Armoton, misantrooppinen, häijy, ilkeä, julma, viiltävä, absurdi, morbidi, hurja, tabuja rikkova, kauhistuttava. Kuitenkin hauska, tarkka, havainnollinen, satiirinen, itseironinen, paikoilleen naulitseva, osuva. Tällä adjektiivilitanialla luonnehdin Antti Hurskaisen uutta kirjaa Kuihtuminen, jota luin kello neljään yöllä, koska en voinut lopettaa sen lukemista. Kuihtumista ei ole tarkoitettu tosikoille, romantikoille, mielensä herkästi pahoittaville ( takakannessa pitäisi lukea Kielletty yli 70-vuotiailta, alle 30-vuotiailta, elämään uskovilta). Sen musta huumori ei valaise päivää vaan saa sen entistä synkemmäksi. Mutta tyyli on huippuunsa viritetty; jokainen sana on piiskansivallus: viuh, viuh, viuh.
Kuihtuminen on lajihybridi. Se muistuttaa romaania, dekkaria, esseekokoelmaa, pamflettia. Anna-Leena Härkösen, Antti Nylénin, Matti Mäkelän tyyliä. Jossain kohdassa kirjaa minäkertoja mainitsee esikuvikseen kirjat Sissiluutnantti (Paavo Rintalan), Ihminen joka järkkyi (Christer Kihlmanin), Aiheita (Jouko Turkan) ja Routavuosi (Juha Seppälän). Kirjoja jotka aikoinaan järkyttivät pientä Suomea. Kirjan minäkertoja toi mieleeni myös Salingerin Holden Caulfieldin, tosin vanhempana ja kyynisempänä. Kummankin katse on lahjomaton.
Mihin Kuihtumisen miekanpistot sitten osuvat? Kriitikoihin, epärehellisiin kirjailijoihin, hoitokotivanhuuteen, autofiktioon, nuorekkaaseen vanhenemiseen, (media)seksikkyyteen yms. Ei ole monta asiaa, jotka itseään elävänä kuolleena pitävää minäkertojaa ilahduttavat. Hän elää omasta vihastaan, mutta yrittää silti etsiä asioita, jotka tuntuvat oikeilta, autenttisilta. Masentuneena hirttäytynyt kollega on ollut se oikea asia, ehkä. Kuolema on oikea asia.
Kuihtuminen viittaa vanhenemiseen, luovuuden ehtymiseen, elämänvoiman hiipumiseen. Kuihtuminen alkaa Kuopiosta, jossa minäkertoja on käynyt kirjastossa esiintymässä. Hän matkustaa junalla Kouvolaan, toiseen kotiinsa (toinen on Helsingissä). Mielessään hän kertaa elämäänsä: lapsuuttaan, nuoruuttaan, kirjailijanuraansa, suhdetta vanhempiinsa ja isovanhempiinsa. Hänen vierustoverinaan istuu vanha mies, jolle kertoja kuvittelee elämän. Vanha mies on vertauskuva pelätylle vanhenemiselle, kuihtumiselle. Hänen ja minäkertojan elämät kohtaavat, kulkevat hetken rinnakkain, yhtyvät, sammuvat. Kenties tämäkin on vain minäkertojan mielikuvitusta, fiktiota.
Kuihtumisen loppu on tietoisen provosoiva:
"Olen esittänyt liian synkkiä ennusteita tulevaisuudestani. Vielä eilen opettelin tilastoja ulkoa. Eliniänodotteeni on 69,22 vuotta, eikä minulla ole varaa eksyä persoonallisiin ratkaisuihin. Olen käyttänyt kiertoilmauksia, vaikka tavoitteenani on ollut haistatella väkijoukossa. Meitä ei ole täällä paljon. Kiva, että pääsitte kuuntelemaan, kirjaa saa kanttiinista. Haistakaa vittu."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti