Mitä Tolstoi todella sanoi

 Tolstoi on maailmankirjallisuuden klassikko, jonka teokset  (ainakin Sota ja rauha sekä Anna Karenina) ovat kaikille tuttuja, viimeistään televisiosovitusten ja elokuvien jälkeen. Aikanaan Tolstoi tuli koko maailman tuntemaksi filosofina ja rauhanjulistajana. Millaiselta hän näyttää 2000-luvun perspektiivistä tarkasteltuna? Tähän alunperin kevättalvella 2019 luentosarjana toteutettu Mitä Tolstoi todella sanoi yrittää 11 kirjoittajan voimin vastata. Mielenkiintoinen teos, joka hartaalle Tolstoin ihailijallekin antaa jotain uutta.

  Esseessään Miksi Tolstoi ei ole vesimeloni Mika Pylsy pyrkii näyttämään, ettei ero kirjailija-Tolstoin ja saarnaaja-Tolstoin ole selkeä. Vaikka Tolstoi joutui Anna Kareninan kirjoitettuaan uskonnolliseen kriisiin ja  kielsi siihenastisen tuotantonsa ja elämänsä, hän oli koko elämänsä ajan ollut ristiriitainen oman elämänsä kulkija. Hän saattoi muuttaa mielipiteitään kaikkein perusluontoisimmistakin kysymyksistä. Ailahtelevuus oli Pylsyn mukaan osoitus totuudenetsinnästä, jota Tolstoi harjoitti koko elämänsä. Vapaus oli hänelle tärkeää, ja hän kammosi tiedostamatonta, automaattiseksi muuttunutta elämää. Häntä ärsytti kaikenlainen sovinnaisten tapojen noudattaminen. Tolstoi ei tunnustanut minkäänlaisen vallan tai vallankäytön laillisuutta.  Rousseau ja Goethe olivat hänelle tärkeitä oppi-isiä. 

  Matti Klinge esittelee Sota ja rauha - historiaa vai romaani? -esseessään Tolstoin historianharrastusta ja hänen käyttämiään lähteitä. Vesa Karonen kuvaa esseessä Tolstoin sota, fiktiot ja todellisuus, miten Tolstoi uudisti sotakuvausta: hän käsittelee sotaa teoksissaan erilaisina fiktioina.  Karosen mukaan Tolstoi on sota-aiheisen kirjallisuuden merkittävimpiä vaikuttajia, ja se näkyy myös suomalaisessa sotakirjallisuudessa ja joidenkin kirjailijoiden pasifistisissa näkemyksissä.

  Virpi Hämeen-Anttila käsittelee esseessään Tolstoin kirjaa Ivan Iljitsin kuolema, jota haluaa analysoida tavallisen lukijan näkökulmasta. Kirja käsittelee kuolemanpelkoa yhdistyneenä elämän merkityksellisyyden etsintään, mikä on Hämeen-Anttilan mukaan leimallista sekä Tolstoin elämälle että hänen tuotannolleen.  Tintti Klapuri vertailee esseessään Tolstoin ja Tsehovin erilaisia käsityksiä kuolemasta ja kuolemattomuudesta.  Tolstoi, jonka maailmankatsomus oli kristillinen, pohdiskeli Klapurin mukaan elämän ja kuoleman suhdetta koko myöhäistuotannossaan. Tsehov, luonnontieteilijän näkökulmastaan, kommentoi Tolstoin käsityksiä omissa kertomuksissaan.

  Sirpa Kähkösen Näen punaista (Tolstoi ja yksityiskohta) ihmettelee, miten taitava Tolstoi oli kuvatessaan yksityiskohtia, joiden avulla lukija johdatetaan kirjan syvempiin teemoihin. Silja Rantanen puolestaan, miten vähän Tolstoin romaaneissa on viittauksia kuvataiteeseen.  Tolstoi kuvaa hänen mukaansa mestarillisesti aistihavaintoja, mutta ei löydä niitä kuvataiteesta. Silti hänen romaaneillaan on yhtymäkohta kuvataiteeseen rakenteen sommittelun kautta. Tolstoin  kerronnassa on yllättäviä kohtia, joita Rantanen kutsuu poikkeamiksi. Ne ylittävät romaanitaiteen tavanomaiset pelisäännöt.

  Martti Anhava kuvaa esseessä Pakenija Tolstoi tämän viimeistä lähtöä kodistaan mutta osoittaa, että pakeneminen on jatkuva aihe ja teema sekä Tolstoin omassa elämässä että hänen tuotannossaan. Pakenemiset ovat Anhavan mukaan yrityksiä selvitä solmuisesta elämäntilanteesta.  Tolstoi näki niissä myös syvälle käyvän muutoksen, uuden alun mahdollisuuden.  Antti Alanen käsittelee esseessään Tolstoi ja elokuva Tolstoin kirjojen filmatisointeja. Tolstoin tuotantoa on filmattu paljon, erään laskelman mukaan 210 kertaa.  Hänen kirjojaan on käytetty elokuvakoulujen oppikirjoina niiden elokuvallisuuden ( esim. paralleelimontaasi, monihenkilöisyys, dialogi, vitalismi) vuoksi.

  Juhani Niemi käsittelee esseessään Tolstoi ja Järnefelt kahden kirjailijan suhdetta, aihetta, jota on tutkittu paljon. Niemen mukaan on olennaista havaita, että Tolstoin opit väkivallan vastustamisesta ja omassa elämässä toteutetusta tasa-arvosta ulottuivat Suomessa eri kansalaispiireihin ja useiden taiteenalojen edustajiin. Useat keskeiset suomalaiset kirjailijat alkoivat kiinnostua Tolstoin aatteista 1880-luvulta lähtien. Niemen mielestä, 2000-luvun perspektiivistä katsottuna, Tolstoi elää edelleen kaunokirjallisilla ansioillaan, riippumatta siitä, millaisia aatteita on hengentuotteisiinsa puhaltanut.

  Kirjan viimeinen essee, Ben Hellmanin Mitä Tolstoi todella sanoi, on omien sanojensa mukaan lyhyt johdatus tolstoilaisuuteen. Läpi Tolstoin tuotannon korostuu ajatus, että ihmisen ei tule elää itsekkäästi, vain omia tarpeitaan ja omaa etuaan ajatellen, vaan sen sijaan seurata Jumalan tahtoa, mikä on yhtä kuin rakkaus ja hyvyys lähimmäistä kohtaan. Hellmanin mukaan Tolstoin suuri, ratkaiseva löytö oli se mitä hän kutsui Jeesuksen viideksi käskyksi, jotka on löydettävissä Vuorisaarnasta. Tolstoi uskoi, että ihmiskunta seisoi uuden aikakauden kynnyksellä. Kaiken elämän kunnioittaminen, rakkauden velvoitus ja väkivallan kieltäminen eivät olleet hänen mielestään utopiaa vaan päämäärä, joka oli jo yleismaailmallisesti toteutumassa.   Hellman lopettaa esseensä paljon puhuvasti: "Vuosi oli 1905."