Dramaattinen nimi, kansi ja sisältö on Leena Kellosalon neljännellä runokokoelmalla Taivaalta sataa mustia orvokkeja (ntamo 2025). Teoksen kannessa on Juha Tammenpään Demeter, hieman runoilijan näköinen tummiin pukeutunut nainen oranssia ja vedensinistä taustaa vasten. Demeter on kreikkalaisen mytologian sadonkorjuun, viljelyn ja maan hedelmällisyyden jumalatar. Hän vertautuu runoilijaan, joka kerää sanoja ja säkeitä ja korjaa lopulta sadon runokirjan muodossa. Kokoelman perussävy on surrealistinen, absurdi ja myös tummasävyinen, mustien orvokkien tavoin. Sen runoja on mahdoton ottaa järjen keinoin haltuun; niille pitää vain antautua ja nauttia. Maa ja ilma ovat sen elementtejä; ihminen pyrkii nousemaan olosuhteittensa yläpuolelle, kuvaannollisesti. Musta ja valkoinen ovat hallitsevia värejä, mutta myös muita värejä pilkahtelee. Runot kiinnittyvät Tampereelle, 1960-luvulle, mutta ihmisten läpi virtaa monta aikaa ja paikkaa. Lukijalle tulee vaikutelma, että runoilija on nostanut jo unohdettuja (kenties kohtalon koettelemia) ihmisiä menneisyydestä esiin ja antanut heille runoissaan uuden elämän, upeasti runon keinoin. Hän hakee heitä Manalasta, kuin Demeter tytärtään Persefonea.
Runokokoelma jakautuu neljään osaan: Il nome della rosa, Sypressit peittyivät aamuisin valkoiseen vastavaloon, Baudelairen pimeitä kukkia ja Levylautasella soi Mahlerin kahdeksas. Kuten nimistä näkyy, runot vilisevät viittauksia kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Kyseessä ei ole namedroppailu, vaan ne ovat luonteva osa runojen sivistynyttä yleisilmettä. Ensimmäisen osan proosarunojen päähenkilö on professori Joel, joka tempautuu radaltaan pimeään avaruuteen. Hän tutkii taikasieniä, haltijasieniä, saa seurakseen ajan spiraalin laajentumassa salaisen agentin 007 ja perhoset ja haavoittuu kurtturuusun piikeistä. Aika on monta aikaa, paikka on Tampereen Pispala mutta läsnä ovat myös muut paikat.
"Maan kokoinen planeetta lentää yksinään
avaruuden linssivääristymässä
Professori Joel vaaleanpunaisissa crocseissaan on aina luottanut Einsteiniin
Hän kiertää Linnunrataa
Maan painovoimaan sidottu
Jokin raju tempaa hänet radaltaan pimeään avaruuteen
Etäisimpien galaksien sfääreissä
on absoluuttisen liikkumattomuuden mysteeri
kundaliinikäärme vääntelehtii herätäkseen
Aurinko on uusi musta
tarvitaan vain yksi isku yksi kiintopiste
ja kaikkeudessa kelluva ruusu
kuin Jumalan nyrkki"
Toisen osan, Sypressit peittyivät aamuisin valkoiseen vastavaloon, Emilia, professorin ystävä, puhkoo reikiä aikaan ja paikkaan unien, mielikuvituksen ja muistojen avulla. Pyynikin harjun lisäksi hänen sielunmaisemiaan ovat Viipuri sekä Italia, jossa hän on nuoruudessaan kävellyt pinjojen varjoissa noviisi Antonion kanssa. Vuosien vaellukseltaan hän on tuonut huvilalleen italiaa ja suomea puhuvan lapsen. Äidillä ja pojalla on oma koodikielensä.
Huvilan piippuhormit nuohoaa Leevi, ja näkökulma nousee taas korkeuksiin, taivaalle, jossa sudenkorennot syöksähtelevät ja Tuntemattoman sotilaan pommikone tervehtii siipiään keinuttaen.
"Emilia asuu huojuvassa hirsitalossa
joka on siirretty Pyynikin harjulle Terijoelta,
Suomen Rivieran juoksuhiekkarannoilta
piilipuun myriadeista varjoista
juurilonkeroiden puristuksesta
Hän toi Tampereelle varpaanväleissä
höyryävän kuumaa moreenia ja
Viipurin evakkolapsen kolhitun elämän
Mansardikattoisen huvilan lasikuistin ikkunat helisevät
Kronstadtin pommituksista
ja unista joissa hän joka yö kahlaa
pitkin hiljaista maininkia kohti vastarantaa
sitä koskaan saavuttamatta
ja unista joissa
hän on valkoinen linnunpoikanen valkoisessa pesässä
ja taivaalta sataa mustia orvokkeja
jotka leijuvat kuin
kondorin sulat vaahtoavaan mereen
terälehdet ovat ahmineet kaikki sateenkaaren värit
kaiken normeista poikkeavan tavan olla
onnellinen, kokonainen"
Lauri Viita, Pispalassa syntynyt ja kasvanut puuseppä ja kirjailija, on tähtenä runokokoelman kolmannessa osassa Baudelairen pimeitä kukkia. Kauniisti hänestä poimitaan olennaiset asiat, lukijan tietämykseen luottaen: Moreeni, Alfhild, loppua kohti kasvava mielen sisäinen pimeys, traaginen kuolema.
"Pyhäjärven rannassa
valkolumpeet kukkivat mustan jään läpi
Rimbaud'n humaltunut venhe lipuu saaren editse joka
liikkuu
lähestyy hiljaisuutta
"Kun olen kuollut, kun olen kuollut.
Kesä jatkuu. Kesä."
Tuulihaukka kiertää haulitornin
heittää syntymäsulan Viidan tervapahvikatolle"
Viimeinen osa Levylautasella soi Mahlerin kahdeksas esittelee Irja ja Uuno Lastusen, avioparin. Uuno Lastunen murhattiin. Murha oli kolmas ns. liikemiessurmista vuonna 1964. Google tiesi kertoa, että Pispalan kuningatar Irja Lastunen oli oman aikansa legenda, antiikkikauppias, jonka saattoi nähdä metsässä kulkemassa kahden susikoiran kanssa. Taitavasti runoilija herättää tuon ajan henkiin: lukija haistaa, maistaa, näkee, kuulee ja tuntee sen kaikilla aisteillaan. Veden elementti on läsnä neljännen osan runoissa.
"Nainen silittää yskivällä höyryraudalla valkoisen silkkipuseron ja
korpinmustan solmion miehen hautajaisiin
hän on piirtänyt vintillä ympyröitä
kuin saippuakuplia ilman aurinkoa, ilman heijastusta
niin että sormet ovat musteensiniset
ympyröitä äärettömiin nälkäisten kyyhkyjen syöksyä läpi ja
kantaa Uuno takaisin
Irjan väljät polvihousut läpättävät tuulessa Pispalan valtatien metallikaidetta vasten
aina Winterin mutkaan ja Pyynikin harjulle saakka
koirat pitävät naisen hengissä, jatkuvassa liikkeessä
ja linnut, siipirikot toipilashäkissä antiikkiliikkeen takapihalla
jokainen kantaa nokassaan musteista rengasta
ympyröitä loputtomiin
ympyröitä jotka venyvät ovaaleiksi
ja räiskähtävät tyhjyyteen
levylautasella soi Mahlerin kahdeksas, tuhannen soittajan sinfonia
ja tuhat pyörähdystä karkaa Näsijärven ylle
lintujen keihästettäväksi eikä Irja tiedä miksi piirtää näitä ...
ja jossain lentää naisen murhattu mies
joka muistuttaa Edvard Munchin huutoa
ja jossain lentää murhattu mies
jonka kainaloissa itää taivaansini ja
levylautasella pyörivät kyyneleet loputtomiin"
Leena Kellosalo Taivaalta sataa mustia orvokkeja 2025
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti