Mammutti ja Ikaros (Kulttuurivihkot 2023) on Pirjo Kotamäen yhdeksäs runokokoelma. Se kertoo oudosta ajastamme: ihmisen, luonnon ja teknologian monimutkaisesta suhteesta. Runokieli on tuoretta, virtaavaa ja loihtii esiin kerroksia; mytologiaa, mennyttä, nykyistä ja dystooppista tulevaa samanaikaisesti. Kokoelman sävyjä ovat muun muassa ironia ja satiiri. Kuvat vyöryvät lukijan eteen, joka tuntee olevansa liikkeessä itsekin ja katsovansa voimattomana tuhon ja maailmanlopun kuvia. Viimeistään nyt on aika herätä, Kotamäki heristää sormea, tai pikemminkin nyrkkiä. Hän on amatsoni, kirjailija-amatsoni, aseenaan kynä ja sanat.
Maailma on muuttunut vieraaksi ja kummallinen on ihminenkin, joka tuhoaa luonnon ja hävittää lajit mutta on valmis uhraamaan aikaa ja varoja herättääkseen mammutin eloon. Hän on Ikaros, joka yrittää lentää liian korkealle ja tuhoutuu, varoituksista välittämättä.
Mammutti ja Ikaros liikkuu ajasta ja paikasta toiseen. Itämerellä on hiki, se liikkuu kuin avonainen haava, ikimetsä palaa, maailman juuret katoavat. Happea ei enää riitä kaikille, ihminen muuttuu koneen kaltaiseksi, tärkeimpänä arvonaan tuottavuus. Toivottomuuden kuvia mutta runokokoelman loppu on toiveikas: ehkä kaikki alkaa vielä uudestaan.
Linnun kuiskaus
Mitä metsästä jäi jäljelle,
muuta kuin kuiskauksia ja huutoja,
jokin lintu jokin outo siivekäs, kun puut olivat hävinneet,
pysytteli se ilmassa jonkin tovin kunnes
hävisi pilveen,
polut tulivat höyryten näkyviin,
kuin mennyt kuvakirja avaruuden tasangoista,
kaikki puheet leijuivat harmaina arkkeina pöydällä
joista kirjaimet irtosivat pikkuhiljaa roskakoriin ja
sitten vain delete ja linnun huuto, vielä kerran,
ympäristönsuojelijat yrittivät mutta
sade ei tullut,
tuuli ei kuiskannut,
huolipuheet, rukoukset eivät auttaneet,
kun miekkamiehet rajoilla taistelivat taas kerran,
sitten uupuivat kun tanner tuli täyteen tulinauhoja ja
kivilinnat putosivat kaatuen maahan.
(ihminen omalla rajallaan, puolustusasemissa).
Pirjo Kotamäki, Mammutti ja Ikaros 2023
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti