"Kieleni ei ole sanoissa" 2

 Fredrik Hertzbergin kirjoittama elämäkerta Gunnar Björlingistä ( "Kieleni ei ole sanoissa"  Gunnar Björlingin elämä ja teokset, suomentaneet Hannimari Heino ja Juhani Ihanus, Parkko Kustannus 2025) jakautuu siis neljään osaan eli päälukuun. Olen nyt saanut luetuksi kaksi ensimmäistä, loput kaksi odottavat vuoroaan.

  Ensimmäinen osa  Nuori Gunnar Björling 1887-1922 kertoo Björlingin sukutaustasta, lapsuudesta ja kouluvuosista, opiskelusta, ystävistä ja kirjallisista esikuvista. Suvun yllä häälyi tummia varjoja, useista seikoista johtuen. Perhemytologiaan liittyi itsemurhia, mahdollinen murha, pako Suomeen, nimen vaihto, sodissa haavoittumisia eli kaikenlaista traagista ja dramaattista sukuhistoriaa, toisaalta myös runollisia taipumuksia.  Björlingin perhe, vanhemmat ja kolme poikaa, joista Gunnar oli nuorin,  asui ensin Viipurissa, mutta muutti sieltä Helsinkiin ja asettui lopulta Kaivopuistoon asumaan. Sen ilmavuus ja valo, vehreys sekä saariston ja avoimen taivaanrannan yhtyminen vaikuttivat myöhemmin lukuisiin Björlingin runoihin. Perhe vietti kesiään myös Kangasalalla, jonka myötä luonto astui Björlingin tuotantoon ensi kertaa, Hertzberg kertoo. Runoilijan lapsuus ja nuoruus olivat venäläistämisen aikaa. Kouluissa lisättiin venäjän kielen opetustunteja, lehtiä sensuroitiin, kasakat ruoskivat mieltään osoittavia väkijoukkoja. Myös Björling osallistui aktiivisesti poliittisiin selkkauksiin.

  Opiskelija-Björlingiä luonnehdittiin salaperäiseksi hahmoksi, intohimoisen kriittiseksi filosofiseksi luonteeksi, jolla oli "sata näkökulmaa taskussa". Nuoruus oli hänelle etsikkoaikaa ja erilaisten vaikutteiden hakua, joita hän sai mm. Leo Tolstoilta, sosialismista, Edvard Westermarckilta, Jean-Marie Guyaulta.  Kirjallisia esikuvia olivat esimerkiksi Vilhelm Ekelund ja Oscar Levertin, jonka runouden musikaaliset ominaisuudet, allitteraatiot, assonanssit ja synestesiat näyttivät Hertzbergin mukaan tietä tyylin tihentämiseen. Myös jotkin Levertinin yhdyssanat muistuttavat Björlingin yhdyssanoja. Ekelundilla puolestaan oli voimakas, lähes uskonnollinen tunne suhteessa luontoon. Epämääräisestä genetiivistä, jota Ekelund suosi, tuli yksi Björlingin tavallisista tyylikeinoista, samoin kuin ajatusviivan ja huutomerkin ahkerasta käytöstä.

  Björlingin varhaiset runot ovat kauttaaltaan mitallisia ja käsittelevät salaista tai menetettyä rakkautta, epätoivoa ja ympäristön paheksuntaa. Melankolia kuului aikakauteen: se oli hienostunut mielentila, jota pitivät yllä nuoret herrasmiehet ja joka kuului taiteilijan identiteettiin. 

  Kandidaatintutkielmansa Björling kirjoitti omastatunnosta ("Om samvetet"), jossa hänen mukaansa oli kyse mielenlaadusta, koko ihmisestä "tahtovana ja tuntevana olentona".  Sisällissodan aikana Björling toimi tiedustelupalvelussa. Hänen asunnollaan, joka sijaitsi Torsten-veljen omistaman Kaivopuistossa sijainneen talon alimmassa kerroksessa, oli tärkeä rooli lennätinasemana. 

  Hertzberg kirjoittaa, että kokonaiskuva Björlingistä ennen kirjailijaksi ryhtymistä on ristiriitainen. Häntä luonnehdittiin ujoksi ja kohteliaaksi, vaatimattomaksi, sympaattiseksi ja ystävälliseksi, mutta toisaalta tahdittomaksi, mahdottomaksi, jatkuvasti tyytymättömäksi, ystäviensä riesaksi. Kirjeissään ystävilleen Björling neuvoo ja opastaa, korjaa virheitä, besserwisserin tavoin. Hertzberg toteaa, että kirjeiden perusteella ystävät vaikuttavat lähinnä Björlingin omien tunteiden ja ajatusten heijastuspinnalta.

  Elämäkerran ensimmäisen osan viimeisessä luvussa Hertzberg käy läpi suomenruotsalaista modernismia, jonka synnyinvuotena pidetään vuotta 1916. Edith Södergran runoilijana ja Hagar Olsson kriitikkona ajoivat modernismin asiaa. Södergranin uskalias runous oli tehnyt Björlingiin vaikutuksen, mikä näkyy esimerkiksi hänen toisessa runokokoelmassaan. Kummallakin runoilijalla oli kyse omakohtaisesti koetusta, että kirjoittaa itsestään ilman, että paljastaa itsensä. Myös Elmer Diktonius tuli merkitsemään Björlingille paljon.

  Björling-elämäkerran ensimmäinen osa nuoresta Björlingistä esittelee lukijalle ristiriitaisen nuorukaisen, joka kuumeisesti etsii omaa tietään. Yhteiskunnalliset olot ovat myllerryksessä, erilaisia poliittisia ideologioita (jotka Björling lopulta hylkäsi) on paljon, samoin kirjallinen kulttuuri on murroksessa. Kaikenlaisia tyylejä pitää kokeilla, jotta oma ääni löytyisi. Seksuaalinen suuntautuneisuus pitää salata, vaikka eroottisia ihastumisia samaan sukupuoleen tapahtuu jatkuvasti. Taitavasti Hertzberg tuo tämän kaiken ilmi, ja se on pohjustusta seuraavaan osaan, jota voi pitää elämäkerran tärkeimpänä eli Björlingin luovuuden vuosia 1922-1945.

  

  

Siniparta ja pimeän kyyneleet

 Viides dekkarini Siniparta ja pimeän kyyneleet (Rosetta Versos 2025) on ilmestynyt. Sen päähenkilö on jälleen yksityisetsivä Aava Meri, neljän aiemman dekkarini tavoin.  Hän on eläkkeellä oleva äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, jonka sydän on aava kuin meri. Aavalla on nollatoleranssi pahuudelle, ja vastustajia ovat ne, jotka ylittävät rajan ja aiheuttavat kärsimystä muille. Intuitio, mielikuvitus ja unet auttavat rikosten ratkaisemisessa. Aava rakastaa teetä, uusia harrastuksia ja arvostavan silmän harjoittamista. Hänen mielestään on tärkeää pohtia elämänfilosofiaansa ja rakentaa oma kosmos muutoksen ja kaaoksen keskelle. Aava on ollut koko ikänsä kauneuden tavoittelija. Elämänsä aikana hän on vastannut kahteen tärkeään kysymykseen: kuka olen ja mitä haluan.

  Kaksi satua toimi inspiraationa dekkarin kirjoittamiseen. Ritari Siniparta on ranskalainen tarina, joka kertoo aatelisesta sarjamurhaajasta ja hänen liian uteliaasta vaimostaan. Siitä on tehty erilaisia muunnelmia satujen, romaanien, elokuvien ja oopperoiden muodossa. Itse muistan lukeneeni Grimmin veljesten sadun Outolintu, joka tunnetaan myös nimellä Kiikkerin lintu. Pari vuotta sitten kuuntelin Teemalta Musiikkitalossa esitetyn Herttua Siniparran linna -oopperan, jonka on säveltänyt Bartók Béla. Libreton on tehnyt Balázs Béla (suom. Hannele Eklund). Se teki suuren vaikutuksen kohtalonomaisella tunnelmallaan ja lyyrisillä sanoillaan.

  Toinen inspiroiva satu oli Kaksitoista tanssivaa prinsessaa, johon ihastuin oikeastaan Errol Le Cainin kuvituksen takia. Hurmaavat kuvat kahdestatoista hulmuavahameisesta prinsessasta hiipimässä yöllä salaa tanssimaan läpi lumotun metsän saivat mielikuvituksen innostumaan. Dekkarini kaksitoista akvarellikurssille osallistuvaa naista uppoutuvat omaan ihmeelliseen taiteen maailmaansa esikuviensa tavoin. 

  Kuten aiemmin, luin paljon lähdekirjallisuutta kirjaani varten, mikä on aina yhtä ihanaa.  Värit ovat aina kiinnostaneet, ja paitsi tausta"työhöni" kuuluneista maalauskursseista (joihin osallistuin tietysti myös huvin vuoksi) opin paljon myös mm. teoksista Värien vuorovaikutus (Josef Albers), Värit taiteessa (Johannes Itten), Elämän värit (toim. Osmo Pekonen), Värin vuoksi: taidetta varjosta valoon (Marjatta Levanto), Värimatka (Victoria Finlay)  ja Akvarellimaalaus (Marjukka Paunila). 

  Myös toinen musiikkiteos, nimittäin Arnold Schönbergin melodraama Pierrot Lunaire op. 21 (sanat Otto Erich Hartleben Albert Giraudin mukaan, suom. Aarne Toivonen) viehätti ja löysi tiensä dekkariini. Ja kun olin jonkin matkaa kirjoittanut ja tajusin, että Siniparran tarina on peräisin keskiajalta, myös keskiaika hiipi mukaan. Luin mm. Hannele Klemettilän teokset Keskiajan julmuus, Keskiajan keittiö ja hiuksia nostattavan hurjan, todellisuuteen perustuvan kirjan Ritari Siniparta  Gilles de Rais´n tarina. 

  Siniparta, väkivaltainen aviomies, ei valitettavasti ole pelkkä satuhahmo. Yhä edelleen, niin Suomessa kuin muuallakin, naiset joutuvat väkivallan uhreiksi. Samoin nykyisin tuntuu myös siltä, että taide, kaikessa monimuotoisuudessaan, on uhanalainen. Molempia pitää puolustaa, vaikkapa sitten yhden pienen (155-sivuisen)  dekkarin muodossa.

Taivaskenkäiset

 Olen ollut pyhiinvaellusmatkalla. Seuranani on ollut  ilmestyksissään ja näyissään ihmeitä kohdanneet. Heistä kertoo runoilija Pirjo Kotamäki roolirunoissaan uusimmassa runokokoelmassa nimeltä Taivaskenkäiset  Helsingistä Lourdesiin (Väyläkirjat 2025).

  Runokokoelman ihmeiden kokijoita ovat lapset Lucia, Francisco ja Janica (Portugalin Fatimassa 1916), Jeanne d'Arc (Ranskan Rouenissa 1431), Helena Konttinen (Uukuniemessä  1871-1916), Bernadette Soubirous (14-vuotias paimentyttö Ranskan Lourdesin Massabiellen luolassa 1858), Ignatius de Loyola (1491-1556 Espanjassa) ja Jeesus-lapsen Teresa (1873-1897 Ranskan Lisieux'ssa). He ovat siis kaikki historian todellisia henkilöitä, joiden elämää Kotamäki on kirjoista opiskellut. Sen sijaan eläytyminen runokokoelmaan valikoitujen  henkilöiden pyhän ihmeen kokemiseen on runoilijan bravuuria ja taidokkuutta, josta lukija pääsee nauttimaan.

  Taivaskenkäiset-teoksen  Lukijalle-osassa Kotamäki  kertoo etsivänsä kirjoittamissaan runoissa elämälleen merkitystä pimeän  talven hämärässä.  Runokokoelman kehyskertomuksena on tekijän eli runon puhujan käyskentely Malmin hautausmaalla, jossa hän katselee hautakiviä pienine enkeliveistoksineen. Hänellä on voimakas tunne, että pimeydessä on läsnä jokin kirkkaus, jonka jotkut ovat elämänsä aikana tavoittaneet. Juuri heitä Kotamäki on tutkinut, sillä heidän elämänsä kertoo hänen mukaansa pyhän olemassaolosta. Liikkeelle lähdetään siis Suomesta, joka on:

 "Paikka jossa pimeys vallitsee lokakuusta maaliskuuhun ja

  ihmisen tehtävä on odottaa:

  se on maa ja paikka, siellä missä

  "valo puhkeaa, siellä missä aurinko ei paista" jossa

  kalliot valuvat mereen ja paikka laskeutuu aaltoihin,

  ja sanomme: olipa kerran, kun muistelemme.

  kun muistan vihreän ruohon paikan."

  

Kotamäki kuvaa Taivaskenkäiset-runokokoelmassaan ihmeen kokemista, esimerkiksi  lasten silmillä:

"Rauhan enkeli tuli heidän luokseen sanomatta nimeään,

  Enkeli valossaan kristallisissa säteissään, ja

  kylmyys pysähtyi lasten huulille kun

  lämpö huokui enkelin siivistä,

  kun kaikki ilman kerrokset liikehtivät levottomina

  kuin enkeli olisi matkalla, pysäkillä ja kaukoyhteys lähtisi juuri,

  aivan näinä hetkinä, kiire pysähtyi tähän paikkaan,

  outo tunne sydämessä, virtasi tuntematon syvyys,

  aika sattui kuin oka joka kasvoi aamusta iltaan,

  valosta pimeyteen, ja se oli kallion laelle kasvanut puu,

  nyrjähtänyt ikuisuus, se tuli vuorelle, kiviselle pellolle,

  lapsien luo ---"

    

  Paitsi ihmeiden ilmaisua runon keinoin Taivaskenkäiset kuvaa myös ympäristön suhtautumista, joka on vähättelevää, epäuskoista, naurunalaiseksi tekevää, pilkkaavaa, väkivaltaista. Se, mitä kaikki eivät voi nähdä, on tuomittavaa, syntistä. Pahin rangaistus on kidutus ja kuolema. Ääneen pääsevät sukulaiset, kyläläiset, papit, poliisikonstaapelit, katolisen kirkon tuomioistuinlaitos eli inkvisitio, pormestarit eli valtaapitävät. Ihmeiden näkemisellä ja siitä muille kertomisella on kallis hinta. Mutta ihmeen kokijoilla on runon puhujan mielestä tärkeä tehtävä todistaa, että enkelit ovat kanssamme.

"Niin myös matkaavat taivaalliset matkamiehet,

  sieltä enkelien kodosta,

  maanpäällisille tanhuville,

  suojelemaan, varjelemaan,

  tekemään maanpäällisen työvuoronsa,

  aivan taivaassa ja maan korvessa käyden;

  siinä on enkelin tie. Ihmisen vieressä.

  Joskus sen aavistan.

  Joskus olen melkein nähnyt."

  Pirjo Kotamäki Taivaskenkäiset. Helsingistä Lourdesiin, 2025

"Kieleni ei ole sanoissa" 1

 Sain vuonna 1973 hyvältä ystävältäni ylioppilaslahjaksi Gunnar Björlingin  valittujen runojen kokoelman Kosmos valmiiksi kirjoitettu, joka oli ilmestynyt edellisenä vuonna Tuomas Anhavan suomentamana. Ihastuin heti ja koin, että runot olivat juuri minulle, nuorelle naiselle, joka oli pyrkimässä yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta ja suomen kieltä. Björlingin runot puhuttelivat, esimerkiksi seuraava osui suoraan sydämeen:

"Se suru että elämässä

  se suru että on nuori

  niin kuin onni

  se suru että elämässä

  se suru että on suru

  niin kuin onni."

  Tänä vuonna suomeksi ilmestynyt Fredrik Hertzbergin "Kieleni ei ole sanoissa"  Gunnar Björlingin elämä ja teokset (Parkko Kustannusliike 2025, suomentaneet Hannimari Heino ja Juhani Ihanus) on mahtava järkäle, 688-sivuinen. Ensimmäinen vaikutelmani oli, että jotenkin teoksen moninainen raskaus tuntuu olevan ristiriidassa Björlingin runojen keveän valoisuuden kanssa. Halusin kuitenkin ottaa selkoa lempirunoilijani elämästä, joten aloin urakoida. Ehkä ensivaikutelma vielä lukemisen myötä muuttuisi.

  Esipuheessa Hertzberg kertoo valtavasta työstään elämäkerran parissa. Kaikilta edeltäjiltä työ oli jäänyt kesken, mutta heidän aineistonsa olivat käytettävissä. Tärkein aineistokokoelma eli Gunnar Björlingin kokoelma on Åbo Akademin kirjaston käsikirjoituskokoelmassa ja käsittää 90 kansiota, joissa on esimerkiksi yhteensä 3380 kirjettä. Elämäkerta ilmestyi 2018 ruotsiksi. Hertzberg  pitää jännittävimpänä Björlingin tuotannossa sitä, että se on edelleen elävää ja tuoretta: " Häntä lukee kuin aikalaista." Se, että Björling kuitenkin oli  kiinni omassa ajassaan, käy hyvin ilmi elämäkerrasta.  Hertzberg kertoo myös keskeisen tavoitteensa olleen ottaa mukaan paljon runoutta.

  Suomentajat puolestaan kertovat puheenvuorossaan kohtaamistaan haasteista. Niitä ovat tarjonneet moninaisen aineiston ohella eritoten mm. muistiinpanojen ja kirjeiden luonnosmaisuus, jonka he ovat halunneet säilyttää suomennoksessaan.

  Johdannossa Hertzberg  kertoo, että Gunnar Björling oli aikalaisilleen vähintään yhtä kiehtova ihmisenä kuin runoilijana, ja hänestä riittää lukemattomia anekdootteja ja muistoja. Hertzberg ilmoittaa elämäkerran jäsennyksen etenevän kronologisesti, sukutaustasta nykytilanteeseen. Tarkoituksena on  asettaa Björlingin teokset ja elämä yhteyteen toistensa kanssa sekä selvittää elämän, elämänkatsomuksen, aikalaiskulttuurin ja kirjailijanuran välisiä yhteyksiä; tarkastella hänen poliittisia, uskonnollisia ja esteettisiä kannanottojaan, ihmissuhteita ja yhteyksiä Suomessa ja Ruotsissa, taloudellisia oloja ja eroottisia ihastuksia. Nämä elämäkerturin tavoitteet tarkoittavat perusteellista ja tarkkaa otetta. Se, ettei Björlingistä ole aikaisemmin ilmestynyt elämäkertaa, johtuu Hertzbergin mukaan sekä kunnioituksesta että häveliäisyydestä Björlingin homoseksuaalisuutta  kohtaan, mikä nykyajan näkökulmasta tuntuu ahdaskatseiselta.

  "Kieleni ei ole sanoissa" eli elämäkerran nimi tulee Björlingin omista sanoista. Ajatuksena on  Hertzbergin mukaan, että runon kieli on "rivien välissä", sävyissä, ei niinkään yksittäisissä sanoissa kuin sanojen keskinäisissä yhteyksissä, runon kokonaisuudessa, runojen keskinäisissä yhteyksissä, teoksen ja elämän kokonaisuudessa: "Kirjoittaminen merkitsee hänelle sitä, että ihminen päivä toisensa jälkeen raivaa tiensä aina uudelleen, saa kiinni elävistä ja ehkä pysyvistä sanoista. Se tapahtuu usein vuorovaikutuksessa jonkin ulkoisen elementin kanssa: Kaivopuiston näköalan, puiston puun, merimaiseman, katunäkymän, taulun, kapakkainteriöörin, ihmisen. Se ei ole kertomista eikä kuvailua vaan kokemista ---. " Lukuohjeena on, ettei tärkeää ole ymmärtää, miten kutakin sanaa Björlingin runossa käytetään - - - , vaan ymmärtää niiden henki, kokonaisuus, yleistilanne jossa ne ilmenevät, sanojen keskeiset suhteet mutta myös niiden suhde kirjoittajaansa.

  Hertzberg on jakanut Björlingin elämäkerran neljään osaan: Nuori Gunnar Björling 1887-1922, Luovuuden vuodet 1922-1945, Sodanjälkeiset vuodet 1945-1950 ja  Björlingin viimeinen vuosikymmen 1950-1960. Olen lukenut vasta ensimmäisen osan, joten tähän blogiin tulee myöhemmin jatkoa.

  

Heinäkuun kirjoja 2

 Maria Matinmikon teos SIIS NIIN, suuri ihmetys  Runoesseiden laakso (Siltala & Parvs, 2025) on lajihybridi, joka sisältää maalauksia (kuvataiteilija Sami Jalosen), valokuvia Japanin matkoilta (Matinmikon), runoproosaa, esseemäistä mietiskelyä, aforistisia kiteytyksiä, sitaatteja lukuisilta kirjailijoilta (lähdeluettelo on vaikuttavan pitkä) eli kaikkea ihanaa, jota kirjallisuuden ystävä rakastaa.  Matinmikon tekstit on jaettu viiteen osaan: Rituaali: Eväät, Paradoksi: Aukea, Hämäryys/Kohina: Polku pensaiden läpi, Sattuma/Kaaos/Järjestys: Suuri vesi ja Hauta: Kallionkieleke. Tekstit ovat osin kaunokirjallista fantasiaa, osin kirjoittamisen, lapsuuden, matkojen, tyylin, sukupuolen, muuttamisten, oman lapsen,  japanilaisen perinteisen estetiikan, muun muassa, pohdintaa.

  Teoksen loppupuolella on ajatus, joka mielestäni kuvastaa hyvin Matinmikon ajattelua ja  teoksen punaista lankaa:

"Maailma hyökyy päälle kiteytyminä ja epämääräisinä läpivaellettavina pilvinä, joissa itsessään piilee olemisen kauneus. Tuo kauneus läsähtää ruumiiseen koko painollaan, täyttymys. Tämä on elämän poeettinen ydin: kiinnittää huomio kaikkeen siihen, viipyillä kaikessa siinä, mihin "ei ole tarkoitus" jäädä viipyilemään kiireisessä päämäärä- ja hyötyorientoituneessa  arkivaelluksessa. Kutsun tämän oivaltamista poeettiseksi avautumiseksi. Sille antautumista voi halutessaan kutsua poliittiseksi teoksi. Elämän poeettisen ytimen radikaalius on siinä, että se saa rakastumaan planeettaan. Tuoksut uhkaavat hukkua. Kuten tunnelmat, taajuudet, sävyt, anomaliat, yhteydet ja välit."

                                                 Maria Matinmikko  SIIS NIIN, suuri ihmetys 2025

Suurteos, monessakin mielessä, on Erkka Filanderin runokokoelma Siemenholvi (Poesia 2025). Ensinnäkin se on monta kiloa painava ja mitoiltaan 40 cm X 30 cm. Se on kuin Raamattu tai eepos, fyysisesti hankala lukea. Pidin sitä sängyn päällä, ja kääntelin hitaasti kirjastosta lainaamani opuksen sivuja. Poesia kutsuu Siemenholvia Filanderin monumentiksi painetulle sanalle; se on kuin temppeli tai kirjallinen vastine Huippuvuorten siemenpankille. Filander itse on kertonut haluavansa kiinnittää lukijan huomion lukemisen ja kirjan materiaalisuuden suhteeseen: "Mitä on kääntää sivua, mitä on pysytellä aukeamalla, joka holvimaisesti kaappaa lukijan lukevan katseen? Miltä lukemisen akti tuntuu noin hurjiin mittoihin kiihdytettynä?"

  Siemenholvi on monta kirjaa. Ensinnäkin siinä on kahdenlaisia runoja: Ilosanomiksi nimettyjä fragmentaarisia runoja, joita voi lukea pysty- tai vaakasuoraan tai jopa niin, että vierekkäisillä sivuilla olevat runot keskustelevat keskenään. Yhdellä aukeamalla on runoja neljä kertaa sen verran, mitä tavallisessa runokirjassa. Samalla sivulla olevat runotkin kulkevat kahdessa osassa. Tämä saa ilahduttavasti aikaan sen, että runoja voi lukea usealla eri tavalla: lukijan (helteen pehmittämä) pää  meni pyörälle. Toiseksi Siemenholvi sisältää "klassisempia" runoja, joiden osastot on numeroitu roomalaisin numeroin. 

  Tarkkasilmäinen (-korvainen?) lukija on havaitsevinaan kaikuja sieltä täältä kirjallisuudesta: Eino Leinolta, Otto Manniselta, Shakespearelta, Raamatusta, suomalaisesta kansanperinteestä, antiikin tragedioista ja lukuisista muista. Poesia kuvaakin, että Siemenholvi kuljettaa runouden unohtuneita rekistereitä (kohti aikaa, jota emme vielä tunne). 

  Norjan Huippuvuorilla sijaitseva siemenpankki on toiselta nimeltään Tuomiopäivän holvi. Hieman tuomiopäivän julistajaa on myös Filanderissa. Siemenholvin runot ovat tuhon ja onnettomuuksien runoja, mutta niiden vastapainona myös kauneuden ja taiteen voiman. 

  Filanderin Siemenholvin lukeminen ei käy tuosta vain. Tarvitaan aikaa ja paneutumista, sillä teos suorastaan kutsuu siihen. Palkintona on hurja mielikuvitusmatka ja ehtymättömän taipuisa ja moneen suuntaan levittäytyvä runokieli. Lukijaa kuljetetaan läpi historian ja myös kirjallisuuden historian. Filander on kirjoittanut Siemenholviin eri aikakaudet; kyseessä on  palimpsesti, jossa on erotettavissa useampi kuin yksi kerros tai merkitystaso. Vanha häämöttää uudemman alta. Mennyt ja nykyinen, kauheus ja kauneus kulkevat rinnakkain, samoin kuin vanhat ja uudet runosäkeet.

  

Hanna Tarkan Miserably Happy (Libri Oxymoron 2023) on englanninkielinen avioliitto- ja sivistyneistöromaani. Hanna Tarkka on toiminut kääntäjänä, ja englannin kieli merkitsee hänen omien sanojensa mukaan turvapaikkaa ja kotia, joten ei ole siis syytä ihmetellä, miksi romaani on kirjoitettu englanniksi. Teos on jaettu kolmeen osaan: LIMBO, LIBERTY ja LOVE. Romaanin päähenkilö, kuusikymppinen Naomi, on jäänyt eläkkeelle  kääntäjän työstä ja tuntee olevansa limbossa, välitilassa, kun ei vielä tiedä, mitä tekisi. Vähitellen hän oppii nauttimaan vapaudesta ja ryhtyy kirjoittamaan. Rakkaus kaksikymmentä vuotta vanhempaan aviomieheen, Oskariin, on elämän kiintopiste.

  Lukija nauttii tyylikkäästä, vähäeleisestä kerronnasta. Häntä kuljetetaan läpi päähenkilön muistojen ja elämään kuuluneiden ihmisten. Lukija  saa myös läheltä seurata avioliittoa, joka ei aina ole helppo, sillä tärkeintä aviomiehelle on uppoutuminen tekeillä oleviin kirjoihin. Myös uusperheessä on ollut omat haasteensa. Silti kahden kulttuuria rakastavan ja intohimoisen kirjaihmisen liitto on omalla laillaan täydellinen. Oli ihana kerrankin lukea kuvausta onnellisesta, vaikkakin haasteellisesta avioliitosta.

Heinäkuun kirjoja

 Henrika de Kermadecin teos Säädytön (WSOY 2025) on kiinnostavasti kirjoitettu omaelämäkerrallinen tosielämän satu, kuten kirjanliepeessä kuvataan. Säädytön merkitsee sekä säätyyn, tässä tapauksessa aatelissäätyyn  kuulumattomuutta, että epäsovinnaista, säännöistä piittaamatonta elämäntapaa. Kolmekymppinen Henrika on tamperelainen muusikko ja drag-artisti, joka saa päähänsä jättää entisen elämänsä taakseen ja muuttaa Ranskaan, ensin Provenceen, sitten Bretagneen. Teoksen tyyli on hienostunutta ja itseironista; se kannattelee juonta hienosti. Kertoja on itselleen rehellinen ja kuvailee henkilöitä ja miljöötä taitavasti ja havainnollisesti. Lukija on koko ajan hänen puolellaan ja ymmärtää, että Säädytön on myös kaunokirjallinen teos, jossa (kirjailijan omien sanojen mukaan) on otettu vapaus järjestellä ihmisiä, paikkoja ja aikoja uudelleen eli on karsittu ja yhdistetty, dramatisoitu ja joskus jopa banalisoitu: "Dialogit ja sisäiset monologit ovat kielellisiä sommitelmia -  sekoitus muistikuvia ja mielikuvia."

  Miten suomalaistyttö päätyy ranskalaiseen aatelislinnaan ja aatelismiehen vaimoksi, siinäpä todella mielikuvitusta kutkuttava tarina, joka on lisäksi osattu kirjoittaa älykkään viihdyttävästi.

Näyte teoksesta.

"Minä en ole koskaan kuulunut tällaiseen ympäristöön, mutta minusta tuntuu kuin kuuluisin. Kuin kauneus ja runous olisi läsnä kaiken aikaa.

  Mutta minä olen yrittänyt. Vaan miten paljon sisustinkaan asuntoani halvoilla antiikkilöydöillä, kuljin kirpputoreilla etsimässä vanhoja kirjoja ja maalauksia, luin goottilaisia romaaneja ja katsoin pukudraamoja kuvitellen, että maailmani on jotain muuta kuin mitä se on, onnistuin vain hetkittäin huijaamaan itseni johonkin aidontuntuiseen.

  Ja nyt minä olen täällä. Siinä maailmassa."

                            Henrika de Kermadec  Säädytön 2025

Katri Korhosen esikoisrunokokoelma Puhun sohvalle ja pienille esineille (Aviador 2025)  on hillityn hallittu teos, jossa muutetaan (ilmeisesti eron jälkeen) uuteen asuntoon. Kokoelman osastot on nimetty hauskasti: Sohva, Maljakko, Book nook, Tapetti, Lamppu. Ilmaisu on täsmällistä, havainnollista mutta lähtee välillä myös lentoon. Viileän tyyni puhuja tarkastelee runoissa uutta kotiaan, miettii eroaan ja muistojaan. Lukija on iloinen, että saa olla vierellä.

Näyte teoksesta:

"Tyhjennetyt laatikot ovat vailla painoa. Oletko milloinkaan avannut sydäntäsi. Etkö tiennyt kaiken olevan ohikulkumatkalla. Keveys ei säily: vaatteita kirjoja astioita vakaalla kädellä sydämettä. Ne olisivat voineet olla ennen aikojen alkua muuttumattomia."

                                   Katri Korhonen Puhun sohvalle ja pienille esineille  2025

Katariina Vuorisen kuudes runokokoelma Kesän oraakkeli (Aviador 2025) on ryöppyävän runsas ja aistivoimainen ylistyslaulu rakkaudelle ja elämälle. Tyyli on ylenpalttisuudestaan huolimatta ilmaisultaan tarkkaa ja hallittua. Lukijaa hemmotellaan värikkyydellä, villeillä ajatuksenjuoksuilla ja mielleyhtymillä.  Vuorisen runokieli säteilee ja pulppuaa, on liikkeessä joka hetki.

  Runoja on kirjoitettu matkoilla eri puolilla maailmaa (vuosina 2015-2018): Ranskassa, Italiassa, Itävallassa, Kaakkois-Aasiassa, Intiassa, Latinalaisessa Amerikassa. Tuntuu kuin runojen puhuja olisi jumalatar, jonka henki pystyy liikkumaan kevyenä maasta ja maanosasta toiseen, kaiken näkevänä ja tuntevana. Tuo jumalatar rakastaa elämää ja on aina naisten ja tyttöjen puolella.

Näyte teoksesta:

" ja ranska tuo minulle lapsuuteni kuin murtuman,

                        silmät jotka hohtavat poudan alla, näyt alkoivat varhain

  ja metsä seisoi ikkunassa, odotti pääni kasvamista, varjoja ei erottanut lapsista.

  

  Ja tuolla joku kulkee hevoskastanjassa, tammessa ja vaahterassa

        mittaa latvusten kokoa taivaassa kuin ei saisi tarpeekseen

  unien mittanauhasta ja hiekkakellosta, ne asettavat illan kohdalleen."

                              Katariina Vuorinen Kesän oraakkeli 2025

Anomuksia evoluutiolle

 Ilona Vuoren runokokoelma Anomuksia evoluutiolle (Rosetta Versos 2025) on kiehtova sukellus aikaan, sen katoavuuteen ja pysyvyyteen. Ilmaisu on persoonallista, tuoretta. Kokoelman runot ovat kiinnostavia ja omaperäisiä. Lukijaa ilahduttaa sävyjen moninaisuus: vakavaa ja leikkisää, syvällistä ja lennokasta. Runokokoelma on rikas ajatuksiltaan ja runokieleltään. Anomuksia evoluutiolle luottaa assosiaation voimaan.

  Ilona Vuori on Kriittisen kirjoittajakoulun käynyt runoilija, jonka näytelmiä on esitetty Tampereen harrastajateattereissa sekä Tsekin Brnossa, Masarykin yliopiston suomalaisessa teatterissa. Vuoren tekstit ovat menestyneet mm. Lahden Runomaratonin runovideokilpailuissa ja Kouvolan dekkaripäivien kirjoituskilpailussa.

  Anomuksia evoluutiolle jakautuu aloitusrunon jälkeen seitsemään osastoon: jalan, ntiAika, Varonika, muistumat, huminaa, Ajanhiekanpuisto ja I, II. III. Aloitusruno, joka on myös runokokoelman takakannessa, esittelee myyttisen Aikakäärmeen. Aika käärmeenä on monipuolinen metafora:  kulkee milloin lineaarisesti, milloin kehämäisesti. Aika voi uinua, madella; se voi olla myrkyllinen, salamannopea. 

  Runoissa pohditaan mm. menneisyyttä ja muistoja. Hautausmaat ja valokuva-albumit ovat paikkoja, joissa aika tuntuu pysähtyneen. Huippuhetket kestävät vain ohikiitävän hetken. Runokokoelman aika personoituu NtiAjassa. 

"NtiAika, suuri synkronoija, heitteli minua eltaantuneilla syksynlehdillä, suri surujaan kuin vaippa,

osoitteli saksilla& ääriviivoilla, teroittimilla, joihin kynät katkeavat.

Yön aikana vaihtoi säänmukaisen vaatetuksen & sai paidan alla pamppailevat tunturipulut puhumaan katketakseen.

NtiAika parka, paraikaa hän käy naapurin puolella siirtymässä ajastaikaan."

  Kokoelman toinen nimeltä mainittu on Varonika, joka on luonteeltaan hyvin varovainen. Hän kaihtaa riskejä ja käy filosofista ja kiinnostavaa keskustelua NtiAjan kanssa aiheesta muuttuuko aika vai ihminen.  Muistumat-osasto sisältää runoja evoluutiosta ja ihmisen kehityksen historiasta. Sävy on pohdiskeleva ja humoristinen. Muistuma-sana saa monta määritelmää ja evoluutiolle esitetään anomuksia. Historia muuttuu linnuksi, jonka siivet havisevat, ja kun se lentää, aika humisee. Kokoelman viimeiset osastot Ajanhiekanpuisto ja I, II, III sisältävät kauniita nostalgian ja tulevan sävyttämiä runoja. 

  

"Sunnuntai kuulostaa jalkapallokatsomoiden

  yksiäänisiltä huokauskuoroilta, näyttää keittiöön laskevalta auringolta,

  puuvillaliinoilta täysien vuokien päällä.

  Maanantai muistuttaa ohenneesta valosta, kulumista, jotka vyötetään eteiseen ja

  rajataan.

  Tiistai haistaa toivon, ei ehdi valottua

  Keskiviikko keskustelee kuulemastaan, ei ehdi kehittyä

  Torstai tuntee paljon, pudottaa tukkaa

  uhreilta hitaasti elävissä kuvissa

  Perjantai maistaa unta

  Lauantai, tasku,

  pölyttää päivät kattoon ja sieltä laskeutumaan

           valoa vasten"

Ilona Vuori  Anomuksia evoluutiolle 2025

Mathilda

 "Jonakin aurinkoisena iltapäivänä me kokoonnumme yhteiskuvaan maalla, kauniin keltaisen kartanon edustalla kukkivat syreenit, ja miehillä valkoiset puvut ja naisilla päivänvarjot ja valkoiset leningit, joiden helmoissa on pitsisomisteita, ja poikien polvihousutkin ovat valkoiset. Lapsia on vaikea saada yhtä aikaa rauhoittumaan valokuvaukseen, mutta se vain huvittaa kaikkia, ja viimein Eliel koppaa levottomimman paitaressun syliinsä. Kuvassa pieni äkäinen kiharahiuksinen tyttö pyristelee irti otteesta, ja sille nauretaan vielä vuosien päästä: tämä oli se kesä, muistatko Eva.

  Minut on tehty juuri sellaiseen elämään, enkä voisi olla siihen valmiimpi."

Näin miettii nuori viipurilainen Mathilda-neito valmistautuessaan häihinsä Eliel Saarisen kanssa. Mitä sitten tapahtui ja miksi elämä ei mennyt toiveiden mukaan; tästä kertoo Milla Ollikaisen biofiktiivinen romaani Mathilda (WSOY 2025). Eliel Saarinen ei ole Mathildan mielestä erityisen komea, mutta hyvin karismaattinen. Aviomies uppoutuu töihinsä eikä anna kaivattua huomiota. Keskenmenon jälkeen suru asettuu Mathildaan asumaan.

  Romaanin näkökulma vuorottelee Mathildan ja Lojan välillä. Loja on Herman Geselliuksen sisar, josta tulee Saarisen toinen vaimo. Mathilda puolestaan avioituu Hermanin kanssa. Aikalaisia hämmästyttäneet kuviot ihmetyttävät edelleen, varsinkin kun kaikki asuvat samassa talossa, kuuluisassa Hvitträskin taiteilijakodissa. Erittäin taitavasti ja epookin henkiin herättäen Ollikainen kuvaa näitä kahta Saarisen vaimoa. Loja on voimakas ja käytännöllinen. Hänellä on taiteensa ja lapsensa, ja hän järjestää juhlia ja osaa ottaa kaikki huomioon. Mathilda on kaunis ja viehättävä, seurapiiriperhonen. Hänen toinen avioliittonsa on onnellinen. Kun Herman kuolee, Mathilda muuttaa Pariisiin. Hänen loppuelämänsä on tuskallinen ja traaginen.

  Ollikaista voi kiittää, että jälleen yksi historian hämärään unohtunut nainen on saateltu pois varjoista valoon. Mathildasta ei ole paljon tietoa, toisin kuin Lojasta. Ollikainen on saanut käsiinsä vanhoja kirjeitä. Vähäiset tiedonmuruset, loistava mielikuvitus ja eläytymiskyky ovat synnyttäneet kauniin ja todenmakuisen romaanin. Mathildaa voi pitää itsekeskeisenä ja oikullisena, mutta häntä voi myös ymmärtää. Romaani kuvaa myös Mathildan ja tämän äidin vaikeaa suhdetta. Vanhin tytär ei koe saavansa tukea ja ymmärrystä. Miten toisin voisi ollakaan, kun äiti määrittelee kirjeessä nuoremmalle tyttärelle Mathildan elämän sisällöttömäksi ja banaaliksi. 

  Ollikaisen Mathilda kuvaa myös tuon ajan naisen vaikeaa asemaa. Mathilda on aikansa vanki, miesten ehdoilla elämään joutuva. Hänen Eva-sisarensa ja  Loja Saarinen sen sijaan löytävät taiteesta itselleen sijan ja tukea.  Paitsi romaani kahdesta naisesta Mathilda on tietysti myös teos Hvitträskistä, joka on melkein kolmas päähenkilö. Kirja päättyy siihen, kun Eliel ja Loja Saarinen tulevat Yhdysvalloista vielä kerran hyvästelemään Hvitträskin.

Neljä naista nuoralla

 Neljä naista nuoralla - Latvian naisten vuosisata (Paperiporo 2024, suom. Mirja Hovila) on runoantologia, joka sisältää runoja latvialaisilta naisrunoilijoilta. Heidät on valittu siten, että jokainen runoilija on syntynyt  1900-luvun eri vuosikymmenellä. Vanhimmat syntyivät Venäjän keisarikuntaan, osa itsenäistyneeseen tai miehitettyyn Latviaan ja nuorimmat maahan, joka oli jo saanut itsenäisyytensä takaisin. He edustavat Latviaa  laidasta laitaan myös maantieteellisesti, vaikka kolme heistä päätyi toisen maailmansodan aikaan maanpakoon.

  Runoilijat sadan vuoden ajalta ovat Austra Skujina (1909-1932), Veronika Strelerte (1912-1995), Astride Ivaska (1926-2015), Vizma Belsevica (1931-2005), Margita Gutmane (1943), Tamara Skrina (1950), Jana Egle (1963), Ruta Mezavilka (1971), Inga Pizane (1986) ja Anna Belkovska (1992). Runot on valikoinut ja suomentanut Mirja Hovila, joka myös esittelee runoilijat. Hän kertoo, että latvialaisilla on läheinen suhde luontoon. Vuodenajat ovat tärkeitä, muutkin kuin lämpimät ja valoisat. Latvialaiset pitävät itseään pohjoismaalaisina, ja tuttuuden tunteen huomaa runoistakin. Latvialaisten naisten elämä on ollut historian saatossa ja nykyaikanakin  tasapainoilua, jopa nuorallatanssia. Huovila toteaa, että Latviassa on tyypillistä, että runoissa viitataan kansanlauluihin tai mytologiaan. 

  Runoantologian runojen maailmaan oli helppo solahtaa, sillä ne päästivät  lukijan lähelle. Tyyliltään ne olivat ns. perinteistä. Mitään kikkailuja ei ollut. Runojen kieli oli kaunista, virtaavaa. Uudemmissa erilaisia sävyjä oli enemmän. Miellyin kaikkiin; oli kuin hyvä ystävä olisi kutsunut vierailulle.  Kultakin runoilijalta oli valikoitu kymmenestä pariin kymmeneen runoa. En ollut aikaisemmin tutustunut latvialaiseen runouteen, joten tästä kokoelmasta oli hyvä aloittaa. Neljä naista nuoralla  sisältää runouden ajattomia teemoja: luontoa, rakkautta, kuolemaa, mutta myös Latvian historiaa ja kansallistunnetta. 

Näytteitä teoksesta:

Vanha nainen muokkaa kukkapenkkiä.

kaukaa kuuluu tykkien kumu.

Hän nostaa päänsä, kotiväki puhuu:

"Huomenna tulee evakuointikäsky."

Mitä jättäisin tähän maahan, josta on lähdettävä?

Kukan siemenen? Pyyhityn kyyneleen?

Kukka avautuu vasta kesällä,

evakuointikäsky tulee huomenna.

(Veronika Strelerte)

"Puut ojentuvat

kuin vihreät kynät.

Kirjoita niillä.

(Tamara Skrina)

syysyöt kuin mustat kaivot

kuin käytävät tässä tilassa

tuntemattomiin suuntiin

salaiset tunnelit tässä ajassa

joiden läpi voi pudota

ja herätä

toisella puolella kirkkaana kesäkuun aamuna

(Ruta Mezavilka)

sinun kyynärpääsi

minun sormenpääni

sinun tuoksusi

minun keskittymisvaikeuteni

niin lempeästi työntyy kyynärpääsi

tähän runoon

minun käteni merkitsee sen muistiin

sekin on kosketus

(Inga Pizane)

Kiitos lämmölle, kiitos valolle

ja syyskuun seiteille,

kiitos ohdakkeille ja saunakukille,

kissoille, hyttysille ja perhosille.

Kiitos niille, jotka säteilivät, 

ja niillekin, jotka tuskailivat.

Kiitos ajureille, kaduille ja oluelle

ja sille oudolle kaukaisuudelle,

johon saa uskoa vain salaa.

Kiitos lumelle, hiekalle ja havuille,

sille mikä on ollut, vielä tulee

tai ei koskaan tule tässä elämässä.

Kiitos latgallien ja liiviläisten kielelle,

Suomen maalle ja Lestenen murteelle kiitos,

sanoille, jotka säilyvät, ja niille, jotka häipyvät.

Kiitos sille, että meidät voi korvata,

muttei unohtaa. Kiitos Rilkelle, Bashoolle ja

Blaumanikselle, etenkin Blaumanikselle.

Kiitos vahakynttilöille ja verenpunalle,

valkeille kirsikoille ja mustille rypäleille,

ilmapalloille ja maamyyräsirkoille,

kiitos toteutuneelle ja mahdottomalle,

myötätunnolle ja raskasmielisyydelle,

alun ja lopun ikiaikaiselle murehtimiselle.

Kiitos siitä, että kaikkea voi itkeä

ja kaikesta voi laulaa.

Kiitos.

(Astride Ivaska)

Neljä naista nuoralla Latvian naisten vuosisata 2024

Try-lingual nature

 Pienen ja ketteräliikkeisen Rosetta Versoksen tarjonta laajeni entuudestaan, kun alkukeväällä ilmestyi Diliana Stoyanovan runokokoelma Try-lingual nature (Rosetta Versos 2025).  Pitkään Suomessa asunut, Bulgariasta kotoisin oleva (sittemmin Tsekkeihin muuttanut) Stoyanova on oikeustieteen tohtori, joka on väitellyt kansainvälisestä oikeudesta Helsingin Yliopistossa. Hän on toiminut aktiivisesti lava- ja äänirunoilijana. Hänen runojaan on julkaistu lehdissä ja antologioissa. Try-lingual nature on Stoyanovan esikoisrunokokoelma.

 Stoyanovan runokokoelma sisältää haikuja kolmella kielellä: suomeksi, japaniksi ja englanniksi. Kokoelman  nimeen sisältyy sanaleikki: "try" voisi tarkoittaa yritelmää ja tietysti myös kolmea. Yritelmä on turhan vaatimaton kuvaus kolmen ( tietojeni mukaan seitsemän) kielen taitajalle. Haiku kysyy kielitajua muutenkin, saati sitten useammalla kielellä. Diliana Stoyanovan haikut ovat viehättäviä ja ottavat kunkin kielen ominaislaadun hyvin huomioon siten, että sama runo  näyttäytyy erilaisena, eri kielellä. Japania en osaa, joten siitä en osaa sanoa, mutta oli mielenkiintoista vertailla suomenkielistä haikua englanninkieliseen. Japaninkieliset haikut on kirjoitettu sekä japanilaisin että latinalaisin kirjaimin.

Try-lingual nature jakautuu neljään osastoon vuodenaikojen mukaan. Alkulehdellä on runoilijan englanninkielinen esipuhe, jossa hän kertoo runojen kirjoittamisesta verraten sitä narukuviot-leikkiin. Se on pikkutarkkaa, eksyttävää mutta myös hauskaa ja mahdollistaa hetkessä olemisen. Haiku käärii sanat, kuin nigiri-riisipallon.

Näytteitä teoksesta:

viipyvä lumi                           

näetkö pehmeää unta             

sulan ajallaan                         

                                               nagori yume

                                               miteiru no ka na

                                               nagori yuki

the lingerin snow

does it dream of falling soft

or of melting down

jos kuvailisin

kesämudasta sateen

lämmintä hajua

                                             atatakai

                                             yuu dachi no ka wo

                                             toraetara

if only i could

photograph the smell of rain

on warm summer soil

                                Diliana Stoyanova  Try-lingual nature 2025

  

Niin kuin se minussa on

 Mira Kreivilän esikoisromaani  Niin kuin se minussa on (WSOY 2025) kertoo Sabina Spielreinin tarinan ja paikkaa jälleen kerran historian naisen mentäviä aukkoja. Nimi on tullut esiin C.G. Jungin ja Sigmund Freudin yhteydessä. Oma tietoni oli ainoastaan, että Sabina Spielrein oli Jungin potilas, heillä saattoi olla rakkaussuhde, mikä aiheutti Jungin ja Freudin välirikon. Kreivilän teosta kutsutaan nykyisin biofiktioksi eli elämäkertaromaaniksi, jossa kohdehenkilöstä käytettävissä olevaa faktatietoa yhdistetään fiktiiviseen ainekseen. Jälkisanoissa Kreivilä kertoo romaaninsa pohjautuvan laajaan taustatutkimukseen. Hän mainitsee myös kaikkien teoksessa olevien potilasmerkintöjen, päiväkirjamerkintöjen, kirjeiden ja otteiden tutkimusartikkeleista olevan peräisin alkuperäismateriaalista. Erillistä lähdeluetteloa ei ole.

  Miten raastavaa ja sydäntä särkevää Spielreinin elämä olikaan! Moninkertaista surua, järkyttäviä tapahtumia, silkkaa tragediaa. Hän syntyi venäjänjuutalaiseen perheeseen vuonna 1885 Donin Rostovissa ja kuoli 1942 kotikaupungissaan saksalaisten sotilaiden murhaamana. Isä oli väkivaltainen ja yritti kaikin keinoin nujertaa vanhimman lapsensa, ja äiti ummisti silmänsä. Perheeseen kuului myös kolme poikaa ja kuusivuotiaana kuollut pikkusisar. Spielrein lähetettiin  mielenterveysongelmien vuoksi Sveitsiin 18-vuotiaana Burghöltzlin psykiatriselle klinikalle, jossa hänestä tuli nuoren Jungin potilas. Sabina Spielrein kiinnostui lääketieteestä ja psykiatriasta potilaana ollessaan, parannuttuaan ryhtyi opiskelemaan ja  laati ensimmäisenä naisena psykoanalyysiin keskittyvän tohtorinväitöskirjan. Hän julkaisi kirjoituksia lapsipsykologiasta ja muista aiheista. 

  Romaani alkaa Spielreinin odottaessa kuolemaa saksalaissotilaiden vangittua hänet ja 27 000 tuhatta muuta juutalaista Rostovissa elokuussa 1942. Joukossa ovat myös Spielreinin tyttäret. Hän käy mielessään läpi elämäänsä lapsuudesta alkaen. Lukija otetaan heti mukaan päähenkilön järkyttävään elämään, jossa rakkaus Jungiin merkitsi elämän kohokohtia, joskin myös surua:

  "Rakkaus ja kuolema, kuolema ja rakkaus. Kummassakin valtava tuhovoima. Sekä elämänkokemukseni että kaikkien niiden tutkimusten perusteella, joita tein, voin sanoa, että rakkaus ja kuolema ovat yhtä pelottavia ja aivan yhtä tuhoisia."

  Kreivilä kuvaa päähenkilönsä pirstoutunutta mieltä taitavasti ja asiantuntevasti, samoin kuin Jungin hoitometodia, joka perustui keskusteluihin. Vähä vähältä potilas alkoi puhua. Hän kuvaili sen olevan kuin harhailua pimeässä silmät sidottuna. Kreivilä kirjoittaa Jungin vertaavan psykoanalyysiä kaivuutyöhön, "jossa mennään maaperän läpi kerros kerrokselta, osutaan kiviin, jopa lohkareisiin, sitten peruskallioon, ja lapio voi hajota ja voimat huveta - sitten vedetään henkeä ja otetaan uusi ase, parempi lapio tai kunnon hakku."

  Jung ja Spielrein ystävystyivät, ja ilmeisesti suhteessa oli romanttinenkin puolensa. Oliko enempää, se ei lukijalle täysin selviä, koska Spielreinin toiveet ja haaveet sekoittuvat hänen  mielessään. Intiimi suhde olisi tietysti ollut moraalisesti väärin ja perustunut valta-aseman väärinkäyttöön. Jung oli lisäksi naimisissa ja kolmen lapsen isä.

  Teoksen lopussa Spielrein odottaa teloitusta. Hän miettii:

  "Nyt voisin kertoa kaiken uudelleen, kertoisin tämän jollain toisella tapaa. Kertoisin sen tällä kertaa kauniimmin. Kertoisin erilaisen lopun, sen, jota olen mielessäni kuvitellut. Siinä sinä rakastaisit minua kunnes kuolema meidät erottaa, ja kuoleman jälkeenkin, sillä minä kuolen ennen sinua."

                             Mira Kreivilä Niin kuin se minussa on 2025

  

Tyylitaitureita

 Rakastan kirjoja, joissa kieli ja tyyli ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin sisältö. Tällaisten teosten kirjoittajia kutsun tyylitaitureiksi. Kaisa Vahteriston esikoisromaani Nieltyjä esineitä (Kosmos 2025) on tyylinäyte, jossa jokainen sana on punnittu. Rakenne on spiraalimainen, samoihin aiheisiin palataan yhä uudestaan. Se kuvastaa myös nuoruutta, jolla ei oikeastaan ole aikaa; kaikki tuntuu olevan pysähtynyt. On vaikea nähdä eteenpäin, vaikka romaanin kertoja kaipaakin muualle. Aika on jähmettynyt pienelle paikkakunnalle, kouluun, kotiin ja joen ympäristöön. Tila ja aika ovat sama asia. Ollaan kuin kuvun alla.

  Nieltyjä esineitä kuvaa nuoruutta ja ensirakkautta. Kaupunkiin 18-vuotiaana muuttanut nuori nainen katsoo taaksepäin, lapsuuteensa ja nuoruuteensa. Hän lähestyy kipeitä ja huumaavan ihania asioita vähitellen, kerros kerrokselta. Tyttö on vanhempiensa ainoa. Äiti vakuuttaa rakkauttaan, mutta on itsetuhoinen. Isä on vankempi mutta hänelläkin on vaikeaa. Tyttö joutuu kannattelemaan äitiään ja kokee, ettei hänellä oikeaa lapsuutta ollutkaan. Ajatukset viiltävät, kuin veitset, joita tyttö ystävänsä kanssa kesätyökseen kaupittelee, kuin esineet, joita äiti nielee. Tyttö puolestaan kaivaa esineitä pihan mullan alle. Kaikenlaista piilotettavaa on perheessä, jossa tyttö voi huonosti. Kuusitoistavuotiaana koettu kiihkeä ja fyysinen rakkaus toiseen tyttöön, Karinaan, on kuin pelastus, mutta kertojan epävarmuus tekee siitäkin haavoittavaa. Aistillinen rakkaus on hienosti kuvattu. Se tuoksuu ja haisee, se maistuu, tuntuu ruumiin jokaisessa kohdassa, se on rakastetun pisamien ihailua, huohotusta.

  Näyte kirjasta:

"Silloin minä äkkiä ajattelin, että kuolisin. Ajattelin, etten selviäisi tästä, en Karinasta, en teini-iästä, en pienestä kylästämme, jossa joki oli viilto kylän halki, jossa vedenpinta laski ja maa kuivui, aivan kuten minunkin sisältäni nesteet haihtuivat helteessä niin että kaikki pakkautui yhä tiiviimpään muotoon, tunteet varsinkin. Ajattelin, etten selviäisi hengissä lapsuudestani, joka kuitenkin oli jo mennyt. --

  Minun teini-ikäni - maa vailla nimeä, halkeileva ja harmaa. Sietämättömien lämpötilojen koettelema.

  Minun lapsuuteni - tyhjä kohta kartalla."

                                    Kaisa Vahteristo Nieltyjä asioita 2025

Toinen tyylitaituri on Harry Salmenniemi. Trilogian päättävässä romaanissaan Valohammas (Siltala 2025) hän kuvaa yhtä kesäistä päivää ja lapsiperhearkea. Kirjan kertoja, kirjailija-perheenisä, osallistuu tasavertaisesti vaimonsa kanssa arjen pyöritykseen. Tämä kuvataan tarkasti, havainnollisesti, ilmavasti. Lukija ilahtuu täsmällisesti ilmaistuista havainnoista ja tunteista. Perheen kolmevuotias Joel on kyselyiässä, ja isä vastaa ihanan kärsivällisesti hänelle. Heillä on yhteisiä tarinan-ja vitsinkertomistuokioita. Puolivuotiaan Emman vastapuhjennut hammas hohtaa valoa. Kertoja on  tietoinen kaiken ohikiitävyydestä ja osaa arvostaa hetkessä elämistä. Arki säteilee hänelle kauniina ja kiitollisuuden arvoisena. Aistit ovat auki joka hetki.

Näyte kirjasta:

"Aurinko sai maiseman näyttämään Joaquín Sorollan maalaukselta. Se läikitti kaiken. Mikään ei ollut itsensä väristä: kaikki oli hohtavaa, hekumallista pintaa. Niin paljon värejä ja niin upottavia näkymiä, ettei sitä kestänyt. Varjoja ei ollut missään: valo kaikui. Siellä täällä metsiköiden keskellä oli rantahiekkaa ja leikkiviä lapsia, auringonvarjoja. purjeiden jälkikuvia."

                                         Harry Salmenniemi Valohammas 2025

Salli Karin romaanin Vedestä ja surusta (Siltala 2024)  päähenkilö on 34-vuotias nainen, jonka elämä on järkkynyt hänen sairastuttuaan 27-vuotiaana rintasyöpään. Hän on matkustanut taiteilijaresidenssiin Islantiin kahdeksi kuukaudeksi. Tulivuoriperäinen Islanti ja sen karut maisemat toimivat vertauskuvana kertojan sisäiselle maisemalle ja tunteille. Karin tyyli tuo mieleen japanilaisen niukan ilmaisun. Se on hyvin hienostunutta, lyyristä, vähässä paljon sanovaa. Kertojan sairauden jälkeen asioiden tärkeysjärjestys on vaihtunut, ja nainen tuntee etääntyneensä kaikesta ja kaikista niin etäälle, "että ympärilläni on vain kiveä ja tuulta." Hän viettää paljon aikaa järvessä, meressä, altaissa, kuumissa lähteissä pohtien samalla kokemaansa.

Näyte kirjasta:

"Vesi väistää, painaa ja nostaa, ja kuitenkin siitä saa otteen. Vesi tuntee ajatuksen painon. Kun rintakehää painaa ajatuksen verran, lantio nousee. Kelluminen alkaa, kun on valmis uppoamaan, vesi tietää, milloin siihen luotetaan. Kelluessani muutun rajattomaksi ja sulan pois, olen sokerista tehty. Tuuli kulkee iholla kuin nuuskiva eläin."

                                          Salla Kari Vedestä ja surusta 2024

Silja Järventaustan runokokoelma Vuorosana pihapiirissä (Teos 2025) on tyyliltään runsas ja rehevä, kuin kuvaamansa luonto. Runojen puhuja ahmii luontoa, hän haluaa olla enemmän kuin vierailija. Hän tarkkailee luontoa kaikilla aisteillaan; ihastelee peltoa, niittyä, metsää. Luonto on iso elävä pääosan esittäjä puhujan silmissä. Rakastin Järventaustan tyyliä ja sen puhujaa, joka on liikuttava kaikessa innossaan ja viattomuudessaan. Tuntuu, että hän on kaupunkilainen, joka on päättänyt ottaa luonnon haltuun, määrätietoisesti. Puhujan suunnitelma on kirjoittaa myötätuntoisesti tuosta kenties vieraasta aiheesta, joka tuleekin tutuksi.

Näyte kirjasta:

"Ojan kouru kiskoo minua edelleen puoleensa.

 Nyt vielä enemmän , koska alan ymmärtää edessä

olevan ryteikön ja kuusikon rajaa. Iltaan mennessä

se tietenkin tummuu.

Jos en nielaise sitä pian, maailma vetäytyy kauemmas:

välimatka suurenee, enkä ennätä

mitenkään sen luokse.

En ehkä tapaa sinua, märät kasvosi.

En ehkä tapaa sinua koskaan. Et pysähdy

pensaikon kohdalla

käänny, jää tunnelmaan."

                 

                           Silja Järventausta Vuorosana pihapiirissä 2025

Perhosen teehetki

 Uusin runokokoelmani Perhosen teehetki (Mediapinta 2025) on ilmestynyt. Se on järjestyksessä kuudes kokoelmani. Perhosen teehetki sisältää teerunoja. Iltapäivätee nautitaan puutarhassa, jossa perhoset lentelevät ja japaninvaahtera hehkuu. Teessä maistuvat jasmiininkukat, metsien kaukainen sini, kuikan huuto ja  poimulehden kastehelmet. Teerunot liikkuvat ympäri maapalloa.

  Kuten aina luin paljon lähdekirjallisuutta kirjaani varten: tietokirjoja ja kaunokirjallisuutta. Aika paljon tietokirjoja teestä onkin kirjoitettu. Pekka Nihtisen Kiinalainen teekirja (en ole lukenut hänen uusinta kirjaansa venäläisestä teekulttuurista Haaveileva teekannu, jonka nimi on Pushkinin runoteoksesta Jevgeni Onegin, sanapari jonka minäkin nappasin runooni, siis jo ennen Nihtistä= runoilijan puolustuspuhe :D), Helena Petäistön Tee teematka, Pirkko Arstilan Teen ystävän kirja, Pirjo Suvilehdon Teehetki ja Sirkka-Liisa Rannan Suomalainen teekirja tulivat tutuiksi. Kakuzo Okakuran Kirja teestä (suom. Minna Törmä) on klassikko, jonka mukaan tee on taidetta. Näin ihana ohje löytyi kirjasta:

 "Juokaamme sillä välin pieni kulaus teetä. Iltapäivän hohde kirkastaa bambut, suihkulähteet pulppuavat iloa ja mäntyjen humina kuuluu pannussamme. Unelmoikaamme katoavasta ja viivähtäkäämme asioiden kauniissa järjettömyydessä."

Kaunokirjallisuuden puolelta oli vaikeampaa löytää teeaiheisia tekstejä. Helena Petäistö viittasi teoksessaan Coletteen teenjuojana ja tietysti myös Proustiin, jonka lehmusteehen kastetusta madeleine-leivoksesta sai alkunsa kirjasarja Kadonnutta aikaa etsimässä. Englantilaisissa kirjoissa nautitaan litroittain teetä ja joissain jopa kello viiden tee. Entä venäläiset klassikot, salainen rakkauteni? Luin uudelleen Anna Kareninan, Jevgeni Oneginin, Kirsikkapuiston, Kolme sisarta ja Vanja-enon, Tohtori Zivagon, ja kappas: musta samovaaritee mainittiin kaikissa. Teerunokokoelmia en löytänyt kuin yhden eli TaoLinin Teen kuiskauksen. Huomasin, että häneltä on ilmestymässä myös uusi teeaiheinen runokokoelma, Teen kutsu.

  Helena Petäistön oivallinen tietokirja Tee teematka, jonka luin heti sen ilmestyttyä 2008, oli silmiä avaava kahdessakin mielessä. En ollut tiennyt, että Ranskassakin on merkittävä teekulttuuri. Tosin Pariisissa matkaillessamme saimme Petäistön matkaoppaasta tiedon, että kaupungissa on kokonainen katu täynnä teehuoneita, ja kävimmekin yhdessä. Toiseksi en ollut tiennyt, että brittien hieno teekulttuuri syöksi perikatoon miljoonat ihmiset Kiinassa ja Intiassa: oopiumilla orjuuttamista ja pakkotöitä epäinhimillisissä olosuhteissa. Teenjuontiin saattoi tulla pieni kitkerä sivumaku.

  Runokokoelmani Perhosen teehetki jakautuu neljään osastoon: Apilamaton aromi, Teen tuoksu hiuksissani, Kaikki kuut ovat lempeitä ja Mansikkavaras teekannun kyljestä. Apilamaton aromi -osassa ollaan puutarhassa, jossa juodaan teetä ja ihaillaan perhosia ja japaninvaahteraa. Runon puhuja määrittelee itseään teen, vuodenaikojen ja niihin liittyvien ilmiöiden kautta. Hän suunnittelee oman teesekoituksensa, jossa maistuvat muun muassa apilamaton aromi ja "tähtien ikilumi, illankultaan jähmettyneet rannat" (Mallarmé). Teenjuonnin lomassa runo valmistuu hitaasti.

  vitkaan putoavat

      sanat

              pisarat lehdeltä

                 neulasten päistä

valkoiset sivut

kohteliaina

                tervetuloa

              täällä on tilaa

ilokurkistus, varova

suunnistaa nurmikolle

elpynyt sana

                     kuin teekukka

     avautuu

                     lehti kerrallaan

  

Teen tuoksu hiuksissani -osassa esitellään mm. Oriental Beauty, valkosilmuinen oolong,  runon puhujan teemuistoja lapsuudesta alkaen sekä suomalainen teesekoitus, jossa on esimerkiksi saunavastan koivunlehtiä ja suon tuoksu.

  lapsuuteen, Lauttasaareen

puut kantavat hedelmää, vaniljaa, suklaata

     koivuissa paljon leppäkerttuja

               lentävät ison kiven juureen

     niin lentävät koivun lehdetkin

                   syksyisin kuin

hunajalinnut    tuulen mukana

      katson niitä ikkunasta

kun äiti keittää iltateetä Lipton-pusseista

              linnut taivaalla

minua pyörryttää kun katson

   rajattomaan sokerisineen

liikun ajassa

                vuosirenkaissa

  

Kaikki kuut ovat lempeitä -osaston nimi viittaa Arthur Rimbaudin säkeeseen "Kaikki kuut ovat julmia (, kaikki auringot karvaita). Tällaisia alluusioita ja intertekstuaalisuutta on jonkin verran runokokoelmassani. Kolmannessa osassa on paljon lyhyitä runoja, haikuja ja tankoja. 

kaunis katsella

maalisillan valo on

kullanvärinen

kuin kuppini tuoksuva

juoma, kypsänkeltainen

katson maisemaa

puut ovat pudottaneet

lehtensä, taivas

harmaa, pehmeä sencha

villapuseronani

William Morrisin tunnettu (kuvio, tapetti, kangas) Mansikkavaras (Strawberry Thief) koristaa myös teekannuani ja pääsi mukaan runoon ja neljännen osaston nimeksi. Se tarkoittaa siis lintua. Neljännessa  osassa ollaan mm. puutarhakutsuilla, kello viiden teellä. Kunniavieraina ovat jaarli Charles Grey II (Earl Grey -teen sekoituksen luoja), Bedfordin herttuatar Anna (kello viiden teen alullepanija), John Montagu, neljäs Sandwichin jaarli (jonka palvelijaa pidetään voileivän, sandwichin keksijänä), Bennetin sisaret (Jane Austenin romaanista), Liisa ja Hullu Hatuntekijä (Lewis Carrollin kirjasta) ja Petteri Pupu (Beatrix Potterin lastenkirjasta). Neljäs osa on muutenkin "kirjallinen": siinä viitataan myös venäläisiin klassikoihin, Aleksis Kiveen ja kiinalaiseen ja japanilaiseen teekulttuuriin. Eli näin tulee tuo takakannessa luvattu maailmanympärimatka osapuilleen tehdyksi. :D

kanervakankaan kukkasista

hautuu iltatee

ikävyyden viimatuuli

ikkunaan naputtaa

yksisilmäpeikko

seuraan pyrkii

viherjäniitut harmaantuu

ihanainen impi

Kiven luo ei löytänyt

kaunokihara kulki pois

sammutti armaan päivän

laski vielä kanerville

lumivalkean liinan

Ursula Anttila-Halinen Perhosen teehetki 2025

  

   

  

HUKKA NUKKA TUKKA

 Miia Toivion runokokoelma  HUKKA  NUKKA  TUKKA (Teos 2024) hyödyntää kekseliäästi klassikkosatua Punahilkka ja susi. Minusta kaikki satujen uudelleen tulkinnat ovat riemastuttavia, niin kuin tämäkin kokoelma. Koska on kyse runoista, tärkeintä on tietysti runokieli ja sen keinot. Mikäli oikein ymmärsin, runokirjan teemana on lapsuus ja sen muistelu. Muistelu tapahtuu hajottamalla lapsuus osiin, pienimällä se. Myös mielikuvitus otetaan avuksi.

  Runon puhuja on sekä Punahilkka, metsästäjä, isoäiti että susi. Koska runo ei ole kertomus, se pysähtelee, kerää yksityiskohtia, laajentaa niitä, eksyy sivupoluille, kiertelee, kaartelee, seuraa assosiaatioita, ei pääse perille. Lapsuus on kuin palapeli, jonka palat ovat toisiinsa sopimattomia. 

  Välillä  lapsuus ja sen aistivoimaisuus saavutetaan:

" Olen keväänkeveä ja juoksen vastaleikatun nurmikon halki ja tulen kauttaaltaan vihreäksi, niin kuin olisin alkuperäinen elävä, nupustaan ulos työntynyt lehti, ja päivä ilman hampaita, ilman paksua täkkiä pään päällä pelkkää mansikankukan tuoksua, maasta nostettuja kananmunaperunoita, sitä kaivattua lapsuutta, kun kaikki juoksivat vapaina pelloilla ja ojanpientareilla - -."

Mutta toisenlaisia muistojakin on. Runon puhuja haluaa olla susi, joka nielee kaiken, sillä "tarina syntyy vasta minun mahassani." Kirjailijakin on kuin susi, joka haluaa syödä kaiken ja sitten sulattelee keräämäänsä aineistoa. Runokokoelmassa on myös metataso eli runon puhuja viittaa usein kirjoittamiseen ja lukijaankin. 

" Vaikka minä se olen, joka kertoo tämän sadun, se olen minä joka nuokkuu tämän tyynyn alla, piilossa, valmiina, saaliinhimoisena. Se olen minä, jonka hampaista heijastuu lyhyt tyttö, jonka korvat ovat kasvaneet iltasadun läpi, jonka reidet ovat paksut ja mureat. Ja se olen minä, joka seisoo tämän säröisen tarinan edessä kuin kuvastimeen heitetyt monet kivet - -."

HUKKA  NUKKA  TUKKA  on kerta kaikkiaan ihana runokokoelma, tykästyin siihen vallan mahdottomasti. Se käyttää taitavasti kaikenlaisia runon keinoja, ihastuttaa lukijaa monipuolisuudellaan. Runojen kirjoittajille se käy hyvin myös esimerkkinä siitä, miten muistoistaan voi kirjoittaa. Niistä voi ammentaa pohjattomasti, hauskasti, vinosti, epämääräisesti, takellellen ja kauniisti.