Omat huoneet

 Millaisia olivat toisen sukupolven suomalaisten naiskirjailijoiden työhuoneet ja tilat, joissa he kirjoittivat? Tähän vastaa Suvi Ratinen tietokirjassaan Omat huoneet - Missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten. Kirja on mielenkiintoinen näkymä menneisiin aikoihin; siivu kulttuuri-, kirjallisuus- ja naishistoriaa, kuten myös menneiden vuosikymmenten asumiskulttuureita, perheihanteita, sukupuolimalleja ja politiikkaa. Ratinen kertoo, että tutkimuksen kohteeksi valikoituivat ne kirjailijat, joista löytyi tietoa: elämäkertoja, tutkimuksia ja arkistoaineistoja; sukupolvensa arvostetuimmat ja tunnetuimmat  naiskirjailijat. Teoksen inspiraatiolähteenä ja punaisena lankana toimii Virginia Woolfin kuuluisa runollinen pamfletti Oma huone (1929), johon Ratinen tukeutuu pitkin matkaa. Sen mukaan naiskirjailija tarvitsee välttämättä viisisataa puntaa vuodessa ja lukollisen huoneen jos aikoo kirjoittaa romaaneja tai runoutta. Toteutuiko tämä jo kirjan naiskirjailijoilla? 

  Aino Kallaksen ja monen muun kirjailijan apuna ovat olleet palvelijat, jolloin  arkisista asioista eikä lapsista tarvinnut liikoja huolehtia. Puolison työn mukana muutettiin usein, myös toiseen maahan. Kallas oli intohimoinen kirjailija, joka ei antanut minkään estää kirjoittamistaan. Hän matkusti mm. toiseen kaupunkiin, hotelliin kirjoittamaan. Syksyllä 1908 Kallas joutui keuhkotautiepäilyjen takia Nummelan parantolaan kolmeksi kuukaudeksi. Irtautuminen äidinroolista ja eristäytyminen muusta maailmasta merkitsi Ratisen mukaan hedelmällistä keidasta ja kiihkeän sielullisen kasvun pyrähdystä. Muistelmissaan Kallas itse luonnehtii sitä vedenjakajaksi, jota ilman hänen taiteensa olisi kulkenut väärään suuntaan. Pitkiä useiden kuukauden mittaisia aikoja Kallas vietti myös Italiassa ja Ranskassa. 

  Perhe rakennutti  Kallaste-huvilan, jonka yläkertaan kirjailija sai oman työhuoneen, mutta levottomuus ajoi Helsinkiin, hotelli Hospitziin kirjoittamaan. Muu perhekin muutti Helsinkiin pariksi vuodeksi, ennen kuin tuli muutto Lontooseen, Oskar Kallaksen diplomaatintyön takia. 12 Englannin vuoden jälkeen aviopari muutti Tallinnaan, jonka kerrostalokodista löytyi kirjailijalle pieni mutta mieleinen työhuone. Siihen saattoi vetäytyä kuin simpukankuoreen. Loppuelämään kuuluivat pakolaisvuodet Tukholmassa ja lopulta asettuminen Hoito- ja toipilaskoti Säteeseen Kaivopuistoon.

  Helmi Krohn oli Aino Kallaksen sisarpuoli. Ratinen pitää häntä tienraivaajana suomalaisten naisten ammattimaiselle laaja-alaiselle kirjoittamiselle.  Helmi Krohn asui perheineen Kaivopuistossa Merilinna-nimisessä talossa, jota kutsuttiin Professorien taloksi. Ratinen kertoo, että tuohon aikaan oli tapana, että samaan tuttavapiiriin tai ammattikuntaan kuuluvat teetättivät yhdessä itselleen taloja.

  Helmi Krohnin aviomies oli suomen kielen ja kirjallisuuden professori Eemil Setälä.  He olivat liittonsa alusta asti rakentaneet kansallista kulttuurikotia, jossa panostettiin ydinperheen kotoisaan piiriin, sivistykseen ja isänmaahan. Miestä pidettiin perheen ja yhteiskunnan päänä, joka oli vastuussa perheensä elatuksesta ja kansakunnan kehityksestä. Kodin piiri, sen sisustukset ja sivistyspyrkimykset, olivat naisen vastuualuetta. Helmi Krohn oli ahkera kirjailija, jonka työpöytä sijaitsi makuuhuoneen nurkassa.

  Palvelijat oli hänelläkin apunaan, kun lapsikatras kasvoi. Pitempiä kirjoitushetkiä Helmi Krohn löysi ulkomaanmatkoilta sekä sairaaloista ja parantoloista, joissa joutui vuosien mittaan toistuvasti hoitamaan keuhkojaan ja hermojaan. Dynaamisin kirjoituspaikka oli perheen kesähuvila, johon Helmi Krohn toisinaan vetäytyi yksin myös talvisaikaan. Aivan oman huoneen hän sai vasta avioeron myötä, kun hän muutti Merilinnasta tyttärineen Ludviginkadulle.

  Anni Swan aloitti kirjailijan uransa sinisessä tornikamarissa. Hänen isänsä oli rakennuttanut perheelleen Hopeavuori-nimisen huvilan Saimaan saareen. Huvilassa jokaisella yhdeksällä tyttärellä oli oma huone, ja Annille lankesi sininen tornikamari, jonka ikkunoista näki pitkälle Saimaan selälle. Huvilaa ympäröivät metsät, joissa Anni Swan samoili itsekseen. Hän oli jo kuuluisa sadunkertoja, kun meni naimisiin Otto Mannisen kanssa. Avioiduttuaan Anni Swan joutui pohtimaan tuon ajan naisille olennaisia kysymyksiä siitä, voisiko jatkaa töitään ja menettääkö tarvitsemansa henkisen tilan. Mutta niin hyvin kävi, että onnellisen parisuhteen ja kolmen lapsen lisäksi hän saattoi jatkaa sekä opettajan ammattia että kirjoittamista. Kotiapulaiset osaltaan vaikuttivat siihen, ettei Anni Swanilla ollut konflikteja äitiyden ja töiden yhteensovittamisessa.

  Swanin puoliso Otto Manninen oli runoilija ja kääntäjä. Heillä oli Ratisen mukaan tasapainoinen parisuhde ja kollegiaalinen vuorovaikutus. He ymmärsivät ja arvostivat toisiaan sekä jakoivat arjen ja työtilan.  Pitkät kesäkuukaudet vietettiin huvilalla Kotavuoressa, jonka ympäristössä Swan saattoi jatkaa jo lapsuudesta tuttuja yksinäisiä vaeltelujaan. Ratista lainaten: "Metsästä Swan kenties löysi samaa mitä Kallas hotellihuoneen anonyymiydestä ja askeettisuudesta: paikan, missä päästä yhteyteen syvimpien ja omimpien tuntojensa kanssa, häiriöttömään ja hedelmälliseen tilaan, vaikka sitten transsiin asti."

  Maria Jotuni tarvitsi kirjoittaessaan  Ratisen mukaan ehdotonta eristäytymistä, koska pyrki kirjoittaessaan irtautumaan itsestään ja sulautumaan suurempaan, ihanteenaan tiibetiläiset fakiirit. Hänellä oli kahdet villasukat päällekkäin, kun hän käveli hiljaisessa ja hämärässä asunnossa, Helsingin Etu-Töölön Cygnaeuksenkadulla päästäkseen kirjoittamiselle otolliseen tilaan. Aviomies, kirjallisuuden professori Viljo Tarkiainen ja kaksi poikaa olivat kesähuvilalla.

  Vaikka Jotuni oli niukan ja lakonisen ilmaisun mestari, koti pursusi tavaraa: "mahonkisia ja tammisia kalustoja, talonpoikaisia arkkuja, kaappikelloja, patsaita, lasimaalauksia, pieniä pronssi- ja marmoriveistoksia, renessanssiajan tauluja, itämaisia rukousmattoja, venäläisiä ikoneja, persialaisia kynttilänjalkoja." Maria Jotuni oli hulluna antiikkiin ja taiteeseen ja keräili  vimmatusti. Hänen työhuoneensa sen sijaan oli askeettinen, ja tärkeää oli, että työpöydän laatikot sai lukkoon. Maria Jotuni ei halunnut urkkivaa aviomiestään paperiensa lähelle.  Työhuoneessaan hän saattoi vapautua ulkoisista seikoista, aineellisuuden painosta ja omasta kehollisuudesta.

  Elsa Heporauta oli aikansa näkyvimpiä kirjailijoita, vaikka nykyisin hänet muistetaan ehkä paremmin kalevalakorujen keksimisestä. Vasta 39-vuotiaana viettäessään aikaa sairaalassa eristyksissä Heporauta alkoi kirjoittaa, vaikka oli koko ikänsä haaveillut kirjailijan työstä. Häneltä ilmestyi kolmisenkymmentä kaunokirjallista teosta. Kirjailija asui Jyväskylässä suuressa ja upeassa jugendhuvilassa kaupungin parhaalla paikalla. Hänen miehensä Frans Akseli Heporauta oli seminaarin opettaja, ja parinkunnan kotia pidettiin "kaiken maakunnan henkisen elämän keskuksena".  Myöhemmin perhe muutti Helsinkiin, Temppelikadulle, ja jälleen heidän kodissaan pidettiin jatkuvasti kutsuja ja kokouksia. Taloudenhoitaja piti järjestystä yllä. Saadakseen rauhaa kirjoittamiseen Heporauta matkusti Italiaan. Hän kirjoitti myös kesäpaikan saunan taakse rakennetussa pienessä kirjoituskamarissa, pääosin öisin.

  Hilja Haahti oli ensimmäisen suomeksi julkaisseen Theodolinda Hahnssonin tytär, joka omaksui äidiltään paitsi kutsumuksen kirjoittamiseen ja kansansivistämiseen myös kristillisen maailmankuvan. Hänet tunnetaan uskonnollisen viihdekirjallisuuden luojana. Hilja Haahti kirjoitti mm. Töölössä Temppelikadulla, jossa hän asui miehensä, säveltäjä Ilmari Krohnin ja tämän kuuden lapsen kanssa. Viisikymppinen menestyskirjailija sai tästä kodista oman huoneen, ensimmäistä kertaa. Haahti myös matkusti paljon, esim. toiseen kaupunkiin tai ulkomaille saadakseen kirjoitusrauhan. Ratinen toteaa matkojen suorastaan korvanneen hänelle työtilan. 

  Maila Talvio kuuluu myös niihin kirjailijoihin, jotka aika on jo unohtanut. Tuotteliaan kirjoittajanuransa ohella Talvio oli uupumaton kansalaisaktivisti. Ratinen kertoo, että marraskuussa 1918 Maila Talvio teki elämänsä kaupat. Hän sai kustantajalta 200 000 markkaa ja antoi vastineeksi yksinoikeuden kirjoihinsa. Rahoilla Talvio osti suuren Laaksola-nimisen huvilan merenrannalta Helsingin Meilahdesta. Hänellä oli oma työhuone, jonka rauhaa hän vaali tarkoin. Edes aviomies ei saanut sinne tulla. Aiemmassa asunnossaan, viehättävässä Linnunlaulun alueella sijaitsevassa pitsihuvilassa Talvio oli pitänyt Helsingin ensimmäistä kirjallista salonkia. Vierasvirrat valloittivat uudenkin kodin: oli opiskelijoita, kulttuuriväkeä ja epävirallista diplomatiaa. 

  Laaksolan suljetusta huoneesta syntyi suorastaan legenda, Ratinen kertoo. Talvio kertoi työhuoneensa tunnelman olevan niin ladattu ilmapiiriltään, ettei sinne voinut päästää ulkopuolisia. Hän koki  romaanihenkilöidensä asuvan siellä, huone oli täynnä näiden auraa, henkeä.

  Hella Wuolijoen työhuoneita kuvaavat äärimmäisyydet. Oli kalastusmajan ainoa huone, pellavabudoaari. Oli suuren kartanon makuuhuoneen pylvässänky, jossa Wuolijoki makoili tyynyjen seassa ja saneli sihteerilleen tekstiä. Oli Katajanokan lääninvankilan karu koppi.

  L. Onerva oli monipuolisesti lahjakas ja tuottelias kirjailija, joka joutui koko elämänsä muuttamaan asunnosta toiseen. Se oli hänelle äärimmäisen kuluttavaa, sillä häirityksi tuleminen jäyti hänen kirjoittamistaan. Hän  kirjoitti nuorena isälleen, että  sellaista työtä, joka "pitää luoda ja kehrätä omista aivoistaan, tulee myös luoda yksinomaan oman itsensä olemassaolon tuntemisesta s.o. yksin". Onerva oli kahdesti naimisissa. Hänet suljettiin vasten tahtoaan vuonna 1942 Nikkilän mielisairaalaan lähes viideksi vuodeksi. Lopun elämäänsä L. Onerva asui Hakaniemessä, Hämeentiellä. Tähän kotiin hän oli tyytyväinen: "Ulkonaiset olosuhteet ovat nykyisin työlleni ja henkiselle viritykselleni kaikin puolin edulliset: minulla on rauhallinen koti ja erinomainen emännöitsijä neiti Koskinen, ja avuliaita ystäviä -- ."

  Myös Ain'Elisabet Pennanen joutui asumaan tilapäisissä vuokrahuoneissa. Eronnutta ja aviottoman lapsen kanssa elänyttä naista vieroksuttiin. Köyhän kirjailijan kohtalo aikana ennen hyvinvointivaltiota ja sosiaaliturvaa sekä nykyisen kaltaisia apuraharesursseja oli karu, Ratinen kirjoittaa. Oli suorastaan ihme, että Pennanen onnistui viiden vuoden sisällä julkaisemaan kuusi teosta, vailla vakituista asuntoa, yksinhuoltajana, keskellä repivää rakkaussuhdetta ja sisällissotaa.  Ain'Elisabet Pennasen kuuluisin teos Kaksi raukkaa julkaistiin postuumisti vuonna 1968. Se sai paljon enemmän huomiota kuin kirjailijan elinaikana julkaistut teokset. Kaksi raukkaa on omaelämäkerrallinen rakkaus- ja taiteilijaromaani.