sunnuntai 5. joulukuuta 2021

Puut

 Puut (Teos 2021) on Olli Sinivaaran kuudes runokokoelma. Tämän päivän Hesarissa Vesa Rantama kertoi Eeva-Liisa Mannerista kirjoitetun jutun yhteydessä Olli Sinivaarasta, joka on kertonut koko tuotantonsa ajan käyneensä vuoropuhelua Mannerin Teoreema-runon kanssa ja omaksunut siltä paljon käyttämänsä parisäemuodon ja myös eräitä runoutensa aiheita. Rakastan Eeva-Liisa Mannerin runoutta, kuten monet suomalaiset, ja Sinivaaran runous tuntuikin heti tutulta, joskin on tietysti aivan omanlaistaan, ei mitään uusiksi kirjoitettua Manneria. Mutta ainahan kirjailijat ja runoilijat kirjoittavat entisen pohjalle, edeltävää vastaan ja sen rinnalle. Myös jokin klassinen japanilainen ja kiinalainen maisemarunous tulee mieleen Sinivaaraa lukiessa: kauneus, hetken arvokkuus, tarkat havainnot ovat yhteistä.

  Puut-kokoelmassa on 28 runoa, jotka on jaettu neljään osaan. Tunsin heti olevani läsnä  lukiessani pakottomasti virtaavia, valoa kuljettavia runoja. Mitään vaikeaselkoista ei ole, vaan lukija on kirjoittajan kanssa metsässä, ihailemassa puita ja sammalta, varpuja. Vuodenajat vaihtuvat, taivaan väri vaihtuu. Runoissa on paljon värejä: kevätillan kylmää keltaista, helleaamun sakeaa, talvisen horisontin himmeää punerrusta. Mitään kliseistä ei ole, vaan lukija voi nauttia ilmausten hienovireisestä tuoreudesta. 

  Runot ovat rakkausrunoja männylle, koivulle, vaahteralle, kuuselle, lumelle, sammaleelle, varvuille. Väliin katse kohdistuu ylös, välillä alas, lähelle. Luontoa ei romantisoida, vaan sitä katsotaan tarkasti, hellyydellä. Kaupunki on myös läsnä. Luin jostain, että runot sijoittuisivat Itä-Helsinkiin, meren lähelle. Paikalla ei oikeastaan ole väliä, sillä Puut-kokoelman runot vaikuttavat ajattomilta ja paikattomilta.

  Runot ovat kauniita, sydämeen käyviä. Niiden kieli on  aistivoimaista, havainnollista. Myös aivan uudenlaisia ilmaisuja on: lähimetsän valonsyli,  neulasaavojen vihreä, lumen lehtivalkea, lumisateen vikuroivat sivut, liikkeenvalonliike, terälehtien lepatusaava, auringon kaivoskide, valonpuuskat, lehtisakeat reitit, kajonhaju, lumenhehkuva tuuli.

  Puut-kokoelman runot puhuvat omalla tavallaan luonnon puolesta, mainitsematta ilmastonmuutosta. Nyt meillä on lunta, mutta lumikin alkaa olla katoava ilmiö. Kokoelman toiseksi viimeisessä runossa Sinivaara kirjoittaa:


  "Kun talvi muuttuu, lähteekö se pois

   tutusta muistista, siirtyykö se toiseen

    

   muistiin ja ulottuvuuteen, venyvään aikaan,

   jossa kuusista on kerrottava eri tavalla."


     

Viimeisessä runossa on satanut lunta. Runo alkaa näin:


"Talven harmaata taivasta vasten

  latvoissa jotakin elävää, lintuja

  vai toisaalta tulleita lehtiä, tästä toisaalta

  koko ajan tulevia vihreän pilkahdustyömaita

  niin kuin lumenhehkuva tuuli

  tulee päin kasvoja ja kutsuu.


  Harmaana aamuna,

  ensimmäisen lumen ensimmäisenä aamuna,

  taas kerran ensimmäisenä, ensimmäisen hetken

  kajonhajua syliin kaatavana,

  haluan hengittää kovaa

  talvenharmaan kaikkia tasankoja"

   ............

                         (Olli Sinivaara Puut, 2021)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti