Nyt kun kirjoitan tätä

 Nyt kun kirjoitan tätä (Tammi 2025, suom. Raija Rintamäki) on Merete Mazzarellan uusin teos. Se sisältää päiväkirjamerkintöjä marraskuusta 2023 lokakuuhun 2024  eli kokonaisen vuoden ajan, esseistiseen tyyliin kirjoitettuna, siihen asti, kun Mazzarella täyttää 80 vuotta. Kirjan teemana on vanhuus eksistentiaalisena matkana, ja se on hyvin henkilökohtainen. Teoksensa johdannossa kirjailija esittelee Sven-Eric Liedmanin teoksen I november, jossa tämä vertaa marraskuuta vanhana olemiseen: --" kun marraskuu sitten ilmaantuu tihenevänä hämäränä, harmaudesta löytyy hienoja pieniä vivahteita. Puut, yhä alastomammat, piirtyvät elävänä grafiikkana. ja yhtäkkiä parvi hippiäisiä, ei juuri kovakuoriaista suurempia mutta täynnä elämää. Singahtelevat salamana edestakaisin, pitävät kimeää piiskutusta. Miksi me koemme tämän piiskutuksen pursuavan iloa?"

  Mazzarella ilmoittaa rajoittuvansa siihen,  mitä tietää  kirjoitushetkellä. Hänen kiinnostuksen kohteitaan ovat keho, sielu, muisti, muistot, yhteiskunta, ajan henki, aika, erot menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Hän esittelee kahdenlaista ajan käsitettä: on junan lailla etenevä aika, aikatauluista kiinni pitävä, mutta sitten on jokiaika, joka virtaa verkkaisesti uomassaan, laveana ja syvänä. Mazzarella koettaa elää jokiaikaa, jolloin "vaikutelmat eivät vain vilistä ohi vaan ehtivät asettua, niitä ehtii pohdiskella, on enemmän läsnä, aistit ovat avoimemmat ja vastaanottavaisemmat." Hän sanoo kirjoittavansa rönsyillen, milloin katkelmia, milloin pitempiä jaksoja. Pohdiskelu ei pyri olemaan tyhjentävää vaan kutsuu lukijaa kehittelemään ajatuksia edelleen. Näin myös tapahtuu, sillä lukija käy mielessään keskustelua Mazzarellan kanssa, ja jotkin hänen esittämistään ajatuksista jäävät mieleen pitkäksi aikaa.

  Vanhat eivät tietenkään ole yhtenäinen ryhmä, minkä kirjailija toteaa ja sanoo tuskin uskaltavansa käyttää me-sanaa. Antiikista lähtien on keskusteltu siitä, miten vanhojen tulee käyttäytyä. Vanhuudessa on eri vaiheita; nykyään tavataan erottaa kolmas ja neljäs ikä, hän kertoo. Kolmannessa iässä selvitään vielä omin avuin, mutta neljännessä tarvitaan jo muiden apua.  Kun kirjoitetaan vanhuudesta, täytyy kirjoittaa myös vaikeista asioista: pelosta joutua vanhetessaan toisten armoille, sairauksista, kivuista ja lopulta myös kuolemasta. Mazzarella kertoo vanhempiensa ja veljensä kuolemasta ja pohtii omia hautajaisiaan.

  Myös uutiset ovat läsnä päiväkirjamerkinnöissä. Mazzarella ja hänen miehensä seuraavat tarkasti Ukrainan ja Gazan sotaa, jopa turtumukseen asti. Myös ilmastonmuutos aiheuttaa ahdistusta. Lukuisat ovat aiheet, joita kirjailija pohtii: ikäsyrjintä, kirjailijavierailut, lapsuus, kuningashuoneet, sairaus ja terveys, kahvilakulttuuri, huonomuistisuus, muutoksiin suhtautuminen, ajan muuttuminen, eri sukupolvet, kuulolaite, kuolinsiivous, eutanasia, miten voisi käyttää parhaiten oman hetkensä maan päällä.  Kiinnostavaa oli lukea avioparin päivittäisistä rutiineista, joiden triviaalius on Mazzarellan lainaaman ranskalaisen filosofin mukaan näennäistä ja joilla on merkitystä luova rooli. 

  Pidin kovasti Mazzarellan tyylistä, tavasta kirjoittaa. Hän on syvällinen ja rehellinen, tietää paljon. Mazzarella esittelee kymmeniä mielenkiintoisia kirjoja ja tutkimuksia, joihin ei olisi muuten tullut tutustuneeksi. Hän keventää välillä sanottavaansa anekdooteilla, usein elävästä elämästä otetuilla. Ja kertoo paljon omasta elämästään, nykyisestä elämästä rakkaan aviopuolison rinnalla, lapsestaan ja lapsenlapsistaan, mutta myös menneisyydestään, muistoistaan, jotka ovat kaikki hyvin koskettavia. Mazzarellan tyyli on tarvittaessa myös hienostuneen keveä.