Leenu, Liinu ja Tiinu

 Naisella, Leenu Laxilla, on suuri ongelma tai oikeastaan kaksi: Liinu ja Tiinu. Hän on kärsinyt niistä siitä asti, kun täytti yhdeksän. Ne aiheuttivat poikien kiusaamista ja ahdistelua  kouluiässä, käsiksi käymistä ja solvaamista. Opiskeluajat musiikkikorkeakoulussa olivat koettelevia; eteeristen nuorten naisten lauluroolit jäivät väliin ja lehtorit ja ohjaajat ehdottelivat ja kähmivät; Liinun ja Tiinun takia kun Leenu vaikuttaa kokeneelta ja koketilta naiselta. Kaupasta on vaikea löytää sopivia vaatteita, on vaikea harrastaa liikuntaa, kivut niska-, selkä- ja hartiasärkyjen muodossa ovat aina läsnä. Liinu ja Tiinu vaikuttavat minäkuvaan ja kehopositiivisuuteen kielteisesti. 

  Leena Sainion kolmas kirja, pienoisromaani Leenu, Liinu ja Tiinu - rajansa rinnoillakin (Enostone Kustannus 2022) kertoo liian suurien rintojen haitoista. Kyseessä on sairaus, rintarauhasen liikakasvu (hyperplasia mammae), jossa rintojen kasvu ei pysähdy koskaan vaan rinnat jatkavat kasvuaan. Lukija saa kirjasta paljon tietoa ja elää Leenun mukana kauhistellen tämän kokemuksia. Etäännyttävänä tyylikeinona toimii huumori, joka on väliin ronskiakin. Mutta jos päähenkilöä on läpi koko elämän  pidetty ronskina, suorastaan pervona Daisy Daisarina ja lypsylyylinä, mikään vähempi ei riitä kuvaamaan niitä tuntoja, joita  Leenu Lax on joutunut käymään läpi.

  Naisen ruumis on aina ollut miehisen katseen kohteena, mutta miten häpäisevä ja traumatisoiva tuo julkea katse voikaan olla!  Onneksi Leenu Lax saa viimein voimaa ottaakseen kohtalon omiin käsiinsä. Tuntuu, että hän on muiden naisten tavoin vihdoinkin voimaantunut ja saanut tarpeekseen. Hän päättää mennä rintojen pienennysleikkaukseen, reduktioplastiaan.

  Sainion painavan kirjan keveyttäjänä toimii kaksi ideaa. Leenu Lax kirjoittaa toukokuusta lokakuun alkuun  blogia, jossa kertoo rintojensa historian ja suunnitelmastaan pienennyttää rintansa. Lukija saa tietää myös, miten leikkaus sujui ja mitä sitten tapahtui. Kirjan moniäänisyys syntyy blogin kommentoijista, joita on suuri määrä. On mm. seksiä ehdotteleva Jykke, lehmistään tarinoiva Emäntä, silikoneja hypettävä Kirsi-Marja, on  riidan haastajia, kohtalotovereita ja sivupoluille eksyviä. Heidän kommenttinsa ovat ratkiriemukasta luettavaa. Vieno, vino huumori osuu näin myös somemaailman ihmeellisyyksiin, ilman osoittelevaa sormea, ja saa lukijan hykertelemään.

  Kirjassa on myös teeman mukaista pohdintaa elokuvien povipommeista, rintaliivien kuppiko'oista, silikonien ottamisesta, maalaustaiteen rinnoista, oopperasopraanoista, rinnoista laulumusiikissa, imetyksestä, liianisorintaisen naisen seksielämästä... Naisen rinnat, kiehtova aihe, josta riittää kirjoitettavaa ja josta jokaisella on mielipide (vähän kuin koulusta, jota jokainen on käynyt :D). Leenu Lax on tissisankaritar, joka on kulkenut kivikkoisen tien mutta selviytynyt. Sainion kirjalle voi nauraa mutta se pistää myös ajattelemaan. Moninaisia ovat ne stigmat, joita meihin on lyöty ja joista olemme kärsineet. Onneksi suuri osa voi Leenu Laxin tavoin kertoa tarinansa muille, opiksi ja viisaudeksi.

  

  

  

Pompeji

 Pompeji (Kulttuurivihkot 2022) on Pirjo Kotamäen uusimman, järjestyksessä seitsemännen runokokoelman nimi. Kahdessa edellisessä runokokoelmassa keskityttiin historiallisiin henkilöihin, Franciscukseen ja Birgittaan, kahteen pyhimykseen, ja myös uusin kokoelma jatkaa historiallista teemaa. Nyt pääsevät ääneen maallisista iloista nauttivat Pompejin asukkaat, paria päivää ennen Vesuviuksen purkautumista ja kaupungin tuhoutumista. Pirjo Kotamäki on paneutunut huolellisesti erilaisiin lähdeteoksiin. Kun hän lisäksi heiluttelee runoilijan taikasauvaansa eli laittaa peliin runoilijataituruutensa, tuloksena on aistimusvoimaisia ja elämää tihkuvia roolirunoja, joissa lähes parin tuhannen vuoden takainen elämä herää henkiin. 

  Pompejin runoissa pääsevät ääneen  ylellisten huviloiden omistajat vaimoineen, orjat ja palvelijat, prostituoidut, gladiaattorit, kalastajat, viinintekijät, haudankaivaja, kauppiaat. Punaisena lankana kulkee runoilija Titus Clemensin ääni, todistajan ääni, joka kirjoittaa kaiken muistiin, sen mikä tuhkaisella siveltimellä pyyhittiin pois.

  Vuosi on siis 79 jaa, kuten historiasta hyvin tiedämme. Orjat haaveilevat vapaudesta, naiset ovat vain miehiä varten, pompejilaiset uhraavat jumalilleen. Merivesi on kuumentunut ja haisee rikiltä, ilmassa leijuu savua, pilvet ovat peittäneet auringon, ohdakkeet lentelevät kuivassa tuulessa, mehiläiset häviävät, linnut lähtevät. Mutta maa on ennenkin järissyt, miksi siis paeta?

  Erotiikka kukoisti tuon ajan Pompejissa. Erotiikka näkyi taiteessa, freskoissa ja patsaissa. Lisäksi bordelleissa käyminen oli yleistä, ja prostituoituja  mainostettiin kapakoiden seinällä. Pompeji-runokokoelma sisältää myös aistillisia runoja fyysisen rakkauden iloista, niin miehen kuin naisen näkökulmasta. Sen vastapainoksi on runoja lapsivaimojen kuolemisesta synnytykseen, palvelijan raiskaamisesta, orjana olemisen ja vanhenemisen julmuudesta.

   Pompeji-runoissa viiniamforat tuoksuvat, hiukset värjätään vuohenrasvalla, pyökin tuhkalla ja kyyhkysen ulosteella, huolestuneet matroonat uhraavat vuohen kiveksiä, härän sarvia, taateleita ja hunajakakkuja Junolle, Pompejin miehet saavat ohjeita naisenkasvatukseen. Amfiteatterin edessä olevassa mainoksessa kerrotaan tulossa olevasta ensi-illasta keisarin syntymäpäivänä. Ohjelmassa on mm. kuuluisan miiminäyttelijän tanssia, musiikkia ja keisari Neron kirjoittama näytelmä.

  Kaiken taustalla elää Vesuvius, pahaenteisesti päivä päivältä ja tunti tunnilta kuumentuen ja ääntään voimistaen. Lopuksi tulee pimeää, koirat ulisevat, talot huojuvat ja kiviä sataa taivaalta. Enää ei voi paeta. Kaiken tämän Pirjo Kotamäki Pompeji-runokokoelmassaan näyttää, niin että lukija pääsee vaeltamaan kadonneen kaupungin kaduilla ja rakennuksissa ja kuuntelemaan tarinoita, jotka voi haistaa ja maistaa, nähdä ja tuntea.

Omoiyari Japanilainen myötätunnon taito

 Erin Niimi Longhurst on japanilais-brittiläinen kirjailija, joka on aiemmin kirjoittanut teoksen Japanismin parhaat - Hyvän elämän ohjeita ikigaista wabi-sabiin, ikebanaan ja metsäkylpyihin. Olen lukenut hänen molemmat suomennetut kirjansa, joista pidin paljon. Uusin eli Omoiyari  Japanilaisen myötätunnon taito ilmestyi tänä vuonna. Se on hurmaava sekoitus huoletonta kauneutta ja syvällistä perehtyneisyyttä. Mitään kovin uutta se ei anna sellaiselle, joka tietää jo paljon Japanista ja sen kulttuurista, mutta muutama uusi käsite esitellään mielenkiintoisesti ja käytännönläheisesti.

  Omoiyari on  pyyteetöntä myötätuntoa. Huomaavaisuus ja empatia ovat kirjoittajan mukaan japanilaisen arkielämän ja yhteisöllisyyden peruspilareita. Ne ilmenevät niin vieraanvaraisuutena, puhtautena ja järjestyksenä, kierrättämisenä ja korjaamisena kuin ilon ja onnen etsimisenä arkipäiväisistä asioista. Olennaista on myös kuunteleminen ja eri näkökulmien jakaminen.

  Omoi-näkemykseen kuuluvat käsitteet mottainai, kirei, teinei ja zakka. Mottainain juuret ovat animistisessa shintolaisuudessa: esineisiin suhtaudutaan kunnioittavasti, jotta ne saisivat mahdollisimman pitkän elämän. Niitä korjataan ja kierrätetään, jotta kulutus vähenisi ja jätettä syntyisi vähän. Mottainai kehottaa ilmaisemaan kiitollisuutta ja arvostamaan sitä, mitä itsellä jo on. Longhurst esittelee erilaisia esineiden ja tekstiilien korjaustapoja, joita ovat kintsugi, boro, sakiori ja sashiko. Myös ruokahävikkiä pyritään välttämään.

  Kirei merkitsee puhtautta ja järjestystä mutta myös kaunista. Siistissä ja hyvin organisoidussa tilassa mieli toimii kirkkaammin. Osouji on vuotuinen rituaali, johon kuuluu kodin perustavanlaatuinen siivoaminen. Teinei on yhtä kuin kohteliaisuus ja tunnollisuus. Japanilaisen sananlaskun mukaan:  Vahvempi on se, joka hymyilee; ei se, joka menettää malttinsa. Kirjoittajan mukaan japanilaiset pitävät lahjan antamista arvossaan. Kirjassa on omistettu useita sivuja lahjojen paketoinnille eli furoshikin (käärintäkankaan) taitto-ohjeille.

  Zakka merkitsee arkipäiväisten esineiden kauneuden huomaamista ja arvostamista. Zakka-tyyliset esineet ovat yleensä yksinkertaisia, aitoja, merkityksellisiä ja usein myös monitulkintaisia. Niiden viehätys perustuu symboliseen merkitykseen ja japanilaisen estetiikan käsityksiin mono no aware, wabi-sabi ja ma.

  Omoiyari-näkemykseen kuuluvat puolestaan käsitteet wa, omotenashi, onkochishin, senbazuru ja omakase. Wa edustaa harmoniaa, tasapainoa, rauhaa ja yhteisöllisyyttä. Se käsittää ihmissuhteiden lisäksi ihmisten ja asioiden välisen yhteyden ja perustuu uskomukseen, jonka mukaan esineisiin kätkeytyy henkinen voima. Myös tasapaino luonnon kanssa on tärkeää, ja tähän liittyvät esimerkiksi shinrin-yoku (metsäkylpy), hanami (kukkien katseleminen) ja kawaakari (valon heijastus joen pinnalla). Wa  näkyy myös chadossa (teeseremoniassa) ja bushidossa (samuraiden kunniakoodistossa). 

  Omotenashi tarkoittaa japanilaista vieraanvaraisuutta. Se juontaa juurensa teeseremoniaan ja korostaa Longhurstin mukaan pikemminkin arvostusta ja harmoniaa kuin toisten palvelemista. Onkochishin puolestaan merkitsee uutta ymmärrystä aikaisemmin opitun pohjalta. Se kehottaa kunnioittamaan menneisyyttä ja suuntaamaan katseen kohti tulevaa. Erilaiset perinteet ja juhlat tarjoavat kirjoittajan mukaan mahdollisuuden muistella mennyttä, pohtia tulevaa odottavin mielin ja astua toiveikkaasti kohti uutta.

  Senbazuru tarkoittaa tuhatta paperista taiteltua kurkea. Se on perinteinen hyvää onnea ilmentävä häälahja, mutta annetaan myös vastoinkäymisiä kohdanneille, kuten sairastuneille, joille halutaan toivoa terveyttä sekä pitkää ja onnellista elämää. Tsuru, kurki, on japanilaisessa kulttuurissa arvostettu rauhan symboli, joka liitetään pitkäikäisyyteen, uskollisuuteen, kuuliaisuuteen ja omistautuneisuuteen. Longhurst omistaa kirjassaan useita sivuja origamille ja antaa mm. ohjeet paperikurjen taitteluun. Origamit kertovat hänen mukaansa toivosta, onnesta ja hyvästä tahdosta.

  Omakase eli "sinä saat päättää" tarkoittaa ravintolassa sitä, että asiakas antaa kokille vapaat kädet ja heittäytyy rohkeasti yllättävälle makujen matkalla. Sana perustuu verbiin makaseru , 'luottaa'. Kaiseki taas liittyy kokin visioon, jonka hän toteuttaa usean ruokalajin illallista valmistaessaan. Tässä luvussa Longhurst esittelee myös japanilaista ruokasanastoa ja antaa muutaman reseptin. Oishii! (herkullista).

Tulitukka ja lumottu metsä

 Tulitukka ja lumottu metsä, neljäs dekkarini, on ilmestynyt. Pääosassa on jälleen yksityisetsivä Aava Meri, eläkkeellä oleva äidinkielenopettaja. Äidinkielenopettajuus näkyy hänessä edelleen monessa asiassa. Aava rakastaa kirjallisuutta ja siteeraa ahkerasti lukemiaan teoksia, mm. Platonia, Shakespearea, Herakleitosta, Olli Sinivaaraa, Ema Saikoota, Choderlos de Laclos´ta, Eeva-Liisa Manneria. Myös nuorilla ihmisillä on paikka hänen sydämessään, ja hän yrittää auttaa ja ymmärtää heitä, muistellen samalla omaa nuoruuttaan.  Vanhemmat ovat huolissaan nuorista lukiolaistytöistä Bellasta ja Taikasta, ja Aava saa yksityisetsivän tehtäväksi seurata tyttöjen elämää. 

  Jos edellisten dekkarieni elementteinä olivat vesi ( Lumiprinsessa ja taikaympyrä, Runoilija ja vaarallinen muusa) ja  maa (Laulu taivaansinisestä kukasta, Runoilija ja vaarallinen muusa), niin Tulitukka ja lumottu metsä -dekkarin elementti on tuli (maa tietysti myös metsän muodossa). Tuli merkitsee tuhoavaa elementtiä  tulipalon ja kostonhimoisen rakkauden muodossa, mutta myös energiaa ja intohimoa, esimerkiksi teatterin tekemisessä. Dekkari kiertyy Aleksis Kiven Canziota harjoittelevan näytelmäseurueen ympärille. Minua on aina kiehtonut Kiven Canzio, tuo harvoin esitetty intohimo- ja aatedraama. Sitä on kritisoitu aikojen saatossa, ettei siinä ole tarpeeksi vauhtia ja jännitystä. Mutta hyvänen aika, onhan siinä! Ja ruumiita tulee näytelmän lopussa peräti neljä kappaletta, aitoon shakespearelaiseen tapaan. Lisäksi on Kiven uniikki, kaunis ja lyyrinen kieli, jota ei ole toista. Kivi oli todellakin aikaansa edellä, sillä Canzio on lajihybridi: sisältää draamallisen aineksen lisäksi filosofista pohdintaa ja runouden kuvakieltä. Ja Canzio itse, nuori italialainen aatelismies, on moderni sankari, Hamletin tavoin epäilevä ja kyseenalaistava, suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen ateisti. Kaikki kunnia Kivelle!

  Aava rakastaa metsäkävelyjä, omassa pienessä tutussa metsässään. Metsä on dekkarissa  myös noitapiirin kohtauspaikka, jossa tulen ympärille kokoontuneet palvovat Yön kuningatar Hekatea. Hekate on alkanut kiinnostaa minua arkkityyppisenä vanhan ja viisaan naisen hahmona. Hän edustaa myös kolmoisjumaluutta eli naisen kaikkia elämänvaiheita: nuoren tytön, kypsän ja vanhan naisen. Perehdyin häneen lukemalla kaiken mahdollisen saatavilla olleen tiedon; tilasin mm. ulkomailta englanninkielisiä kirjoja. Olipa mielenkiintoista! Juuri tämä lähdekirjallisuuteen paneutuminen on niin ihanaa ja herkullista. Tutustuin kirjaa tehdessäni  chakroihin (luin kirjoja ja kävin verkkokurssinkin). Chakrat liittyvät temaattisesti tuohon elämänenergiaan, tuleen. Myös tarot-korttien maailma tuli tutuksi verkkokurssin avulla ja itse kortteihin ja opaskirjoihin paneutumalla. Ehkä liioittelin hieman, ja kirjahyllyssäni on nyt viidet erilaiset kortit oppaineen. Hurmaavimmiksi osoittautuivat Catrin Welz-Steinin Oracle of Mystical Moments ja Tarot of Mystical Moments, joiden kuvitus on viettelevän salaperäistä, sadunomaista ja runollista.

  Aavalla on apunaan Ryhmä Meri, sama, joka edellisessä dekkarissa auttoi selvittämään tähtiballerinan murhan. Elämänkokemusta, intuitiota ja nettiä apuna käyttäen epäselvät kuolemat saadaan selvitetyksi. Myös tarot-kortit ja unet, alitajuntaa ilmentäen, tulevat avuksi. Teetä juodaan paljon,  kuten ennenkin.  Aava pohtii pandemiaa, sukupolvikokemuksia ja rituaaleja sekä sitä, olisiko hänestä noidaksi. Tulitukka ja lumottu metsä -dekkarissa on jälleen raastavia ihmissuhteita, joissa käy sekä hyvin että huonosti. Äidin ja tyttären suhde ei aina ole se kaikkein helpoin. Yllättäen Aavan hyvästä hajuaistista on apua, kun hän yrittää jäljittää arvoituksellista tuoksua, joka johdattaa sekä menneisyyteen että rikoksen ratkaisun jäljille.

  

  

  

Hevoselle kaikki niityt ovat rumpuja

 Hevoselle kaikki niityt ovat rumpuja -niminen teos löytyy kirjahyllystäni ja on yksi lempikirjojani. Sen on kirjoittanut espanjalainen kirjailija Ramón Gómez de la Serna (1888-1963). Kirja on ilmestynyt suomeksi 2018, ja sen on kääntänyt Arto Rintala. Teoksen alussa on suomentajan alkulause, jossa kerrotaan kirjailijasta ja suomennoksesta.

  Rámon (joka halusi itseään kutsuttavan pelkällä etunimellä) oli espanjalaisen avantgarden edelläkävijä ja rakastettu kirjailija, jonka tuotannolla oli suuri vaikutus mm. Salvador Dalíin ja Federico García Lorcaan. Hänen tuotantonsa on laaja ja käsittää satakunta teosta. Hän liikkui kaikilla kirjallisuuden aloilla ja keksi tarvittaessa uusia.  Rámon kirjoitti myös tuhansia artikkeleita undergroundlehdyköistä arvovaltaisiin kulttuurijulkaisuihin. Espanjan sisällissodan aikoihin Rámon muutti vaimonsa kotikaupunkiin Buenos Airesiin. Moni Latinalaisen Amerikan kirjallisuuden merkkihenkilö on kiitellyt Rámonia edelläkävijyydestä, kuten esimerkiksi Pablo Neruda, Gabriel García Márquez ja Octavio Paz.

  Hevoselle kaikki niityt ovat rumpuja sisältää valikoiman  ns. gregueríjoja. Nimitys on Rámonin itsensä keksimä. Hän on määritellyt sen seuraavasti: humorismo + metáfora = greguería . Tämä yhtälö selittää, mistä on kyse: leikillisyyden ja huumorin yhdistämisestä metaforisiin ilmaisuihin ja runokuviin. Rámonille tärkeää oli metaforisuuden ja poeettisen kuvallisuuden uudistaminen eli tuoreus ja yllätyksellisyys runokuvia luotaessa. Surrealistien tapaan hän yhdisti yhteen kuulumattomilta vaikuttavia elementtejä tai rakensi aforistisen, lyhyen ja  iskevän kärjen sisältävän ajatuskulun. Huumoria Rámon arvosti asenteena elämää kohtaan, tapana elää. 

  Arto Rintalan mukaan greguería on lyhyt runo tai jopa kertomus, yllättävä kuva, filosofinen miete, vitsi, sananlasku, arkipäiväinen havainto, repliikki, sanaleikki. Jazzin, automobiilien ja elokuvateattereiden ohella Rámonia kiehtoivat perinteiset symbolit kuten kuu, meri ja satakieli, sekä nainen. Hän osasi myös arvostaa elämän nautintoja. Myös sairauden ja kuoleman teemat askarruttivat häntä espanjalaisen taideperinteen tavoin. Arto Rintalan mukaan inspiraatioksi gregueríoille on käynyt kaikki mahdollinen, sillä taianomaisen todellisuuden voi helposti löytää kaikkialta, kun vain osaa katsoa oikealla tavalla.

Hajuvesi on kukkien kaiku.

Tuuli, kukkien rakkauskirje.

Runoilija valvoo unetonta yötään, vaikka aurinko paistaisi.

Todellista lapsuutta on herätä unesta tietämättä tarkkaan, kuka on.

Puut tietävät olemassaolostaan vain varjojensa ansiosta.

Kuu on vararikkoon ajettu metaforien pankki.

Ellemme pystyisi huokaamaan, hukkuisimme elämään.

Luminen maisema pukeutuu ankarimman etiketin mukaan.

Uni on löytötavaratoimisto.

Hiljaisuus ei nuku. Se miettii.

Iki-ihanaa ja ylenpalttista Tove Janssonia, osa 2 Katse horisontin yli

 Tove Janssonin teosten toinen sitaattivalikoima Katse horisontin yli.  Sitaatteja luonnosta, merestä ja ihmisluonnosta (2020) on yhtä runsas ja monipuolinen kuin edeltäjänsä Sanojen lahja (2017). Jälkisanoissa teoksen toimittaja Katariina Heilala kertoo jo edellistä sitaattivalikoimaa kootessa suunnitelleensa toisenlaista painotusta ja näkökulmaa: luonto, eritoten meri- ja saaristoluonto on Tove Janssonin elämäntyössä niin vahvasti läsnä, että se ansaitsi oman kokonaisuutensa. Sanojen lahja -teos on kyllä sivumäärältään muhkeampi eli siinä on 300 sivua enemmän.

  Heilala kertoo, että merenrannasta tuli Tove Janssonin sielunmaisema jo lapsuuden kesinä, jotka hän vietti äitinsä sukulaisten luona Tukholman saaristossa ja perheen kesänviettopaikassa Porvoon Pellingissä. Ja legendaarinen on tietysti Janssonin Suomenlahdessa sijainnut oma saari Klovharun.  Tove Janssonin kirjojen henkilöhahmoilla on tiivis yhteys luontoon. Kirjat ovat täynnä luonnonilmiöiden tarkkaa havainnointia ja kaunista luonnonkuvailua. Heilala esittää toivomuksen, että Janssonin teokset havahduttaisivat lukijan itsekin havainnoimaan monimuotoista luontoa ja vaalimaan sitä.

  Katse horisontin yli -sitaattivalikoima on ehkä astetta vakavampi ja "aikuisempi". Syynä voi olla se, että vaikka muumikirjasitaattejakin on,  paljon on myös  katkelmia Janssonin aikuisille suunnatuista kirjoista. Sitaatit on jaettu 13 lukuun, aihepiireittäin. Näitä ovat  valot ja värit, varjot ja pimeys, meri, saaret, metsät ja puut, maisemat, eläimet, säät ja luonnonvoimat, kevät, kesä, syksy ja talvi, kaupungit, ihmisen ja luonnon kohtaaminen. Kirja on kuvitettu sekä Janssonin maalauksin että muumikirjakuvituksin.

  Lukiessani näitä koko tuotannon kattavia sitaatteja ymmärsin, että minunkin luontonäkemykseni ja luontosuhteeni on paljolti velkaa Janssonin kirjoille. Janssonin tapa nähdä luonto on sekä runollinen että kokemukseen ja havaintoihin perustuva. Janssonin maailmankuva on lohdullinen; hänen elinaikanaan ei vielä taidettu puhua ilmastokatastrofista, ainakaan siinä määrin kuin nyt. Jansson ei saarnaa eikä pelottele, mutta hänen luontoa kohtaan tuntemansa rakkaus puhuu puolestaan.

  Meri on sekä rakas että pelottava. Muumipappa ja meri -kirjassa Muumipappa yrittää kovasti ymmärtää sen luonnetta, mutta meri  pysyy mysteerinä:

"Meri käyttäytyy koko ajan uudella tavalla. Miten milloinkin, sikin sokin. Viime yönä se pelästytti hereille koko saaren. Miksi? Mitä oikein tapahtui? Ei ole mitään järjestelmää. Ja jos on, en ymmärrä sitä."

"Meri on suuri olento, joka toisinaan on hyvällä tuulella ja toisinaan huonolla. Ja on aivan mahdotonta tietää miksi. Siitä näkee vain pinnan. Mutta jos pitää merestä, niin se ei haittaa mitään ... Silloin sietää huonot tuulet samoin kuin hyvätkin."

Janssonin taitavuus piilee juuri siinä, että hän on osannut piilottaa elämänfilosofiansa (ja lempeän huumorinsa) tällaisiin, esimerkiksi luonnosta otettuihin vertauksiin. Usein hän myös elollistaa luonnon:

" Tänään kevät oli päättänyt, ettei olisi runollinen vaan pelkästään riehakas . Se oli heittänyt joukon pieniä, hupsuja pilvenhattaroita ilmaan, se lakaisi katoilta viimeisen lumen, se piirteli joka paikkaan pieniä puroja ja leikki muuten vain aprillia." 

  Tuntuu, ettei sitä selkeää vuodenaikojen vaihtelua, jota Jansson teoksissaan kuvaa, enää ole. Nostalgia valtaa lukijan mielen, kun hän lukee talvesta, joka on kunnon talvi eli saapuu joskus marraskuussa ja poistuu huhtikuussa. Olemme menettäneet vuodenajat.

Loppuun kolme lemppariani tästä sitaattivalikoimasta:

"Auringonlasku oli leimahtanut palamaan läpitunkevissa rosaväreissä, vaaleanpunaisten ruusujen väreissä, ja lyhyen aikaa kylpivät kadut ja talot ylimaallisen autuuden ohimenevässä syleilyssä, ja sen jälkeen avaruus pimeni ja laskeutui katoille."  (Seuraleikki: Kuvat)

"Niin, minä muistan mitä hän halusi: maata kokonaisen syysyön selällään kanervikossa ja katsella tähtiä ja kuunnella merta tarvitsematta sanoa sanaakaan. Mutta koskaan ei ollut aikaa ..." (Reilua peliä)

"Hän halusi pitää aamumaisemansa, nurmen yli vaeltamisen, vihreän veden maailman ja kevyet, leikkivät sanat, kaiken huolettoman joka teki hänet niin rauhalliseksi." ( Aurinkokaupunki)

  

 

Puut

 Puut (Teos 2021) on Olli Sinivaaran kuudes runokokoelma. Tämän päivän Hesarissa Vesa Rantama kertoi Eeva-Liisa Mannerista kirjoitetun jutun yhteydessä Olli Sinivaarasta, joka on kertonut koko tuotantonsa ajan käyneensä vuoropuhelua Mannerin Teoreema-runon kanssa ja omaksunut siltä paljon käyttämänsä parisäemuodon ja myös eräitä runoutensa aiheita. Rakastan Eeva-Liisa Mannerin runoutta, kuten monet suomalaiset, ja Sinivaaran runous tuntuikin heti tutulta, joskin on tietysti aivan omanlaistaan, ei mitään uusiksi kirjoitettua Manneria. Mutta ainahan kirjailijat ja runoilijat kirjoittavat entisen pohjalle, edeltävää vastaan ja sen rinnalle. Myös jokin klassinen japanilainen ja kiinalainen maisemarunous tulee mieleen Sinivaaraa lukiessa: kauneus, hetken arvokkuus, tarkat havainnot ovat yhteistä.

  Puut-kokoelmassa on 28 runoa, jotka on jaettu neljään osaan. Tunsin heti olevani läsnä  lukiessani pakottomasti virtaavia, valoa kuljettavia runoja. Mitään vaikeaselkoista ei ole, vaan lukija on kirjoittajan kanssa metsässä, ihailemassa puita ja sammalta, varpuja. Vuodenajat vaihtuvat, taivaan väri vaihtuu. Runoissa on paljon värejä: kevätillan kylmää keltaista, helleaamun sakeaa, talvisen horisontin himmeää punerrusta. Mitään kliseistä ei ole, vaan lukija voi nauttia ilmausten hienovireisestä tuoreudesta. 

  Runot ovat rakkausrunoja männylle, koivulle, vaahteralle, kuuselle, lumelle, sammaleelle, varvuille. Väliin katse kohdistuu ylös, välillä alas, lähelle. Luontoa ei romantisoida, vaan sitä katsotaan tarkasti, hellyydellä. Kaupunki on myös läsnä. Luin jostain, että runot sijoittuisivat Itä-Helsinkiin, meren lähelle. Paikalla ei oikeastaan ole väliä, sillä Puut-kokoelman runot vaikuttavat ajattomilta ja paikattomilta.

  Runot ovat kauniita, sydämeen käyviä. Niiden kieli on  aistivoimaista, havainnollista. Myös aivan uudenlaisia ilmaisuja on: lähimetsän valonsyli,  neulasaavojen vihreä, lumen lehtivalkea, lumisateen vikuroivat sivut, liikkeenvalonliike, terälehtien lepatusaava, auringon kaivoskide, valonpuuskat, lehtisakeat reitit, kajonhaju, lumenhehkuva tuuli.

  Puut-kokoelman runot puhuvat omalla tavallaan luonnon puolesta, mainitsematta ilmastonmuutosta. Nyt meillä on lunta, mutta lumikin alkaa olla katoava ilmiö. Kokoelman toiseksi viimeisessä runossa Sinivaara kirjoittaa:

  "Kun talvi muuttuu, lähteekö se pois

   tutusta muistista, siirtyykö se toiseen

    

   muistiin ja ulottuvuuteen, venyvään aikaan,

   jossa kuusista on kerrottava eri tavalla."

     

Viimeisessä runossa on satanut lunta. Runo alkaa näin:

"Talven harmaata taivasta vasten

  latvoissa jotakin elävää, lintuja

  vai toisaalta tulleita lehtiä, tästä toisaalta

  koko ajan tulevia vihreän pilkahdustyömaita

  niin kuin lumenhehkuva tuuli

  tulee päin kasvoja ja kutsuu.

  Harmaana aamuna,

  ensimmäisen lumen ensimmäisenä aamuna,

  taas kerran ensimmäisenä, ensimmäisen hetken

  kajonhajua syliin kaatavana,

  haluan hengittää kovaa

  talvenharmaan kaikkia tasankoja"

   ............

                         (Olli Sinivaara Puut, 2021)