Esineiden perimmäisestä olemuksesta

 Olen lukenut Marja Saarenheimolta aiemmin kaksi kirjaa: Muistamisen vimma (2012) ja Vanhenemisen taito (2017), joiden pohtivasta ja filosofisesta otteesta pidin paljon. Uusin kirja Esineiden perimmäisestä olemuksesta jatkaa samoilla linjoilla. Se pitää sisällään kuusi esseetä, jotka käsittelevät suhdettamme esineisiin ja tavaroihin. Hurmaava opus!

  Johdannossaan Rakas lukija Saarenheimo kertoo, kuinka häntä lapsena askarruttivat kysymykset siitä, onko esineillä tunteita. Rikki menneet ja hylätyt esineet herättivät hänessä suojelunhalua. Välinpitämätön suhtautuminen niihin tuntuu hänestä edelleen pahalta. Hän ihmettelee sitä, että esineiden tolkuton määrä uhkaa nykyisin viedä aikamme, voimavaramme ja mielenrauhamme, mutta silti haalimme niitä lisää.

  Tavaroiden hävittäminen, konmarittaminen ja ammattijärjestäjät ovat nykypäivää. Kuitenkin jokainen kodista häädetty tavara siirtyy jonkun toisen vastuulle. 

  Ensimmäinen essee Tavara-ahdistuksesta sotkun sietämiseen pohtii yksilötasolla kodin sekamelskaa ja järjestystä. Saarenheimon lapsuudessa (kuten  omassanikin) tavaroiden hankkiminen ja omistaminen tuotti viatonta mielihyvää, koska niitä ei ollut niin paljon. Jos jokin meni rikki, se korjattiin tai korjautettiin. Esineen elämänkaari oli pitkä, ja ehkä laatukin oli parempi.  Nykykodit pursuavat tavaroita, joista ihmiset haluavat eroon. Saarenheimo referoi Ilana Aallon kirjaa Paikka kaikelle, jossa tekijä vakuuttaa, että kodin järjestys on hyvän elämän lähtökohta. Järjestelyvimman taustalla Saarenheimo näkee toiveen kontrollista edes yhdellä elämän alueella, kun muu maailma tuntuu hajoavan käsiin.

  Varsin mielenkiintoiselta vaikuttaa Eric Abrahamssonin ja David H. Freedmanin kirja Täydellinen sekasotku, jonka Saarenheimo esittelee (lainasin sen muuten kirjastosta). Tekijät kirjoittavat siinä epäjärjestyksen piilevistä hyödyistä eli viekö tavaroiden orjallinen palauttaminen oikeille paikoilleen liikaa aikaa joltain tärkeämmältä ja nautinnollisemmalta. Ihmiset kärsivät sotkustressistä, joka on pahempaa kuin itse sotku.  Kirjoittajien mukaan epäjärjestelmälliset systeemit ovat järjestelmällisiä joustavampia, sillä ne mukautuvat vaivattomammin odottamattomiin muutoksiin ympäristössä.

  Toisessa esseessä Romupalatsi Saarenheimo kertoo pakkomielteisistä tavaroiden keräilijöistä, etupäässä 1900-luvun alkupuoliskolla New Yorkin Viidennellä Avenuella asuneista Collyerin veljeksistä, jotka löydettiin lopulta kuolleina tavaroihinsa hautautuneina. Amerikkalaisvanhemmat käyttivät heitä myöhemmin pelotteena saadakseen lapsensa siivoamaan huoneensa. E.L. Doctorov kirjoitti veljeksistä romaanin Homer ja Langley. Saarenheimo pohtii esseessään, mikä erottaa sairaalloisen hamstrauksen ja kunniallisen keräilyn.  Aidolle keräilijälle tärkeää on myös esineen koko elämänkaari ja historia. 

  Esineiden ihmisenkaltaistaminen on ominaista lapsille ja kuuluu tiettyyn kehitysvaiheeseen, mutta animismi ei ole vierasta monelle aikuisellekaan. Osalla meistä saattaa olla tiedostamaton taipumus antropomorfisoida  eli liittää inhimillisiä ominaisuuksia, tunteita ja pyrkimyksiä elottomiin olentoihin, Saarenheimo väittää. Tunneperäisten merkitysten liittäminen esineisiin voi tarkoittaa muutakin kuin  esineiden näkemistä osana omaa minuutta. Tunteen ja järjen ristiriita voi syntyä esim. perityistä tai lahjaksi saaduista tavaroista. Niistä luopuminen voi aiheuttaa syyllisyyttä. Lainaan tähän kappaleen Saarenheimoa, jonka teksti on niin osuvaa, että menee suoraan hermoon. Varmaan aika moni kamppailee samanlaisten tunteiden kanssa nytkin:

  "Epämukavia tunteita on mahdoton käskeä. Niitä pitää oppia sietämään. Tätä kutsutaan psykoterapiassa altistamiseksi. Jos siis joskus päätän luopua pellavalakanoistani, joiden pitsin virkkuuseen mummu käytti niin monet kallisarvoiset tunnit, joudun vain kestämään mieleeni nousevan syyllisyyden. Toistaiseksi pieni osa mummua elelee liinavaatekaapissani, mutta mitä mummun muistolle tapahtuu, jos lakanat lähtevät? Kyse ei ehkä sittenkään ole suoraviivaisesta syyllisyydentunteesta vaan myös halusta varmistaa pääsy omiin juuriin ja historiaan vaikka sitten lakanoiden kautta."

  Kolmas essee Eroesineitä, siirtymäobjekteja ja muita tärkeitä tavaroita käsittelee mm. Helsingin kaupunginmuseossa vuonna 2016 ollutta näyttelyä Särkyneiden suhteiden museo, jossa itsekin kävin. Näyttely kertoi sydänsuruista ja katkenneeseen ihmissuhteeseen liittyneistä esineistä, joiden lahjoittajat saivat tilaisuuden irtautua menneestä ja suuntautua tulevaan. Esineillä yleensäkin on monenlaisia historiaan, elämäntarinoihin ja muistiin liittyviä kytköksiä, Saarenheimo toteaa.  Ihminen voi kokea kauan aikaa sitten unohdettujen muistojen elävöityvän tiettyjen esineiden läheisyydessä. Esine pitää koossa muistoa suuntaamalla tietoisuutemme siihen liittyviin menneisyyden tapahtumiin  ja tilanteisiin. Tämä on totta, olen itsekin huomannut. Löysin vähän aikaa sitten ns. minikirjan, joita oli tapana pitää kouluvuosina. Siihen saivat  ystävät ja luokkatoverit kirjoittaa jotain, mietelauseen tai runonpätkän. Millaisen muistovyöryn se saikaan aikaan!

  Saarenheimon mukaan koemme, että muistoja virittävät esineet vahvistavat yhteyttä aikaisempiin elämänvaiheisiimme, omiin juuriimme ja meitä edeltäviin sukupolviin. Perityt esineet kantavat suvun ja perheen historiaa. Hän lainaa etnologi Ilmari Vesteristä (lainasin tämänkin kirjan): kun ihminen käyttää jotain esinettä ja on läheisissä tekemisissä sen kanssa, siihen kerääntyy lämpöä, joka luo jännitteen ihmisen ja esineen välille. Ehkä juuri tämän takia perintötavaroita sijoitetaan varastoihin, joissa niiden lämpö ja tunnemerkitys vähitellen haalenevat siinä määrin, että niistä voi luopua. Sangen kiehtova ajatus; ihmismieli on aika mutkikas.

  Lapsen siirtymäobjekteja ovat mm. tutit, unirätit, pehmolelut ja nuket, jotka edustavat vanhempaa, myös tämän ollessa poissa. Myös aikuisilla siirtymäobjektit voivat auttaa rauhoittumaan, saamaan unta, lieventämään ahdistusta ja voimaantumaan, Saarenheimo kirjoittaa.  Muutosobjekteissa on keskeistä lupaus toivotusta muutoksesta ihmisen mielentilassa. Tavaroiden haalimiseen liittyy usein toive aiempaa ihanammasta elämästä tai paremmasta minästä. Saarenheimon mukaan olisi hyvä, jos pystyisimme näkemään tämän. Välttyisimme täten kuluttamasta kallisarvoista aikaamme ja varallisuuttamme sekä uusien tavaroiden hankkimiseen että niiden jatkuvaan järjestelyyn ja ennen pitkää myös raivaamiseen.

  Neljäs essee Älkää riistäkö esineitä esiteli minulle uuden kirjailijan: vuonna 1899 syntyneen ranskalaisen Francis Pongen (lainasin kaiken häneltä suomennetun), joka otti kantaa mykän ympäristön eli esineiden, olioiden, kasvien ja eläinten sekä luonnonilmiöiden puolesta. Hänen tekstinsä muistuttavat Holapan (suomentajan) mukaan proosarunoja. Yksi Pongen vuosikymmenten ajan kestäneen kiinnostuksen kohteista oli saippua, jolle hän omisti kokonaisen kirjan. Yhden analyysin mukaan Pongen esinerunot näyttävät salatun yhteyden ihmisen sisäisen maailman ja esinemaailman välillä, Saarenheimo kirjoittaa. Kun katsomme tai kuuntelemme esineitä, kuuntelemme oikeastaan itseämme tai jotakin sellaista itsessämme, mikä ei avaudu suoraan. 

  Toinen tuttu esineiden rakastaja on tunnetusti Pablo Neruda, jonka oodit ovat varmaan lähes kaikille tuttuja. Molempien runoilijoiden teoksissa koskettaa kunnioittava asenne maailman olioita, ilmiöitä ja tavaroita kohtaan, jotka ovat osa samaa maailmaa, Saarenheimo pohtii. Hän huomaa, että runoudessa sekoittuvat aineellinen ja aineeton tavalla, jota mikään muu kirjoittamisen tapa ei tavoita. Nimenomaan runot ovat hänen mukaansa ovi todellisuuteen, jossa kaikki oliot pääsevät ääneen (hienoja oivalluksia, mielestäni).

  Viides kirjan essee on nimeltään Vieraannetut esineet, jossa kuvataan ilmiötä esinepopulaationormi. Se säätelee esineiden paikkoja ja sijainteja suhteessa muihin esineisiin. Saarenheimo kävi Iiu Susirajan ja Rene Magritten taidenäyttelyissä, joissa esineitä oli käytetty hätkähdyttävillä tavoilla ja oudoissa yhteyksissä. Kyse on Saarenheimon mukaan esineiden vieraannuttamisesta, jonka tarkoitus on saada museokävijä katsomaan todellisuutta uusin silmin.

  Viimeinen essee Mitä on olla esine? esittelee minulle tutun kirjailijan, filosofi Roger-Pol Droit'n ja hänen kirjansa Esineiden luonto (2005).   Kirjassa Droit näkee esineiden esteettiset ja eettiset ulottuvuudet. Saarenheimo toteaa, kuinka kirjailija kokee jotain hellyyden tapaista huomatessaan, kuinka pyyteettömästi ja itsestään numeroa tekemättä vaatimattomat esineet (kuten esimerkiksi suolasirotin) täyttävät tehtäviään. 

  Saarenheimo kirjoittaa, että nykyihmisen suhde esineisiin on välinpitämätön. Näemme ne milloin tahansa toisiin vaihdettavina, ihmissubjektien tarpeisiin ja haluihin mukautuvina objekteina ja palvelijoina. Hän esittää kysymyksen: mistä on pohjimmiltaan kyse tarpeessamme omistaa ja hallita esineitä? Hän lainaa uskontotieteilijä Terhi Utriaista, joka on kirjoittanut, että ihmistä määrittää jatkuva keskeneräisyys. Se tuntuu erityisen vahvana ruumiin reuna-alueilla. Tätä keskeneräisyyttä yritetään paikata täydentävillä objekteilla. Saarenheimo päättää esseensä ja kirjansa Roger-Pol Droit'n sanoihin:

"Haluatte siis tietää, missä kunnossa asiat ja esineet ovat? Hyvin yksinkertaista: ne ovat samassa kunnossa kuin te itse. Ja vastavuoroisesti: te olette samassa kunnossa kuin ne. Jokainen esine, jokainen asia on ihmisen mitta. On teidän asianne välttää liiallista sulkeutuneisuutta ja epävakaisuutta. On teidän asianne rakastaa esineitänne ja asioitanne kuin itseänne."

Hiljaisuuden ja meren kirjoja

 Syksyn uutuuskirjoja, joita yhdistävät  hiljaisuus, meri  ja kaunis kieli.

Joel Haahtelan romaaneilta on lupa odottaa jonkinlaista hengellistä ja esteettistä lukuelämystä. Enpä joutunut pettymään tälläkään kertaa. Hengittämisen taito kertoo nuoresta miehestä, joka lähtee yksinäiselle kreikkalaiselle saarelle etsimään isäänsä. Saarella on pieni kirkko ja kolme miestä, jotka rukoilevat, hoitavat vihanneksia ja valmistavat tuohuksia. Nuori mies jää saarelle kuukausiksi ja löytää yhteyden isäänsä ja itseensä.

  Kirkon lampukassa on palanut tuli jo yli kaksisataaviisikymmentä vuotta. Yhtä vanha on oliivipuu, jonka taimen  isä Efraim toi mukanaan. Saarella raja elävien ja kuolleiden välillä tuntuu hyvin ohuelta. Siellä osaa hengittää oikein: maailma ei kimpoa takaisin vaan virtaa lävitse ja tulee ulos parempana. Sisään hengitetään murheita ja ulos lohtua.

  Haahtelalla on taito kuvata hiljaisuutta ja pyhyyden kokemusta. Hän saa pieniin hetkiin mahtumaan paljon:

  "Jatkan lakaisemista. Ikkunasta lankeaa valokaistale, ilmassa kieppuva pölysilta. Liikutan harjaa hitain vedoin, oikealta vasemmalle, ja mietin voiko harjan äänikin olla rukous."

  "Kuulen suitsutusastian helinän hiljaisessa kirkossa, ja minusta tuntuu kuin ääni tulisi vuosisatojen ja vuosituhansien takaa, hämärästä synagogasta, Juudean autiomaan reunalta, talvisen Palestiinan kaukaisesta illasta. Helinä kantaa mukanaan ammoin lausuttuja rukouksia, jo kauan sitten unohtuneita sanoja. Se on täynnä arkisia toiveita, pieniä murheita ja äitien surua, ääneen lausumattomia pyyntöjä, jotka eivät koskaan toteudu. Se kuljettaa mukanaan askeleita kivetyksellä ja yön tuulta, ihmisiä, jotka ovat kauan sitten kadonneet ja muuttuneet tomuksi, sekoittuneet hiekkaan, palanneet takaisin maaksi, josta ovat tulleet, nousseet taivaalle, sataneet alas, toiseen paikkaan, toiseen maahan ja toiseen aikaan."

Paula Nivukoski on nuori sanataituri, joka ihastutti jo esikoisromaanillaan Nopeasti piirretyt pilvet. Mainingin varjo on sielukas romaani pappilan hemmotellusta mamsellista,  Evalinasta, joka karkaa itseään vanhemman kalastaja-Andersin mukaan yksinäiselle saarelle. Hän jättää taakseen nuoren naisen  maailman, joka on tuntunut ahdistavan sovinnaiselta ja muottiin valetulta. Ankaran pappi-isän muisto painaa mieltä.

  Nivukoski on hyvin taitava merellisen luonnon ja herkän, unelmoivan tytön sielunmaiseman kuvaaja. Evalinan muistot ja  aistilliset kokemukset kietoutuvat toisiinsa unenomaisen kauniisti. Muistot ovat  yksityiskohtaisia, kuten pienet pyöreät helmiäisnapit, vadelmatäytteiset lusikkaleivät, lasipullossa hehkuva mansikkamehu, pappilan puutarhassa tuoksuvat ruusut. Ne vaihtuvat saaren jäkäliin, rosoiseen kallioon, nuotiolla paistettavaan kalaan, merilintujen kirkunaan, Andersin rakkauteen. Evalina tuntee ylittäneensä nimetyn maailman rajan ja astuneensa vain heille kahdelle tarkoitettuun maailmaan, jossa saattaa hengittää vapaasti ja jossa aika tuntuu kadonneen.

  Syksyn tullessa ja lasta odottaessaan  Evalina alkaa ikävöidä mamia, Sofia-sisarta ja pappilan viisasta keittiöpiikaa, Mariaa. Hän alkaa nähdä pelottavia enteitä ja varjoja ja vaipuu yhä enemmän muistoihinsa:

  "... hän muisti, miten vahva käsi oli laskeutunut hänen selkänsä kaareen ja kannatellut. Tanssi oli unohtunut heidän iholleen, hiekka rahisi keveiden kenkien alla. Linnunradan valo oli putoillut hänen hiuksilleen ja hiukset levisivät vapaina hänen selkäänsä ja kohti maata."

  Mainingin varjo on balladi, jolla on lajityyppinsä mukainen traaginen loppu. Nivukosken meriballadi liittyy näin edeltäjiensä ketjuun, siihen jossa esimerkiksi Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija ja Ulla-Lena Lundbergin Jää ovat.

Maritta Lintusen uutuusromaanin Kirjeitä Suolavuonolta alaotsikko on kertomus äänistä ja hiljaisuudesta. Sen tapahtumapaikka on Norja ja sen jylhät vuonomaisemat. Päähenkilö on viisikymppinen alansa nimekäs asiantuntija, akustiikkasuunnittelija Sigvald Johansen, joka löytää syrjäiseltä Suolavuonolta kaipaamansa täydellisen hiljaisuuden. Hän alkaa kirjoittaa vanhanaikaisia paperikirjeitä Oslossa asuvalle Olafille, jonka hän on tuntenut lapsesta asti. Jotain kummallista on heidän ystävyydessään, eikä lukija saa tietää kaikkea, ennen kuin vasta lopussa. Romaanissa on myös sivujuoni, johon liittyvät kaunis Brysselissä vaikuttava kreikatar, amerikkalaisen miljönäärin havittelema köyhä Kreikan saari ja muinainen amfiteatteri. Kirjan keskivaiheilla nämä juonet punoutuvat yhteen.

  Maritta Lintusen kieli on kaunista:

  "En kaipaa enää säihkyviä konserttisaleja ja niiden millisekuntien tarkkuudella hiottuja äänitarhoja.       Kaipaan kaikuja, pyörteitä, heijasteita. Täydellistä hiljaisuutta ja äänten luonnollisia kuoroja. Kaipaan yöpilvien sordinoimia linnunratoja. Viimatuulten huilumaisia kiertoratoja. Kallioiden kuminaa raekuuron alla.

  Kaikki olennainen äänitaiteeseen tarvittava aines löytyy täältä suojaisasta vuonomaisemasta. Vuorovesien ja tuulten puhtaaksi suodattamana. Musiikin alkusolut. Hiljaisuuden leijaileva siitepöly. Niiden äärelle minä haluan myös johdattaa säveltäjät, joiden aivoissa nuottiviivastot helähtävät ja murskautuvat soiviksi tähdiksi."

Kerronnan keskiössä kartano - Tulisaari ja Broughton Hall

 Luin peräkkäin kaksi mainiota syksyn uutuusromaania, joissa kummassakin kartano oli keskeisessä osassa. Voisi jopa sanoa, että nämä yläluokkaiset asuinmiljööt oli kuvattu niin elävästi, että niistä tuli kuin romaanin henkilöitä. Romaanit ovat JP Koskisen Hukkuva maa ja Julian Fellowesin Snobit (suomentanut Markku Päkkilä).

  Hukkuvaa maata on arvioinneissa tähän mennessä kutsuttu satiiriksi, dystopiaksi, trilleriksi, aikuisten saduksi, kauhukirjaksi; eräänlaiseksi lajihybridiksi siis. Koskinen on kyllä aikamoinen sanavelho sulauttaessaan kaikki nämä piirteet romaaniinsa. Siinä eletään aikaa, jolloin koronapandemia on jo takanapäin. Yhdysvalloissa valtaa pitää edelleen oranssinaamainen presidentti, jonka toinen kausi on lopuillaan. Hukkuvan maan päähenkilö on johtava ilmastotutkija Niklas Vaateri, jonka isä, teollisuuspomo, entinen kauppa- ja teollisuusministeri ja kansanedustaja Jukka Vaateri, on viisi vuotta aiemmin salaperäisesti kadonnut. Poliisit käynnistävät ennen kuolleeksi julistamista tutkimukset uudelleen. Mitä isälle on tapahtunut ja onko Niklas syyllinen? Tämä on sitä trillerijuonta. 

  Kauhuelementtejä romaaniin tuovat Tulisaaren kartanon tornissa asuva noitakuningatarmainen Amanda-äiti, joka elää omassa todellisuudessaan, sekä lähistöllä sijaitseva mielisairaala Notkolinna ("ihmismielen synkimpien puolien keskittymä"), jonka ylilääkäri on Jukka Vaaterin veli. Notkolinnan on-off-potilas on karismaattinen mysteerimies Axel, jonka elämän käänteet punoutuvat Niklaksen  elämään. Hän on kuin Niklaksen kellarissa lymyilevä alitajunta, pimeä puoli eli varjo. 

  Niklaksella on kaksi sisarusta: isosisko Sandra, jolle perheen isä on jättänyt yhtiönsä johtajuuden, ja pikkuveli Mikko. Mikolla oli syntyessään räpyläjalat, joita isä ei antanut korjata. Mikko on ihmelapsi, joka pystyy hengittämään pitkiä aikoja veden alla ja josta tulee meribiologi ja sukeltaja. Mytologisen tason Hukkuva maa -romaani saa saduista, joita Sandra kertoo veljilleen. Niklaskin sepittää muutaman. Myös Niklas on ihmelapsi: hän on superälykäs ja näkee sellaista, jota muut eivät näe. Hän on tyyliltään arrogantti ja ylimielinen ja pitää harvoja ihmisiä vertaisenaan.

  Dystopiaa (vai realismia, ennustusta?) on se, että ilmastomuutoksen seurauksena meri nousee nousemistaan. Tulisaaren kartanon laituri on jo upoksissa ja viinikellarissa vettä polveen saakka. Niklas on tiedemies, joka haukkuu ihmisiä typeryksiksi, koska nämä sulkevat silmänsä kylmiltä tosiasioilta. Satiirinen osuus näkyy mm. ilmastonmuutoksen kieltäjien ja luontoanarkistien  argumentoinneissa. Niklaksen tulikivenkatkuisesta valistussaarnasta lukija saa aikamoisen tietopaketin hiilinielusta, merenpinnan noususta, kompensaatioharhasta yms. Hänen hahmonsa tekee romaanista kunnon moraliteetin, tendenssiromaanin. Tuntuu, että päähenkilönsä avulla Koskinen pääsee puhumaan suunsa puhtaaksi maapalloa uhkaavasta ja jo täällä olevasta ilmastonmuutoskatastrofista. 

 Tulisaaren rapistuva kartano (jonka Niklaksen isoisä rakennutti, arkkitehteinaan ikoninen trio Gesellius-Lindgren-Saarinen) on vertauskuva tuhoutuvasta maapallosta ja ihmislajin rapautuvasta asemasta ekosysteemin "huipulla". Kartano on päässyt  romaanin kanteen, aaltojen peittämänä.

  

 Myös Broughton Hall, mahtava Sussexissa sijaitseva kartano, koristaa Julian Fellowesin Snobit- romaanin  kantta. Kartanoa ovat Broughtonin paronit, markiisit ja jaarlit hallinneet vuodesta 1879 alkaen. Fellowes tuntee brittiläisen yläluokan. Tämän olemme saaneet havaita jo Downton Abbeytä seuratessamme (jonka luoja Fellowes siis on). Yläluokan ihmeelliset, hassut ja kiehtovatkin tavat ovat siis tulleet tutuiksi jo ennen Snobit-romaania. Tiedossa on myös, että Englanti on edelleen hyvin luokkatietoinen yhteiskunta. Millaista huumoria onkaan kehitelty niistä, jotka tuohon yläluokan etuoikeutettuun asemaan jollain lailla ovat olleet pyrkimässä tai jonka tapoja ovat yrittäneet jäljitellä. Yhtenä esimerkkinä mieleen nousee riemastuttava Hyacinth Bucket, joka on ollut erittäin suosittu hahmo katsojien kansallisuudesta tai sosioekonomisesta asemasta riippumatta.

  Kaunis keskiluokkaisesta taustasta nouseva Edith äiteineen edustaa Snobit-kirjassa "rehellistä" nousukashahmoa, joka kaikin käytettävissä olevin keinoin pyrkii parempaan ja turvattuun asemaan. Edith avioituu Uckfieldin markiisin perijän Charles Broughtonin kanssa muttei ole häneen kovinkaan rakastunut. Aluksi hän esittää pätevästi kreivitärtä, johon kaikki köyhät ja maalaiset rakastuvat. Mutta sitten maalaiselämä alkaa kyllästyttää, ja käärme kuvankauniin miesnäyttelijän hahmossa pääsee luikertelemaan kartanoparatiisiin. Siellä aletaan nimittäin kuvata elokuvaa. Snobit-romaani muuttuu äkkiarvaamatta Madame Bovaryksi ja Anna Kareninaksi, ja lukija alkaa sääliä Edithiä. Mutta kuinkas sitten kävikään? Tarinalla on onnellinen loppu, tai ainakin Edithin sanoja käyttäen "tarpeeksi onnellinen".

 Yhtenä romaanin (satiirisena) kertojaäänenä on mies, joka on Edithin ystävä. Hänellä on yläluokkaiset juuret mutta hän toimii näyttelijänä ja pystyy näin sulavasti liikkumaan eri luokkien välillä. Hänen katseensa on tarkka ja armoton, kuin JP Koskisen romaanin Niklaksella. He kumpikin näkevät ihmisten ja ilmiöiden taakse, huomaavat ne näkymättömät langat, jotka yhdistävät kaikkea. Lahjomattomia siis kumpikin. 

  Broughton Hall on romaanissa tärkeiden tapahtumien näyttämö, aluksi ulkopuolisten saavuttamaton ihanne, sitten täyttyneen toiveen ruumiillistuma, mutta ennen pitkää Edithille vankila. Huolimatta  asujien iloista ja suruista ja vaihtuvista kohtaloista mahtava kartano pysyy paikoillaan, paikkakunnan asukkaiden ikiaikaisena maamerkkinä ja loisteliaan historian edustajana. Mutta ajat muuttuvat, ja snobienkin täytyy hyväksyä ulkopuolisia joukkoonsa.

Iki-ihanaa ja ylenpalttista Tove Janssonia, osa 1 Sanojen lahja

Olen aina rakastanut Muumi-kirjoja (kuten varmaan valtaosa suomalaisista).  Äitini luki niitä minulle 1950-luvulla, ennen kuin osasin itse lukea. Satujen ohella Muumi-kirjat merkitsivät minulle ensimmäisiä, mieleen ikuisesti jääneitä lukuelämyksiä.  Myöhemmin luin kaikki, mitä Tove Jansson kirjoitti tai mitä hänestä kirjoitettiin. Vuonna 2017 julkaistiin Sanojen lahja. Valitut sitaatit ja tänä vuonna Katse horisontin yli. Sitaatteja luonnosta, merestä ja ihmisluonnosta. Molemmat teokset  sisältävät lainauksia Tove Janssonin koko kirjallisesta tuotannosta.  Katariina Heilala, sitaattiteosten toimittaja, kertoo Jälkisanoissa Sanojen lahja -kirjan käsittelevän elämänkaaren moninaisia vaiheita, tunteita ja ihmissuhteita, kun taas Katse horisontin yli  painottuu luontoon, erityisesti meri- ja saaristoluontoon.

  Sanojen lahja -teos on mahtava järkäle, yli 500-sivuinen. Sitaatit on jaettu teemoittain osastoihin, mikä keventää lukemista. Teemoja on 51, ja niitä ovat mm. Odottamisesta ja ajasta,  Muistoista ja unohduksesta, Kohtaamisista ja kiintymisestä, Lohduttamisesta ja suojelemisesta, Vapaudesta ja riippumattomuudesta; kaikki tärkeitä Tove Janssonin teosten aihepiirejä. Mukana ovat tietysti myös ystävyys, rakkaus, yksinäisyys, kuolema, katastrofit ja niistä pelastuminen, unelmat, juhlat ja huviretket sekä taide, esimerkiksi.  Kirjan kuvitus on valikoitu Tove Janssonin muumikirjakuvituksista.

  Jälkisanoissa Katariina Heilala vertaa sitaattikokoelman toimittamista helmensukeltajan työhön eli ytimekkäiden, aforististen tiivistymien etsimiseen tekstien merestä. Tove Janssonin teosten lauseet ovat Heilalan mukaan jo lähtökohtaisesti kuin kirkasta tislettä, jossa on niukasti mitään ylimääräistä tai maalailevaa. Janssonin kerrontatapa on ominaislaadultaan luontevan ytimekästä, hän toteaa: "Se on tarkkailevan sivullisen ja valppaan kuuntelijan pohdittua havainnointia."

  Heilala on asettanut Sanojen lahja -sitaattikokoelman yhdeksi tavoitteeksi nostaa esiin Janssonin Muumilaakson varjoon jäänyttä muuta kirjallista elämäntyötä, muumitarinoita sivuuttamatta. Hän on huomannut, miten Jansson käsitteli keskeisimpiä teemojaan usein toistuvasti erilaisista lähestymiskulmista. Heilala ymmärtää, että yhteydestään irrotettu lause voi muuttaa merkitystään ja saada toisenlaisia painotuksia kuin kokonaisuuden osana. Tämän takia lauseiden irrottaminen yhteydestään arveluttaa häntä. Heilala toivoo kuitenkin, että sitaattikokoelma johdattaisi yhä uusia lukijoita Tove Janssonin monipuolisen kirjallisen tuotannon pariin. Uskon hänen vilpittömään pyrkimykseensä. Sanojen lahja on ylenpalttisesti pursuileva Jansson-runsaudensarvi, jonka sitaatit on monipuolisesti ja tarkalla silmällä valikoitu.

  Olen lukenut sitaattikokoelmaa hitaasti nautiskellen, yrittäen varoa yliannostusta ja ähkyä. Onnistuin! Tove Janssonin teosten lukemisesta on kulunut jo vuosikymmeniä, joten lukeminen tuntui tuoreelta. Tuli tunne, että joitain aikuisille suunnattuja Janssonin teoksia voisi lukea taas uudelleen, siksi kiinnostavilta niistä lainatut sitaatit kuulostivat. Näitä kirjoja olivat esimerkiksi Kuuntelija, Kesäkirja, Seuraleikki, Aurinkokaupunki, Kevyt kantamus.

  Minusta tuntuu, että on muutamia kuolemattomia Tove Jansson -lainauksia, jotka jokainen tuntee. Näitä ovat "Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi" , "Ikinä ei tule aivan vapaaksi, jos ihailee toista liikaa", "Maailma on täynnä suuria ihmeitä sille, joka on valmis ottamaan ne vastaan", "Kaikki hauska on hyvää vatsalle".  Janssonin kirjoissa viisaudet eivät hypi silmille, sillä ne on taitavasti kätketty tapahtumien ja toiminnan sekaan. En pitäisi Janssonia opettavaisena kirjailijana, sillä  hänen elämänfilosofiansa on jotain hyvin hienovaraista ja lohdullista, ei tyrkyttävää.

  Muumiperhe on iloinen, huoleton, suvaitsevainen ja vieraanvarainen. Se kohtaa onnettomuuksia ja vastoinkäymisiä, mutta selviää niistä. Idylliä varjostaa suuri tuntematon, pelottava Mörkö.
Muistan, miten lapsena ihailin erityisesti Nuuskamuikkusta, joka oli niin ihanan boheemi vihreissä vaatteissaan ja vapaudenkaipuussaan. Hän oli itsenäinen ja riippumaton, mutta myös taiteellinen (soitti huuliharppua ja sävelsi pieniä lauluja). Hänen ja Muumipeikon ystävyys oli kaunista. Täytyy myöntää, että kaikkein sykähdyttävimmät Sanojen lahja -teoksen sitaateista olivat mielestäni juuri muumikirjoista. Niissä Tove Janssonin kieli on runollisimmillaan, huumori lämmintä ja teoksen maailma täyteläistä.

  Lopuksi omat suosikkini:

"Seisoskelin usein eteisen pienen peilin edessä, katsoin syvälle surullisiin sinisiin silmiini ja yritin päästä perille elämäni salaisuudesta. Kuono tassujen varassa huokailin: - Yksin! Kylmässä Maailmassa! Kohtalo on Osani!  ja muita surullisia sanoja, kunnes oloni alkoi tuntua hieman kevyemmältä."  (Muumipapan urotyöt)

" Täällä on paljon sellaista mitä ei voi ymmärtää, Muumimamma sanoi itsekseen. - Mutta miksi kaiken oikeastaan pitäisi olla juuri niin kuin on tottunut?"  (Vaarallinen juhannus)

"Huomenna on uusi pitkä päivä, sanoi äiti. - Aivan jokaisen oma alusta loppuun. Se on hauska ajatus."  (Muumipappa ja meri)

"Se oli iloinen tie, joka kiemurteli sinne tänne, poukkoili ja mutkitteli milloin mihinkin suuntaan ja meni toisinaan solmuun itsensä kanssa silkkaa vallattomuuttaan. Sellaisella tiellä kulkemiseen ei väsy, ja luultavasti tulee pikemmin perillekin kuin suoraa ja ikävää tietä."  (Muumipeikko ja pyrstötähti)

"Hemuli muisti Muumilaakson. Siitä oli kamalan kauan kun hän oli käynyt siellä, mutta yhden asian hän muisti ihan selvästi. Nimittäin eteläisen vierashuoneen ja miten mukavaa siellä oli herätä aamuisin. Ikkuna oli auki ja lempeä kesätuuli  liikutti valkeaa verhoa, ikkunan haka kiikkui hiljakseen tuulessa ... Hän muisti kärpäsen joka napsahteli katossa. Ja sen ettei ollut kiire. Kahvi odotteli kuistilla, kaikki järjestyi, kaikki oli yksinkertaista ja sujui itsestään."  (Muumilaakson marraskuu)

Villit linnut olkapäillä

Mikä on oma lumoutumisen estetiikkani? Mitä tarvitaan, että kirja lumoaa? Sisällöllä täytyy olla syvyyttä, merkitystä ja kielen kaunista, tyylin omakseen ottavaa. Nämä kriteerit täyttyvät Pirjo Kotamäen uusimman runokirjan, Franciscus Assisilaisesta kertovan Villit linnut olkapäillä  (Basam Books 2020) kohdalla. Kirja kuuluu ns. Puhuttava runo -sarjaan.

  Franciscus Assisilainen on pyhimys, josta jokainen tietää varmaan jotain. Hänen Aurinkolaulunsa sanoma on ajankohtainen vielä tänäänkin. Tuo Poverello, Jumalan pieni köyhä, liikuttaa meitä hyvyydellään; hän on kuin Jeesuksen inkarnaatio. Pirjo Kotamäen Villit linnut olkapäillä tulkitsee runojen muodossa Franciscus Assisilaisen elämää. Kirja on jaettu osiin, jotka kulkevat kronologisesti keskushahmonsa mukana. Pidän ratkaisua onnistuneena, "lukijaystävällisenä". Se ei ole mitenkään liian osoitteleva, vaan antaa lukijan rauhassa vaeltaa Franciscuksen jalanjäljissä.

Olen lukenut Pirjo Kotamäen aiemmat runokirjat, joiden runokieli on aivan omanlaistaan: kaunista ja virtaavaa, pakottoman tuntuista. Niin on tässä uudessakin Villit linnut olkapäillä -teoksessa.  Se kulkee luonnollisesti kuin hengitys, kuin puhe tai askelten rytmi. Koska kyse on luonnon ystävästä, luonto on tietysti keskeinen osa teosta: linnut, hyönteiset, vuoret, kukat, aurinko, kuu ja tähdet, sade, purot. Ilmaukset ja kuvat ovat tuoreita, kuin ilmentäen Franciscuksen tunnetta uudesti syntymisestä. Runot lentävät lintujen mukana, mutta ovat samalla juurevasti maassa. Ne vetoavat kaikkiin aisteihin.

  Toinen mukana kulkeva kuvasto liittyy kankaisiin; olihan Franciscus rikkaan kangaskauppiaan poika. Siihen liittyvät verhot, harsot, langanpäät, kaavut, vaatteet, kangaspakat, jotka asettuvat ikään kuin luonnon vastakohdaksi.

  Merkitsin runokirjaan kohtia, jotka erityisesti miellyttivät. Niitä tuli lähes joka sivulle. On vaikea nostaa esiin mitään yksittäistä, koska Villit linnut olkapäillä on kokonaiselämys, syvästi puhutteleva teos, joka lumoaa kauneudellaan. Pirjo Kotamäki on runokielen mestari, jonka sanat pulppuavat syvästä ja kirkkaasta lähteestä. Loppuun yksi lainaus:

"Linnut kasvoivat Franciscuksen olkapäillä.
 Ne olivat kuin samaa puuta, samaa oksaa, samaa
 ilmaa ne hengittivät, ja ruohonjuurta, ne
 unohtuivat sateeseen,
 ja ilmat jatkuivat miten jatkuivat; tuulisina mutta kirkkaina
 kaikki silmät satoivat pisaroina alas maahan."

Sivupolkuja pitkin

Aleksis Kiven Nurmijärvi, Sillanpään Hämeenkyrö, Anni Blomqvistin Ahvenanmaa, Kjell Westön Helsinki... Joskus tuntuu, että kirjailija ja hänen kotiseutunsa ovat yksi ja sama. Mikä on kirjallisuuden ja paikan suhde? Miten kadut, kaupungit ja maisemat ovat vaikuttaneet romaaneihin? Ville-Juhani Sutisen teoksessa Sivupolkuja matkustetaan klassikkoteosten tapahtumapaikoille ja etsitään uutta näkökulmaa. Viehätyin suuresti tästä kirjallisuudentutkimuksesta (tai kirjallisuusesseistä), jossa oli tutun lisäksi paljon uusiakin havaintoja ja virkistäviä näkemyksiä. Matkakuvaukset ovat myös aina kiehtovia.

  Kyse ei ole uudesta ideasta, kuten Sutinen teoksensa alussa mainitsee.  Kirjailijoiden kotipaikoilla ja teosten tapahtumapaikoilla on käyty jo 1800-luvulla. Tämä ns. kirjallinen turismi oli ensimmäisiä organisoidun vapaa-ajanmatkailun muotoja. Sutisen mielestä kirjailijamuseot ja fiktion tapahtumapaikkojen kävelykierrokset ovat usein pinnallisia ja muodostavat lähtökohdan, mutta unohtavat tulkinnan. Niiden kautta ei  saa teosten tulkinnasta irti uusia puolia. Sivupolkuja käsittelee sellaisia romaaneja, joissa paikkasuhde on jollain tapaa korostunut.

  Dostojevski ja Pietari aloittaa kirjan. Dostojevski kertoo romaaneissaan toistuvasti Pietarista ja sen tietyistä osista, kuten Sennajasta (Heinätorista), joilla on pelkää kulissia syvempi merkitys.  Nuoret miehet harhailevat sekavina sen hämärillä kaduilla, mikä kuvaa  henkilöhahmojen mielensisäistä tilaa.  Sutinen kertoo, että heinäkuun alussa Pietarissa vietetään Dostojevski-päivää, Rikos ja rangaistus -romaanin pohjalta. Osallistujat pukeutuvat kirjailijan teosten hahmoiksi ja parveilevat tarinoiden tapahtumapaikoilla.  Päivä toteuttaa ilmiön, jota kutsutaan kolmastilaksi (thirdspace): todellinen ja epätodellinen, aineellinen ja aineeton, keho ja mieli sulautuvat yhteen. Sutisen sanoin: reaalimaailman Pietari ja kirjallinen Pietari sekä kirjallisen Pietarin tulkinnat nykyhetkessä ovat sen päivän ajan yksi ja sama paikka.

  Tsehovin tarinoiden tyyli on yhtä kuin aro, Sutinen väittää. Arolla ei kasva luonnostaan juuri muuta kuin ruohoa ja heinää, ja se on lähes väritön. Lisäksi aroa pitää otteessaan unelias, jähmettynyt ilma. Sen valtavuus pakottaa ihmisen tajuamaan oman pienuutensa. Aron näennäisen  mitäänsanomaton pinta kätkee alleen paljon, jos sitä vain osaa katsoa. Se edustaa Tsehoville vastaavaa metaforista tilaa kuin maalaismaisema briteille, esimerkiksi Virginia Woolfille.  Maisemaan kuuluu erottamattomasti myös aineeton, näkymätön puoli, kuten vaikkapa se, millaisia ajatuksia ja muistoja niistä herää.  Aron eleettömyys paljastaa Tsehovin teoksissa turhuuden tuskaa, tuhlatun ajan raskautta, ihmisen tarpeettomuutta, kaikkien inhimillisten ponnistusten perimmäistä merkityksettömyyttä.

  Strindberg ja Tukholma, moderni kaupunki, josta Strindbergin romaaneissa  myös paetaan luontoon, merelle, määrittämättömiin tiloihin. Kirjailija tunsi hyvin kaupunkinsa ja elätteli Sutisen mukaan viha-rakkaus-suhdetta siihen. Hän hyödynsi paikkoja niin tunnelmien kuin henkilöhahmojen rakentamisessa. Todellisesta Tukholmasta tutut kohteet ovat henkilöille "muistojen kytkimiä, topografian proustilaisia madeleineleivoksia, joiden pinta lietsoo esiin tunteiden kirjon samalla lailla kuin päällepäin tylsästä arosta avautui Tsehoville kokonaisia maailmoja." Strindbergillä paikat kantavat aina merkityksiä. Saaristo on hänelle kaupungin tärkein vastinpari, muttei aina pittoreski paratiisi. Kirjailija esittää rannikon syrjäiset pikkukylät usein takapajuisina paikkoina.

  Strindberg asui Drottninggatanin "Sinisen tornin" huoneistossa elämänsä neljä viimeistä vuotta. Se toimii nykyään kirjailijan kotimuseona. Sutinen kertoo, että kotimuseot luokitellaan kolmeen kategoriaan: kirjailijat ylevöittäviin "mausoleumitaloihin", kirjailijan aikaista elämää esitteleviin "museotaloihin" ja kirjailijan tuotantoon ja kirjastoon keskittyviin "kirjastotaloihin". Tässä luokittelussa Strindbergsmuseet on sekä museotalo että kirjastotalo. Strindberg on Sutisen mielestä yksi niistä, joita hän kutsuu "maanpakolaiskirjailijoiksi", sillä hän kirjoitti monet voimakkaasti paikkasidonnaiset teoksensa jossain aivan muualla.

  Bruno Schultz ehti kirjoittaa eläessään vain kaksi romaania: Kanelipuodit (1933) ja Kuolinilmoituksen sanatorio (1936). Hänen synnyinpaikkansa oli Galitsia, jota ei ole enää olemassa. Sutisen mukaan Schultzin estetiikan ydin on juuri topografinen välitilaisuus: kaikki tilat ovat hänelle tekaistuja tai parhaimmillaankin sopimuksia, jotka eivät jää lopullisiksi. Hänen proosansa on tiukasti sidoksissa reaalimaailman paikkoihin, mutta kerronta muuttaa ne unenomaisen toisiksi.  Schultz tunkeutuu jokapäiväisen sisään ja niille alueille jotka inhimillinen kokemus sivuuttaa, yhä syvemmälle rinnakkaistodellisuuteen.

  Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz on romaani, jossa nykyaika, kaupunki ja kirjallinen modernismi kuuluvat olennaisesti yhteen ja limittyvät toisiinsa. Lisäksi se on Sutisen mukaan kirja, jossa kaupunki, tarinan päähenkilö ja itse romaani taidemuotona rinnastuvat ja ovat joskus yksi ja sama asia.  Döblinille Berliini on sekä dickensiläinen rotanloukku että totaalinen koneisto, joka murjoo päähenkilönsä, "vääntää suoraksi". Kaupunkiromaanin sijaan Berlin Alexanderplatz on oikeastaan kaupunginosaromaani, sillä sen keskeiset tapahtumat sijoittuvat Berliinin moderneihin työläiskortteleihin, joita  puretaan ja rakennetaan jatkuvasti. Tämä ilmentää koko Euroopan sotienvälistä välitilaisuutta.  Maailma tuntuu olevan jatkuvasti keskeneräinen.  Romaanin päähenkilö, Biberkopf, on kotonaan ympäristössä siksi, että se on hajautunut, pysyvässä prosessuaalisuuden tilassa ja jo valmiiksi rikki. Berliinin huoneet, kapakat ja metroasemien käytävät ovat Biberkopfin mielensisäisiä paikkoja.

  Sutisen kirjaan on päässyt naiskirjailijoitakin, peräti kolme, onneksi. Virginia Woolfilta Sutinen on lukenut paitsi hänen fiktiotaan myös päiväkirjat, jotka hän on myös suomentanut. Tällöin hän havaitsi Woolfin yhteyden paikkaan. Tämä ei elänyt irrallaan todellisuudesta, vaan oli voimakkaasti kiinni ulkomaailmassa. Woolfin romaanit tavataan liittää Lontooseen, mutta päiväkirjassa nousee esiin kirjailijan elämän toinen keskeinen paikka: maaseutu. Rodmellin kylässä sijaitseva vanha maalaistalo ja sitä ympäröivä Sussexin maaseutu olivat pitkään Woolfin ajattelun ja kirjoittamisen tausta ja heijastuivat hänen teoksiinsa.  Myös lapsuuden kesät Lounais-Englannissa St. Ivesissä meren rannalla vaikuttivat hänen kirjoihinsa.

  New York ja Pariisi elävät Anais Ninin romaaneissa ja päiväkirjassa.  Ne vaikuttivat hänen teksteihinsä myös epäsuorasti, ilmeten kielessä ja tyylissä.  Paikat syvenevät mielensisäisiksi paikoiksi, jotka ovat vuorovaikutuksessa ulkomaailman kanssa. Ninin tärkeimmät romaanit muodostavat yhden laajan teoksen, jotka on julkaistu yhteisniteenä Cities of the Interior eli Sisäiset kaupungit.

  Tärkein Ninin kirjallinen paikka oli Pariisi. Hänen ystävänsä  Henri Miller opetti näkemään Pariisin uusin silmin.  Sutinen kirjoittaa, että Ninin henkilöhahmot kävelevät jatkuvasti: "He kulkevat ja keskustelevat tai ajattelevat, ja he eksyvät sekä Pariisiin että omaan mieleensä, kunnes löytävät johonkin tai jäävät kadoksiin."  Kävelyretkien lisäksi Pariisin kahvilat tarjosivat paikkoina loputtomasti kiinnostavia ihmisiä ja tarinoita.  Kaupungin vastapainoksi asettui Ninin ja hänen miehensä hankkima talo Louveciennesin kylästä, joka oli kirjailijalle läsnä tuoksuina, makuina ja väreinä, abstraktioina kadunnimien sijaan.  Pariisi merkitsi urbaania, aktiivista maailmaa, Louveciennes tyyntä oman mielen sisäistä paikkaa.

  Tämä paikkojen dialektiikka ilmeni Sutisen mukaan laajemmin Ninin elämän tasolla.  Hän muutti toistuvasti Yhdysvaltain ja Euroopan välillä ja koki todellisuuden näissä eri tavoin. Vain muutama amerikkalainen alue toi Ninin mieleen hänen rakastamansa Pariisin liberaalin ilmapiirin: Harlem ja Greenwich Village. Kun hän kuvailee näitä paikkoja, hänen kielensä on runollista. Myös Meksiko ja Acapulco tekivät Ninin tekstistä rehevää lyriikkaa.  Woolfin lailla Nin etsi suoraa yhteyttä ympäröivän todellisuuden kanssa, paikan sulautumista kokemukseen, yhdistymistä takaisin maailmaan: "paluuta sanattoman ja impulsiivisen maailman hämärille soille".

  Venedikt Jerofejevin romaanissa Moskova-Petuski (1973) onneton päähenkilö harhailee humalassa kaupungissa ja sen ulkopuolella, omassa elämässään ja muistoissaan sekä Neuvostoliiton lähihistoriassa. Romaani on yksi tunnetuimpia 1970-luvun aikalaisteoksia, ns. samizdat, salassa julkaistu omakustanne. Teos ei ole avoimen poliittinen, vaan esteettisesti ja allegorisesti kriittinen romaani.

  Leonard Cohenin teokset vievät Sutisen Kreikkaan, Hydran saarelle, joka loihtii Sutisesta itsestäänkin runoilijan: "Meri on sininen, talot valkoisia. Tuntuu kuin molemmat maalattaisiin uudelleen joka aamu, ja talojen kohdalla se melkein pitääkin paikkansa. Myös muita värejä on, mutta sinisen ja valkoisen sävyt ovat niin intensiivisiä, että kaikki ikään kuin sulaa niihin. Yksinkertaista, kaunista. Tuoksuu kuivuva levä, suola ja rikkinäinen kahvikone. Valo on herkeämätön."  Sutisen tyyli tässä Sivupolkuja -teoksessa on muutenkin nautinnollisen kaunista, onhan hän kirjailija itsekin. Toisinaan tuntuu myös, kuin hän sulautuisi tutkimuskohteena olevaan kirjailijaan niin, että he ovat kuin yksi, tyyliä ja kieltä myöten. Kerrassaan lumoavaa ja yksi tärkeä osa kirjan viehättävyyttä.

  Hydran saaressa on Sutisen mielestä yhä jotain, mikä voi selittää Cohenin estetiikkaa.  Siitä muodostui Cohenille vastaava fantasiamaailma, jota Acapulco edusti Ninille. Kumpikin löysi vieraasta maasta sekä turvasataman elämän vaatimuksilta että aitouden, joka mahdollisti yhteyden omaan itseen. Cohen kutsui Hydraa"runouden paikaksi", ja saaren herkeämätön aurinko hohkaa monista hänen runoistaan.

  William T. Vollmann kuvaa romaanissaan The Royal Family (2000) San Franciscoa ja sen ahtaita kortteleita, ratapihoja, köyhyyttä ja kurjuutta. Kaupungin historia ja maantiede ovat keskeisiä tekijöitä Vollmannin Amerikkaan sijoittuvissa romaaneissa. San Franciscon Tenderloinin kaupunginosa on läsnä myös hänen teostensa rakenteessa ja kielessä.  Se on huorien, narkomaanien ja kodittomien kortteli. Kaupungin haavat ovat materiaalinen osa Vollmannin estetiikkaa, Sutinen kirjoittaa. Hänen tekstinsä ovat täynnä katkoksia ja kuoppia niin kuin Tenderloinin korttelit. Katujen mainokset ja graffitit tunkeutuvat suoraan kirjoihin korostaen teosten paikkasuhdetta.

  Viimeinen essee/luku on nimeltään Ikuisesti matkalla. Se käsittelee matkakirjallisuutta ja Kyllikki Villan rahtilaivamatkojen aikana laatimia matkapäiväkirjoja. Ne syntyivät saneltuina. Kyllikki Villa on Sutisen mukaan korostuneesti matkakirjallisen estetiikan perillinen, joka ei laatinut faktaraportteja vaan tarkkaili itseään matkalla ja ihmisenä maailmassa: " Matkustaessaan maailmaan ihminen matkustaa aina itseensä, ja matkustaessaan itseensä hän matkustaa myös muualle. Tämän kokemuksen Villa on vanginnut matkakirjoihinsa."


  Jäin miettimään tämän kirjan nimeä. Miksi Sivupolkuja? Oliko ideana, että kirjailija (ja hänen teostensa päähenkilöt) kävelee sitä varsinaista päätietä pitkin ja tutkija sitten tallustelee sivupolkuja myöten, yrittäen pysyä perässä? Vai että sivupolkuja kulkemalla pääsee kenties paremmin perille?  Kyse voi olla myös siitä, että romaanien paikkoihin liittyvien merkitysten "metsästäminen" on kuitenkin tietyllä tapaa sekundaaria, eräänlainen koristeellinen lisä, joka voi syventää tulkintaa (tai sitten ei). Virginia Woolfia käsittelevässä esseessä Sutinen itsekin aluksi lainaa kirjailijaa: "Vaatimus, että kirjailijan kaupungilla olisi oltava jokin vastine maan päällä olevien kaupunkien parissa, vie puolet sen lumovoimasta." Näinhän se on. Lumovoimainen taideteos säteilee omaa valoaan riippumatta siitä, onko sen tapahtumapaikoilla, henkilöillä tai tapahtumilla mitään vastinetta todellisuudessa.

p.s. Niinpä jäivät ne erikoismerkit taas pois, suhu-ässistä hatut ja Anais-nimen päältä merkki. Äidinkielenopettaja minussa hieman vaikeroi.

Tätä ei koskaan tapahtunut eli 4 X Lara

Ensimmäinen Lara on tietysti romaanin Tätä ei koskaan tapahtunut (suomentanut Irmeli Ruuska) kirjoittaja Lara Prescott, joka kertoo saaneensa nimensä Pasternakin romaanin Tohtori Zivagon Laran mukaan. Kun CIA vuonna 2014 julkisti 99 muistiota ja raporttia, jotka käsittelivät salaista Zivago-operaatiota, Prescott halusi luoda fiktiivisen teoksen tuon materiaalin pohjalta. Hän kertoo kirjansa lopussa, että on lainannut salaisista asiakirjoista suoraan kuvauksia ja sitaatteja ja myös keskustelunpätkiä sellaisina kuin ne on dokumentoitu alkuperäisissä selonteoissa. Prescott esittää vaikuttavan lähdeluettelon tietokirjoista, joita hän on romaaniaan kirjoittaessaan käyttänyt. Lisäksi hän matkusti ympäri maailmaa taustoittaessaan teostaan.  Tuo kaikki kannatti, sillä lukija nauttii lukiessaan 1950-luvulle sijoittuvaa vakoilujännäriä.

  Kirjan päähenkilöitä ovat naiset. Näkökulma siirtyy vuorotellen kylmän sodan aikaiseen  itään, Neuvostoliittoon, ja länteen, lähinnä Washingtoniin, mutta kirjan loppupuolella myös Milanoon, Berliiniin ja Pariisiin. Lännessä Tiedustelupalvelun naiset kirjoittavat puhtaaksi salaisia muistioita, mutta osa heistä värvätään myös kuriireiksi ja valepukuisiksi agenteiksi. Salaisen tehtävän saa myös Irina, Neuvostoliitosta äitinsä kanssa Yhdysvaltoihin paennut nuori nainen.

  Moskovan lähellä asuu lapsineen Olga, Boris Pasternakin rakastajatar. Pasternak kirjoittaa salassa suurta romaania, jota viranomaiset pitävät vaarallisena sen sisältämän vallankumouskritiikin vuoksi. Olga haetaan kuulusteluun ja joutuu kolmeksi vuodeksi  työleirille Siperiaan. Tuo suuri romaani on Tohtori Zivago, josta tiedetään ympäri maailman, ennen kuin se on edes valmistunut. Olga on Laran esikuva, se varsinainen Lara. Pasternakin kuoltua ja jouduttuaan uudelleen vankilaan Olga iloitsee, että hän jää elämään kirjan sivuilla.

  Washingtonissa keksitään suuri suunnitelma: romaanin käyttäminen ideologisena aseena. Italialainen miljonääri Feltrinelli saa hankituksi kymmenen vuotta kestäneen kirjoitusprosessin tuloksena syntyneen Tohtori Zivagon julkaisuoikeuden, ja romaani ilmestyy ensin italiaksi. Yhdysvaltojen Tiedustelupalvelu käännättää sen venäjäksi ja jakaa sitä Berliinin maailmannnäyttelyyn saapuville venäläisille turisteille, jotka salakuljettavat kirjan kotimaahansa.  Pasternak saa Nobelin kirjallisuuspalkinnon, mutta hänet pakotetaan kieltäytymään siitä. Pian tämän jälkeen hän kuolee, kovien epäilyjen ja itsesyytösten vallassa: " Uskonko, että kohtalo määrää minut omistamaan elämäni sille, että yritän ilmaista sen mitä ihmisten sydämissä liikkuu? -- Taivas putoaa niskaan, ja minä päätin kirjoittaa sen sijaan, että olisin rakentanut katon itseni ja rakkaitteni suojaksi."

  Tohtori Zivago on paitsi sotaromaani myös  yksi maailman tunnetuimpia rakkausromaaneja. Myös Tätä ei koskaan tapahtunut on rakkausromaani, hieman epätavallisempi.  Se kuvaa kolmiodraamaa: Irinan, Teddyn ja Sallyn. Elämä (ja laki)  erottaa rakastavaiset, jotka lähtevät eri suuntiin. Kun Tohtori Zivago filmataan 1965, Tiedustelupalvelun naiset lähtevät yhdessä elokuviin ja  toteavat Laran valkokankaalla nähdessään: "Irina!"  Romaanissa jätetään hienosti auki, saako Irina lopulta elämänsä rakkauden. Toivotaan niin.

p.s. Zivago-nimeen olisi kuulunut Z:n päälle tuo hattu, mutten saanut sitä yrityksistäni huolimatta laitetuksi.