Kirjailijapoetiikat (SKS 2024, toimittaneet Saija Isomaa, Samuli Björninen, Mari Hatavara ja Nanny Holma) esittelee kirjailijapoetiikan tutkimussuuntauksen ja analysoi useiden kotimaisten ja ulkomaisten kirjailijoiden poetiikkaa 1800-luvulta 2020-luvulle. Kirjallisuudentutkimuksessa tietyn tekijän tuotannon piirteisiin keskittyvää tutkimusta kutsutaan kirjailijapoetiikan tutkimukseksi. Se avaa näkökulman esimerkiksi teosten aihepiireihin, lajivalintoihin, kerrontaan, intertekstuaalisuuteen, rakenneperiaatteisiin, arvomaailmoihin ja ihmiskuvaan tai näiden ajallisiin muutoksiin kirjailijan tuotannossa.
Kirjailijapoetiikat-teoksessa kuusitoista tutkijaa tarkastelee tutkimussuuntauksen teoriaa ja kirjailijoiden poetiikkaa. Ensimmäisen osion artikkelit tarkastelevat 1800-luvun kotimaista kirjallisuutta sekä 1900-luvun modernismin kaudella kirjoittaneita kirjailijoita. Toinen osio muodostuu nykykirjailijoiden tuotantoja erittelevistä analyyseistä.
Kati Launis tarkastelee artikkelissaan Sentimentaalista, opettavaista yhteiskunnallisuutta Charlotta Falkmanin kirjailijapoetiikkaa. Falkman (1795-1882) kuului Suomen ensimmäisiin romaanikirjailijoihin. Launiksen mukaan hänen tuotantoaan läpäisee johdonmukainen avioliitto-, perhe- ja naisihanteen määrittely. Falkmanin poeettiseen keinovalikoimaan kuuluu ajan romaaneille tyypillisten avioliitto- ja kuolemajuonien käyttö moraalisessa opetustarkoituksessa, metafiktiivinen kommentointi, laajalti kierrätettyjen lajityyppien ja tematiikkaa rakentavien intertekstien käyttö, yhteiskuntakriittisen aineksen sijoittaminen sisäkertomuksiin, sivujuoniin ja -hahmoihin sekä laaja naishahmojen joukko.
Falkmanin tuotannossa on tunteellisen sentimentaalisuuden ohella vahvasti realistinen juonne jo vuosikymmeniä ennen realismiksi nimettyä periodia. Hänen päämääränään on opettaa ja kasvattaa romaanien oletuslukijoita eli nuoria naisia. Falkmanin romaanien onneton loppu odottaa kelvottomaksi osoitettuja hahmoja, jotka toimivat varoittavana esimerkkinä. Myöhemmin Falkmanin poetiikkaan ilmaantuu tummia, melodramaattisia goottilaissävyjä: murhia, myrkkyjä ja vakoojia. Läpi tuotannon hänen ominaispiirteenään pysyy kiihkeä halu kommentoida yhteiskuntaa, naisen asemaa ja politiikkaa, taito tehdä se rivien välissä ja luja usko siihen, että kaunokirjallisuuden keinoin voidaan tehdä oikeudenmukaisempaa maailmaa.
Saija Isomaan artikkelissa Melodraamaa paikallishistorian kehyksessä tutkitaan K .J. Gummeruksen (1840-1898) yhdeksän erillisteoksen poetiikkaa. Gummerusta on pidetty romantikkona, joka valitsi yleisökseen suomenkielisen kansan. Hänen tyylinsä on melodraama. Genrelle tyypillinen liiallisuuden poetiikka moraalisine mustavalkoasetelmineen ja dramaattisine spektaakkelimaisia tapahtumia sisältävine ihmissuhdejuonineen leimaa erityisesti alkutuotantoa mutta ilmenee vielä myöhäistuotannossakin. Kansansivistyksestä innostunut Gummerus pyrki puhuttelemaan kertomuksillaan suomenkielistä talonpoikaista kansaa: niissä oikeus lopulta voittaa eli poeettinen oikeudenmukaisuus toteutuu. Hakeutuminen paikallishistoriallisuuteen motivoituu pyrkimyksestä kertoa dramaattisista tapahtumista. Siinä voi nähdä myös aidon kansanvalistuksellisen pyrkimyksen kertoa viihdyttävästi paikkakunnan historiasta sekä kansallisuusaatteellisen tai romanttisen tavoitteen hahmotella kansakunnan historiaa.
Minna Canthia on tutkittu paljon. Mari Hatavara tietää tämän ja onkin valinnut tarkasteltavakseen aiheen, jota ei ole tutkittu paljoa: Minna Canthin kirjalliset mielet; mielen esittämisen tavat Canthin proosatuotannossa. Hän analysoi tajunnankuvausta, fokalisaatiota sekä ilmeiden ja eleiden esittämistä, ja tuloksena on kokonaisesitys Canthin tavoista esittää henkilöhahmojen mielensisäisyyttä.
Henkilöiden mieliä tuodaan esiin kaikilla tajunnan esittämisen kielellisillä keinoilla. Hatavara on löytänyt neljä toisistaan erottuvaa vaihetta. Aluksi kertomuksia hallitsee kertojan rooli, ja kertoja myös kääntyy suoraan yleisön puoleen. Tajunnankuvaus yhdistyy pääosin yksilön vaikeisiin tilanteisiin. Toisessa vaiheessa henkilön sisäinen kieli ja näkökulma nousevat merkittävään asemaan. Myös kertoja on edelleen vahvasti vaikuttamassa mielten esittämiseen. Kolmannessa vaiheessa henkilöhahmojen sisäisyyden esittäminen laajenee kattamaan useita henkilöitä saman teoksen sisällä. Viimeisessä vaiheessa uutena piirteenä on minäkerronta.
Mielen esittämisellä on useita tehtäviä Canthin tuotannossa. Sen eri keinoja käytetään niin näkökulmien törmäyttämiseen, valta-asemien esiintuomiseen kuin lukijaan vetoamiseenkin. Myös tarinamaailman tapahtumien rinnalle tuodaan erilaisia hypoteettisia tapahtumakulkuja ja tulevaisuudenvisioita sekä esitetään henkilöhahmojen tunteita, pelkoja ja unelmia. Tämä kaikki osoittaa Hatavaran mielestä, miten laaja ilmaisuvalikoima Canthilla varhaisena suomalaisena proosakirjailijana jo oli aktiivisessa käytössään.
Anna Kuutsa nostaa artikkelissaan Maria Jotunin novellien edustuksellisuuden poetiikka Jotunin novellituotannolle toisteisia ja ominaisia kerronnallisia keinoja diakronisen poetiikan hengessä. Nämä keinot laajentavat yksittäisten tarinamaailman hahmojen ja tapahtumien esittämisen yleisempien yhteiskunnallisten kysymysten kuvaukseksi eli rakentavat kirjailijakohtaista edustuksellisuuden poetiikkaa. Kuutsa käsittelee Jotunin novellien puheen esityksen ja kirjekerronnan keinoja kansankuvan ja kaupunkilaisuuden kuvauksessa, ironian kerronnallista rakentumista sekä puheen esitysten persoonamuotojen tulkinnallista merkitystä.
Iida Pölläsen Mustan Atlantin ylirajainen poetiikka ja pohjoismainen intertekstuaalisuus Nella Larsenin (1891-1964) tuotannossa esittelee ainakin minulle tuntemattoman kirjailijan, jota voi Pölläsen mukaan kutsua sekä afrikkalaisamerikkalaisen, amerikkalaisen että afropohjoismaisen modernismin edelläkävijäksi. 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa Larsenista tuli tunnettu kirjailija mustan renessanssin liikkeessä. Pölläsen mielestä Larsenin tuotannosta muodostuu puutteellinen kuva, jos teoksia tulkitaan vain yhdysvaltalaisessa tai afrikkalaisamerikkalaisessa kontekstissa.
Larsenin äiti oli valkoinen tanskalaisnainen ja isä kotoisin Tanskan kolonisoimasta saaristosta Karibianmerellä. Larsenin henkilökohtainen elämä linkittyy niin Yhdysvaltojen rasismin historiaan kuin Pohjoismaiden harjoittaman siirtomaavallan ja kolonialismin historiaan. Nämä aiheet kulkevat Pölläsen mukaan Larsenin kirjallisessa tuotannossa, minkä lisäksi hän sai vaikutteita kirjailijapoetiikkaansa pohjoismaisesta kirjallisuudesta ja taiteesta. Taiteellisiksi esikuvikseen Larsen valitsi Henrik Ibsenin kaltaisia 1800-luvun pohjoismaisia kirjailijoita, joiden käsitykset kirjallisuudesta ja sen roolista yhteiskunnassa Larsen jakoi. Artikkelissaan Pöllänen yhdistää kiinnostavasti Ibsenin näytelmät Larsenin teksteihin.
Artikkelissaan Miten sirpale heijastaa? Pirjo Lyytikäinen tutkii Volter Kilven Saaristosarjan poetiikkaa. Kilven poetiikassa ydinajatuksena on, että jokaisessa hetkessä kaikki on läsnä, ikään kuin aika ja historia menettäisivät merkityksensä katsovan ja tuntevan mielen kannalta. Lyytikäisen mukaan myöhäistuotannon poetiikaksi käännettynä filosofinen "sirpale heijastaa" -ajatus, jonka tausta on Kilvelle tärkeän Arthur Schopenhauerin filosofiassa, merkitsi tiukkojen rajoitusten asettamista. Kilpi tajusi, ettei kertomusjuoni sopinut hänen tarkoituksiinsa, sillä hän halusi nostaa keskiöön yhteisön kokonaisuutena. Kunkin romaanin ja novellin erittäin rajallinen tilanne laventuu laajemman elämän kaleidoskoopiksi.
Kilven teosten tapahtumakestoltaan rajattu rakenne avautuu ajattelun, muistamisen ja kuvittelun teitä. Lyytikäisen mukaan "yhdenpäivän-, yhdenpaikan- ja yhdentapahtumanromaani on väline räjäyttää perinteinen juoniromaani sisältäpäin." Homeros ja Aleksis Kivi ja monet muut kirjallisuuden hahmot ja filosofit esiintyvät kätketysti Kilven dialogisessa, intertekstuaaliseen avaruuteen linkittyvässä kerronnassa. Mikrotasolla Kilven omin tyyli merkitsee kielen semanttisten, äänteellisten ja kuvallisten resurssien maksimaalista käyttöä myös emotionaalisen intensiteetin saralla, Lyytikäinen toteaa. Hänen esittelemänsä pieni katkelma Kilven laajasta teoksesta heijastaa koko teoksen teemoja. Se etenee rytmin tasolta kuviin, kuvaukseen, kerrontaan ja lopulta teoksen kokonaisuuteen asti, jossa "meri ja tuuli näyttäytyvät elämän voimina, elämän symboleina ja ihmiselämän rajallisuuden kehyksinä."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti