Susipaimen

 Kirja tuoksuu saippualta, puhtaalta. Kuin vastapesty pyykki, joka on kuivunut kesätuulessa. Olo on raikas, kuin hennon kesäsateen jäljiltä. Omituista, luulisi aivan päinvastoin, kun on kyse ihmismielen  tummanpuhuvista kerroksista. Susipaimen (Raikuu, 2021) on runoantologia mielestä ja sen häiriöistä. Yli sata runoa 46 kirjoittajalta käsittelevät mielenterveyttä monivivahteisesti: raskaasti, keveästi, kauniisti, koskettavasti.  Kirjoittajien joukossa on sekä runouden ammattilaisia että nuoria harrastajia ja mielenterveysaktivisteja; myös syvissä vesissä kulkijoita/kulkeneita.  Antologian ovat toimittaneet Leena Sainio ja Jonna Nummela.  Mieli ry. sekä Olga ja Vilho Linnamon säätiö ovat tukeneet kirjan kustantamista.

  Susipaimen on runoantologian nimenä monitulkintainen. Onko kyseessä paimen, joka vartioi laumaansa susilta vai susi paimentamassa? Mitä susi voisi tarkoittaa? Onko se jokin pelottava, kipeä, ehkä masennus tai itsetuhoisuus?  Kirjan kuvituksessa (Leena Sainion) suden tassun jäljissä on anturan tilalla sydän. Ehkä sairauden kanssa voi lopulta tulla toimeen, jopa ystävystyä. Susipaimenen runot eivät hyökkää lukijan kimppuun, vaan pyrkivät pikemminkin  lempeästi nykimään hihasta: tällaista on, kun mieli on hauras. Lukija ei kavahda, sillä hän on liikuttunut. Susipaimenen runot ovat koskettavia ja tulevat lähelle.  Mieli voi myös toipua, vahvistua.

  Susipaimen-antologian runojen mielenmaisema on usein väsynyt ja tyhjä, vereslihainen. Runon puhuja haluaa pudota taivaalta tai parvekkeelta luontevasti kuin sade. Hän tuntee itsensä mihinkään kuulumattomaksi, irralliseksi. Toisaalta taas ajan kuluessa ollaan hieman lähempänä kimmellystä, kun uskalletaan tarttua elämää niskavilloista, kun ymmärretään, että kaunis voi olla rikkinäisenäkin. Kuten antologian takakannessa todetaan: oikeus kuulluksi ja nähdyksi tulemiseen kuuluu kaikille.

  Antologian jokaisesta runosta voisi nostaa esiin jotain, sykähdyttävää tai osuvaa. Lainaan tähän lopuksi Arto Lapin nimeämättömän runon, koska se puhutteli välittömästi ja jäi mieleen asustelemaan.

"Onko mielenpohjan särö

  sittenkin auranviillos

kevään ujuttaa siemenensä.

Kun määrittää

tarkkaan rikkaruohot, joutuu nyhtämään

  vihreässä vihreää.

Vaikka kääntäisi kellon

ruusujen aikaan, se ei pysäytä ratamoita.

Ne seuraavat ihmisten jäljissä,

  levittävät kätensä.

Ole hyvä, kitke,

tällainen pystyjuurakko olen.

  Tai irrota lehteni,

paina sitä haavasi päällä."

(Arto Lappi, Susipaimen 2021)