Syksyn uutuuskirjoja, joita yhdistävät hiljaisuus, meri ja kaunis kieli.
Joel Haahtelan romaaneilta on lupa odottaa jonkinlaista hengellistä ja esteettistä lukuelämystä. Enpä joutunut pettymään tälläkään kertaa. Hengittämisen taito kertoo nuoresta miehestä, joka lähtee yksinäiselle kreikkalaiselle saarelle etsimään isäänsä. Saarella on pieni kirkko ja kolme miestä, jotka rukoilevat, hoitavat vihanneksia ja valmistavat tuohuksia. Nuori mies jää saarelle kuukausiksi ja löytää yhteyden isäänsä ja itseensä.
Kirkon lampukassa on palanut tuli jo yli kaksisataaviisikymmentä vuotta. Yhtä vanha on oliivipuu, jonka taimen isä Efraim toi mukanaan. Saarella raja elävien ja kuolleiden välillä tuntuu hyvin ohuelta. Siellä osaa hengittää oikein: maailma ei kimpoa takaisin vaan virtaa lävitse ja tulee ulos parempana. Sisään hengitetään murheita ja ulos lohtua.
Haahtelalla on taito kuvata hiljaisuutta ja pyhyyden kokemusta. Hän saa pieniin hetkiin mahtumaan paljon:
"Jatkan lakaisemista. Ikkunasta lankeaa valokaistale, ilmassa kieppuva pölysilta. Liikutan harjaa hitain vedoin, oikealta vasemmalle, ja mietin voiko harjan äänikin olla rukous."
"Kuulen suitsutusastian helinän hiljaisessa kirkossa, ja minusta tuntuu kuin ääni tulisi vuosisatojen ja vuosituhansien takaa, hämärästä synagogasta, Juudean autiomaan reunalta, talvisen Palestiinan kaukaisesta illasta. Helinä kantaa mukanaan ammoin lausuttuja rukouksia, jo kauan sitten unohtuneita sanoja. Se on täynnä arkisia toiveita, pieniä murheita ja äitien surua, ääneen lausumattomia pyyntöjä, jotka eivät koskaan toteudu. Se kuljettaa mukanaan askeleita kivetyksellä ja yön tuulta, ihmisiä, jotka ovat kauan sitten kadonneet ja muuttuneet tomuksi, sekoittuneet hiekkaan, palanneet takaisin maaksi, josta ovat tulleet, nousseet taivaalle, sataneet alas, toiseen paikkaan, toiseen maahan ja toiseen aikaan."
Paula Nivukoski on nuori sanataituri, joka ihastutti jo esikoisromaanillaan Nopeasti piirretyt pilvet. Mainingin varjo on sielukas romaani pappilan hemmotellusta mamsellista, Evalinasta, joka karkaa itseään vanhemman kalastaja-Andersin mukaan yksinäiselle saarelle. Hän jättää taakseen nuoren naisen maailman, joka on tuntunut ahdistavan sovinnaiselta ja muottiin valetulta. Ankaran pappi-isän muisto painaa mieltä.
Nivukoski on hyvin taitava merellisen luonnon ja herkän, unelmoivan tytön sielunmaiseman kuvaaja. Evalinan muistot ja aistilliset kokemukset kietoutuvat toisiinsa unenomaisen kauniisti. Muistot ovat yksityiskohtaisia, kuten pienet pyöreät helmiäisnapit, vadelmatäytteiset lusikkaleivät, lasipullossa hehkuva mansikkamehu, pappilan puutarhassa tuoksuvat ruusut. Ne vaihtuvat saaren jäkäliin, rosoiseen kallioon, nuotiolla paistettavaan kalaan, merilintujen kirkunaan, Andersin rakkauteen. Evalina tuntee ylittäneensä nimetyn maailman rajan ja astuneensa vain heille kahdelle tarkoitettuun maailmaan, jossa saattaa hengittää vapaasti ja jossa aika tuntuu kadonneen.
Syksyn tullessa ja lasta odottaessaan Evalina alkaa ikävöidä mamia, Sofia-sisarta ja pappilan viisasta keittiöpiikaa, Mariaa. Hän alkaa nähdä pelottavia enteitä ja varjoja ja vaipuu yhä enemmän muistoihinsa:
"... hän muisti, miten vahva käsi oli laskeutunut hänen selkänsä kaareen ja kannatellut. Tanssi oli unohtunut heidän iholleen, hiekka rahisi keveiden kenkien alla. Linnunradan valo oli putoillut hänen hiuksilleen ja hiukset levisivät vapaina hänen selkäänsä ja kohti maata."
Mainingin varjo on balladi, jolla on lajityyppinsä mukainen traaginen loppu. Nivukosken meriballadi liittyy näin edeltäjiensä ketjuun, siihen jossa esimerkiksi Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija ja Ulla-Lena Lundbergin Jää ovat.
Maritta Lintusen uutuusromaanin Kirjeitä Suolavuonolta alaotsikko on kertomus äänistä ja hiljaisuudesta. Sen tapahtumapaikka on Norja ja sen jylhät vuonomaisemat. Päähenkilö on viisikymppinen alansa nimekäs asiantuntija, akustiikkasuunnittelija Sigvald Johansen, joka löytää syrjäiseltä Suolavuonolta kaipaamansa täydellisen hiljaisuuden. Hän alkaa kirjoittaa vanhanaikaisia paperikirjeitä Oslossa asuvalle Olafille, jonka hän on tuntenut lapsesta asti. Jotain kummallista on heidän ystävyydessään, eikä lukija saa tietää kaikkea, ennen kuin vasta lopussa. Romaanissa on myös sivujuoni, johon liittyvät kaunis Brysselissä vaikuttava kreikatar, amerikkalaisen miljönäärin havittelema köyhä Kreikan saari ja muinainen amfiteatteri. Kirjan keskivaiheilla nämä juonet punoutuvat yhteen.
Maritta Lintusen kieli on kaunista:
"En kaipaa enää säihkyviä konserttisaleja ja niiden millisekuntien tarkkuudella hiottuja äänitarhoja. Kaipaan kaikuja, pyörteitä, heijasteita. Täydellistä hiljaisuutta ja äänten luonnollisia kuoroja. Kaipaan yöpilvien sordinoimia linnunratoja. Viimatuulten huilumaisia kiertoratoja. Kallioiden kuminaa raekuuron alla.
Kaikki olennainen äänitaiteeseen tarvittava aines löytyy täältä suojaisasta vuonomaisemasta. Vuorovesien ja tuulten puhtaaksi suodattamana. Musiikin alkusolut. Hiljaisuuden leijaileva siitepöly. Niiden äärelle minä haluan myös johdattaa säveltäjät, joiden aivoissa nuottiviivastot helähtävät ja murskautuvat soiviksi tähdiksi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti