Fredrik Hertzbergin Gunnar Björlingin elämäkerran "Kieleni ei ole sanoissa" (Kustannusliike Parkko 2025, suomentaneet Hannimari Heino ja Juhani Ihanus) kolmannessa pääluvussa kuvataan sodanjälkeisiä vuosia 1945-1950. Björling muuttuu profeetasta runoilijaksi ja tekee ensimmäisen matkan Ruotsiin, hän täyttää 60 vuotta ja saa palkinnon. Björlingin piirit laajentuvat Ruotsissa ja Suomessa.
Hertzberg kertoo, että usea piti Björlingiä Sokrates-hahmona. Yhteistä heille oli kyseenalaistava elämänasenne sekä luottamus daimoniin, eräänlaiseen sisäiseen ääneen tai omaantuntoon. Joku muisteli Björlingin käytöstä huomaavaiseksi ja hivenen hienostelevaksi. Hän oli vilkas, kasvonilmeet vaihtuivat nopeasti, ääni oli nopea ja hän elehti runsaasti. Tunteen palo nousi esiin pienessä piirissä. Björling saattoi ajautua jyrkkiin vastakkainasetteluihin ja hallita keskustelua, mutta hänellä ei ollut tarvetta olla keskipisteenä. Hän saattoi myös kimpaantua herkästi. Björlingiä verrattiin joskus Charlie Chapliniin. Parhaimpina hetkinä hänen sanottiin "vieneen huippuunsa björlingiläisen sydämellisyyden, lempeän viehättävyyden ja burleskimaisena pulppuilevan elinvoiman sekoituksen."
1940-luvun loppupuolelta lähtien Björlingin runoissa kuvat vähenevät, runon "minä" poistuu näyttämöltä, runot lyhenevät, sanat vähenevät ja pelkistyvät mutta latautuvat voimakkaammin, Hertzberg kuvaa. Sanojen veistoksellisuus korostuu, ne saavat yhä enemmän tilaa ympärilleen kirjan sivuilla ja lähestyvät hiljaisuutta sekä konkreettisesti että kuvaannollisesti: "Silti hiljaisuus on aina latautunutta, runot ovat veistoksellisia mutta samalla liikkuvia, keskeneräisessä kokonaisuudessa virtaavia."
Kesällä 1948 Björling muutti takaisin Kaivopuistoon, vastavalmistuneeseen taloon, jonka hänen veljensä oli rakennuttanut heidän entisen talonsa tilalle. Seuraavana vuonna hänelle myönnettiin valtion taiteilijaeläke ja Björling-seura perustettiin.
Viimeisessä eli neljännessä pääluvussa käsitellään Björlingin viimeistä vuosikymmentä 1950-1960. Hertzberg kuvaa polemiikkia Atos Wirtasen, Arbetarbladetin päätoimittajan, kanssa, Björlingin matkoja Pohjoismaihin, kiertueita ja valikoimia, viimeisiä runokokoelmia, uusia kirjailijaystäviä, palkintoja, runoihin tehtyjä sävellyksiä ja kuvituksia, niistä tehtyjä tutkimuksia ja väitöskirjoja, Björlingin viimeisiä päiviä ja jälkimainetta.
Vuonna 1952 Björling alkoi julkaista uusia valikoimia. Hän ei tehnyt teksteihin muutoksia mutta järjesteli ne uusiksi. Valikoimat antoivat Hertzbergin mukaan Björlingin kirjailijatyölle kiinteämmän ääriviivan. Björling karsi omien sanojensa mukaan "proosaa, sentimentaalisia äänensävyjä ja pateettisuutta sekä banaaliutta." Syksyllä 1953 julkaistiin Som alla dar, Björlingin yhtenäisin myöhäiskokoelma. Seuraavana vuonna ilmestyi Att i sitt öga, toiseksi viimeinen runokokoelma, joka sai hyvän vastaanoton. Viimeinen teos Du går det ord ilmestyi 1955. Sen ensimmäistä runoa voidaan Hertzbergin mukaan lukea muunnelmana elämäkerran motosta "Kieleni ei ole sanoissa":
Me kuljemme ja etsimme
ja vaellamme
me kuljemme ja etsimme
se ei ole sanoissa
se ei ole sanoissa
sanoja ei
mutta tyhjyydestä
oi sinun päiväsi
Hertzberg (samoin kuin lukija) toteaa, että on mielenkiintoista seurata erilaisten säilyneiden käsikirjoitusversioiden avulla Björlingin tietä lopulliseen runoon. Hänen runoutensa muodostuu vastakohtien liitosta, esimerkiksi puheen ja hiljaisuuden vastakohdasta. Hiljaisuus on kielen ulottuvuus, jota on etsittävä sanoista eikä niiden välistä. Arvioijien mukaan Björlingin myöhäiset runot olivat "yhä läpikuultavammin selkeitä" , niissä oli "herkkää keveyttä", ja runoilijaa kuvattiin "hartaaksi", "hymyileväksi", "viisaaksi" ja "helläksi".
Helmikuussa 1957 Björling sai Svenska litteratursällskapetin pääpalkinnon. Samana vuonna hänestä tuli kirjailijayhdistyksen kunniajäsen ja hän täytti 70 vuotta. Hertzbergin mukaan osoituksena siitä, että Björling oli ylittänyt kielimuurin, maan kaksi suurinta suomalaista sanomalehteä julkaisi runoilijasta näyttävät artikkelit hänen syntymäpäivänään. Björling kirjoitti viimeisen päivätyn runonsa 2. maaliskuuta 1960:
Ilma maa värin
iho
ihon tomun
valo
Että - on
Björling kuoli 11. heinäkuuta 1960.
1960-luvulla Björlingin maine vahvistui, eikä vähiten runoilijoiden keskuudessa, Hertzberg kuvaa viimeisessä alaluvussa Björlingin jälkimaine. Solgrönt-teoksesta julkaistiin uusi painos 1966. Tanskalainen kriitikko Poul Borum julkaisi maailmanrunoutta koskevia arvioita sisältävän tutkielman, jossa hän totesi: "Ruotsinkielisen Suomen suuret modernistiset runoilijat ovat Edith Södergran ja Gunnar Björling." 1980-luvulla kiinnostus Björlingiä kohtaan heräsi uudelleen, kulttuurielämän politisoitumisen jälkeen. Hänen runonsa saavuttivat sekä nuorten runoilijoiden että kirjallisuudentutkijoiden suosion. Hertzberg kertoo myös, milloin ja miten hänen oma kiinnostuksensa heräsi. Hänen mielestään kaikki viittaa siihen, että Björlingin runoudella on edelleenkin kyky kiehtoa tulevia lukijoita: "Se, mikä elää runossa, tekee Björlingistä myös ihmisenä elävän; ne liittyvät erottamattomasti yhteen."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti