Luin peräkkäin kaksi mainiota syksyn uutuusromaania, joissa kummassakin kartano oli keskeisessä osassa. Voisi jopa sanoa, että nämä yläluokkaiset asuinmiljööt oli kuvattu niin elävästi, että niistä tuli kuin romaanin henkilöitä. Romaanit ovat JP Koskisen Hukkuva maa ja Julian Fellowesin Snobit (suomentanut Markku Päkkilä).
Hukkuvaa maata on arvioinneissa tähän mennessä kutsuttu satiiriksi, dystopiaksi, trilleriksi, aikuisten saduksi, kauhukirjaksi; eräänlaiseksi lajihybridiksi siis. Koskinen on kyllä aikamoinen sanavelho sulauttaessaan kaikki nämä piirteet romaaniinsa. Siinä eletään aikaa, jolloin koronapandemia on jo takanapäin. Yhdysvalloissa valtaa pitää edelleen oranssinaamainen presidentti, jonka toinen kausi on lopuillaan. Hukkuvan maan päähenkilö on johtava ilmastotutkija Niklas Vaateri, jonka isä, teollisuuspomo, entinen kauppa- ja teollisuusministeri ja kansanedustaja Jukka Vaateri, on viisi vuotta aiemmin salaperäisesti kadonnut. Poliisit käynnistävät ennen kuolleeksi julistamista tutkimukset uudelleen. Mitä isälle on tapahtunut ja onko Niklas syyllinen? Tämä on sitä trillerijuonta.
Kauhuelementtejä romaaniin tuovat Tulisaaren kartanon tornissa asuva noitakuningatarmainen Amanda-äiti, joka elää omassa todellisuudessaan, sekä lähistöllä sijaitseva mielisairaala Notkolinna ("ihmismielen synkimpien puolien keskittymä"), jonka ylilääkäri on Jukka Vaaterin veli. Notkolinnan on-off-potilas on karismaattinen mysteerimies Axel, jonka elämän käänteet punoutuvat Niklaksen elämään. Hän on kuin Niklaksen kellarissa lymyilevä alitajunta, pimeä puoli eli varjo.
Niklaksella on kaksi sisarusta: isosisko Sandra, jolle perheen isä on jättänyt yhtiönsä johtajuuden, ja pikkuveli Mikko. Mikolla oli syntyessään räpyläjalat, joita isä ei antanut korjata. Mikko on ihmelapsi, joka pystyy hengittämään pitkiä aikoja veden alla ja josta tulee meribiologi ja sukeltaja. Mytologisen tason Hukkuva maa -romaani saa saduista, joita Sandra kertoo veljilleen. Niklaskin sepittää muutaman. Myös Niklas on ihmelapsi: hän on superälykäs ja näkee sellaista, jota muut eivät näe. Hän on tyyliltään arrogantti ja ylimielinen ja pitää harvoja ihmisiä vertaisenaan.
Dystopiaa (vai realismia, ennustusta?) on se, että ilmastomuutoksen seurauksena meri nousee nousemistaan. Tulisaaren kartanon laituri on jo upoksissa ja viinikellarissa vettä polveen saakka. Niklas on tiedemies, joka haukkuu ihmisiä typeryksiksi, koska nämä sulkevat silmänsä kylmiltä tosiasioilta. Satiirinen osuus näkyy mm. ilmastonmuutoksen kieltäjien ja luontoanarkistien argumentoinneissa. Niklaksen tulikivenkatkuisesta valistussaarnasta lukija saa aikamoisen tietopaketin hiilinielusta, merenpinnan noususta, kompensaatioharhasta yms. Hänen hahmonsa tekee romaanista kunnon moraliteetin, tendenssiromaanin. Tuntuu, että päähenkilönsä avulla Koskinen pääsee puhumaan suunsa puhtaaksi maapalloa uhkaavasta ja jo täällä olevasta ilmastonmuutoskatastrofista.
Tulisaaren rapistuva kartano (jonka Niklaksen isoisä rakennutti, arkkitehteinaan ikoninen trio Gesellius-Lindgren-Saarinen) on vertauskuva tuhoutuvasta maapallosta ja ihmislajin rapautuvasta asemasta ekosysteemin "huipulla". Kartano on päässyt romaanin kanteen, aaltojen peittämänä.
Myös Broughton Hall, mahtava Sussexissa sijaitseva kartano, koristaa Julian Fellowesin Snobit- romaanin kantta. Kartanoa ovat Broughtonin paronit, markiisit ja jaarlit hallinneet vuodesta 1879 alkaen. Fellowes tuntee brittiläisen yläluokan. Tämän olemme saaneet havaita jo Downton Abbeytä seuratessamme (jonka luoja Fellowes siis on). Yläluokan ihmeelliset, hassut ja kiehtovatkin tavat ovat siis tulleet tutuiksi jo ennen Snobit-romaania. Tiedossa on myös, että Englanti on edelleen hyvin luokkatietoinen yhteiskunta. Millaista huumoria onkaan kehitelty niistä, jotka tuohon yläluokan etuoikeutettuun asemaan jollain lailla ovat olleet pyrkimässä tai jonka tapoja ovat yrittäneet jäljitellä. Yhtenä esimerkkinä mieleen nousee riemastuttava Hyacinth Bucket, joka on ollut erittäin suosittu hahmo katsojien kansallisuudesta tai sosioekonomisesta asemasta riippumatta.
Kaunis keskiluokkaisesta taustasta nouseva Edith äiteineen edustaa Snobit-kirjassa "rehellistä" nousukashahmoa, joka kaikin käytettävissä olevin keinoin pyrkii parempaan ja turvattuun asemaan. Edith avioituu Uckfieldin markiisin perijän Charles Broughtonin kanssa muttei ole häneen kovinkaan rakastunut. Aluksi hän esittää pätevästi kreivitärtä, johon kaikki köyhät ja maalaiset rakastuvat. Mutta sitten maalaiselämä alkaa kyllästyttää, ja käärme kuvankauniin miesnäyttelijän hahmossa pääsee luikertelemaan kartanoparatiisiin. Siellä aletaan nimittäin kuvata elokuvaa. Snobit-romaani muuttuu äkkiarvaamatta Madame Bovaryksi ja Anna Kareninaksi, ja lukija alkaa sääliä Edithiä. Mutta kuinkas sitten kävikään? Tarinalla on onnellinen loppu, tai ainakin Edithin sanoja käyttäen "tarpeeksi onnellinen".
Yhtenä romaanin (satiirisena) kertojaäänenä on mies, joka on Edithin ystävä. Hänellä on yläluokkaiset juuret mutta hän toimii näyttelijänä ja pystyy näin sulavasti liikkumaan eri luokkien välillä. Hänen katseensa on tarkka ja armoton, kuin JP Koskisen romaanin Niklaksella. He kumpikin näkevät ihmisten ja ilmiöiden taakse, huomaavat ne näkymättömät langat, jotka yhdistävät kaikkea. Lahjomattomia siis kumpikin.
Broughton Hall on romaanissa tärkeiden tapahtumien näyttämö, aluksi ulkopuolisten saavuttamaton ihanne, sitten täyttyneen toiveen ruumiillistuma, mutta ennen pitkää Edithille vankila. Huolimatta asujien iloista ja suruista ja vaihtuvista kohtaloista mahtava kartano pysyy paikoillaan, paikkakunnan asukkaiden ikiaikaisena maamerkkinä ja loisteliaan historian edustajana. Mutta ajat muuttuvat, ja snobienkin täytyy hyväksyä ulkopuolisia joukkoonsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti