The Many Moods of the Moon

 The Many Moods of the Moon (Rosetta Versos 2024)  on Intiassa syntyneen mutta Suomeen kotiutuneen Shashank Manen esikoisrunokokoelma. Runot on kirjoitettu vuosien 2014 ja 2024 välillä. Andy Willoughby on ollut mukana runokokoelman editoimisessa.  Shashank Manelta on aiemmin ilmestynyt kaksi novellikokoelmaa Moments 2017 ja Glass Streams 2020. Runoilija on elänyt nuoruudesta asti hyvin kansainvälistä elämää asuen ja matkustellen useissa maissa (mm. Sveitsissä ja Yhdysvalloissa), mikä on antanut  uusia perspektiivejä ja näkökulmia elämään. Toisaalta hän on myös kokenut ulkopuolisuutta tarkkailijan roolissaan. Kirjoittaminen on  tuntunut luovalta mahdollisuudelta ottaa selvää ristiriitaisista tunteista ja omasta asemasta alati muuttuvissa ympäristöissä. Vaikka marathi on Shashank Manen virallinen äidinkieli, englannin kieli on se, missä hän tuntee olevansa kotonaan ja jonka avulla pystyy ilmaisemaan itseään täydellisimmin. Englanti on myös kieli, jolla hän on aina kirjoittanut. Runous puolestaan on kirjallisuudenlaji, jonka avulla voi tuoda esiin jotain kätkettyä, ääneen lausumatonta, ja toisaalta myös  todellisuuden monitahoisuutta.

  Runokokoelman nimi The Many Moods of the Moon viittaa runoilijan nimeen: shashank tarkoittaa kuuta. Runokokoelma on siis suomeksi suurin piirtein Kuun monet mielentilat. Vaihtuvia tunteita voisi myös pitää kokoelman teemana. Välillä runon puhuja kamppailee epätoivonsa kanssa, välillä hän tuntee itsensä periksiantamattomaksi. Runot tuntuvat liittyvän valitusrunojen (Klagegedichte, lamento) pitkään perinteeseen, varsinkin kun muistellaan kadotettua rakkautta. Runokokoelman 52 runosta suurimman osan tunnetila on eleginen; suruvoittoinen tai kaihoisa. Tyyli on musikaalista, minkä loppusointujen, alkusointujen  ja sisäsointujen taitava käyttö saa aikaan. Runoja tekee mieli lukea ääneen. Kiehtovia sonetti-räppejä voisi summata runokokoelman tyylilajin.

  Paitsi vaihtuvia tunteita kokoelmasta voi löytää myös runoja miehenä, rakastajana, taiteilijana  ja isänä olemisesta, voimakkain kielikuvin ilmaistuna. Vaikka välillä on vaikea nähdä taivaan tähtiä ja synkkyys valtaa mielen, rakkaus, ystävyys, taito nähdä kauneutta ja oma pieni tytär  toimivat kuunsäteinä tuoden valoa. Koska englannin kieli ei ole äidinkieleni,  taitoni ei ehkä yllä kaikkia The Many Moods of the Moon -runokokoelman vivahteita sisäistämään. Mutta sen voin sanoa, että kyseessä on monipuolinen ja rikas kokoelma, syvällinen, analyyttinen ja samalla tunteellinen.

Näyte kokoelmasta:

"For my many moods

Stand solid, my purple

my bruise, my rain

Stay strong, my orange

my torch, my flame

Remain intact, my black

my shade, my cover

Don't hurt, my blue

my deepest of lovers

My red, my fire

A silver I perspire

My green, my guts

eyes like apples I desire

Stand bold, my gold

autumn leaves over snow

Wrap around me like rainbows

and refuse to let me go"

Shashank Mane The Many Moods of the Moon 2024

  

Nyt kun kirjoitan tätä

 Nyt kun kirjoitan tätä (Tammi 2025, suom. Raija Rintamäki) on Merete Mazzarellan uusin teos. Se sisältää päiväkirjamerkintöjä marraskuusta 2023 lokakuuhun 2024  eli kokonaisen vuoden ajan, esseistiseen tyyliin kirjoitettuna, siihen asti, kun Mazzarella täyttää 80 vuotta. Kirjan teemana on vanhuus eksistentiaalisena matkana, ja se on hyvin henkilökohtainen. Teoksensa johdannossa kirjailija esittelee Sven-Eric Liedmanin teoksen I november, jossa tämä vertaa marraskuuta vanhana olemiseen: --" kun marraskuu sitten ilmaantuu tihenevänä hämäränä, harmaudesta löytyy hienoja pieniä vivahteita. Puut, yhä alastomammat, piirtyvät elävänä grafiikkana. ja yhtäkkiä parvi hippiäisiä, ei juuri kovakuoriaista suurempia mutta täynnä elämää. Singahtelevat salamana edestakaisin, pitävät kimeää piiskutusta. Miksi me koemme tämän piiskutuksen pursuavan iloa?"

  Mazzarella ilmoittaa rajoittuvansa siihen,  mitä tietää  kirjoitushetkellä. Hänen kiinnostuksen kohteitaan ovat keho, sielu, muisti, muistot, yhteiskunta, ajan henki, aika, erot menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Hän esittelee kahdenlaista ajan käsitettä: on junan lailla etenevä aika, aikatauluista kiinni pitävä, mutta sitten on jokiaika, joka virtaa verkkaisesti uomassaan, laveana ja syvänä. Mazzarella koettaa elää jokiaikaa, jolloin "vaikutelmat eivät vain vilistä ohi vaan ehtivät asettua, niitä ehtii pohdiskella, on enemmän läsnä, aistit ovat avoimemmat ja vastaanottavaisemmat." Hän sanoo kirjoittavansa rönsyillen, milloin katkelmia, milloin pitempiä jaksoja. Pohdiskelu ei pyri olemaan tyhjentävää vaan kutsuu lukijaa kehittelemään ajatuksia edelleen. Näin myös tapahtuu, sillä lukija käy mielessään keskustelua Mazzarellan kanssa, ja jotkin hänen esittämistään ajatuksista jäävät mieleen pitkäksi aikaa.

  Vanhat eivät tietenkään ole yhtenäinen ryhmä, minkä kirjailija toteaa ja sanoo tuskin uskaltavansa käyttää me-sanaa. Antiikista lähtien on keskusteltu siitä, miten vanhojen tulee käyttäytyä. Vanhuudessa on eri vaiheita; nykyään tavataan erottaa kolmas ja neljäs ikä, hän kertoo. Kolmannessa iässä selvitään vielä omin avuin, mutta neljännessä tarvitaan jo muiden apua.  Kun kirjoitetaan vanhuudesta, täytyy kirjoittaa myös vaikeista asioista: pelosta joutua vanhetessaan toisten armoille, sairauksista, kivuista ja lopulta myös kuolemasta. Mazzarella kertoo vanhempiensa ja veljensä kuolemasta ja pohtii omia hautajaisiaan.

  Myös uutiset ovat läsnä päiväkirjamerkinnöissä. Mazzarella ja hänen miehensä seuraavat tarkasti Ukrainan ja Gazan sotaa, jopa turtumukseen asti. Myös ilmastonmuutos aiheuttaa ahdistusta. Lukuisat ovat aiheet, joita kirjailija pohtii: ikäsyrjintä, kirjailijavierailut, lapsuus, kuningashuoneet, sairaus ja terveys, kahvilakulttuuri, huonomuistisuus, muutoksiin suhtautuminen, ajan muuttuminen, eri sukupolvet, kuulolaite, kuolinsiivous, eutanasia, miten voisi käyttää parhaiten oman hetkensä maan päällä.  Kiinnostavaa oli lukea avioparin päivittäisistä rutiineista, joiden triviaalius on Mazzarellan lainaaman ranskalaisen filosofin mukaan näennäistä ja joilla on merkitystä luova rooli. 

  Pidin kovasti Mazzarellan tyylistä, tavasta kirjoittaa. Hän on syvällinen ja rehellinen, tietää paljon. Mazzarella esittelee kymmeniä mielenkiintoisia kirjoja ja tutkimuksia, joihin ei olisi muuten tullut tutustuneeksi. Hän keventää välillä sanottavaansa anekdooteilla, usein elävästä elämästä otetuilla. Ja kertoo paljon omasta elämästään, nykyisestä elämästä rakkaan aviopuolison rinnalla, lapsestaan ja lapsenlapsistaan, mutta myös menneisyydestään, muistoistaan, jotka ovat kaikki hyvin koskettavia. Mazzarellan tyyli on tarvittaessa myös hienostuneen keveä.

Taivaalta sataa mustia orvokkeja

 Dramaattinen nimi, kansi ja sisältö on Leena Kellosalon neljännellä runokokoelmalla Taivaalta sataa mustia orvokkeja (ntamo 2025). Teoksen kannessa on Juha Tammenpään Demeter, hieman runoilijan näköinen tummiin pukeutunut nainen oranssia ja vedensinistä taustaa vasten. Demeter on kreikkalaisen mytologian sadonkorjuun, viljelyn ja maan hedelmällisyyden jumalatar. Hän vertautuu runoilijaan, joka kerää sanoja ja säkeitä ja korjaa lopulta sadon runokirjan muodossa. Kokoelman perussävy on surrealistinen, absurdi ja myös tummasävyinen, mustien orvokkien tavoin.  Sen runoja on mahdoton ottaa järjen keinoin haltuun; niille pitää vain antautua ja nauttia. Maa ja ilma ovat sen elementtejä; ihminen pyrkii nousemaan olosuhteittensa yläpuolelle, kuvaannollisesti. Musta ja valkoinen ovat hallitsevia värejä, mutta myös muita värejä pilkahtelee. Runot kiinnittyvät Tampereelle, 1960-luvulle, mutta ihmisten läpi virtaa monta aikaa ja paikkaa. Lukijalle tulee vaikutelma, että runoilija on nostanut jo unohdettuja (kenties kohtalon koettelemia) ihmisiä  menneisyydestä esiin  ja antanut heille runoissaan uuden elämän, upeasti runon keinoin. Hän hakee heitä Manalasta, kuin Demeter tytärtään Persefonea.

  Runokokoelma jakautuu neljään osaan: Il nome della rosa, Sypressit peittyivät aamuisin valkoiseen vastavaloon, Baudelairen pimeitä kukkia ja Levylautasella soi Mahlerin kahdeksas. Kuten nimistä näkyy, runot vilisevät viittauksia kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Kyseessä ei ole namedroppailu, vaan ne ovat luonteva osa runojen sivistynyttä yleisilmettä.  Ensimmäisen osan proosarunojen päähenkilö on professori Joel, joka tempautuu radaltaan pimeään avaruuteen. Hän tutkii taikasieniä, haltijasieniä, saa seurakseen ajan spiraalin laajentumassa salaisen agentin 007 ja perhoset ja haavoittuu kurtturuusun piikeistä. Aika on monta aikaa, paikka on Tampereen Pispala mutta läsnä ovat myös muut paikat. 

   "Maan kokoinen planeetta lentää yksinään

    avaruuden linssivääristymässä

    Professori Joel vaaleanpunaisissa crocseissaan on aina luottanut Einsteiniin

    Hän kiertää Linnunrataa

    Maan painovoimaan sidottu

    Jokin raju tempaa hänet radaltaan pimeään avaruuteen

    Etäisimpien galaksien sfääreissä

    on absoluuttisen liikkumattomuuden mysteeri

    kundaliinikäärme vääntelehtii herätäkseen

    Aurinko on uusi musta

    tarvitaan vain yksi isku yksi kiintopiste

    ja kaikkeudessa kelluva ruusu

    kuin Jumalan nyrkki"

  

  Toisen osan, Sypressit peittyivät aamuisin valkoiseen vastavaloon,  Emilia, professorin ystävä, puhkoo reikiä aikaan ja paikkaan unien, mielikuvituksen ja muistojen avulla. Pyynikin harjun lisäksi  hänen sielunmaisemiaan ovat  Viipuri sekä Italia, jossa hän on nuoruudessaan kävellyt pinjojen varjoissa noviisi Antonion kanssa. Vuosien vaellukseltaan hän on tuonut huvilalleen italiaa ja suomea puhuvan lapsen. Äidillä ja pojalla on oma koodikielensä. 

  Huvilan piippuhormit nuohoaa Leevi, ja näkökulma nousee taas korkeuksiin, taivaalle, jossa sudenkorennot syöksähtelevät ja Tuntemattoman sotilaan pommikone tervehtii siipiään keinuttaen.

   "Emilia asuu huojuvassa hirsitalossa

    joka on siirretty Pyynikin harjulle Terijoelta,

    Suomen Rivieran juoksuhiekkarannoilta

    piilipuun myriadeista varjoista

    juurilonkeroiden puristuksesta

    Hän toi Tampereelle varpaanväleissä

    höyryävän kuumaa moreenia ja

    Viipurin evakkolapsen kolhitun elämän

    Mansardikattoisen huvilan lasikuistin ikkunat helisevät

    Kronstadtin pommituksista

    ja unista joissa hän joka yö kahlaa

    pitkin hiljaista maininkia kohti vastarantaa

    sitä koskaan saavuttamatta

    ja unista joissa

    hän on valkoinen linnunpoikanen valkoisessa pesässä

    ja taivaalta sataa mustia orvokkeja

                                                jotka leijuvat kuin

                                                          kondorin sulat vaahtoavaan mereen

    terälehdet ovat ahmineet kaikki sateenkaaren värit

    kaiken normeista poikkeavan tavan olla

    onnellinen, kokonainen"

  Lauri Viita, Pispalassa syntynyt ja kasvanut puuseppä ja kirjailija, on tähtenä runokokoelman kolmannessa osassa Baudelairen pimeitä kukkia. Kauniisti hänestä poimitaan olennaiset asiat, lukijan tietämykseen luottaen: Moreeni, Alfhild, loppua kohti kasvava mielen sisäinen pimeys, traaginen kuolema. 

 

   "Pyhäjärven rannassa

    valkolumpeet kukkivat mustan jään läpi

    Rimbaud'n humaltunut venhe lipuu saaren editse joka

    liikkuu

    lähestyy hiljaisuutta

    

                               "Kun olen kuollut, kun olen kuollut.

                                 Kesä jatkuu. Kesä."

    Tuulihaukka kiertää haulitornin

    heittää syntymäsulan Viidan tervapahvikatolle"

  Viimeinen osa Levylautasella soi Mahlerin kahdeksas esittelee Irja ja Uuno Lastusen, avioparin. Uuno Lastunen murhattiin. Murha oli kolmas ns. liikemiessurmista vuonna 1964. Google tiesi kertoa, että Pispalan kuningatar Irja Lastunen oli oman aikansa legenda, antiikkikauppias, jonka saattoi nähdä metsässä kulkemassa kahden susikoiran kanssa. Taitavasti runoilija herättää tuon ajan henkiin: lukija haistaa, maistaa, näkee, kuulee ja tuntee sen kaikilla aisteillaan. Veden elementti  on läsnä neljännen osan runoissa.

  "Nainen silittää yskivällä höyryraudalla valkoisen silkkipuseron ja

    korpinmustan solmion miehen hautajaisiin

    hän on piirtänyt vintillä ympyröitä

    kuin saippuakuplia ilman aurinkoa, ilman heijastusta

    niin että sormet ovat musteensiniset

    ympyröitä äärettömiin nälkäisten kyyhkyjen syöksyä läpi ja

    kantaa Uuno takaisin

    Irjan väljät polvihousut läpättävät tuulessa Pispalan valtatien metallikaidetta vasten

    aina Winterin mutkaan ja Pyynikin harjulle saakka

    koirat pitävät naisen hengissä, jatkuvassa liikkeessä

    ja linnut, siipirikot toipilashäkissä antiikkiliikkeen takapihalla

    jokainen kantaa nokassaan musteista rengasta

    ympyröitä loputtomiin

    ympyröitä jotka venyvät ovaaleiksi

    ja räiskähtävät tyhjyyteen

    levylautasella soi Mahlerin kahdeksas, tuhannen soittajan sinfonia

    ja tuhat pyörähdystä karkaa Näsijärven ylle

    lintujen keihästettäväksi eikä Irja tiedä miksi piirtää näitä ...

    ja jossain lentää naisen murhattu mies

    joka muistuttaa Edvard Munchin huutoa

    ja jossain lentää murhattu mies

    jonka kainaloissa itää taivaansini ja

    levylautasella pyörivät kyyneleet loputtomiin"

                         Leena Kellosalo  Taivaalta sataa mustia orvokkeja 2025

    

    

      

 

  

Minä ja Herra Bashoo

 Riika Helle-Kotkan uusin teos Minä ja Herra Bashoo  Runoja ja matkakertomuksia (Rosetta Versos 2025) on elämyksellinen nojatuolimatka Japaniin hyvässä seurassa. Se sisältää perinnettä uudistavia haikuja ja tankoja modernilla twistillä. Kai Niemisen kääntämiä tekstejä ja runoja on lainattu ja kommentoitu kirjassa. Helle-Kotkan teoksesta käytetään termiä haibun, joka on  runollinen matkakertomus. Se sekoittaa proosaa ja runoa ja on peräisin juuri entisaikojen haikurunouden mestarilta Matsuo Bashoolta. Helle-Kotka on lukenut haibuniaan varten kunnioitettavan määrän Japani-aiheisia teoksia. Kirjan lopussa on lähdeluettelo. 

  Teoksen takakannessa kerrotaan, että Minä ja Herra Bashoo on runokokoelma, matkakertomus ja selviytymistarina. Runoilijalla on vakava verisairaus, johon hän saa lopulta uutta lääkettä ja pääsee matkustamaan unelmiensa Japaniin. Lukija, samoin kuin Herra Bashoo,  seuraa mukana. Päiväkirjakatkelmat tuovat matkan yksityiskohdat elävästi esiin, tuntuu kuin olisi itsekin matkalla. Kuin vanhoissa haibun-matkakertomuksissa tapahtumat, paikat, tunnelmat, tunteet, muistumat piirtyvät kauniisti lukijan nähtäväksi. Runot ja päiväkirjamerkinnät soljuvat eteenpäin virran tavoin ja saavat aikaan liikkeen tunnun. Nähtävyyksien lisäksi tehdään matkaa itseen, sisimpään.

  Helle-Kotkan teoksen Japani on kerroksellinen: perinnettä ja modernia sulassa sovussa. Perinnettä edustavat mm. Bashoo, temppelit,  buddhalaisuus, shintolaisuus, teeseremonia, geishat, kimonot ja  modernia puolestaan esimerkiksi animehahmot, manga, pilvenpiirtäjät, luotijunat, hikkyt.  Ajattomia ovat  Fuji-vuori, Sumida-joki, Kioto, bambut, kurjet, ketut, peurat ja sammakot. Nämä kaikki ja lukemattomat muut saavat omat viehättävät runonsa, joissa havainto yhdistyy oivallukseen, ja lukija nauttii. 

  Näytteitä Minä ja Herra Bashoo  -teoksen runoista:

 "mietiskelemme

  hiljaa temppelissämme

  valot vilkkuvat

  karaoke ärähtää

  ajatukset karkaavat"

"väkijoukossa

  yksinäisyys kolkuttaa

  teräsovea"

"bambut huojuvat

  jonnekin pakenevat

  matkasuunnitelmat"

 Riika Helle-Kotka  Minä ja Herra Bashoo 2025

 

"Kieleni ei ole sanoissa" 4

 Fredrik Hertzbergin Gunnar Björlingin elämäkerran "Kieleni ei ole sanoissa" (Kustannusliike Parkko 2025, suomentaneet Hannimari Heino ja Juhani Ihanus) kolmannessa pääluvussa kuvataan sodanjälkeisiä vuosia 1945-1950. Björling muuttuu profeetasta runoilijaksi ja tekee ensimmäisen matkan Ruotsiin, hän täyttää 60 vuotta ja saa palkinnon. Björlingin piirit laajentuvat Ruotsissa ja Suomessa.

  Hertzberg kertoo, että usea piti Björlingiä Sokrates-hahmona. Yhteistä heille oli kyseenalaistava elämänasenne sekä luottamus daimoniin, eräänlaiseen sisäiseen ääneen tai omaantuntoon. Joku muisteli Björlingin käytöstä huomaavaiseksi ja hivenen hienostelevaksi. Hän oli vilkas, kasvonilmeet vaihtuivat nopeasti, ääni oli nopea ja hän elehti runsaasti. Tunteen palo nousi esiin pienessä piirissä. Björling saattoi ajautua jyrkkiin vastakkainasetteluihin ja hallita keskustelua, mutta hänellä ei ollut tarvetta olla keskipisteenä. Hän saattoi myös kimpaantua herkästi. Björlingiä verrattiin joskus Charlie Chapliniin. Parhaimpina hetkinä hänen sanottiin  "vieneen huippuunsa björlingiläisen sydämellisyyden, lempeän viehättävyyden ja burleskimaisena pulppuilevan elinvoiman sekoituksen."

  1940-luvun loppupuolelta lähtien Björlingin runoissa kuvat vähenevät, runon "minä" poistuu näyttämöltä, runot lyhenevät, sanat vähenevät ja pelkistyvät mutta latautuvat voimakkaammin, Hertzberg kuvaa. Sanojen veistoksellisuus korostuu, ne saavat yhä enemmän tilaa ympärilleen kirjan sivuilla ja lähestyvät hiljaisuutta sekä konkreettisesti että kuvaannollisesti: "Silti hiljaisuus on aina latautunutta, runot ovat veistoksellisia mutta samalla liikkuvia, keskeneräisessä kokonaisuudessa virtaavia."

  Kesällä 1948 Björling muutti takaisin Kaivopuistoon, vastavalmistuneeseen taloon, jonka hänen veljensä oli rakennuttanut heidän entisen talonsa tilalle. Seuraavana vuonna hänelle myönnettiin valtion taiteilijaeläke ja Björling-seura perustettiin. 

  Viimeisessä eli neljännessä pääluvussa käsitellään Björlingin viimeistä vuosikymmentä 1950-1960. Hertzberg kuvaa polemiikkia Atos Wirtasen, Arbetarbladetin päätoimittajan,  kanssa, Björlingin matkoja Pohjoismaihin, kiertueita ja valikoimia, viimeisiä runokokoelmia, uusia kirjailijaystäviä, palkintoja, runoihin tehtyjä sävellyksiä ja kuvituksia, niistä tehtyjä tutkimuksia ja väitöskirjoja, Björlingin viimeisiä päiviä ja jälkimainetta.

  Vuonna 1952 Björling alkoi julkaista uusia valikoimia. Hän ei tehnyt teksteihin muutoksia mutta järjesteli ne uusiksi. Valikoimat antoivat Hertzbergin mukaan Björlingin kirjailijatyölle kiinteämmän ääriviivan. Björling karsi omien sanojensa mukaan "proosaa, sentimentaalisia äänensävyjä ja pateettisuutta sekä banaaliutta."  Syksyllä 1953 julkaistiin Som alla dar, Björlingin yhtenäisin myöhäiskokoelma. Seuraavana vuonna ilmestyi Att i sitt öga, toiseksi viimeinen runokokoelma, joka sai hyvän vastaanoton. Viimeinen teos Du går det ord ilmestyi 1955. Sen ensimmäistä runoa voidaan Hertzbergin mukaan lukea muunnelmana elämäkerran motosta "Kieleni ei ole sanoissa":

  Me kuljemme ja etsimme

  ja vaellamme

  me kuljemme ja etsimme

  se ei ole sanoissa

  se ei ole sanoissa

  sanoja ei

  mutta tyhjyydestä

  oi sinun päiväsi

  Hertzberg (samoin kuin lukija) toteaa, että on mielenkiintoista seurata erilaisten säilyneiden käsikirjoitusversioiden avulla Björlingin tietä lopulliseen runoon. Hänen runoutensa muodostuu vastakohtien liitosta, esimerkiksi puheen ja hiljaisuuden vastakohdasta. Hiljaisuus on kielen ulottuvuus, jota on etsittävä sanoista eikä  niiden välistä. Arvioijien mukaan Björlingin myöhäiset runot olivat "yhä läpikuultavammin selkeitä" , niissä oli "herkkää keveyttä",  ja runoilijaa kuvattiin "hartaaksi", "hymyileväksi", "viisaaksi" ja "helläksi".

  Helmikuussa 1957 Björling sai Svenska litteratursällskapetin pääpalkinnon. Samana vuonna hänestä tuli kirjailijayhdistyksen kunniajäsen ja hän täytti 70 vuotta. Hertzbergin mukaan osoituksena siitä, että Björling oli ylittänyt kielimuurin, maan kaksi suurinta suomalaista sanomalehteä julkaisi runoilijasta näyttävät artikkelit hänen syntymäpäivänään.  Björling kirjoitti viimeisen päivätyn runonsa 2. maaliskuuta 1960:

  Ilma maa värin

  iho

  ihon tomun

  valo

  Että - on

  Björling kuoli 11. heinäkuuta 1960.

  1960-luvulla Björlingin maine vahvistui, eikä vähiten runoilijoiden keskuudessa, Hertzberg kuvaa viimeisessä alaluvussa Björlingin jälkimaine. Solgrönt-teoksesta julkaistiin uusi painos 1966. Tanskalainen kriitikko Poul Borum julkaisi maailmanrunoutta koskevia arvioita sisältävän tutkielman, jossa hän totesi: "Ruotsinkielisen Suomen suuret modernistiset runoilijat ovat Edith Södergran ja Gunnar Björling." 1980-luvulla kiinnostus Björlingiä kohtaan heräsi uudelleen, kulttuurielämän politisoitumisen jälkeen. Hänen runonsa saavuttivat sekä nuorten runoilijoiden että kirjallisuudentutkijoiden suosion. Hertzberg kertoo myös, milloin ja miten hänen oma kiinnostuksensa heräsi. Hänen mielestään kaikki viittaa siihen, että Björlingin runoudella on edelleenkin kyky kiehtoa tulevia lukijoita: "Se,  mikä elää runossa, tekee Björlingistä myös ihmisenä elävän; ne liittyvät erottamattomasti yhteen."

  

"Kieleni ei ole sanoissa" 3

 Fredrik Hertzbergin  elämäkerta Gunnar Björlingistä ("Kieleni ei ole sanoissa"  Gunnar Björlingin elämä ja teokset, suomentaneet Hannimari Heino ja Juhani Ihanus, Kustannusliike Parkko 2025) sisältää siis neljä päälukua. Järjestyksessä toinen on Luovuuden vuodet 1922-1945. Lukija saa tietää Björlingin teosten vastaanotosta, runoihin saaduista vaikutteista, taiteilijaystävistä, kapakkaelämästä, rakkauksista (ilmeisesti yksipuolisia, esim. Henry Parland, Arne Runeberg) ja alituisista taloudellisista huolista ja vekselinotosta.

  Vuosien 1916-1922 välillä Björling paneutui etsimään uutta ilmaisua elämälleen ja sen perustalle, Hertzberg kertoo. Kirjallisen ilmaisun etsiminen oli hanke, jossa oli monia eri vaiheita. Esikoisteos Vilande dag julkaistiin 1922. Björling oli mieltynyt erityisesti proosarunoon, säejakoa, riimiä ja sidottua mittaa vailla olevaan runoon, joka oli hänellä monesti rytmistä, verrattain lyhyttä ja tiivistä. Vaikutteita hän sai mm. Tagorelta. Björlingin tyylipyrkimykset suuntautuivat aaltoilusta ja virtailusta myös kohti äärimmäistä tihentämistä, tiivistämistä. Esikuvia aforistisessa ilmaisussa olivat esimerkiksi Marcus Aurelius, Epiktetos, La Rochefoucauld mutta ilmeisin innoitus tuli Vilhelm Ekelundilta.

  Björlingin suosikkikeino on ellipsi, jonka merkkinä on ajatusviiva tai kaksoispiste. Suosittuja  ilmaisukeinoja ovat paradoksi, kysymys, puhuttelu ja huudahdus. Runoteosta pidettiin aavemaisena, ohuena, todellisuudelle vieraana. Esikoisteoksen jälkeen kului kauan, ennen kuin Björlingiin suhtauduttiin vakavasti, Hertzberg kuvailee. Hän oli liian epämääräinen, kaino ja oli jättänyt pois liian paljon.

  Toisessa teoksessaan Korset och löftet 1925 Björling käy kaksinkamppailuun uskonnon kanssa. Raivoisana mystikkona hän ottaa etäisyyttä uskonnon kangistuneisiin muotoihin, dogmeihin ja rituaaleihin. "Rajoittamaton" on Björlingin käsitys jumalallisesta, kehotus tarkastella kaikkia annettuja totuuksia ja moraalikäskyjä kriittisesti kunkin oman itsenäisen moraalin nimissä. Toisen runokokoelman sävy on uusi: paatos on Hetrtzbergin mukaan laventunut ja yhdistynyt groteskiin, rumaan, rujoon ja "rienaavaan": "Groteski on pohja, joka aukeaa korkeuksiin ja lunastukseen, ja siihen nivoutuu todellisuuden käsittäminen rajattomaksi sekä kauhistuttavan ja alhaisen käsittäminen osaksi ihmiselämää." Käyttäessään kollaasimaisuutta ja luettelorunoa Björlingin arvioidaan saaneen vaikutteita saksalaisesta ekspressionismista tai sen suomenruotsalaisesta muunnelmasta, mm. Diktoniukselta.

  Vuodesta 1927 Björling istui kirjoittamassa kahviloissa ja kapakoissa ja kiinnostui dadasta ja jazzista. Dadaismi oli hänelle "kaiken olevaisen ääntä omalla paikallaan, rajoittamattomassa epäjärjestyksessä. Kaikkeuden ristiä ja kaipuuta, kristillishenkeä. Elämää, todellisuutta - kaikilla kielillä ja kaikkialla." Jazz puolestaan sopi yhteen Björlingin oman mielentilan kanssa: "Löysin sen metelistä ja ajanhengestä, tänne tulleesta sodanjälkihuimauksesta, jonkinlaisen ilmauksen levottomuudelleni, kamppailulleni ja epätoivolleni." 

  Hertzberg esittelee suomenruotsalaisen modernistisen aikakauslehden Quosegon. Sen johtoon tuli Björlingin oppilas ja ystävä Cid Erik Tallqvist, joka antoi lehdessä paljon tilaa Björlingin runoille, aforismeille ja ohjelmallisille artikkeleille. Artikkeleissaan Björling painotti, että elämme vaistoissamme, spontaanisti, ja hänen modernismiinsa kuului ottaa avosylin vastaan todellisuus sen kaikissa muodoissa. Hertzberg kertoo myös, että suomenruotsalaiset kirjailijat ja runoilijat olivat paljon tekemisissä ruotsalaisten kirjailijoiden kanssa, koska kieli yhdisti. Myös Kuokkalassa asui paljon taiteilijoita, joita Björling kävi tapaamassa.

  Björlingin kolmas runokokoelma Kiri-ra! (1930) oli ensimmäinen kirja, jonka hän julkaisi omakustanteena. Hertzbergin mukaan se oli kirjoitettu raikkaalla huumorilla ja sisälsi luontorunoa, dadaistisesti innoittunutta jazz-runoa, sonetteja ja tiiviiksi puristettuja aforismeja. Se aiheutti välirikon Quosegon piirin kanssa mutta myös perinteisemmän konservatiivisen tahon kanssa. Björlingistä tuli persona non grata, mikä vaikutti kielteisesti myös taloudellisesti. Hänestä tuli kokopäiväinen vekselikeinottelija, joka kirjoitti öisin. Vauraan veljensä ansiosta Björling sai asua Kaivopuiston asunnossa ilmaiseksi ja lisäksi periä vuokraa talon kahdelta vuokralaiselta. 

  Kaikkien vastoinkäymisten keskellä Björling kirjoitti yhden tärkeimmistä ja pidetyimmistä teoksistaan eli runokokoelman Solgrönt (1933).  Paitsi ajatusrunoa, keskuslyriikkaa ja luonnonlyriikkaa runokokoelma pitää sisällään myös aforismeja, proosapätkiä ja sonetteja. Björling hyödynsi myös unia luodakseen kuvia ilman konstruoimisen sivumakua. 

  Talvisodan aikana Björlingiä, joka oli tuolloin 52-vuotias, ei kutsuttu palvelukseen. Hän suoritti jonkinlaista vartiointitehtävää Kaivopuistossa.  Neuvostoliiton suurimmassa ilmahyökkäyksessä 1944 Björlingin koti ja lähes koko irtaimisto tuhoutui täysin. Katastrofin jälkeen hän kirjoitti kuitenkin elämänmyönteisimmät runonsa, minkä Björling-tutkijat ovat todenneet. Menetys paradoksaalisesti vapautti hänet ja johti muotokielen muuttumiseen. Björlingin koti siirtyi Kaivopuistosta Hietalahden torille.

  

  

  

"Kieleni ei ole sanoissa" 2

 Fredrik Hertzbergin kirjoittama elämäkerta Gunnar Björlingistä ( "Kieleni ei ole sanoissa"  Gunnar Björlingin elämä ja teokset, suomentaneet Hannimari Heino ja Juhani Ihanus, Parkko Kustannus 2025) jakautuu siis neljään osaan eli päälukuun. Olen nyt saanut luetuksi kaksi ensimmäistä, loput kaksi odottavat vuoroaan.

  Ensimmäinen osa  Nuori Gunnar Björling 1887-1922 kertoo Björlingin sukutaustasta, lapsuudesta ja kouluvuosista, opiskelusta, ystävistä ja kirjallisista esikuvista. Suvun yllä häälyi tummia varjoja, useista seikoista johtuen. Perhemytologiaan liittyi itsemurhia, mahdollinen murha, pako Suomeen, nimen vaihto, sodissa haavoittumisia eli kaikenlaista traagista ja dramaattista sukuhistoriaa, toisaalta myös runollisia taipumuksia.  Björlingin perhe, vanhemmat ja kolme poikaa, joista Gunnar oli nuorin,  asui ensin Viipurissa, mutta muutti sieltä Helsinkiin ja asettui lopulta Kaivopuistoon asumaan. Sen ilmavuus ja valo, vehreys sekä saariston ja avoimen taivaanrannan yhtyminen vaikuttivat myöhemmin lukuisiin Björlingin runoihin. Perhe vietti kesiään myös Kangasalalla, jonka myötä luonto astui Björlingin tuotantoon ensi kertaa, Hertzberg kertoo. Runoilijan lapsuus ja nuoruus olivat venäläistämisen aikaa. Kouluissa lisättiin venäjän kielen opetustunteja, lehtiä sensuroitiin, kasakat ruoskivat mieltään osoittavia väkijoukkoja. Myös Björling osallistui aktiivisesti poliittisiin selkkauksiin.

  Opiskelija-Björlingiä luonnehdittiin salaperäiseksi hahmoksi, intohimoisen kriittiseksi filosofiseksi luonteeksi, jolla oli "sata näkökulmaa taskussa". Nuoruus oli hänelle etsikkoaikaa ja erilaisten vaikutteiden hakua, joita hän sai mm. Leo Tolstoilta, sosialismista, Edvard Westermarckilta, Jean-Marie Guyaulta.  Kirjallisia esikuvia olivat esimerkiksi Vilhelm Ekelund ja Oscar Levertin, jonka runouden musikaaliset ominaisuudet, allitteraatiot, assonanssit ja synestesiat näyttivät Hertzbergin mukaan tietä tyylin tihentämiseen. Myös jotkin Levertinin yhdyssanat muistuttavat Björlingin yhdyssanoja. Ekelundilla puolestaan oli voimakas, lähes uskonnollinen tunne suhteessa luontoon. Epämääräisestä genetiivistä, jota Ekelund suosi, tuli yksi Björlingin tavallisista tyylikeinoista, samoin kuin ajatusviivan ja huutomerkin ahkerasta käytöstä.

  Björlingin varhaiset runot ovat kauttaaltaan mitallisia ja käsittelevät salaista tai menetettyä rakkautta, epätoivoa ja ympäristön paheksuntaa. Melankolia kuului aikakauteen: se oli hienostunut mielentila, jota pitivät yllä nuoret herrasmiehet ja joka kuului taiteilijan identiteettiin. 

  Kandidaatintutkielmansa Björling kirjoitti omastatunnosta ("Om samvetet"), jossa hänen mukaansa oli kyse mielenlaadusta, koko ihmisestä "tahtovana ja tuntevana olentona".  Sisällissodan aikana Björling toimi tiedustelupalvelussa. Hänen asunnollaan, joka sijaitsi Torsten-veljen omistaman Kaivopuistossa sijainneen talon alimmassa kerroksessa, oli tärkeä rooli lennätinasemana. 

  Hertzberg kirjoittaa, että kokonaiskuva Björlingistä ennen kirjailijaksi ryhtymistä on ristiriitainen. Häntä luonnehdittiin ujoksi ja kohteliaaksi, vaatimattomaksi, sympaattiseksi ja ystävälliseksi, mutta toisaalta tahdittomaksi, mahdottomaksi, jatkuvasti tyytymättömäksi, ystäviensä riesaksi. Kirjeissään ystävilleen Björling neuvoo ja opastaa, korjaa virheitä, besserwisserin tavoin. Hertzberg toteaa, että kirjeiden perusteella ystävät vaikuttavat lähinnä Björlingin omien tunteiden ja ajatusten heijastuspinnalta.

  Elämäkerran ensimmäisen osan viimeisessä luvussa Hertzberg käy läpi suomenruotsalaista modernismia, jonka synnyinvuotena pidetään vuotta 1916. Edith Södergran runoilijana ja Hagar Olsson kriitikkona ajoivat modernismin asiaa. Södergranin uskalias runous oli tehnyt Björlingiin vaikutuksen, mikä näkyy esimerkiksi hänen toisessa runokokoelmassaan. Kummallakin runoilijalla oli kyse omakohtaisesti koetusta, että kirjoittaa itsestään ilman, että paljastaa itsensä. Myös Elmer Diktonius tuli merkitsemään Björlingille paljon.

  Björling-elämäkerran ensimmäinen osa nuoresta Björlingistä esittelee lukijalle ristiriitaisen nuorukaisen, joka kuumeisesti etsii omaa tietään. Yhteiskunnalliset olot ovat myllerryksessä, erilaisia poliittisia ideologioita (jotka Björling lopulta hylkäsi) on paljon, samoin kirjallinen kulttuuri on murroksessa. Kaikenlaisia tyylejä pitää kokeilla, jotta oma ääni löytyisi. Seksuaalinen suuntautuneisuus pitää salata, vaikka eroottisia ihastumisia samaan sukupuoleen tapahtuu jatkuvasti. Taitavasti Hertzberg tuo tämän kaiken ilmi, ja se on pohjustusta seuraavaan osaan, jota voi pitää elämäkerran tärkeimpänä eli Björlingin luovuuden vuosia 1922-1945.