin. Välillä hän äityy jopa lyyriseksi. Kertoja pitää tehtävänään kertoa Iiriksen tarina, nähdä hänen silmillään, kuulla hänen korvillaan ja nähdä sekin, mitä Iiris ei näe.
"Niin kuin muka voisimme raaputtaa iiriksestä värin pois ja silti nähdä." Tämä lainaus Maggie Nelsonin Sinelmiä-teoksesta (suom. Kaijamari Sivill) on romaanin mottona. Kuten Nelsonin Sinelmissä myös Nousiaisen Sinisissä koirissa sininen väri kulkee koko mukana. Väliin ihan konkreettisina pilkahduksina, väliin vertauskuvana esim. melankolialle. Kieslowskin Sininen-elokuvaan ja Trierin Melancholia-elokuvaan viitataan myös. Samoin koirat ovat mukana. Iiriksen työnä on hankkia rekvisiittaa elokuviin ja mainoksiin. Tekeillä oleva elokuva kertoo varakkaasta naisesta, joka menettää koiransa ja päättää hankkia sen takaisin täytettynä.
Iiris on hyvin sympaattinen päähenkilö. Hän on mukautuvainen ja hyväsydäminen, liiankin, mutta oppii lopulta asettamaan rajat itseään suojellakseen. Iiriksellä on persoonallinen harrastus: hän keräilee kaikenlaisia triviaaleja faktoja mieltään rauhoittaakseen (esim. kirahvit hyräilevät öisin), samoin kuin sanoja (japaninkielinen boketto eli tuijottaminen kaukaisuuteen tyhjällä katseella). Iiris haluaisi, että Lauri olisi hänen ihmisensä, ihminen joka näkisi hänet, mutta päätyy jo varhaisessa vaiheessa ajattelemaan: "Lauri oli asettunut häneen kuin suru. Ajatus oli äkillinen ja kirkas, melkein häikäisi."
Entä romaanin nimi Siniset koirat? Iiriksen sanomalehdestä huomaamassa uutisessa oli kerrottu, kuinka koirat muuttuivat sinisiksi suljetun kemikaalitehtaan lähellä Venäjällä. Värin oli saanut aikaan sinikiteinen kuparisulfaatti. Iiris näkee Laurin jonain sellaisena kuin siniset koirat: jollekin altistuneena. Outona olentona toiselta tähdeltä. Sitten hän tuntee itse värjäytyneensä hullun rakkauden ja loputtoman ymmärtämisensä vuoksi siniseksi. Romaanin lopussa Iiriksen kivut ovat kadonneet, ja kertojakin on jättänyt hänet rauhaan eikä enää moiti ja jakele neuvoja.
Näyte teoksesta:
"Joskus myöhemmin Iiris kuvitteli höyhen kädessään, että
sen paino olisikin todellisuudessa aivan toinen kuin oli.
Siinä olisikin pitelemistä. Käsi painuisi väistämättä kohti
lattiaa. Keveydessä piilee paino kuten kauneudessa piilee
suru, ja minä hetkenä hyvänsä kaikki voi olla toisin."
Inka Nousiainen Siniset koirat 2026
