Katri Vala Kulkuri & näkijä

 Minna Maijalan Katri Valan elämäkerta Katri Vala  Kulkuri & näkijä ( Otava 2021) on sekä koskettavaa että raskasta luettavaa. Muistin etukäteen, että Valan elämä oli aika surullista, mutta tuore elämäkerta osoittaa sen olleen epäinhimillisen uuvuttava.  Muistamme jokainen Katri Valasta jotain: upeat, aistivoimaiset, näynomaiset runot, Tulenkantajat-ryhmän sekä tuberkuloosin, johon Katri Vala kuoli.  Niin ja myös varmaan Valan pasifismin. Minna Maijala pyrkii omasta puolestaan tuomaan lisää särmää Valan kuvaan; uudistamaan hänestä tehtyä, ehkä turhan yksipuolistakin näkemystä. Tämän hän tekee esimerkiksi suhtautumalla kriittisesti aikalaiskertomuksiin ja kirjallisuudenhistorioihin, mikä on ansiokasta ja tekee oikeutta Katri Valalle. Jokainen aika luo omat kirjailijakuvansa. 

  Elämäkerran alussa Maijala kuvaa kahtiajakoisuutta, joka ilmeni Valan elämässä. Tämä tunsi voimakkaasti, että hänessä eli kaksi aivan eri persoonallisuutta: yksityishenkilö Karin Wadenström ja fiktiivinen Katri Vala, joka sai yhä enemmän tilaa. Alkuaikoina Valasta luotiin kuva jonkinlaisena eksotiikan papittarena, mikä tuntui hänestä vieraalta.

  Maijala on jakanut elämäkerran kolmeen osaan: Lapsuus (Aavistus), Nuoruus (Kuohu) ja Kypsyys (Voimakas, alistunut tyyneys). Katri Valan lapsuus oli onnellinen.  Hänen äitinsä suku oli Muoniosta. Vaikka asuinpaikat elämässä vaihtelivat, Muonio merkitsi jatkuvuutta. Isä Robert Wadenström oli Etelä-Suomesta Muonioon saapunut apulaismetsänhoitaja, joka avioitui paikallisen Sandra-tytön kanssa. Karinin lisäksi he saivat kaksi poikaa, Erkin ja Niilon. Perhe muutti Porvoon jälkeen Ilomantsiin, jonka luonnonkauneus hurmasi Karinin (perheen kesken Katin). Ilomantsin aika oli perheelle onnen aikaa.   Kati oli isänsä silmäterä. Tämän läsnäolo, opetukset ja keskustelut olivat tytölle tärkeitä. Robert-isä oli idealisti ja vastusti sortokauden toimia. Hän sai hermoromahduksen, joutui mielisairaalaan ja kuoli siellä keuhkokuumeeseen. Perhe muutti Porvooseen. Huoleton lapsuus oli lopussa.

  Kouluikäisen Katri Valan suuri idoli oli Eino Leino. Hän alkoi itse kirjoittaa 11-vuotiaana luokkakaverinsa innostamana. Hänen ensimmäinen runonsa oli Tuuli ja koivu. Vala kirjoitti myös Pääskynen-lehteen. Elämä oli puutetta ja nöyryytystä. Koulusta joutui olemaan poissa, koska ainoat kengät piti viedä suutarille. Äiti ei osannut huolehtia raha-asioista. Jo nuoresta saakka Katri ja Erkki kantoivat yhdessä vastuun perheen elatuksesta.  Kuusitoistavuotias Karin Wadenström kirjoitti pöytälaatikkoon  Korven kuiskehia -runokokoelman.  Runojen sävy oli melankolinen ja toivoton, mihin sisällissota saattoi vaikuttaa.

  Seitsemäntoistavuotiaana Katri Vala hakeutui kotiopettajaksi Savoon. Hän alkoi lukea aktiivisesti koulunuorisolle suunnattua Nuori Voima -lehteä. Katri Valan arkistosta on löytynyt vihko, jonka alkusivulle on kirjoitettu Apilan kukka, v. 1920. Se sisältää kahdessa vaiheessa syntyneitä runoja, jotka edustavat keskeislyriikkaa, runon minän puhetta omakohtaisista kokemuksista ja havainnoista. Katri sai runojaan julki Nuori Voima -lehdessä, mikä vahvisti hänen runoilijaidentiteettiään. Myös hänen Erkki-veljensä kirjoitti ahkerasti. Maijalan Katri Vala -elämäkerta on elämäkerta myös Erkki Valasta. Hän kuljettaa sisarusten elämää koko ajan rinnakkain. Kotiopettajan työ oli ollut Katri Valalle antoisaa, ja hän päätti opiskella opettajaksi Heinolan kansakouluopettajaseminaarissa.

  Opiskelutoveri tutustutti Valan  kreivitär de Noailles'n teokseen Kummastuneet kasvot, jonka proosassa on samanlaisia aistisynestesioita ja personifikaatioita kuin Katri Valan myöhemmissä runoissa. Häneltä alkoi syntyä uusia runoja kokoelmaksi asti. Ystävä kehotti Valaa lähettämään kokoelmansa Helsingin Sanomien kriitikolle Anna-Maria Tallgrenille, jolta hän sai myönteistä palautetta. Vala siirtyi opettajaksi Vaajasaloon. Hän ystävystyi runoilija Elina Vaaran kanssa. He ovat Maijalan sanoin 1920-luvun uuden sukupolven keskeiset naiskirjailijat, ainoat, jotka kirjallisuudenhistorioissa mainitaan ajan runsaan mieskirjailijoiden joukon keskellä. Kulttuurilehti Ultraan tutustuminen vahvisti Valan ominaisluonnetta vapaamittaisen ja ekspressionistisen runouden luojana. Hän luki Edith Södergranin runoja ja imi vaikutteita. Koska Vala oli kotitautaustaltaan kaksikielinen, ruotsiksi lukeminen ei tuottanut vaikeuksia.

   Nuori Olavi Paavolainen mieltyi Katri Valan runoihin ja ystävystyi tämän kanssa. Maijalan mukaan Paavolainen alkoi ohjata Valaa kohti omia päämääriään kohti kysymättä Valan mielipidettä. Valaa kiinnosti löytää samanhenkisiä runoilijoita, vaikka hänellä oli jo oma mieli ja oma kehityksensä. Paavolainen piti itseään Katri Valan kultivoijana. Hän halusi luoda tästä maailmannaisen. Olavi Paavolaisen vaikutus alkoi Maijalan mukaan näkyä myös Katri Valan runoudessa, josta alkoivat karsiutua rehevät ja aistivoimaiset luontorunot. Niiden tilalle syntyi itämaisia, eksoottisia näkyjä ja kuvitelmia kaukaisista paratiiseista: Taj Mahal, Tahiti, Etiopia. 

  Maijala kuvaa paljon myös Tulenkantajat-ryhmittymää. Hänen mukaansa viime aikoina on alettu ymmärtää, että pitkään vallalla ollut käsitys tulenkantajista on myytti, kiistanalainen ja pitkälti jälkeen päin rakennettu kertomus, jonka ristiriitainen syntyprosessi on unohtunut matkan varrella. On alettu ihmetellä, miksi Erkki Vala on jätetty sivuun tulenkantajien kertomuksesta, vaikka juuri hän muotoili mielikuvia tulenkantajuudesta  toimimalla päätoimittajana ensin NVL:n Tulenkantajat-albumeissa, sitten Tulenkantajat-lehdessä 1928-1930 sekä toimimalla vuonna 1928 perustetun Tulenkantajain Seuran puheenjohtajana ja uuden Tulenkantajat-lehden päätoimittajana 1932-1937.

  Katri Vala elätti koko elämänsä Erkki-veljensä kanssa äitiään ja sairasta pikkuveljeä, jotka myös asuivat hänen luonaan. 24-vuotiaana hän muutti Ilomantsiin opettajaksi. Maijalan mukaan vastuuntunto, arki, huolet läheisistä pitivät Valaa otteessaan niin, ettei hän voinut heittäytyä vapaaksi kirjailijaksi. 1928  Valalla diagnosoitiin tuberkuloosi, ja hän paranteli itseään Ruoveden parantolassa. Paavolainen hankki Valalle apurahan Pariisiin ja Ranskan Rivieralle, jonne hän lähti ystävien kanssa parantolasta päästyään. Sairaus ei kuitenkaan hellittänyt, koska tehokasta parannuskeinoa ei ollut. Vala joutui koko loppuelämänsä viettämään  erimittaisia jaksoja eri parantoloissa. Huolimatta sairaudestaan Vala seurusteli ja  avioitui vuonna 1930 Armas Heikelin kanssa. He asettuivat Helsinkiin asumaan.

  Heikel oli vasemmistolainen aktivisti, ja hänen ja Katri Valan poliittisuus voimistui 1930-luvun alussa, mikä oli Maijalan mukaan osin ajan ilmiö. Ajan henki rakensi vastakkainasettelua ja vaati ottamaan kantaa. Katri Valan työ 1930-luvulla painottui lehtikirjoituksiin: kannanottoihin, arvosteluihin, pakinoihin. Pariskunnan ensimmäinen lapsi kuoli vain muutaman tunnin ikäisenä ja toinen lapsi syntyi sairaana. Ulkopuolisuuden tunne kalvoi Maijalan mukaan Katri Valaa. Työläiset eivät ottaneet hänen runouttaan omakseen, eikä hän saanut apurahoja. Lopulta hän otti opettajanpaikan Lauritsalasta. Kun talvisota puhkesi, Vala pakeni Mauri-poikansa kanssa  Muonioon. Tuolta ajalta säilyneessä päiväkirjassa Vala vastusti sotaa ihannoivaa puhetta tuomalla sen rinnalle sodan arkisen konkretian, kuoleman, menetykset, tuskan ja turvattomuuden kuten oli tehnyt lehtikirjoituksissaan aiemmin.

  Katri Valan viides runokokoelma Pesäpuu palaa ilmestyi sodan keskellä 1942.  Sitä on Maijalan sanoin vaikea olla lukematta Valan kirjallisena testamenttina. Monet runoista tuntuvat puhuvan Valan omasta lohduttomasta tilanteesta ja ymmärryksestä, että taistelu olisi pian lopussa. Toivo pilkahtaa esiin niissä runoissa, joissa Vala kuvaa lapsia. Ruotsalaiset kirjailijat järjestivät Valalle parantolapaikan ja tahtoivat hänet turvaan sodan keskeltä. Ruotsissa asuva ystävä otti huolehtiakseen Mauri-pojasta. 28. toukokuuta 1944 Katri Vala kuoli Ruotsissa. 

  Vuosi hänen kuolemastaan Olavi Paavolainen järjesti Helsingissä valtion maksaman  muistotilaisuuden, jonka jälkeen uurna kuljetettiin juhlallisessa saattueessa Hämeentietä pitkin Sörnäisiin, jossa se laskettiin Marjatanmäen kätköön. Samalla Valan myytti Maijalan mukaan lokalisoitiin juuri Sörnäisten Marjatanmäelle, paikkaan, jossa Vala oli asunut vain puolitoista vuotta. Näin Katri Valan tarinasta alkoi painottua yksipuolisesti kuva vähäosaisten ja työväen puolestapuhujana ja itsekin köyhyydestä kärsineenä. Vala muuttui yksiulotteiseksi ja lakkasi olemasta ihminen, inhimillinen olento kaikessa ristiriitaisuudessaan. Hänestä tuli symboli ja esikuva, mitä roolia hän oli itse ahdistuneena kavahtanut 1920-luvun nuoren runouden huuman keskellä.

  

  

Omat huoneet

 Millaisia olivat toisen sukupolven suomalaisten naiskirjailijoiden työhuoneet ja tilat, joissa he kirjoittivat? Tähän vastaa Suvi Ratinen tietokirjassaan Omat huoneet - Missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten. Kirja on mielenkiintoinen näkymä menneisiin aikoihin; siivu kulttuuri-, kirjallisuus- ja naishistoriaa, kuten myös menneiden vuosikymmenten asumiskulttuureita, perheihanteita, sukupuolimalleja ja politiikkaa. Ratinen kertoo, että tutkimuksen kohteeksi valikoituivat ne kirjailijat, joista löytyi tietoa: elämäkertoja, tutkimuksia ja arkistoaineistoja; sukupolvensa arvostetuimmat ja tunnetuimmat  naiskirjailijat. Teoksen inspiraatiolähteenä ja punaisena lankana toimii Virginia Woolfin kuuluisa runollinen pamfletti Oma huone (1929), johon Ratinen tukeutuu pitkin matkaa. Sen mukaan naiskirjailija tarvitsee välttämättä viisisataa puntaa vuodessa ja lukollisen huoneen jos aikoo kirjoittaa romaaneja tai runoutta. Toteutuiko tämä jo kirjan naiskirjailijoilla? 

  Aino Kallaksen ja monen muun kirjailijan apuna ovat olleet palvelijat, jolloin  arkisista asioista eikä lapsista tarvinnut liikoja huolehtia. Puolison työn mukana muutettiin usein, myös toiseen maahan. Kallas oli intohimoinen kirjailija, joka ei antanut minkään estää kirjoittamistaan. Hän matkusti mm. toiseen kaupunkiin, hotelliin kirjoittamaan. Syksyllä 1908 Kallas joutui keuhkotautiepäilyjen takia Nummelan parantolaan kolmeksi kuukaudeksi. Irtautuminen äidinroolista ja eristäytyminen muusta maailmasta merkitsi Ratisen mukaan hedelmällistä keidasta ja kiihkeän sielullisen kasvun pyrähdystä. Muistelmissaan Kallas itse luonnehtii sitä vedenjakajaksi, jota ilman hänen taiteensa olisi kulkenut väärään suuntaan. Pitkiä useiden kuukauden mittaisia aikoja Kallas vietti myös Italiassa ja Ranskassa. 

  Perhe rakennutti  Kallaste-huvilan, jonka yläkertaan kirjailija sai oman työhuoneen, mutta levottomuus ajoi Helsinkiin, hotelli Hospitziin kirjoittamaan. Muu perhekin muutti Helsinkiin pariksi vuodeksi, ennen kuin tuli muutto Lontooseen, Oskar Kallaksen diplomaatintyön takia. 12 Englannin vuoden jälkeen aviopari muutti Tallinnaan, jonka kerrostalokodista löytyi kirjailijalle pieni mutta mieleinen työhuone. Siihen saattoi vetäytyä kuin simpukankuoreen. Loppuelämään kuuluivat pakolaisvuodet Tukholmassa ja lopulta asettuminen Hoito- ja toipilaskoti Säteeseen Kaivopuistoon.

  Helmi Krohn oli Aino Kallaksen sisarpuoli. Ratinen pitää häntä tienraivaajana suomalaisten naisten ammattimaiselle laaja-alaiselle kirjoittamiselle.  Helmi Krohn asui perheineen Kaivopuistossa Merilinna-nimisessä talossa, jota kutsuttiin Professorien taloksi. Ratinen kertoo, että tuohon aikaan oli tapana, että samaan tuttavapiiriin tai ammattikuntaan kuuluvat teetättivät yhdessä itselleen taloja.

  Helmi Krohnin aviomies oli suomen kielen ja kirjallisuuden professori Eemil Setälä.  He olivat liittonsa alusta asti rakentaneet kansallista kulttuurikotia, jossa panostettiin ydinperheen kotoisaan piiriin, sivistykseen ja isänmaahan. Miestä pidettiin perheen ja yhteiskunnan päänä, joka oli vastuussa perheensä elatuksesta ja kansakunnan kehityksestä. Kodin piiri, sen sisustukset ja sivistyspyrkimykset, olivat naisen vastuualuetta. Helmi Krohn oli ahkera kirjailija, jonka työpöytä sijaitsi makuuhuoneen nurkassa.

  Palvelijat oli hänelläkin apunaan, kun lapsikatras kasvoi. Pitempiä kirjoitushetkiä Helmi Krohn löysi ulkomaanmatkoilta sekä sairaaloista ja parantoloista, joissa joutui vuosien mittaan toistuvasti hoitamaan keuhkojaan ja hermojaan. Dynaamisin kirjoituspaikka oli perheen kesähuvila, johon Helmi Krohn toisinaan vetäytyi yksin myös talvisaikaan. Aivan oman huoneen hän sai vasta avioeron myötä, kun hän muutti Merilinnasta tyttärineen Ludviginkadulle.

  Anni Swan aloitti kirjailijan uransa sinisessä tornikamarissa. Hänen isänsä oli rakennuttanut perheelleen Hopeavuori-nimisen huvilan Saimaan saareen. Huvilassa jokaisella yhdeksällä tyttärellä oli oma huone, ja Annille lankesi sininen tornikamari, jonka ikkunoista näki pitkälle Saimaan selälle. Huvilaa ympäröivät metsät, joissa Anni Swan samoili itsekseen. Hän oli jo kuuluisa sadunkertoja, kun meni naimisiin Otto Mannisen kanssa. Avioiduttuaan Anni Swan joutui pohtimaan tuon ajan naisille olennaisia kysymyksiä siitä, voisiko jatkaa töitään ja menettääkö tarvitsemansa henkisen tilan. Mutta niin hyvin kävi, että onnellisen parisuhteen ja kolmen lapsen lisäksi hän saattoi jatkaa sekä opettajan ammattia että kirjoittamista. Kotiapulaiset osaltaan vaikuttivat siihen, ettei Anni Swanilla ollut konflikteja äitiyden ja töiden yhteensovittamisessa.

  Swanin puoliso Otto Manninen oli runoilija ja kääntäjä. Heillä oli Ratisen mukaan tasapainoinen parisuhde ja kollegiaalinen vuorovaikutus. He ymmärsivät ja arvostivat toisiaan sekä jakoivat arjen ja työtilan.  Pitkät kesäkuukaudet vietettiin huvilalla Kotavuoressa, jonka ympäristössä Swan saattoi jatkaa jo lapsuudesta tuttuja yksinäisiä vaeltelujaan. Ratista lainaten: "Metsästä Swan kenties löysi samaa mitä Kallas hotellihuoneen anonyymiydestä ja askeettisuudesta: paikan, missä päästä yhteyteen syvimpien ja omimpien tuntojensa kanssa, häiriöttömään ja hedelmälliseen tilaan, vaikka sitten transsiin asti."

  Maria Jotuni tarvitsi kirjoittaessaan  Ratisen mukaan ehdotonta eristäytymistä, koska pyrki kirjoittaessaan irtautumaan itsestään ja sulautumaan suurempaan, ihanteenaan tiibetiläiset fakiirit. Hänellä oli kahdet villasukat päällekkäin, kun hän käveli hiljaisessa ja hämärässä asunnossa, Helsingin Etu-Töölön Cygnaeuksenkadulla päästäkseen kirjoittamiselle otolliseen tilaan. Aviomies, kirjallisuuden professori Viljo Tarkiainen ja kaksi poikaa olivat kesähuvilalla.

  Vaikka Jotuni oli niukan ja lakonisen ilmaisun mestari, koti pursusi tavaraa: "mahonkisia ja tammisia kalustoja, talonpoikaisia arkkuja, kaappikelloja, patsaita, lasimaalauksia, pieniä pronssi- ja marmoriveistoksia, renessanssiajan tauluja, itämaisia rukousmattoja, venäläisiä ikoneja, persialaisia kynttilänjalkoja." Maria Jotuni oli hulluna antiikkiin ja taiteeseen ja keräili  vimmatusti. Hänen työhuoneensa sen sijaan oli askeettinen, ja tärkeää oli, että työpöydän laatikot sai lukkoon. Maria Jotuni ei halunnut urkkivaa aviomiestään paperiensa lähelle.  Työhuoneessaan hän saattoi vapautua ulkoisista seikoista, aineellisuuden painosta ja omasta kehollisuudesta.

  Elsa Heporauta oli aikansa näkyvimpiä kirjailijoita, vaikka nykyisin hänet muistetaan ehkä paremmin kalevalakorujen keksimisestä. Vasta 39-vuotiaana viettäessään aikaa sairaalassa eristyksissä Heporauta alkoi kirjoittaa, vaikka oli koko ikänsä haaveillut kirjailijan työstä. Häneltä ilmestyi kolmisenkymmentä kaunokirjallista teosta. Kirjailija asui Jyväskylässä suuressa ja upeassa jugendhuvilassa kaupungin parhaalla paikalla. Hänen miehensä Frans Akseli Heporauta oli seminaarin opettaja, ja parinkunnan kotia pidettiin "kaiken maakunnan henkisen elämän keskuksena".  Myöhemmin perhe muutti Helsinkiin, Temppelikadulle, ja jälleen heidän kodissaan pidettiin jatkuvasti kutsuja ja kokouksia. Taloudenhoitaja piti järjestystä yllä. Saadakseen rauhaa kirjoittamiseen Heporauta matkusti Italiaan. Hän kirjoitti myös kesäpaikan saunan taakse rakennetussa pienessä kirjoituskamarissa, pääosin öisin.

  Hilja Haahti oli ensimmäisen suomeksi julkaisseen Theodolinda Hahnssonin tytär, joka omaksui äidiltään paitsi kutsumuksen kirjoittamiseen ja kansansivistämiseen myös kristillisen maailmankuvan. Hänet tunnetaan uskonnollisen viihdekirjallisuuden luojana. Hilja Haahti kirjoitti mm. Töölössä Temppelikadulla, jossa hän asui miehensä, säveltäjä Ilmari Krohnin ja tämän kuuden lapsen kanssa. Viisikymppinen menestyskirjailija sai tästä kodista oman huoneen, ensimmäistä kertaa. Haahti myös matkusti paljon, esim. toiseen kaupunkiin tai ulkomaille saadakseen kirjoitusrauhan. Ratinen toteaa matkojen suorastaan korvanneen hänelle työtilan. 

  Maila Talvio kuuluu myös niihin kirjailijoihin, jotka aika on jo unohtanut. Tuotteliaan kirjoittajanuransa ohella Talvio oli uupumaton kansalaisaktivisti. Ratinen kertoo, että marraskuussa 1918 Maila Talvio teki elämänsä kaupat. Hän sai kustantajalta 200 000 markkaa ja antoi vastineeksi yksinoikeuden kirjoihinsa. Rahoilla Talvio osti suuren Laaksola-nimisen huvilan merenrannalta Helsingin Meilahdesta. Hänellä oli oma työhuone, jonka rauhaa hän vaali tarkoin. Edes aviomies ei saanut sinne tulla. Aiemmassa asunnossaan, viehättävässä Linnunlaulun alueella sijaitsevassa pitsihuvilassa Talvio oli pitänyt Helsingin ensimmäistä kirjallista salonkia. Vierasvirrat valloittivat uudenkin kodin: oli opiskelijoita, kulttuuriväkeä ja epävirallista diplomatiaa. 

  Laaksolan suljetusta huoneesta syntyi suorastaan legenda, Ratinen kertoo. Talvio kertoi työhuoneensa tunnelman olevan niin ladattu ilmapiiriltään, ettei sinne voinut päästää ulkopuolisia. Hän koki  romaanihenkilöidensä asuvan siellä, huone oli täynnä näiden auraa, henkeä.

  Hella Wuolijoen työhuoneita kuvaavat äärimmäisyydet. Oli kalastusmajan ainoa huone, pellavabudoaari. Oli suuren kartanon makuuhuoneen pylvässänky, jossa Wuolijoki makoili tyynyjen seassa ja saneli sihteerilleen tekstiä. Oli Katajanokan lääninvankilan karu koppi.

  L. Onerva oli monipuolisesti lahjakas ja tuottelias kirjailija, joka joutui koko elämänsä muuttamaan asunnosta toiseen. Se oli hänelle äärimmäisen kuluttavaa, sillä häirityksi tuleminen jäyti hänen kirjoittamistaan. Hän  kirjoitti nuorena isälleen, että  sellaista työtä, joka "pitää luoda ja kehrätä omista aivoistaan, tulee myös luoda yksinomaan oman itsensä olemassaolon tuntemisesta s.o. yksin". Onerva oli kahdesti naimisissa. Hänet suljettiin vasten tahtoaan vuonna 1942 Nikkilän mielisairaalaan lähes viideksi vuodeksi. Lopun elämäänsä L. Onerva asui Hakaniemessä, Hämeentiellä. Tähän kotiin hän oli tyytyväinen: "Ulkonaiset olosuhteet ovat nykyisin työlleni ja henkiselle viritykselleni kaikin puolin edulliset: minulla on rauhallinen koti ja erinomainen emännöitsijä neiti Koskinen, ja avuliaita ystäviä -- ."

  Myös Ain'Elisabet Pennanen joutui asumaan tilapäisissä vuokrahuoneissa. Eronnutta ja aviottoman lapsen kanssa elänyttä naista vieroksuttiin. Köyhän kirjailijan kohtalo aikana ennen hyvinvointivaltiota ja sosiaaliturvaa sekä nykyisen kaltaisia apuraharesursseja oli karu, Ratinen kirjoittaa. Oli suorastaan ihme, että Pennanen onnistui viiden vuoden sisällä julkaisemaan kuusi teosta, vailla vakituista asuntoa, yksinhuoltajana, keskellä repivää rakkaussuhdetta ja sisällissotaa.  Ain'Elisabet Pennasen kuuluisin teos Kaksi raukkaa julkaistiin postuumisti vuonna 1968. Se sai paljon enemmän huomiota kuin kirjailijan elinaikana julkaistut teokset. Kaksi raukkaa on omaelämäkerrallinen rakkaus- ja taiteilijaromaani.

Auringonpilkuttaja

 Auringonpilkuttaja on Riika Helle-Kotkan uusimman, järjestyksessä kolmannen runokokoelman nimi (Rosetta Versos, 2021).  Kokoelma sisältää roolirunoja, joissa puhujina ovat 1700-1800 -luvuilla eläneet kasvatuspedagogit Jean Itard, Maria Montessori ja Rudolf Steiner sekä heidän lähipiiriinsä kuuluneet. Kaikki kolme vaikuttivat siihen, mitä me nykyisin ajattelemme lapsuudesta omana erityisenä ajanjaksona. He eivät ajatellet lapsia pieninä aikuisina, kuten yleensä tehtiin vaan yksilöinä.

Auringonpilkuttajan idea on hieno ja tietääkseni ihan uutta luova: avata kolmen erilaisen kasvatusfilosofin aatemaailmaa runojen avulla. Runoihin syntyy intiimi sävy, kun aate jalkautuu konkretian ja tunteiden tasolle.  Auringonpilkuttaja, jonka tyylikäs kuvitus on Helle-Kotkan itsensä, edustaa kertovaa runoutta. Se jakaantuu kolmeen osaan, päähenkilöidensä mukaan. Kunkin osan jälkeen on faktatietoa kyseisestä kasvatusfilosofista.

  Ranskalainen Jean Itard toimi lääkärinä kuuromykkien laitoksessa. Hän opetti ihmisten hylkäämää, susien kasvattamaa poikaa osoittaakseen, ettei pojan jälkeenjääneisyys johtunut synnynnäisestä vajavuudesta vaan poikkeavasta ympäristöstä. Victor-poika oppi muutamien sanojen merkityksen ja osasi hieman kirjoittaa. Lopulta Itard lähetti pojan mielisairaalaan, jossa hän kuoli 40-vuotiaana.

                             

 Villi poikani,

 tuo likainen otus ryömii neljällä raajalla, paljastaa hampaansa,

 murisee, raapii seiniä.

 Hän ei kuule puheitani, ei tunnista nimeään, ei kitaransoittoani,

 ei kiväärin laukausta.

 Villi poikani ei erota kuvista esineitä,

 luulee peilikuvaansa toiseksi olioksi, näyttää hampaansa,

  murisee. 

 (Helle-Kotka  Auringonpilkuttaja, 2021)

  Maria Montessori oli Italian ensimmäinen naislääkäri. Hän korosti lapsen luontaista uteliaisuutta ja omaehtoisuutta ja kehitti uusia opetusvälineitä. Benito Mussolini yritti valjastaa Montessorin koulut aatteelleen, jolloin hän joutui pakenemaan. Montessori oli ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. Montessoripedagogiikka on levinnyt ympäri maailmaa.

 Signora on pitkä, kamalan kamalan pitkä.

 Näen vain nyörikengät, kengännauhat rusetilla.

 Hameenhelmalla on perhosia, päivänkakkaroita, kyyhkysiä.

 Signora kyykistyy, näen hänen kasvonsa ja pitkät pitkät silmäripset.

 Signora on maailman kaunein, kaunein ihminen ikinä.

 Hän on minun haltijakummi. Signora nauraa, silmäripset räpsyvät

 räps räps räps ne räpsyvät, päivänkakkarat keinuvat,

 perhoset lepattavat, kyyhkyset kujertavat.

 Minua naurattaa.  

  (Helle-Kotka  Auringonpilkuttaja, 2021)

Rudolf Steiner syntyi silloisen Itävallan unkarilaisella alueella. Hänet tunnetaan antroposofian luojana sekä oppilaslähtöisen steinerpedagogiikan kehittäjänä. Steiner tarjosi lapsille vapaata leikkiä tukevia yksinkertaisia leluja, jotka kehittivät lapsen mielikuvitusta. Myös Steinerin aatteet ovat levinneet ympäri maailmaa.

 Kerran ennustaja katsoi kämmentäni,

 risteileviä elämänviivojani.

 Saat paljon lapsia, hän julisti, paljon.

 Ei minusta koskaan tullut isää, mutta

 minulla on paljon lapsia,  paljon.

                                    

 ( Helle-Kotka  Auringonpilkuttaja, 2021)

  Helle-Kotkan Auringonpilkuttaja-runokokoelma on huolella ja paneutuen luotu. Siinä näkyy tekijän rakkaus kasvattamiseen ja  opettajakokemuksen tuoma viisaus.  Erilaisiin puhujiin, sekä kasvattajan että kasvatettavan rooleihin eläytyminen on lämmintä. Runokieli on kaunista, ilmeikästä. Lukija pääsee vaivatta runojen maailmaan ja saa sisäistettyä, havainnollistettua, konkreettista tietoa kolmesta erilaisesta kasvatuspedagogiikasta. Auringonpilkuttaja on viehättävä runokokoelma, johon toivoakseni kaikki kasvattajat, vanhemmat ja opettajat tutustuvat.

Tulikärpäsiä Tammelan yllä

 Mitä tapahtuu, kun lapsuutta käsitellään runojen välityksellä? Syntyy kiehtovia proosarunoja, syntyy myyttinen lapsuus. Leena Kellosalon kolmas runokokoelma Tulikärpäsiä Tammelan yllä (NTAMO, 2021) sukeltaa lapsuusmuistoihin. Tammela juurruttaa runot konkreettiseen paikkaan ja tulikärpäset siivittää ne hurjaan mielikuvituksen lentoon. Jo tummanpuhuva, upea kansikuva (Juha Tammenpään Viisastenkivi) johdattaa lukijan lapsen maailmaan, hänen tuoreeseen, tarkkaan  ja ennakkoluulottomaan katseeseensa. Kun on kyse runoista, Leena Kellosalon vallattoman villeistä ja ryöppyävästi assosioivista runoista, on vaikeaa, vaikeaa kuin tulikärpästen pyydystys, saada runoja kiinni ja määritellä niitä tyhjentävästi. Onneksi näin, sillä runo jo luonteensa mukaisesti pakenee suostumatta  asettumaan yhteen muottiin.

   Tammelaa ja runokokoelmaa asuttavat runon minäpuhuja, Uuno-vaari ja Johanna-mummo (jotka ovat paenneet Viipurista),  Anni-täti (jonka sulhanen katoaa sotaan), Aili-täti (joka kääriytyy nuoruuteensa), Pajulan vanhaisäntä (jonka kankkujen tatuointeja pojat saunassa ihailevat), äiti ja isä, viisivuotias Lasse (joka joi lipeää) sekä Tammelan opettajat, Merimieskirkon pastori ja Puustisen Kalle (jotka spiritistisessä istunnossa kyselevät meediolta kadonneista ja kuolleista läheisistään).  Kokoelman runot kiinnittyvät paitsi paikkaan myös aikaan eli sodan jälkeiseen aikaan.  Eräässä runossa puhutaan auringonpimennyksestä, joka todellisuuden Suomessa tapahtui vuonna 1945 mutta myös 1954. Ehkä kumpikin yhdistyy kokoelmassa, mutta auringonpimennys on tietysti myös vertauskuva: sodan kauhut elävät edelleen ihmisten mielissä ja menetyksissä, pimeytenä. Aika kulkee runokokoelmassa edestakaisin, spiraalina. Muistot vievät menneeseen ja sitten ollaan taas nykyhetkessä. Runon tyttökin matkustaa ajassa: on välillä jo koululainen, sitten vauva ja viisivuotias.

 Tulikärpäsiä Tammelan yllä -runokokoelma saa myyttisen tasonsa auringosta ja kuusta. Aurinko on tulikärpäset (miesten tupakat), auringonkuultava nainen, pikisauna, kaakeliuuni, jossa isoäiti polttaa tytön kauniin nuken, suuri appelsiini, purppuraa ja kultaa, hymyilevä opettaja sahraminkeltaisessa kretonkimekossa, hehkuva rauta, sihisevien lehtien tupruttava nuotio, sodan palavat puut ja tuliset oksat, käryävät ruumiit, rasvaa tirisevä valurautapannu, kiiltomatoja kuhiseva suo, kimalaiskesä, poltinmerkit siivissä.

  Kuu on enkelilapsi ja keskeneräinen vauvannuttu, alumiinikuu (hyinen liina kapeilla polvilla), joutsen, nukke, tomukuu, opaalikuu, jasmiininkukka, albiinokyyhky, poppelien pumpulit, Lumikuningatar, lasikellot, kalpeat naiset (enkelintekijöiden asiakkaat), luunvärinen morsiuspuku, simpukankuoret, äidin kynsien valkeat kuut, luunhimmeät posket, pianon luiset koskettimet, tuhotun metsän pienet eläimet kuunkokoisin silmin auki, surujenkerääjä, cumuluspilvimeri. 

  Leena Kellosalon Tulikärpäsiä Tammelan yllä -runokokoelman runot ovat hyvin visuaalisia, mutta myös muita aisteja ruokitaan. On paljon värejä, ääniä (tähtien metallimusiikki, yön kaihoisa rumpu, takassa kuiskailee hiillos, pommien vihellykset ja räjähdykset)), hajuja ja tuoksuja (pianon lampettikynttilät savuavat, sireeni lemuaa), makuja, liikettä ja kosketusta (Johanna silittää krookusten paljaita vauvanpäitä). On vastakohtia: kauneutta ja rumuutta, elävää ja kuolemaa, rakkautta ja menetyksiä, surua ja iloa. Lapsen mielikuvituksessa ja unessa kaikki on mahdollista: lapsi syntyy uudelleen, kadonnut palaa, koko maailma tuoksuu, nainen näkee hetken omat tytönkasvonsa. 

"Lyhtykukka palaa seittipimeydessä

huoneet roikkuvat

valaistuvat

kasvihuoneessa hohtaa petroolilamppu

Äiti ahkeroi kuin Simbergin hellät kuolemanhahmot

Tampereen Tuomiokirkon freskossa

Hän lajittelee matkaa varten siemeniä:

kärsimyskukkia, unikoita, yönkynttilöitä

elämänpalo pakattuna silkkipaperipusseihin

jokaiseen nappaa

aamunkoin Litukanojan pinnasta

levänneitä perhosten varjoja

kourallisen indigonsinisten rantojen simpukoita ja

hyppysellisen keltaiseksi palanutta hiekkaa

tähtien pölyä"

(Leena Kellosalo, Tulikärpäsiä Tammelan yllä, 2021)

  

Susipaimen

 Kirja tuoksuu saippualta, puhtaalta. Kuin vastapesty pyykki, joka on kuivunut kesätuulessa. Olo on raikas, kuin hennon kesäsateen jäljiltä. Omituista, luulisi aivan päinvastoin, kun on kyse ihmismielen  tummanpuhuvista kerroksista. Susipaimen (Raikuu, 2021) on runoantologia mielestä ja sen häiriöistä. Yli sata runoa 46 kirjoittajalta käsittelevät mielenterveyttä monivivahteisesti: raskaasti, keveästi, kauniisti, koskettavasti.  Kirjoittajien joukossa on sekä runouden ammattilaisia että nuoria harrastajia ja mielenterveysaktivisteja; myös syvissä vesissä kulkijoita/kulkeneita.  Antologian ovat toimittaneet Leena Sainio ja Jonna Nummela.  Mieli ry. sekä Olga ja Vilho Linnamon säätiö ovat tukeneet kirjan kustantamista.

  Susipaimen on runoantologian nimenä monitulkintainen. Onko kyseessä paimen, joka vartioi laumaansa susilta vai susi paimentamassa? Mitä susi voisi tarkoittaa? Onko se jokin pelottava, kipeä, ehkä masennus tai itsetuhoisuus?  Kirjan kuvituksessa (Leena Sainion) suden tassun jäljissä on anturan tilalla sydän. Ehkä sairauden kanssa voi lopulta tulla toimeen, jopa ystävystyä. Susipaimenen runot eivät hyökkää lukijan kimppuun, vaan pyrkivät pikemminkin  lempeästi nykimään hihasta: tällaista on, kun mieli on hauras. Lukija ei kavahda, sillä hän on liikuttunut. Susipaimenen runot ovat koskettavia ja tulevat lähelle.  Mieli voi myös toipua, vahvistua.

  Susipaimen-antologian runojen mielenmaisema on usein väsynyt ja tyhjä, vereslihainen. Runon puhuja haluaa pudota taivaalta tai parvekkeelta luontevasti kuin sade. Hän tuntee itsensä mihinkään kuulumattomaksi, irralliseksi. Toisaalta taas ajan kuluessa ollaan hieman lähempänä kimmellystä, kun uskalletaan tarttua elämää niskavilloista, kun ymmärretään, että kaunis voi olla rikkinäisenäkin. Kuten antologian takakannessa todetaan: oikeus kuulluksi ja nähdyksi tulemiseen kuuluu kaikille.

  Antologian jokaisesta runosta voisi nostaa esiin jotain, sykähdyttävää tai osuvaa. Lainaan tähän lopuksi Arto Lapin nimeämättömän runon, koska se puhutteli välittömästi ja jäi mieleen asustelemaan.

"Onko mielenpohjan särö

  sittenkin auranviillos

kevään ujuttaa siemenensä.

Kun määrittää

tarkkaan rikkaruohot, joutuu nyhtämään

  vihreässä vihreää.

Vaikka kääntäisi kellon

ruusujen aikaan, se ei pysäytä ratamoita.

Ne seuraavat ihmisten jäljissä,

  levittävät kätensä.

Ole hyvä, kitke,

tällainen pystyjuurakko olen.

  Tai irrota lehteni,

paina sitä haavasi päällä."

(Arto Lappi, Susipaimen 2021)

  

Vaikeampaa on olla näkemättä unia

 Vaikeampaa on olla näkemättä unia on runoilija Kristiina Wallinin ensimmäinen romaani. Se on hyvin kaunis, surumielinen tarina tyttärestä, joka  muistojen tavoittelemisen kautta etsii kadonnutta äitiään. Teoksen tyyli on erittäin runollista, kuten arvata saattaa, ja kuin aikuisten satu, allegoria. Samalla se on kirja muistamisesta ja unohtamisesta, kuvaus yrityksestä saada sanojen avulla kiinni jostain, jolla ei ole kiinteää muotoa. Jostain joka on kipeänä painettu unohduksiin.

  On tytär (Veera), äiti (Ursula) ja isä (Johannes). On kuusikko, meri ja jäkälät. Aikatasoja ja kertojia on kaksi: vuodet 1975-76 Ursulan ja vuodet 2015-2016 Veeran. Äidin on vaikea erottaa kuvitelmia ja todellisuutta toisistaan.  Hän juoksee metsässä, kuusikossa, puiden alla pitämässä vahtia. Kylällä puhutaan jo sudenmorsiamesta ja tytärtä haukutaan hullun kakaraksi. Meri merkitsee äidille ihanaa kuvitelmaa haaveiden paikasta, toisesta todellisuudesta, jossa hän ja tytär voivat sukellella vapaina. Aina jossain muualla on paremmin. Kaipuu toisaalle on pysyvää.  Lopulta äiti joutuu hoitoon, josta katoaa. Tyttärestä tulee yliopistotutkija, jonka tutkimuskohteena ovat jäkälät. Niistä tulee romaaniin oma vertauskuvallinen tasonsa.

  Veera ottaa vapaata töistään ja matkustaa meren taakse kirjoittamaan, jotta muistaisi. Lapsuuden muistot ovat katkelmallisia ja ikuisesti keskeneräisiä. Kallioon kiinni kasvava jäkälä sen sijaan on konkreettinen ja kiinteä. Veera haluaa kirjoittaa äitinsä esiin, pakottaa kirjaimiksi, mikä ei ole helppoa, sillä "muistojen tekstuuri on pelkkää hajoavaa kudosta, vanhaa kangasta tai ihoa, joka on käynyt niin ohueksi, ettei se enää suojaa". Hänestä tuntuu, että kun äiti katosi, hänen lapsuutensa menetti lineaarisuutensa ja kosketuksen aikaan. Nyt on rekonstruoinnin aika. Veera loihtii silmiensä eteen muistojen näyttämön, jossa virkkeet kaikuvat tyhjässä tilassa ja rakentavat säikeisen verkoston. Kuiskaaja (äiti) pysyy mukana ja neuloo samalla, puikkoja kalisuttaen.

  Veera kirjoittaa äidilleen, äitiään kohti. Hän yrittää ymmärtää, rakentaa kokonaista kuvaa, vaikka "aika on määrittelemätön ulottuvuus, raskas painoton massa. Vuodet lävistävät toisensa niin kuin hengitys lävistää valon: näkymättömissä mutta tässä." Kaikki välkähtelee hajoavina kuvina. Veera haluaa ankkuroida lapsuuden kieleen: nimetä sen, mitä ei voi nimetä. Missä sijaitsee se osa menneisyydestä, jota ei voi muistaa?  Wallinin tyyli muuttuu runollisesta filosofiseksi, ja lukija havahtuu. Hän on kenties itsekin miettiessään omaa lapsuuttaan huomannut, kuinka vaikea on muistaa. Muistot tulevat mielivaltaisessa järjestyksessä, usein kutsumattomina. Ja miten paljon on sellaista, joka ei tule ollenkaan vaan jää pimentoon.

  Kristiina Wallinin romaani Vaikeampaa on olla näkemättä unia on lumoava kirja. Se pitää otteessaan ensimmäisestä sanasta viimeiseen. Se on taideteos, jonka kieli ja tyyli ovat satumaisen kauniita. Tarina on koskettava ja tarjoaa lukijalleen jollain oudolla tavalla lohtua ja vertaistukea. Se näyttää, miten vaikea on luoda menneisyydestä tarinaa, sillä se pirstoutuu ja rakentuu uudestaan. Unet, muistot ja kuvitelmat sekoittuvat toisiinsa.

"Katso: maisema pirstoutuu ja pyy lehahtaa kuusikosta ilmaan. Linnun vihellys silpoo sanat. Vaikka kirjaimet lipsuvat otteesta, menen puiden alle seisomaan. Tarraan kiinni mihin tahansa muistoon; villapipoon ja sadevesisaaviin. Tarraan kiinni käpyyn, potkukelkkaan ja räsymattoihin. Nielen kettukarkkeja, daalianjuurakoita ja vanhoja aikakauslehtiä. Muste valuu suupielistä, painoväri.

  Silti käy niin kuin aina: Tarttumapinta katoaa. Taivas katoaa, pelto katoaa, tie katoaa.

  Pelkään, että minäkin katoan."

  

  

Tämä hento maailma, omassa kuolemassaan

 Pirjo Kotamäki jatkaa loisteliasta runoilijan tietään pyhimysten jalanjäljissä. Edellinen  runokokoelma, Villit linnut olkapäillä, rakentui Franciscus Assisilaisen ympärille. Uusi nimeltään Tämä hento maailma, omassa kuolemassaan  Runoja Pyhästä Birgitasta on saanut innoituksensa Pyhän Birgitan (1303-1373) elämästä. Kumpikin kuuluu  Basam Booksin Puhuttava runo -sarjaan.

  Pyhä Birgitta eli Birgitta Birgerintytär on historian hyvin tuntema, Ruotsin ensimmäinen Euroopan laajuisesti tunnettu nainen ja Pohjolan ainoa naispyhimys. Lisäksi hän on yksi Euroopan kolmesta naissuojelupyhimyksestä.  Hänestä löytyy paljon tietoa, ja neljä tärkeintä lähdettä Pirjo Kotamäki mainitseekin kirjansa lopussa. Yksi niistä on Eila Pennasen romaani Pyhä Birgitta. Tämä hento maailma, omassa kuolemassaan onnistuu hienosti runon keinoin täydentämään Pyhän Birgitan kuvaa, ikään kuin sisältäpäin mutta myös ulkoapäin, monin silmin ja usean äänen voimalla.

  Runokokoelmassa on useita puhujia. On minäpuhuja, joka haluaa tehdä matkan menneisyyteen ottaakseen selville, "minne ihminen menee, minne minä". Hän haluaa tuoda värejä Birgitan mustavalkoiseen kuvaan. Myös Birgitta puhuu minämuodossa, kun hän käy elämäänsä läpi kronologisesti. Ääneen pääsevät lisäksi Birgitan isä, kuninkaan neuvonantaja Knut,  paavit ja papit, Birgitan tytär, ruhtinas Bruno ja hänen vaimonsa; kaikki Birgitan viholliset ja hengenheimolaiset. Runojen nimet tai otsikot toimivat hyvin ikään kuin tienviittoina lukijalle, joka  pysyy hyvin matkassa ja voi vain nauttia kauniista kielestä ja elävästi havainnollistetusta keskiajan atmosfääristä.

  Pirjo Kotamäen runokieli on ilmeikästä ja virtaavaa, pakotonta. Pyhän Birgitan elämä tulee lihaksi ja hengeksi runokokoelman säkeissä. Birgitan näyt, ilmestykset  ja mielenliikkeet saavat kiehtovan ilmauksen, rakkaus aviomieheen aistillisen, suru aviomiehen ja pojan kuolemasta koskettavan. Pyhä Birgitta oli paitsi mystikko myös aikansa vallankäyttäjä ja toimi pelottomasti miehisen vallankäytön hallitsemassa maailmassa. Myös tämä puoli Birgitan elämästä tulee runokokoelmassa taitavasti ilmaistuna ilmi. Ruumiillisuus ja hengellisyys, läheiset ja vastustajat, Ruotsi ja muu maailma, usko ja politiikka; Pyhän Birgitan elämä rakentui vastakohtien pohjalle, minkä Pirjo Kotamäki on tuonut hyvin runokokoelmassaan esiin.

  Loppuun runo Birgitta tuntee kruunun painon ohimollaan:

"Äänet kukkivat juhannusvihreää, solmittua seppelettä,

 suoraan maasta tullutta, kun se muuttuu,

 se vaihtuu, se tuntuu,

 ohimolla painaa pyhä kruunu ja

 minä painun sen mukana ja säteilen,

 Alttari ryhtyy kukkimaan, itsestään, aivan kuin aukeaisi,

 aivan kuin ovi avautuisi,

 Jäljet tuntuvat ihollani, otsallani juonteet,

 kruunun laskokset ovat jääneet kiinni ihoon,

 joku pyytää: sinä tulet, sinä jäät ja

 painoni on tässä, pyhän kruunun mukana tullut painava keveys:

 Minut on kutsuttu tähän hetkeen.

 

  (Pirjo Kotamäki Tämä hento maailma, omassa kuolemassaan 2021)