Minä ja Herra Bashoo

 Riika Helle-Kotkan uusin teos Minä ja Herra Bashoo  Runoja ja matkakertomuksia (Rosetta Versos 2025) on elämyksellinen nojatuolimatka Japaniin hyvässä seurassa. Se sisältää perinnettä uudistavia haikuja ja tankoja modernilla twistillä. Kai Niemisen kääntämiä tekstejä ja runoja on lainattu ja kommentoitu kirjassa. Helle-Kotkan teoksesta käytetään termiä haibun, joka on  runollinen matkakertomus. Se sekoittaa proosaa ja runoa ja on peräisin juuri entisaikojen haikurunouden mestarilta Matsuo Bashoolta. Helle-Kotka on lukenut haibuniaan varten kunnioitettavan määrän Japani-aiheisia teoksia. Kirjan lopussa on lähdeluettelo. 

  Teoksen takakannessa kerrotaan, että Minä ja Herra Bashoo on runokokoelma, matkakertomus ja selviytymistarina. Runoilijalla on vakava verisairaus, johon hän saa lopulta uutta lääkettä ja pääsee matkustamaan unelmiensa Japaniin. Lukija, samoin kuin Herra Bashoo,  seuraa mukana. Päiväkirjakatkelmat tuovat matkan yksityiskohdat elävästi esiin, tuntuu kuin olisi itsekin matkalla. Kuin vanhoissa haibun-matkakertomuksissa tapahtumat, paikat, tunnelmat, tunteet, muistumat piirtyvät kauniisti lukijan nähtäväksi. Runot ja päiväkirjamerkinnät soljuvat eteenpäin virran tavoin ja saavat aikaan liikkeen tunnun. Nähtävyyksien lisäksi tehdään matkaa itseen, sisimpään.

  Helle-Kotkan teoksen Japani on kerroksellinen: perinnettä ja modernia sulassa sovussa. Perinnettä edustavat mm. Bashoo, temppelit,  buddhalaisuus, shintolaisuus, teeseremonia, geishat, kimonot ja  modernia puolestaan esimerkiksi animehahmot, manga, pilvenpiirtäjät, luotijunat, hikkyt.  Ajattomia ovat  Fuji-vuori, Sumida-joki, Kioto, bambut, kurjet, ketut, peurat ja sammakot. Nämä kaikki ja lukemattomat muut saavat omat viehättävät runonsa, joissa havainto yhdistyy oivallukseen, ja lukija nauttii. 

  Näytteitä Minä ja Herra Bashoo  -teoksen runoista:

 "mietiskelemme

  hiljaa temppelissämme

  valot vilkkuvat

  karaoke ärähtää

  ajatukset karkaavat"

"väkijoukossa

  yksinäisyys kolkuttaa

  teräsovea"

"bambut huojuvat

  jonnekin pakenevat

  matkasuunnitelmat"

 Riika Helle-Kotka  Minä ja Herra Bashoo 2025

 

"Kieleni ei ole sanoissa" 4

 Fredrik Hertzbergin Gunnar Björlingin elämäkerran "Kieleni ei ole sanoissa" (Kustannusliike Parkko 2025, suomentaneet Hannimari Heino ja Juhani Ihanus) kolmannessa pääluvussa kuvataan sodanjälkeisiä vuosia 1945-1950. Björling muuttuu profeetasta runoilijaksi ja tekee ensimmäisen matkan Ruotsiin, hän täyttää 60 vuotta ja saa palkinnon. Björlingin piirit laajentuvat Ruotsissa ja Suomessa.

  Hertzberg kertoo, että usea piti Björlingiä Sokrates-hahmona. Yhteistä heille oli kyseenalaistava elämänasenne sekä luottamus daimoniin, eräänlaiseen sisäiseen ääneen tai omaantuntoon. Joku muisteli Björlingin käytöstä huomaavaiseksi ja hivenen hienostelevaksi. Hän oli vilkas, kasvonilmeet vaihtuivat nopeasti, ääni oli nopea ja hän elehti runsaasti. Tunteen palo nousi esiin pienessä piirissä. Björling saattoi ajautua jyrkkiin vastakkainasetteluihin ja hallita keskustelua, mutta hänellä ei ollut tarvetta olla keskipisteenä. Hän saattoi myös kimpaantua herkästi. Björlingiä verrattiin joskus Charlie Chapliniin. Parhaimpina hetkinä hänen sanottiin  "vieneen huippuunsa björlingiläisen sydämellisyyden, lempeän viehättävyyden ja burleskimaisena pulppuilevan elinvoiman sekoituksen."

  1940-luvun loppupuolelta lähtien Björlingin runoissa kuvat vähenevät, runon "minä" poistuu näyttämöltä, runot lyhenevät, sanat vähenevät ja pelkistyvät mutta latautuvat voimakkaammin, Hertzberg kuvaa. Sanojen veistoksellisuus korostuu, ne saavat yhä enemmän tilaa ympärilleen kirjan sivuilla ja lähestyvät hiljaisuutta sekä konkreettisesti että kuvaannollisesti: "Silti hiljaisuus on aina latautunutta, runot ovat veistoksellisia mutta samalla liikkuvia, keskeneräisessä kokonaisuudessa virtaavia."

  Kesällä 1948 Björling muutti takaisin Kaivopuistoon, vastavalmistuneeseen taloon, jonka hänen veljensä oli rakennuttanut heidän entisen talonsa tilalle. Seuraavana vuonna hänelle myönnettiin valtion taiteilijaeläke ja Björling-seura perustettiin. 

  Viimeisessä eli neljännessä pääluvussa käsitellään Björlingin viimeistä vuosikymmentä 1950-1960. Hertzberg kuvaa polemiikkia Atos Wirtasen, Arbetarbladetin päätoimittajan,  kanssa, Björlingin matkoja Pohjoismaihin, kiertueita ja valikoimia, viimeisiä runokokoelmia, uusia kirjailijaystäviä, palkintoja, runoihin tehtyjä sävellyksiä ja kuvituksia, niistä tehtyjä tutkimuksia ja väitöskirjoja, Björlingin viimeisiä päiviä ja jälkimainetta.

  Vuonna 1952 Björling alkoi julkaista uusia valikoimia. Hän ei tehnyt teksteihin muutoksia mutta järjesteli ne uusiksi. Valikoimat antoivat Hertzbergin mukaan Björlingin kirjailijatyölle kiinteämmän ääriviivan. Björling karsi omien sanojensa mukaan "proosaa, sentimentaalisia äänensävyjä ja pateettisuutta sekä banaaliutta."  Syksyllä 1953 julkaistiin Som alla dar, Björlingin yhtenäisin myöhäiskokoelma. Seuraavana vuonna ilmestyi Att i sitt öga, toiseksi viimeinen runokokoelma, joka sai hyvän vastaanoton. Viimeinen teos Du går det ord ilmestyi 1955. Sen ensimmäistä runoa voidaan Hertzbergin mukaan lukea muunnelmana elämäkerran motosta "Kieleni ei ole sanoissa":

  Me kuljemme ja etsimme

  ja vaellamme

  me kuljemme ja etsimme

  se ei ole sanoissa

  se ei ole sanoissa

  sanoja ei

  mutta tyhjyydestä

  oi sinun päiväsi

  Hertzberg (samoin kuin lukija) toteaa, että on mielenkiintoista seurata erilaisten säilyneiden käsikirjoitusversioiden avulla Björlingin tietä lopulliseen runoon. Hänen runoutensa muodostuu vastakohtien liitosta, esimerkiksi puheen ja hiljaisuuden vastakohdasta. Hiljaisuus on kielen ulottuvuus, jota on etsittävä sanoista eikä  niiden välistä. Arvioijien mukaan Björlingin myöhäiset runot olivat "yhä läpikuultavammin selkeitä" , niissä oli "herkkää keveyttä",  ja runoilijaa kuvattiin "hartaaksi", "hymyileväksi", "viisaaksi" ja "helläksi".

  Helmikuussa 1957 Björling sai Svenska litteratursällskapetin pääpalkinnon. Samana vuonna hänestä tuli kirjailijayhdistyksen kunniajäsen ja hän täytti 70 vuotta. Hertzbergin mukaan osoituksena siitä, että Björling oli ylittänyt kielimuurin, maan kaksi suurinta suomalaista sanomalehteä julkaisi runoilijasta näyttävät artikkelit hänen syntymäpäivänään.  Björling kirjoitti viimeisen päivätyn runonsa 2. maaliskuuta 1960:

  Ilma maa värin

  iho

  ihon tomun

  valo

  Että - on

  Björling kuoli 11. heinäkuuta 1960.

  1960-luvulla Björlingin maine vahvistui, eikä vähiten runoilijoiden keskuudessa, Hertzberg kuvaa viimeisessä alaluvussa Björlingin jälkimaine. Solgrönt-teoksesta julkaistiin uusi painos 1966. Tanskalainen kriitikko Poul Borum julkaisi maailmanrunoutta koskevia arvioita sisältävän tutkielman, jossa hän totesi: "Ruotsinkielisen Suomen suuret modernistiset runoilijat ovat Edith Södergran ja Gunnar Björling." 1980-luvulla kiinnostus Björlingiä kohtaan heräsi uudelleen, kulttuurielämän politisoitumisen jälkeen. Hänen runonsa saavuttivat sekä nuorten runoilijoiden että kirjallisuudentutkijoiden suosion. Hertzberg kertoo myös, milloin ja miten hänen oma kiinnostuksensa heräsi. Hänen mielestään kaikki viittaa siihen, että Björlingin runoudella on edelleenkin kyky kiehtoa tulevia lukijoita: "Se,  mikä elää runossa, tekee Björlingistä myös ihmisenä elävän; ne liittyvät erottamattomasti yhteen."

  

"Kieleni ei ole sanoissa" 3

 Fredrik Hertzbergin  elämäkerta Gunnar Björlingistä ("Kieleni ei ole sanoissa"  Gunnar Björlingin elämä ja teokset, suomentaneet Hannimari Heino ja Juhani Ihanus, Kustannusliike Parkko 2025) sisältää siis neljä päälukua. Järjestyksessä toinen on Luovuuden vuodet 1922-1945. Lukija saa tietää Björlingin teosten vastaanotosta, runoihin saaduista vaikutteista, taiteilijaystävistä, kapakkaelämästä, rakkauksista (ilmeisesti yksipuolisia, esim. Henry Parland, Arne Runeberg) ja alituisista taloudellisista huolista ja vekselinotosta.

  Vuosien 1916-1922 välillä Björling paneutui etsimään uutta ilmaisua elämälleen ja sen perustalle, Hertzberg kertoo. Kirjallisen ilmaisun etsiminen oli hanke, jossa oli monia eri vaiheita. Esikoisteos Vilande dag julkaistiin 1922. Björling oli mieltynyt erityisesti proosarunoon, säejakoa, riimiä ja sidottua mittaa vailla olevaan runoon, joka oli hänellä monesti rytmistä, verrattain lyhyttä ja tiivistä. Vaikutteita hän sai mm. Tagorelta. Björlingin tyylipyrkimykset suuntautuivat aaltoilusta ja virtailusta myös kohti äärimmäistä tihentämistä, tiivistämistä. Esikuvia aforistisessa ilmaisussa olivat esimerkiksi Marcus Aurelius, Epiktetos, La Rochefoucauld mutta ilmeisin innoitus tuli Vilhelm Ekelundilta.

  Björlingin suosikkikeino on ellipsi, jonka merkkinä on ajatusviiva tai kaksoispiste. Suosittuja  ilmaisukeinoja ovat paradoksi, kysymys, puhuttelu ja huudahdus. Runoteosta pidettiin aavemaisena, ohuena, todellisuudelle vieraana. Esikoisteoksen jälkeen kului kauan, ennen kuin Björlingiin suhtauduttiin vakavasti, Hertzberg kuvailee. Hän oli liian epämääräinen, kaino ja oli jättänyt pois liian paljon.

  Toisessa teoksessaan Korset och löftet 1925 Björling käy kaksinkamppailuun uskonnon kanssa. Raivoisana mystikkona hän ottaa etäisyyttä uskonnon kangistuneisiin muotoihin, dogmeihin ja rituaaleihin. "Rajoittamaton" on Björlingin käsitys jumalallisesta, kehotus tarkastella kaikkia annettuja totuuksia ja moraalikäskyjä kriittisesti kunkin oman itsenäisen moraalin nimissä. Toisen runokokoelman sävy on uusi: paatos on Hetrtzbergin mukaan laventunut ja yhdistynyt groteskiin, rumaan, rujoon ja "rienaavaan": "Groteski on pohja, joka aukeaa korkeuksiin ja lunastukseen, ja siihen nivoutuu todellisuuden käsittäminen rajattomaksi sekä kauhistuttavan ja alhaisen käsittäminen osaksi ihmiselämää." Käyttäessään kollaasimaisuutta ja luettelorunoa Björlingin arvioidaan saaneen vaikutteita saksalaisesta ekspressionismista tai sen suomenruotsalaisesta muunnelmasta, mm. Diktoniukselta.

  Vuodesta 1927 Björling istui kirjoittamassa kahviloissa ja kapakoissa ja kiinnostui dadasta ja jazzista. Dadaismi oli hänelle "kaiken olevaisen ääntä omalla paikallaan, rajoittamattomassa epäjärjestyksessä. Kaikkeuden ristiä ja kaipuuta, kristillishenkeä. Elämää, todellisuutta - kaikilla kielillä ja kaikkialla." Jazz puolestaan sopi yhteen Björlingin oman mielentilan kanssa: "Löysin sen metelistä ja ajanhengestä, tänne tulleesta sodanjälkihuimauksesta, jonkinlaisen ilmauksen levottomuudelleni, kamppailulleni ja epätoivolleni." 

  Hertzberg esittelee suomenruotsalaisen modernistisen aikakauslehden Quosegon. Sen johtoon tuli Björlingin oppilas ja ystävä Cid Erik Tallqvist, joka antoi lehdessä paljon tilaa Björlingin runoille, aforismeille ja ohjelmallisille artikkeleille. Artikkeleissaan Björling painotti, että elämme vaistoissamme, spontaanisti, ja hänen modernismiinsa kuului ottaa avosylin vastaan todellisuus sen kaikissa muodoissa. Hertzberg kertoo myös, että suomenruotsalaiset kirjailijat ja runoilijat olivat paljon tekemisissä ruotsalaisten kirjailijoiden kanssa, koska kieli yhdisti. Myös Kuokkalassa asui paljon taiteilijoita, joita Björling kävi tapaamassa.

  Björlingin kolmas runokokoelma Kiri-ra! (1930) oli ensimmäinen kirja, jonka hän julkaisi omakustanteena. Hertzbergin mukaan se oli kirjoitettu raikkaalla huumorilla ja sisälsi luontorunoa, dadaistisesti innoittunutta jazz-runoa, sonetteja ja tiiviiksi puristettuja aforismeja. Se aiheutti välirikon Quosegon piirin kanssa mutta myös perinteisemmän konservatiivisen tahon kanssa. Björlingistä tuli persona non grata, mikä vaikutti kielteisesti myös taloudellisesti. Hänestä tuli kokopäiväinen vekselikeinottelija, joka kirjoitti öisin. Vauraan veljensä ansiosta Björling sai asua Kaivopuiston asunnossa ilmaiseksi ja lisäksi periä vuokraa talon kahdelta vuokralaiselta. 

  Kaikkien vastoinkäymisten keskellä Björling kirjoitti yhden tärkeimmistä ja pidetyimmistä teoksistaan eli runokokoelman Solgrönt (1933).  Paitsi ajatusrunoa, keskuslyriikkaa ja luonnonlyriikkaa runokokoelma pitää sisällään myös aforismeja, proosapätkiä ja sonetteja. Björling hyödynsi myös unia luodakseen kuvia ilman konstruoimisen sivumakua. 

  Talvisodan aikana Björlingiä, joka oli tuolloin 52-vuotias, ei kutsuttu palvelukseen. Hän suoritti jonkinlaista vartiointitehtävää Kaivopuistossa.  Neuvostoliiton suurimmassa ilmahyökkäyksessä 1944 Björlingin koti ja lähes koko irtaimisto tuhoutui täysin. Katastrofin jälkeen hän kirjoitti kuitenkin elämänmyönteisimmät runonsa, minkä Björling-tutkijat ovat todenneet. Menetys paradoksaalisesti vapautti hänet ja johti muotokielen muuttumiseen. Björlingin koti siirtyi Kaivopuistosta Hietalahden torille.

  

  

  

"Kieleni ei ole sanoissa" 2

 Fredrik Hertzbergin kirjoittama elämäkerta Gunnar Björlingistä ( "Kieleni ei ole sanoissa"  Gunnar Björlingin elämä ja teokset, suomentaneet Hannimari Heino ja Juhani Ihanus, Parkko Kustannus 2025) jakautuu siis neljään osaan eli päälukuun. Olen nyt saanut luetuksi kaksi ensimmäistä, loput kaksi odottavat vuoroaan.

  Ensimmäinen osa  Nuori Gunnar Björling 1887-1922 kertoo Björlingin sukutaustasta, lapsuudesta ja kouluvuosista, opiskelusta, ystävistä ja kirjallisista esikuvista. Suvun yllä häälyi tummia varjoja, useista seikoista johtuen. Perhemytologiaan liittyi itsemurhia, mahdollinen murha, pako Suomeen, nimen vaihto, sodissa haavoittumisia eli kaikenlaista traagista ja dramaattista sukuhistoriaa, toisaalta myös runollisia taipumuksia.  Björlingin perhe, vanhemmat ja kolme poikaa, joista Gunnar oli nuorin,  asui ensin Viipurissa, mutta muutti sieltä Helsinkiin ja asettui lopulta Kaivopuistoon asumaan. Sen ilmavuus ja valo, vehreys sekä saariston ja avoimen taivaanrannan yhtyminen vaikuttivat myöhemmin lukuisiin Björlingin runoihin. Perhe vietti kesiään myös Kangasalalla, jonka myötä luonto astui Björlingin tuotantoon ensi kertaa, Hertzberg kertoo. Runoilijan lapsuus ja nuoruus olivat venäläistämisen aikaa. Kouluissa lisättiin venäjän kielen opetustunteja, lehtiä sensuroitiin, kasakat ruoskivat mieltään osoittavia väkijoukkoja. Myös Björling osallistui aktiivisesti poliittisiin selkkauksiin.

  Opiskelija-Björlingiä luonnehdittiin salaperäiseksi hahmoksi, intohimoisen kriittiseksi filosofiseksi luonteeksi, jolla oli "sata näkökulmaa taskussa". Nuoruus oli hänelle etsikkoaikaa ja erilaisten vaikutteiden hakua, joita hän sai mm. Leo Tolstoilta, sosialismista, Edvard Westermarckilta, Jean-Marie Guyaulta.  Kirjallisia esikuvia olivat esimerkiksi Vilhelm Ekelund ja Oscar Levertin, jonka runouden musikaaliset ominaisuudet, allitteraatiot, assonanssit ja synestesiat näyttivät Hertzbergin mukaan tietä tyylin tihentämiseen. Myös jotkin Levertinin yhdyssanat muistuttavat Björlingin yhdyssanoja. Ekelundilla puolestaan oli voimakas, lähes uskonnollinen tunne suhteessa luontoon. Epämääräisestä genetiivistä, jota Ekelund suosi, tuli yksi Björlingin tavallisista tyylikeinoista, samoin kuin ajatusviivan ja huutomerkin ahkerasta käytöstä.

  Björlingin varhaiset runot ovat kauttaaltaan mitallisia ja käsittelevät salaista tai menetettyä rakkautta, epätoivoa ja ympäristön paheksuntaa. Melankolia kuului aikakauteen: se oli hienostunut mielentila, jota pitivät yllä nuoret herrasmiehet ja joka kuului taiteilijan identiteettiin. 

  Kandidaatintutkielmansa Björling kirjoitti omastatunnosta ("Om samvetet"), jossa hänen mukaansa oli kyse mielenlaadusta, koko ihmisestä "tahtovana ja tuntevana olentona".  Sisällissodan aikana Björling toimi tiedustelupalvelussa. Hänen asunnollaan, joka sijaitsi Torsten-veljen omistaman Kaivopuistossa sijainneen talon alimmassa kerroksessa, oli tärkeä rooli lennätinasemana. 

  Hertzberg kirjoittaa, että kokonaiskuva Björlingistä ennen kirjailijaksi ryhtymistä on ristiriitainen. Häntä luonnehdittiin ujoksi ja kohteliaaksi, vaatimattomaksi, sympaattiseksi ja ystävälliseksi, mutta toisaalta tahdittomaksi, mahdottomaksi, jatkuvasti tyytymättömäksi, ystäviensä riesaksi. Kirjeissään ystävilleen Björling neuvoo ja opastaa, korjaa virheitä, besserwisserin tavoin. Hertzberg toteaa, että kirjeiden perusteella ystävät vaikuttavat lähinnä Björlingin omien tunteiden ja ajatusten heijastuspinnalta.

  Elämäkerran ensimmäisen osan viimeisessä luvussa Hertzberg käy läpi suomenruotsalaista modernismia, jonka synnyinvuotena pidetään vuotta 1916. Edith Södergran runoilijana ja Hagar Olsson kriitikkona ajoivat modernismin asiaa. Södergranin uskalias runous oli tehnyt Björlingiin vaikutuksen, mikä näkyy esimerkiksi hänen toisessa runokokoelmassaan. Kummallakin runoilijalla oli kyse omakohtaisesti koetusta, että kirjoittaa itsestään ilman, että paljastaa itsensä. Myös Elmer Diktonius tuli merkitsemään Björlingille paljon.

  Björling-elämäkerran ensimmäinen osa nuoresta Björlingistä esittelee lukijalle ristiriitaisen nuorukaisen, joka kuumeisesti etsii omaa tietään. Yhteiskunnalliset olot ovat myllerryksessä, erilaisia poliittisia ideologioita (jotka Björling lopulta hylkäsi) on paljon, samoin kirjallinen kulttuuri on murroksessa. Kaikenlaisia tyylejä pitää kokeilla, jotta oma ääni löytyisi. Seksuaalinen suuntautuneisuus pitää salata, vaikka eroottisia ihastumisia samaan sukupuoleen tapahtuu jatkuvasti. Taitavasti Hertzberg tuo tämän kaiken ilmi, ja se on pohjustusta seuraavaan osaan, jota voi pitää elämäkerran tärkeimpänä eli Björlingin luovuuden vuosia 1922-1945.

  

  

Siniparta ja pimeän kyyneleet

 Viides dekkarini Siniparta ja pimeän kyyneleet (Rosetta Versos 2025) on ilmestynyt. Sen päähenkilö on jälleen yksityisetsivä Aava Meri, neljän aiemman dekkarini tavoin.  Hän on eläkkeellä oleva äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, jonka sydän on aava kuin meri. Aavalla on nollatoleranssi pahuudelle, ja vastustajia ovat ne, jotka ylittävät rajan ja aiheuttavat kärsimystä muille. Intuitio, mielikuvitus ja unet auttavat rikosten ratkaisemisessa. Aava rakastaa teetä, uusia harrastuksia ja arvostavan silmän harjoittamista. Hänen mielestään on tärkeää pohtia elämänfilosofiaansa ja rakentaa oma kosmos muutoksen ja kaaoksen keskelle. Aava on ollut koko ikänsä kauneuden tavoittelija. Elämänsä aikana hän on vastannut kahteen tärkeään kysymykseen: kuka olen ja mitä haluan.

  Kaksi satua toimi inspiraationa dekkarin kirjoittamiseen. Ritari Siniparta on ranskalainen tarina, joka kertoo aatelisesta sarjamurhaajasta ja hänen liian uteliaasta vaimostaan. Siitä on tehty erilaisia muunnelmia satujen, romaanien, elokuvien ja oopperoiden muodossa. Itse muistan lukeneeni Grimmin veljesten sadun Outolintu, joka tunnetaan myös nimellä Kiikkerin lintu. Pari vuotta sitten kuuntelin Teemalta Musiikkitalossa esitetyn Herttua Siniparran linna -oopperan, jonka on säveltänyt Bartók Béla. Libreton on tehnyt Balázs Béla (suom. Hannele Eklund). Se teki suuren vaikutuksen kohtalonomaisella tunnelmallaan ja lyyrisillä sanoillaan.

  Toinen inspiroiva satu oli Kaksitoista tanssivaa prinsessaa, johon ihastuin oikeastaan Errol Le Cainin kuvituksen takia. Hurmaavat kuvat kahdestatoista hulmuavahameisesta prinsessasta hiipimässä yöllä salaa tanssimaan läpi lumotun metsän saivat mielikuvituksen innostumaan. Dekkarini kaksitoista akvarellikurssille osallistuvaa naista uppoutuvat omaan ihmeelliseen taiteen maailmaansa esikuviensa tavoin. 

  Kuten aiemmin, luin paljon lähdekirjallisuutta kirjaani varten, mikä on aina yhtä ihanaa.  Värit ovat aina kiinnostaneet, ja paitsi tausta"työhöni" kuuluneista maalauskursseista (joihin osallistuin tietysti myös huvin vuoksi) opin paljon myös mm. teoksista Värien vuorovaikutus (Josef Albers), Värit taiteessa (Johannes Itten), Elämän värit (toim. Osmo Pekonen), Värin vuoksi: taidetta varjosta valoon (Marjatta Levanto), Värimatka (Victoria Finlay)  ja Akvarellimaalaus (Marjukka Paunila). 

  Myös toinen musiikkiteos, nimittäin Arnold Schönbergin melodraama Pierrot Lunaire op. 21 (sanat Otto Erich Hartleben Albert Giraudin mukaan, suom. Aarne Toivonen) viehätti ja löysi tiensä dekkariini. Ja kun olin jonkin matkaa kirjoittanut ja tajusin, että Siniparran tarina on peräisin keskiajalta, myös keskiaika hiipi mukaan. Luin mm. Hannele Klemettilän teokset Keskiajan julmuus, Keskiajan keittiö ja hiuksia nostattavan hurjan, todellisuuteen perustuvan kirjan Ritari Siniparta  Gilles de Rais´n tarina. 

  Siniparta, väkivaltainen aviomies, ei valitettavasti ole pelkkä satuhahmo. Yhä edelleen, niin Suomessa kuin muuallakin, naiset joutuvat väkivallan uhreiksi. Samoin nykyisin tuntuu myös siltä, että taide, kaikessa monimuotoisuudessaan, on uhanalainen. Molempia pitää puolustaa, vaikkapa sitten yhden pienen (155-sivuisen)  dekkarin muodossa.

Taivaskenkäiset

 Olen ollut pyhiinvaellusmatkalla. Seuranani on ollut  ilmestyksissään ja näyissään ihmeitä kohdanneet. Heistä kertoo runoilija Pirjo Kotamäki roolirunoissaan uusimmassa runokokoelmassa nimeltä Taivaskenkäiset  Helsingistä Lourdesiin (Väyläkirjat 2025).

  Runokokoelman ihmeiden kokijoita ovat lapset Lucia, Francisco ja Jacinta (Portugalin Fatimassa 1916), Jeanne d'Arc (Ranskan Rouenissa 1431), Helena Konttinen (Uukuniemessä  1871-1916), Bernadette Soubirous (14-vuotias paimentyttö Ranskan Lourdesin Massabiellen luolassa 1858), Ignatius de Loyola (1491-1556 Espanjassa) ja Jeesus-lapsen Teresa (1873-1897 Ranskan Lisieux'ssa). He ovat siis kaikki historian todellisia henkilöitä, joiden elämää Kotamäki on kirjoista opiskellut. Sen sijaan eläytyminen runokokoelmaan valikoitujen  henkilöiden pyhän ihmeen kokemiseen on runoilijan bravuuria ja taidokkuutta, josta lukija pääsee nauttimaan.

  Taivaskenkäiset-teoksen  Lukijalle-osassa Kotamäki  kertoo etsivänsä kirjoittamissaan runoissa elämälleen merkitystä pimeän  talven hämärässä.  Runokokoelman kehyskertomuksena on tekijän eli runon puhujan käyskentely Malmin hautausmaalla, jossa hän katselee hautakiviä pienine enkeliveistoksineen. Hänellä on voimakas tunne, että pimeydessä on läsnä jokin kirkkaus, jonka jotkut ovat elämänsä aikana tavoittaneet. Juuri heitä Kotamäki on tutkinut, sillä heidän elämänsä kertoo hänen mukaansa pyhän olemassaolosta. Liikkeelle lähdetään siis Suomesta, joka on:

 "Paikka jossa pimeys vallitsee lokakuusta maaliskuuhun ja

  ihmisen tehtävä on odottaa:

  se on maa ja paikka, siellä missä

  "valo puhkeaa, siellä missä aurinko ei paista" jossa

  kalliot valuvat mereen ja paikka laskeutuu aaltoihin,

  ja sanomme: olipa kerran, kun muistelemme.

  kun muistan vihreän ruohon paikan."

  

Kotamäki kuvaa Taivaskenkäiset-runokokoelmassaan ihmeen kokemista, esimerkiksi  lasten silmillä:

"Rauhan enkeli tuli heidän luokseen sanomatta nimeään,

  Enkeli valossaan kristallisissa säteissään, ja

  kylmyys pysähtyi lasten huulille kun

  lämpö huokui enkelin siivistä,

  kun kaikki ilman kerrokset liikehtivät levottomina

  kuin enkeli olisi matkalla, pysäkillä ja kaukoyhteys lähtisi juuri,

  aivan näinä hetkinä, kiire pysähtyi tähän paikkaan,

  outo tunne sydämessä, virtasi tuntematon syvyys,

  aika sattui kuin oka joka kasvoi aamusta iltaan,

  valosta pimeyteen, ja se oli kallion laelle kasvanut puu,

  nyrjähtänyt ikuisuus, se tuli vuorelle, kiviselle pellolle,

  lapsien luo ---"

    

  Paitsi ihmeiden ilmaisua runon keinoin Taivaskenkäiset kuvaa myös ympäristön suhtautumista, joka on vähättelevää, epäuskoista, naurunalaiseksi tekevää, pilkkaavaa, väkivaltaista. Se, mitä kaikki eivät voi nähdä, on tuomittavaa, syntistä. Pahin rangaistus on kidutus ja kuolema. Ääneen pääsevät sukulaiset, kyläläiset, papit, poliisikonstaapelit, katolisen kirkon tuomioistuinlaitos eli inkvisitio, pormestarit eli valtaapitävät. Ihmeiden näkemisellä ja siitä muille kertomisella on kallis hinta. Mutta ihmeen kokijoilla on runon puhujan mielestä tärkeä tehtävä todistaa, että enkelit ovat kanssamme.

"Niin myös matkaavat taivaalliset matkamiehet,

  sieltä enkelien kodosta,

  maanpäällisille tanhuville,

  suojelemaan, varjelemaan,

  tekemään maanpäällisen työvuoronsa,

  aivan taivaassa ja maan korvessa käyden;

  siinä on enkelin tie. Ihmisen vieressä.

  Joskus sen aavistan.

  Joskus olen melkein nähnyt."

  Pirjo Kotamäki Taivaskenkäiset. Helsingistä Lourdesiin, 2025

"Kieleni ei ole sanoissa" 1

 Sain vuonna 1973 hyvältä ystävältäni ylioppilaslahjaksi Gunnar Björlingin  valittujen runojen kokoelman Kosmos valmiiksi kirjoitettu, joka oli ilmestynyt edellisenä vuonna Tuomas Anhavan suomentamana. Ihastuin heti ja koin, että runot olivat juuri minulle, nuorelle naiselle, joka oli pyrkimässä yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta ja suomen kieltä. Björlingin runot puhuttelivat, esimerkiksi seuraava osui suoraan sydämeen:

"Se suru että elämässä

  se suru että on nuori

  niin kuin onni

  se suru että elämässä

  se suru että on suru

  niin kuin onni."

  Tänä vuonna suomeksi ilmestynyt Fredrik Hertzbergin "Kieleni ei ole sanoissa"  Gunnar Björlingin elämä ja teokset (Parkko Kustannusliike 2025, suomentaneet Hannimari Heino ja Juhani Ihanus) on mahtava järkäle, 688-sivuinen. Ensimmäinen vaikutelmani oli, että jotenkin teoksen moninainen raskaus tuntuu olevan ristiriidassa Björlingin runojen keveän valoisuuden kanssa. Halusin kuitenkin ottaa selkoa lempirunoilijani elämästä, joten aloin urakoida. Ehkä ensivaikutelma vielä lukemisen myötä muuttuisi.

  Esipuheessa Hertzberg kertoo valtavasta työstään elämäkerran parissa. Kaikilta edeltäjiltä työ oli jäänyt kesken, mutta heidän aineistonsa olivat käytettävissä. Tärkein aineistokokoelma eli Gunnar Björlingin kokoelma on Åbo Akademin kirjaston käsikirjoituskokoelmassa ja käsittää 90 kansiota, joissa on esimerkiksi yhteensä 3380 kirjettä. Elämäkerta ilmestyi 2018 ruotsiksi. Hertzberg  pitää jännittävimpänä Björlingin tuotannossa sitä, että se on edelleen elävää ja tuoretta: " Häntä lukee kuin aikalaista." Se, että Björling kuitenkin oli  kiinni omassa ajassaan, käy hyvin ilmi elämäkerrasta.  Hertzberg kertoo myös keskeisen tavoitteensa olleen ottaa mukaan paljon runoutta.

  Suomentajat puolestaan kertovat puheenvuorossaan kohtaamistaan haasteista. Niitä ovat tarjonneet moninaisen aineiston ohella eritoten mm. muistiinpanojen ja kirjeiden luonnosmaisuus, jonka he ovat halunneet säilyttää suomennoksessaan.

  Johdannossa Hertzberg  kertoo, että Gunnar Björling oli aikalaisilleen vähintään yhtä kiehtova ihmisenä kuin runoilijana, ja hänestä riittää lukemattomia anekdootteja ja muistoja. Hertzberg ilmoittaa elämäkerran jäsennyksen etenevän kronologisesti, sukutaustasta nykytilanteeseen. Tarkoituksena on  asettaa Björlingin teokset ja elämä yhteyteen toistensa kanssa sekä selvittää elämän, elämänkatsomuksen, aikalaiskulttuurin ja kirjailijanuran välisiä yhteyksiä; tarkastella hänen poliittisia, uskonnollisia ja esteettisiä kannanottojaan, ihmissuhteita ja yhteyksiä Suomessa ja Ruotsissa, taloudellisia oloja ja eroottisia ihastuksia. Nämä elämäkerturin tavoitteet tarkoittavat perusteellista ja tarkkaa otetta. Se, ettei Björlingistä ole aikaisemmin ilmestynyt elämäkertaa, johtuu Hertzbergin mukaan sekä kunnioituksesta että häveliäisyydestä Björlingin homoseksuaalisuutta  kohtaan, mikä nykyajan näkökulmasta tuntuu ahdaskatseiselta.

  "Kieleni ei ole sanoissa" eli elämäkerran nimi tulee Björlingin omista sanoista. Ajatuksena on  Hertzbergin mukaan, että runon kieli on "rivien välissä", sävyissä, ei niinkään yksittäisissä sanoissa kuin sanojen keskinäisissä yhteyksissä, runon kokonaisuudessa, runojen keskinäisissä yhteyksissä, teoksen ja elämän kokonaisuudessa: "Kirjoittaminen merkitsee hänelle sitä, että ihminen päivä toisensa jälkeen raivaa tiensä aina uudelleen, saa kiinni elävistä ja ehkä pysyvistä sanoista. Se tapahtuu usein vuorovaikutuksessa jonkin ulkoisen elementin kanssa: Kaivopuiston näköalan, puiston puun, merimaiseman, katunäkymän, taulun, kapakkainteriöörin, ihmisen. Se ei ole kertomista eikä kuvailua vaan kokemista ---. " Lukuohjeena on, ettei tärkeää ole ymmärtää, miten kutakin sanaa Björlingin runossa käytetään - - - , vaan ymmärtää niiden henki, kokonaisuus, yleistilanne jossa ne ilmenevät, sanojen keskeiset suhteet mutta myös niiden suhde kirjoittajaansa.

  Hertzberg on jakanut Björlingin elämäkerran neljään osaan: Nuori Gunnar Björling 1887-1922, Luovuuden vuodet 1922-1945, Sodanjälkeiset vuodet 1945-1950 ja  Björlingin viimeinen vuosikymmen 1950-1960. Olen lukenut vasta ensimmäisen osan, joten tähän blogiin tulee myöhemmin jatkoa.