Try-lingual nature

 Pienen ja ketteräliikkeisen Rosetta Versoksen tarjonta laajeni entuudestaan, kun alkukeväällä ilmestyi Diliana Stoyanovan runokokoelma Try-lingual nature (Rosetta Versos 2025).  Pitkään Suomessa asunut, Bulgariasta kotoisin oleva (sittemmin Tsekkeihin muuttanut) Stoyanova on oikeustieteen tohtori, joka on väitellyt kansainvälisestä oikeudesta Helsingin Yliopistossa. Hän on toiminut aktiivisesti lava- ja äänirunoilijana. Hänen runojaan on julkaistu lehdissä ja antologioissa. Try-lingual nature on Stoyanovan esikoisrunokokoelma.

 Stoyanovan runokokoelma sisältää haikuja kolmella kielellä: suomeksi, japaniksi ja englanniksi. Kokoelman  nimeen sisältyy sanaleikki: "try" voisi tarkoittaa yritelmää ja tietysti myös kolmea. Yritelmä on turhan vaatimaton kuvaus kolmen ( tietojeni mukaan seitsemän) kielen taitajalle. Haiku kysyy kielitajua muutenkin, saati sitten useammalla kielellä. Diliana Stoyanovan haikut ovat viehättäviä ja ottavat kunkin kielen ominaislaadun hyvin huomioon siten, että sama runo  näyttäytyy erilaisena, eri kielellä. Japania en osaa, joten siitä en osaa sanoa, mutta oli mielenkiintoista vertailla suomenkielistä haikua englanninkieliseen. Japaninkieliset haikut on kirjoitettu sekä japanilaisin että latinalaisin kirjaimin.

Try-lingual nature jakautuu neljään osastoon vuodenaikojen mukaan. Alkulehdellä on runoilijan englanninkielinen esipuhe, jossa hän kertoo runojen kirjoittamisesta verraten sitä narukuviot-leikkiin. Se on pikkutarkkaa, eksyttävää mutta myös hauskaa ja mahdollistaa hetkessä olemisen. Haiku käärii sanat, kuin nigiri-riisipallon.

Näytteitä teoksesta:

viipyvä lumi                           

näetkö pehmeää unta             

sulan ajallaan                         

                                               nagori yume

                                               miteiru no ka na

                                               nagori yuki

the lingerin snow

does it dream of falling soft

or of melting down

jos kuvailisin

kesämudasta sateen

lämmintä hajua

                                             atatakai

                                             yuu dachi no ka wo

                                             toraetara

if only i could

photograph the smell of rain

on warm summer soil

                                Diliana Stoyanova  Try-lingual nature 2025

  

Niin kuin se minussa on

 Mira Kreivilän esikoisromaani  Niin kuin se minussa on (WSOY 2025) kertoo Sabina Spielreinin tarinan ja paikkaa jälleen kerran historian naisen mentäviä aukkoja. Nimi on tullut esiin C.G. Jungin ja Sigmund Freudin yhteydessä. Oma tietoni oli ainoastaan, että Sabina Spielrein oli Jungin potilas, heillä saattoi olla rakkaussuhde, mikä aiheutti Jungin ja Freudin välirikon. Kreivilän teosta kutsutaan nykyisin biofiktioksi eli elämäkertaromaaniksi, jossa kohdehenkilöstä käytettävissä olevaa faktatietoa yhdistetään fiktiiviseen ainekseen. Jälkisanoissa Kreivilä kertoo romaaninsa pohjautuvan laajaan taustatutkimukseen. Hän mainitsee myös kaikkien teoksessa olevien potilasmerkintöjen, päiväkirjamerkintöjen, kirjeiden ja otteiden tutkimusartikkeleista olevan peräisin alkuperäismateriaalista. Erillistä lähdeluetteloa ei ole.

  Miten raastavaa ja sydäntä särkevää Spielreinin elämä olikaan! Moninkertaista surua, järkyttäviä tapahtumia, silkkaa tragediaa. Hän syntyi venäjänjuutalaiseen perheeseen vuonna 1885 Donin Rostovissa ja kuoli 1942 kotikaupungissaan saksalaisten sotilaiden murhaamana. Isä oli väkivaltainen ja yritti kaikin keinoin nujertaa vanhimman lapsensa, ja äiti ummisti silmänsä. Perheeseen kuului myös kolme poikaa ja kuusivuotiaana kuollut pikkusisar. Spielrein lähetettiin  mielenterveysongelmien vuoksi Sveitsiin 18-vuotiaana Burghöltzlin psykiatriselle klinikalle, jossa hänestä tuli nuoren Jungin potilas. Sabina Spielrein kiinnostui lääketieteestä ja psykiatriasta potilaana ollessaan, parannuttuaan ryhtyi opiskelemaan ja  laati ensimmäisenä naisena psykoanalyysiin keskittyvän tohtorinväitöskirjan. Hän julkaisi kirjoituksia lapsipsykologiasta ja muista aiheista. 

  Romaani alkaa Spielreinin odottaessa kuolemaa saksalaissotilaiden vangittua hänet ja 27 000 tuhatta muuta juutalaista Rostovissa elokuussa 1942. Joukossa ovat myös Spielreinin tyttäret. Hän käy mielessään läpi elämäänsä lapsuudesta alkaen. Lukija otetaan heti mukaan päähenkilön järkyttävään elämään, jossa rakkaus Jungiin merkitsi elämän kohokohtia, joskin myös surua:

  "Rakkaus ja kuolema, kuolema ja rakkaus. Kummassakin valtava tuhovoima. Sekä elämänkokemukseni että kaikkien niiden tutkimusten perusteella, joita tein, voin sanoa, että rakkaus ja kuolema ovat yhtä pelottavia ja aivan yhtä tuhoisia."

  Kreivilä kuvaa päähenkilönsä pirstoutunutta mieltä taitavasti ja asiantuntevasti, samoin kuin Jungin hoitometodia, joka perustui keskusteluihin. Vähä vähältä potilas alkoi puhua. Hän kuvaili sen olevan kuin harhailua pimeässä silmät sidottuna. Kreivilä kirjoittaa Jungin vertaavan psykoanalyysiä kaivuutyöhön, "jossa mennään maaperän läpi kerros kerrokselta, osutaan kiviin, jopa lohkareisiin, sitten peruskallioon, ja lapio voi hajota ja voimat huveta - sitten vedetään henkeä ja otetaan uusi ase, parempi lapio tai kunnon hakku."

  Jung ja Spielrein ystävystyivät, ja ilmeisesti suhteessa oli romanttinenkin puolensa. Oliko enempää, se ei lukijalle täysin selviä, koska Spielreinin toiveet ja haaveet sekoittuvat hänen  mielessään. Intiimi suhde olisi tietysti ollut moraalisesti väärin ja perustunut valta-aseman väärinkäyttöön. Jung oli lisäksi naimisissa ja kolmen lapsen isä.

  Teoksen lopussa Spielrein odottaa teloitusta. Hän miettii:

  "Nyt voisin kertoa kaiken uudelleen, kertoisin tämän jollain toisella tapaa. Kertoisin sen tällä kertaa kauniimmin. Kertoisin erilaisen lopun, sen, jota olen mielessäni kuvitellut. Siinä sinä rakastaisit minua kunnes kuolema meidät erottaa, ja kuoleman jälkeenkin, sillä minä kuolen ennen sinua."

                             Mira Kreivilä Niin kuin se minussa on 2025

  

Tyylitaitureita

 Rakastan kirjoja, joissa kieli ja tyyli ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin sisältö. Tällaisten teosten kirjoittajia kutsun tyylitaitureiksi. Kaisa Vahteriston esikoisromaani Nieltyjä esineitä (Kosmos 2025) on tyylinäyte, jossa jokainen sana on punnittu. Rakenne on spiraalimainen, samoihin aiheisiin palataan yhä uudestaan. Se kuvastaa myös nuoruutta, jolla ei oikeastaan ole aikaa; kaikki tuntuu olevan pysähtynyt. On vaikea nähdä eteenpäin, vaikka romaanin kertoja kaipaakin muualle. Aika on jähmettynyt pienelle paikkakunnalle, kouluun, kotiin ja joen ympäristöön. Tila ja aika ovat sama asia. Ollaan kuin kuvun alla.

  Nieltyjä esineitä kuvaa nuoruutta ja ensirakkautta. Kaupunkiin 18-vuotiaana muuttanut nuori nainen katsoo taaksepäin, lapsuuteensa ja nuoruuteensa. Hän lähestyy kipeitä ja huumaavan ihania asioita vähitellen, kerros kerrokselta. Tyttö on vanhempiensa ainoa. Äiti vakuuttaa rakkauttaan, mutta on itsetuhoinen. Isä on vankempi mutta hänelläkin on vaikeaa. Tyttö joutuu kannattelemaan äitiään ja kokee, ettei hänellä oikeaa lapsuutta ollutkaan. Ajatukset viiltävät, kuin veitset, joita tyttö ystävänsä kanssa kesätyökseen kaupittelee, kuin esineet, joita äiti nielee. Tyttö puolestaan kaivaa esineitä pihan mullan alle. Kaikenlaista piilotettavaa on perheessä, jossa tyttö voi huonosti. Kuusitoistavuotiaana koettu kiihkeä ja fyysinen rakkaus toiseen tyttöön, Karinaan, on kuin pelastus, mutta kertojan epävarmuus tekee siitäkin haavoittavaa. Aistillinen rakkaus on hienosti kuvattu. Se tuoksuu ja haisee, se maistuu, tuntuu ruumiin jokaisessa kohdassa, se on rakastetun pisamien ihailua, huohotusta.

  Näyte kirjasta:

"Silloin minä äkkiä ajattelin, että kuolisin. Ajattelin, etten selviäisi tästä, en Karinasta, en teini-iästä, en pienestä kylästämme, jossa joki oli viilto kylän halki, jossa vedenpinta laski ja maa kuivui, aivan kuten minunkin sisältäni nesteet haihtuivat helteessä niin että kaikki pakkautui yhä tiiviimpään muotoon, tunteet varsinkin. Ajattelin, etten selviäisi hengissä lapsuudestani, joka kuitenkin oli jo mennyt. --

  Minun teini-ikäni - maa vailla nimeä, halkeileva ja harmaa. Sietämättömien lämpötilojen koettelema.

  Minun lapsuuteni - tyhjä kohta kartalla."

                                    Kaisa Vahteristo Nieltyjä asioita 2025

Toinen tyylitaituri on Harry Salmenniemi. Trilogian päättävässä romaanissaan Valohammas (Siltala 2025) hän kuvaa yhtä kesäistä päivää ja lapsiperhearkea. Kirjan kertoja, kirjailija-perheenisä, osallistuu tasavertaisesti vaimonsa kanssa arjen pyöritykseen. Tämä kuvataan tarkasti, havainnollisesti, ilmavasti. Lukija ilahtuu täsmällisesti ilmaistuista havainnoista ja tunteista. Perheen kolmevuotias Joel on kyselyiässä, ja isä vastaa ihanan kärsivällisesti hänelle. Heillä on yhteisiä tarinan-ja vitsinkertomistuokioita. Puolivuotiaan Emman vastapuhjennut hammas hohtaa valoa. Kertoja on  tietoinen kaiken ohikiitävyydestä ja osaa arvostaa hetkessä elämistä. Arki säteilee hänelle kauniina ja kiitollisuuden arvoisena. Aistit ovat auki joka hetki.

Näyte kirjasta:

"Aurinko sai maiseman näyttämään Joaquín Sorollan maalaukselta. Se läikitti kaiken. Mikään ei ollut itsensä väristä: kaikki oli hohtavaa, hekumallista pintaa. Niin paljon värejä ja niin upottavia näkymiä, ettei sitä kestänyt. Varjoja ei ollut missään: valo kaikui. Siellä täällä metsiköiden keskellä oli rantahiekkaa ja leikkiviä lapsia, auringonvarjoja. purjeiden jälkikuvia."

                                         Harry Salmenniemi Valohammas 2025

Salli Karin romaanin Vedestä ja surusta (Siltala 2024)  päähenkilö on 34-vuotias nainen, jonka elämä on järkkynyt hänen sairastuttuaan 27-vuotiaana rintasyöpään. Hän on matkustanut taiteilijaresidenssiin Islantiin kahdeksi kuukaudeksi. Tulivuoriperäinen Islanti ja sen karut maisemat toimivat vertauskuvana kertojan sisäiselle maisemalle ja tunteille. Karin tyyli tuo mieleen japanilaisen niukan ilmaisun. Se on hyvin hienostunutta, lyyristä, vähässä paljon sanovaa. Kertojan sairauden jälkeen asioiden tärkeysjärjestys on vaihtunut, ja nainen tuntee etääntyneensä kaikesta ja kaikista niin etäälle, "että ympärilläni on vain kiveä ja tuulta." Hän viettää paljon aikaa järvessä, meressä, altaissa, kuumissa lähteissä pohtien samalla kokemaansa.

Näyte kirjasta:

"Vesi väistää, painaa ja nostaa, ja kuitenkin siitä saa otteen. Vesi tuntee ajatuksen painon. Kun rintakehää painaa ajatuksen verran, lantio nousee. Kelluminen alkaa, kun on valmis uppoamaan, vesi tietää, milloin siihen luotetaan. Kelluessani muutun rajattomaksi ja sulan pois, olen sokerista tehty. Tuuli kulkee iholla kuin nuuskiva eläin."

                                          Salla Kari Vedestä ja surusta 2024

Silja Järventaustan runokokoelma Vuorosana pihapiirissä (Teos 2025) on tyyliltään runsas ja rehevä, kuin kuvaamansa luonto. Runojen puhuja ahmii luontoa, hän haluaa olla enemmän kuin vierailija. Hän tarkkailee luontoa kaikilla aisteillaan; ihastelee peltoa, niittyä, metsää. Luonto on iso elävä pääosan esittäjä puhujan silmissä. Rakastin Järventaustan tyyliä ja sen puhujaa, joka on liikuttava kaikessa innossaan ja viattomuudessaan. Tuntuu, että hän on kaupunkilainen, joka on päättänyt ottaa luonnon haltuun, määrätietoisesti. Puhujan suunnitelma on kirjoittaa myötätuntoisesti tuosta kenties vieraasta aiheesta, joka tuleekin tutuksi.

Näyte kirjasta:

"Ojan kouru kiskoo minua edelleen puoleensa.

 Nyt vielä enemmän , koska alan ymmärtää edessä

olevan ryteikön ja kuusikon rajaa. Iltaan mennessä

se tietenkin tummuu.

Jos en nielaise sitä pian, maailma vetäytyy kauemmas:

välimatka suurenee, enkä ennätä

mitenkään sen luokse.

En ehkä tapaa sinua, märät kasvosi.

En ehkä tapaa sinua koskaan. Et pysähdy

pensaikon kohdalla

käänny, jää tunnelmaan."

                 

                           Silja Järventausta Vuorosana pihapiirissä 2025

Perhosen teehetki

 Uusin runokokoelmani Perhosen teehetki (Mediapinta 2025) on ilmestynyt. Se on järjestyksessä kuudes kokoelmani. Perhosen teehetki sisältää teerunoja. Iltapäivätee nautitaan puutarhassa, jossa perhoset lentelevät ja japaninvaahtera hehkuu. Teessä maistuvat jasmiininkukat, metsien kaukainen sini, kuikan huuto ja  poimulehden kastehelmet. Teerunot liikkuvat ympäri maapalloa.

  Kuten aina luin paljon lähdekirjallisuutta kirjaani varten: tietokirjoja ja kaunokirjallisuutta. Aika paljon tietokirjoja teestä onkin kirjoitettu. Pekka Nihtisen Kiinalainen teekirja (en ole lukenut hänen uusinta kirjaansa venäläisestä teekulttuurista Haaveileva teekannu, jonka nimi on Pushkinin runoteoksesta Jevgeni Onegin, sanapari jonka minäkin nappasin runooni, siis jo ennen Nihtistä= runoilijan puolustuspuhe :D), Helena Petäistön Tee teematka, Pirkko Arstilan Teen ystävän kirja, Pirjo Suvilehdon Teehetki ja Sirkka-Liisa Rannan Suomalainen teekirja tulivat tutuiksi. Kakuzo Okakuran Kirja teestä (suom. Minna Törmä) on klassikko, jonka mukaan tee on taidetta. Näin ihana ohje löytyi kirjasta:

 "Juokaamme sillä välin pieni kulaus teetä. Iltapäivän hohde kirkastaa bambut, suihkulähteet pulppuavat iloa ja mäntyjen humina kuuluu pannussamme. Unelmoikaamme katoavasta ja viivähtäkäämme asioiden kauniissa järjettömyydessä."

Kaunokirjallisuuden puolelta oli vaikeampaa löytää teeaiheisia tekstejä. Helena Petäistö viittasi teoksessaan Coletteen teenjuojana ja tietysti myös Proustiin, jonka lehmusteehen kastetusta madeleine-leivoksesta sai alkunsa kirjasarja Kadonnutta aikaa etsimässä. Englantilaisissa kirjoissa nautitaan litroittain teetä ja joissain jopa kello viiden tee. Entä venäläiset klassikot, salainen rakkauteni? Luin uudelleen Anna Kareninan, Jevgeni Oneginin, Kirsikkapuiston, Kolme sisarta ja Vanja-enon, Tohtori Zivagon, ja kappas: musta samovaaritee mainittiin kaikissa. Teerunokokoelmia en löytänyt kuin yhden eli TaoLinin Teen kuiskauksen. Huomasin, että häneltä on ilmestymässä myös uusi teeaiheinen runokokoelma, Teen kutsu.

  Helena Petäistön oivallinen tietokirja Tee teematka, jonka luin heti sen ilmestyttyä 2008, oli silmiä avaava kahdessakin mielessä. En ollut tiennyt, että Ranskassakin on merkittävä teekulttuuri. Tosin Pariisissa matkaillessamme saimme Petäistön matkaoppaasta tiedon, että kaupungissa on kokonainen katu täynnä teehuoneita, ja kävimmekin yhdessä. Toiseksi en ollut tiennyt, että brittien hieno teekulttuuri syöksi perikatoon miljoonat ihmiset Kiinassa ja Intiassa: oopiumilla orjuuttamista ja pakkotöitä epäinhimillisissä olosuhteissa. Teenjuontiin saattoi tulla pieni kitkerä sivumaku.

  Runokokoelmani Perhosen teehetki jakautuu neljään osastoon: Apilamaton aromi, Teen tuoksu hiuksissani, Kaikki kuut ovat lempeitä ja Mansikkavaras teekannun kyljestä. Apilamaton aromi -osassa ollaan puutarhassa, jossa juodaan teetä ja ihaillaan perhosia ja japaninvaahteraa. Runon puhuja määrittelee itseään teen, vuodenaikojen ja niihin liittyvien ilmiöiden kautta. Hän suunnittelee oman teesekoituksensa, jossa maistuvat muun muassa apilamaton aromi ja "tähtien ikilumi, illankultaan jähmettyneet rannat" (Mallarmé). Teenjuonnin lomassa runo valmistuu hitaasti.

  vitkaan putoavat

      sanat

              pisarat lehdeltä

                 neulasten päistä

valkoiset sivut

kohteliaina

                tervetuloa

              täällä on tilaa

ilokurkistus, varova

suunnistaa nurmikolle

elpynyt sana

                     kuin teekukka

     avautuu

                     lehti kerrallaan

  

Teen tuoksu hiuksissani -osassa esitellään mm. Oriental Beauty, valkosilmuinen oolong,  runon puhujan teemuistoja lapsuudesta alkaen sekä suomalainen teesekoitus, jossa on esimerkiksi saunavastan koivunlehtiä ja suon tuoksu.

  lapsuuteen, Lauttasaareen

puut kantavat hedelmää, vaniljaa, suklaata

     koivuissa paljon leppäkerttuja

               lentävät ison kiven juureen

     niin lentävät koivun lehdetkin

                   syksyisin kuin

hunajalinnut    tuulen mukana

      katson niitä ikkunasta

kun äiti keittää iltateetä Lipton-pusseista

              linnut taivaalla

minua pyörryttää kun katson

   rajattomaan sokerisineen

liikun ajassa

                vuosirenkaissa

  

Kaikki kuut ovat lempeitä -osaston nimi viittaa Arthur Rimbaudin säkeeseen "Kaikki kuut ovat julmia (, kaikki auringot karvaita). Tällaisia alluusioita ja intertekstuaalisuutta on jonkin verran runokokoelmassani. Kolmannessa osassa on paljon lyhyitä runoja, haikuja ja tankoja. 

kaunis katsella

maalisillan valo on

kullanvärinen

kuin kuppini tuoksuva

juoma, kypsänkeltainen

katson maisemaa

puut ovat pudottaneet

lehtensä, taivas

harmaa, pehmeä sencha

villapuseronani

William Morrisin tunnettu (kuvio, tapetti, kangas) Mansikkavaras (Strawberry Thief) koristaa myös teekannuani ja pääsi mukaan runoon ja neljännen osaston nimeksi. Se tarkoittaa siis lintua. Neljännessa  osassa ollaan mm. puutarhakutsuilla, kello viiden teellä. Kunniavieraina ovat jaarli Charles Grey II (Earl Grey -teen sekoituksen luoja), Bedfordin herttuatar Anna (kello viiden teen alullepanija), John Montagu, neljäs Sandwichin jaarli (jonka palvelijaa pidetään voileivän, sandwichin keksijänä), Bennetin sisaret (Jane Austenin romaanista), Liisa ja Hullu Hatuntekijä (Lewis Carrollin kirjasta) ja Petteri Pupu (Beatrix Potterin lastenkirjasta). Neljäs osa on muutenkin "kirjallinen": siinä viitataan myös venäläisiin klassikoihin, Aleksis Kiveen ja kiinalaiseen ja japanilaiseen teekulttuuriin. Eli näin tulee tuo takakannessa luvattu maailmanympärimatka osapuilleen tehdyksi. :D

kanervakankaan kukkasista

hautuu iltatee

ikävyyden viimatuuli

ikkunaan naputtaa

yksisilmäpeikko

seuraan pyrkii

viherjäniitut harmaantuu

ihanainen impi

Kiven luo ei löytänyt

kaunokihara kulki pois

sammutti armaan päivän

laski vielä kanerville

lumivalkean liinan

Ursula Anttila-Halinen Perhosen teehetki 2025

  

   

  

HUKKA NUKKA TUKKA

 Miia Toivion runokokoelma  HUKKA  NUKKA  TUKKA (Teos 2024) hyödyntää kekseliäästi klassikkosatua Punahilkka ja susi. Minusta kaikki satujen uudelleen tulkinnat ovat riemastuttavia, niin kuin tämäkin kokoelma. Koska on kyse runoista, tärkeintä on tietysti runokieli ja sen keinot. Mikäli oikein ymmärsin, runokirjan teemana on lapsuus ja sen muistelu. Muistelu tapahtuu hajottamalla lapsuus osiin, pienimällä se. Myös mielikuvitus otetaan avuksi.

  Runon puhuja on sekä Punahilkka, metsästäjä, isoäiti että susi. Koska runo ei ole kertomus, se pysähtelee, kerää yksityiskohtia, laajentaa niitä, eksyy sivupoluille, kiertelee, kaartelee, seuraa assosiaatioita, ei pääse perille. Lapsuus on kuin palapeli, jonka palat ovat toisiinsa sopimattomia. 

  Välillä  lapsuus ja sen aistivoimaisuus saavutetaan:

" Olen keväänkeveä ja juoksen vastaleikatun nurmikon halki ja tulen kauttaaltaan vihreäksi, niin kuin olisin alkuperäinen elävä, nupustaan ulos työntynyt lehti, ja päivä ilman hampaita, ilman paksua täkkiä pään päällä pelkkää mansikankukan tuoksua, maasta nostettuja kananmunaperunoita, sitä kaivattua lapsuutta, kun kaikki juoksivat vapaina pelloilla ja ojanpientareilla - -."

Mutta toisenlaisia muistojakin on. Runon puhuja haluaa olla susi, joka nielee kaiken, sillä "tarina syntyy vasta minun mahassani." Kirjailijakin on kuin susi, joka haluaa syödä kaiken ja sitten sulattelee keräämäänsä aineistoa. Runokokoelmassa on myös metataso eli runon puhuja viittaa usein kirjoittamiseen ja lukijaankin. 

" Vaikka minä se olen, joka kertoo tämän sadun, se olen minä joka nuokkuu tämän tyynyn alla, piilossa, valmiina, saaliinhimoisena. Se olen minä, jonka hampaista heijastuu lyhyt tyttö, jonka korvat ovat kasvaneet iltasadun läpi, jonka reidet ovat paksut ja mureat. Ja se olen minä, joka seisoo tämän säröisen tarinan edessä kuin kuvastimeen heitetyt monet kivet - -."

HUKKA  NUKKA  TUKKA  on kerta kaikkiaan ihana runokokoelma, tykästyin siihen vallan mahdottomasti. Se käyttää taitavasti kaikenlaisia runon keinoja, ihastuttaa lukijaa monipuolisuudellaan. Runojen kirjoittajille se käy hyvin myös esimerkkinä siitä, miten muistoistaan voi kirjoittaa. Niistä voi ammentaa pohjattomasti, hauskasti, vinosti, epämääräisesti, takellellen ja kauniisti.

Jonain päivänä kävelen pitemmälle, Tämä Kohta ja Alcools

 Olisiko parempaa tapaa päättää vanha vuosi ja aloittaa uusi kuin lukea runoja! Ja vieläpä kolme runokokoelmaa! Riitta Kompan järjestyksessä neljäs runokirja Jonain päivänä kävelen pitemmälle (BoD 2024) on taattua runolaatua. Runot on jaettu kuuteen osastoon: Peilikuva, Portti, Halla, Merkkitulet, Harakka ja Vedenhaltia. Runon puhuja liikkuu levottomana kahden maailman välissä, menneessä ja nykyisessä, kaupungissa ja luonnossa, valossa ja pimeydessä. Maagisia asioita tapahtuu: yhtäkkiä vaihdetaan paikkaa ja ollaankin satukirjan metsäaukiolla, kattojen yllä lennetään, ruusu mutisee maanisena.

  Runojen sävyt ovat monet. On  kaihoa, rohkeutta, taitoa katsoa omaa elämäänsä, huumoria, villeyttä, epäsovinnaisuutta, sadunomaisuutta. Riitta Kompan runot ovat helposti lähestyttäviä, kauniita, hiottuja. Lukija pääsee nauttimaan niiden hyvin suomalaisesta ilmapiiristä ja tuntee ne välittömästi omakseen.

Näyte runokokoelmasta (osa runosta Puhtaat pilvet):

Yhä tallella sanat ja halu solmia lauseita.

Menen metsään, tarkistan tutut puut

sivelen rosorunkoja, taputtelen valkeaa tuohta

tervehdin kiviä, jotka olen oppinut tuntemaan

kierrän kosteikon, mietin veden pintaa ja virtausta

hyräilen itsekseni, kuiskaan varovaisen säkeen

ylitse lipuvalle joutsenparille.

Sitten jonain päivänä kävelen pitemmälle

kaupunkeihin ja puutarhoihin, joista on puhuttu

toisena päivänä meren rantaan

tähyän niin kauas ja niin kauan, etten enää näe mitään

vain valkoisen tyhjyyden, puhtaat pilvet.

                              Riitta Komppa Jonain päivänä kävelen pitemmälle 2024

  Myös Pirjo Kotamäen 11. runokokoelma Tämä Kohta (Kulttuurivihkot 2024)  on taattua runolaatua, kaunista ja upeaa. Kohta-sana kirjan nimessä on moniselitteinen: se tarkoittaa paikkaa, (sairas)kohtausta ja aikaa. Aika on monimuotoinen teema Kotamäen uusimmassa kokoelmassa. Aika on luonnonhistorian aikaa, maapallon aikaa, yksilön aikaa. Luonnon pelastamisen suhteen aika on käymässä vähiin. Tämä aikamme on monin tavoin sairas, mutta kauemmas katsominen tuo lohtua.

Näyte runokokoelmasta:

Virkku tuulenvire,

päänsisäinen ajatus tuulee ulos ja kieppuu pääni päällä,

ilveilee mokoma,

hätistän sen pois:

                        tänään en ajattele, en leiki, en sanaile turhaan,

näillä taajuuksilla olen yksin,

kukaan ei ole, kukaan ei tule vastaan.

tällä käytävällä olen menossa kiireiselle kadulle,

italialaisen kaupungin kujalle joka päättyy pisteeseen

matkustan minne matkustan,

pois tästä ajasta,

näillä ajatuksilla

missä lepään

multaa kasvaa suustani,

maaperä on kuiva, raskas,

kasvoillani

perhosen raskas ranka,

metallisiipi,

muisto menneiltä ajoilta,

tähän Kohtaan lävistetty.

                                   Pirjo Kotamäki Tämä Kohta 2024

  Mikä runsaudensarvi onkaan Guillaume Apollinairen Alcools-runokokoelma (Kustannusliike Parkko 2024)!  Apollinairen pääteoksena pidetty Alcools on ilmestynyt nyt ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan suomennettuna Janne Salon kääntämänä. Runot on luettavissa myös alkukielellä suomennosten rinnalla. Kirjan lopussa olevat Salon huomautukset avaavat runon taustoja ja niissä esiintyviä käsitteitä. FL Tuija Vertainen puolestaan on laatinut esipuheen, jossa lukija perehdytetään oivallisesti niin Alcoolsin runoutta uudistaviin piirteisiin kuin runoilijaankin.

  Ranskan kieltä hieman osaavana lausuin ääneen ranskaksi näitä Apollinairen runoja (onneksi kukaan ei kuullut :D). Ranskan kieli on melodista, aivan erilaista kuin suomen kieli, joten (yleensäkään) runojen suomennokset (käännökset) eivät tietystikään osu aivan yksi yhteen. Kielten eroista huolimatta  Janne Salo on erittäin taitavasti tavoittanut Apollinairen runokielen rytmin ja soinnillisuuden.

  Apollinairen runous jättää pois välimerkit (mikä aikanaan oli ennenkuulumatonta). Vertaisen mukaan hänen runoutensa modernisuus välittyy vahvasti kielikuvista. Vertausten, metaforien ja symbolien käyttö sijoittaa Apollinairen ranskalaisen runouden jatkumossa tärkeälle symbolistien jälkeiselle ja surrealisteja edeltävälle paikalle. Ranskalaisen rakkauslyriikan pitkät perinteet ja Apollinairen oma ilmaisutapa yhdistyvät Alcoolsissa tavalla, joka on tehnyt joistakin sen runoista 1900-luvun klassikoita, Vertainen kertoo. Rakkauden ja eron teemat yhdistyvät Apollinairella paikkoihin. Runokokoelmassa viitataan myös antiikin mytologiaan, kristilliseen kuvastoon tai keskiaikaiseen ranskalaiseen runouteen.

 Apollinairen runo Mirabeaun silta on ranskalaisen runouden rakastetuimpia klassikoita. Vertaisen mukaan laulelmallisuutta runolle antaa sen vahva, toistoon perustuva rytmi ja kertosäe. Sen melodisuus syntyy loppusoinnuista, säkeiden sisäisistä ja niiden välisistä soinnuista sekä runsaista vokaaliäänteistä. Runon aiheeseen, rakkauden katoamiseen virtaavan veden mukana, liittyvät äänteet ovat kuin veden soljumista kuvaavaa melankolista sointimaalausta, Vertainen kuvaa.

Näyte runokokoelmasta (osa runosta Mirabeaun silta):

Sous le pont Mirabeau coule la Seine                           Mirabeaun sillan alla virtaa Seine

             Et nos amours                                                             Ja rakkautemme

   Faut-il qu'il mén souvienne                                            Täytyykö sen palauttaa mieleeni

La joie venait toujours après la peine                           Ilo saapui aina tuskan jälkeen.

  

            Vienne la nuit sonne l´heure                                             Tulkoon yö kajahtakoon kello

            Le jours sén vont je demeure                                            Päivät pakenevat minä jään

Les mains dans les mains restons face à face               Kasvotusten pitelemme  toisistamme

              Tandis que sous                                                          ja käsiemme kaaren alla

    Les pont de nos bras passe                                             Laskee loputtomiin

Des éternels regards l´onde si lasse                               Katseisiin väsynyt virta          

                                                    Guillaume Apollinaire Alcools 2024, suom. Janne salo 

  

Akheron

Akheron on kreikkalaisessa mytologiassa joki, joka virtaa Haadeksen eli manalan halki. Achoran-jokena se virtaa myös nyky-Kreikassa lähellä Pargaa. Nimi tarkoittaa surun jokea. Akheron on Saila Susiluodon uusimman runokokoelman (Otava 2024) nimi. Kirjan kansi on sinivihreän turkoosi ja metallinvihreät aallot kulkevat sen poikki. Joki virtaa käärmeenä, silkkinauhana myös koko runokokoelman läpi. Suru ja melankolia ovat runoissa läsnä.

  Runokokoelman ensimmäinen runo luo voimakkaan alkukuvan, joka enteilee tulevaa: on autiomaa, maanjäristys, tuuli tuo  hiekkaa sisälle, kuu yskii tuhkaa, verhot lepattavat pölyä, käärme kiemurtelee lattialla,  hetkestä tulee halkeama. Seuraavaksi ollaan Suomessa, jonka luminen maisema tuo runon puhujalle mieleen tuonpuoleisen. Hän kuvittelee maisemaan Persefonen ja Eoksen. Kreikkalainen mytologia yhdistetään nykypäivään, Suomi ja Kreikka, kesä ja talvi vuorottelevat ja yhdistyvät runokokoelman  muissakin runoissa.

  Kokoelman runokieli on hyvin kaunista, se virtaa kuin joki. Lukija tuntee olevansa liikkeessä, runokyydissä. Hän on hyvin kiitollinen siitä, että saa olla mukana ja eläviä, tuoreita runokuvia saapuu jatkuvasti ihasteltavaksi, maisteltavaksi. Miten taipuisaa ja ilmaisuvoimaista onkaan Susiluodon suomen kieli.

  Runon puhuja näkee ympärillään olevan kauneuden mutta myös tuhon enteet, myös itsessään. Hänestä tuntuu, ettei hän muista enää kaikkia sanoja. Ääriviivat ja värit katoavat. Virus tuhoaa kirjoituksen, sivut hapertuvat tuhkaksi, joki höyryää punaisena. Muistot sekoittuvat; lasten kasvaminen, juhlat, asutut huoneet, matkat; kaiken läsnäolo osuu, aikakaudet sekoittuvat.

" joen virtaava    jokin on irrallaan   veden juoksussa

  loputtomien päivien tuoksu         mutaa ja minttua

  virtaavat hiukset        vesikasvien nymfimieli    muoviroska

  joka takertuu puun juureen           veden kainaloon

  katso minä tässä      ja tässä                      kestämässä kipua

  joka on minulle annettu

  ja iloa joka on lahjoitettu

  tähän virtaan  tähän heijastukseen    tähän-tähän

  veteen laskostuu nymfin vihreä tukka  h a j a l l a a n

  joki ei tee pisteitä lauseiden perään   mutta tekee eron

  halkaisee maan kahteen                   on tuolla puolen ja täällä

  vaaleansinistä salissa ja veden saleissa läpinäkyvää

  lattialla virtaa joki ja maa on täynnä reikiä

  niistä nousee tavallisia asioita           aivan taivaallisia"

                                                 Saila Susiluoto Akheron 2024