Kurkistusaukkoja

 Viides runokirjani Kurkistusaukkoja (Mediapinta 2024) on ilmestynyt. Kypsyttelin kirjaa pari vuotta. Runoja syntyi Jenni Hurmerinnan ja Irina Javnen inspiroivilla runokursseilla. Kokoelmaa hioin (karsin, muutin runojen järjestystä, synnytin uutta) Tommi Parkon runouden sparrauskurssilla, joka kesti vuoden. Muilta kurssilaisilta ja ohjaajalta saamani palautteen (joka otti välillä koville :D) pohjalta runot alkoivat löytää paikkaansa, ilmaisu tiivistyä ja näkemys kirkastua.

  Kurkistusaukkoja-nimi tarkoittaa muistamisen tapaa. Kokoelmani punaisena lankana ovat lapsuusmuistot, muistot 1950- ja 1960 -lukujen Lauttasaaresta. Muistothan eivät tule käskemällä vaan sattumalta. Jokin tuoksu, ääni, kuva tai esine houkuttelee muiston piilostaan. Yksittäiset muistot, miniatyyrimuistot ovat kuin kurkistusaukkoja menneeseen. Menneisyyden todellisuus on reikäinen, ei yhtenäinen. Itse muistan lapsuuteni valoisana, tietysti niitä varjojakin paratiisissa aina on. Halusin konkreettisesti runojeni avulla ikään kuin saada otteen valosta; millaisista osista se koostui. Huomasin ainakin, että sadut, muumikirjat, turvallinen arki ja vanhempien läheisyys olivat tärkeitä. Samoin kulttuurielämykset (baletti, teatteri, musiikki) ja muut kauneuselämykset. Ja tietysti kaikki merkitykselliset ja merkilliset ihmisolennot.

  Halusin ottaa myös ympäristön ja ympäröivän yhteiskunnan mukaan, ainakin taustalle. Lauttasaaren lapsuuden leikkipaikkoja olivat pikku Myllykallio, metsä ja merenranta, samoin pihat ja kadut, oma rivitalopuutarhakin. Sota loi vielä 50-luvulla omia varjojaan, ainakin mielenmaisemaan. Muistan myös sotainvalidit. Kuuban kriisi näkyi pelkona uuden sodan puhkeamisesta, samoin kylmän sodan ilmapiiri. 60-luvun tapahtumia olivat mm. Kennedyn murha. Naisen asema muuttui. Muutama runo sijoittuu 70-luvulle. Koin yliopistoon menon ja samanaikaisen isäni kuoleman merkitsevän lapsuuteni (lopullista) loppumista, tästä syystä siis.

  Tämä kaikki kuulostaa jotenkin juhlalliselta, mitä runokokoelmani ei ole. Olen yrittänyt asettua lapsen asemaan. Lapsi muistaa tunteita ja tunnelmia, yksityiskohtia. Olin mielikuvituksessa asuva lapsi, joka iloitsi elämästä vaikkei suurinta osaa oikein ymmärtänytkään. Kaikki kaunis hiveli aisteja ja sadut tulivat arkeen. Koin tuoksut ja maut voimakkaasti. Olin myös spontaani enkä aina muistanut äidin kieltoja; tästä syystä sain usein vitsaa tai jouduin nurkkaan häpeämään (aika yleisiä 50-luvun lasten rankaisutapoja, oletan). Hyvät asiat kumoavat kuitenkin huonot muistoissani.

  Ovatko tuokiokuvani sitten runoutta?  Osassa runoja olen käyttänyt runon keinoja, osassa en. Voisiko  runokokoelmaani kutsua lyyriseksi proosaksi, en osaa sanoa.  Teksti on tyyliteltyä, tiivistä. Joissain kohdissa on nopeita leikkauksia, jotka eivät ole tyypillisiä proosalle mutta ovat mahdollisia runoissa. Lyhyt muoto muistamisen keinona sopii minulle, enkä tahdo määritellä liikaa kokoelmaani. Lähdin hakemaan lapsuuttani, ja sain sen tässä muodossa, Kurkistusaukkoja-kokoelmana. Varmasti paljon jäi pois, ehkä tärkeääkin. Kirjoittajana täytyy myös valita, mitä ottaa, mitä jättää.

Tässä runokokoelmani johdantoruno, joka on myös takakannessa:

yönsininen lintu

                  laskeutuu hiljaa

     puut säteilevät pyhimysvaloaan

ilmassa terälehtiä, lunta

   kuun kultainen silmä

haistaa jonkin makean, maagisen

jos uneni olisi muisto

    tähdet pudottaisivat hopeansa 

        suihkulähteeseen

  ruusuköynnös kuiskaisi portille:

    - Herätän sinut elämään, solisevaan,

                        kiemurtelevaan

jos uneni olisi muisto

  kuulisit

piikkiin satuttaisit sormesi

  tuoksua koskettaisit

Ursula Anttila-Halinen  Kurkistusaukkoja 2024