Hevoselle kaikki niityt ovat rumpuja

 Hevoselle kaikki niityt ovat rumpuja -niminen teos löytyy kirjahyllystäni ja on yksi lempikirjojani. Sen on kirjoittanut espanjalainen kirjailija Ramón Gómez de la Serna (1888-1963). Kirja on ilmestynyt suomeksi 2018, ja sen on kääntänyt Arto Rintala. Teoksen alussa on suomentajan alkulause, jossa kerrotaan kirjailijasta ja suomennoksesta.

  Rámon (joka halusi itseään kutsuttavan pelkällä etunimellä) oli espanjalaisen avantgarden edelläkävijä ja rakastettu kirjailija, jonka tuotannolla oli suuri vaikutus mm. Salvador Dalíin ja Federico García Lorcaan. Hänen tuotantonsa on laaja ja käsittää satakunta teosta. Hän liikkui kaikilla kirjallisuuden aloilla ja keksi tarvittaessa uusia.  Rámon kirjoitti myös tuhansia artikkeleita undergroundlehdyköistä arvovaltaisiin kulttuurijulkaisuihin. Espanjan sisällissodan aikoihin Rámon muutti vaimonsa kotikaupunkiin Buenos Airesiin. Moni Latinalaisen Amerikan kirjallisuuden merkkihenkilö on kiitellyt Rámonia edelläkävijyydestä, kuten esimerkiksi Pablo Neruda, Gabriel García Márquez ja Octavio Paz.

  Hevoselle kaikki niityt ovat rumpuja sisältää valikoiman  ns. gregueríjoja. Nimitys on Rámonin itsensä keksimä. Hän on määritellyt sen seuraavasti: humorismo + metáfora = greguería . Tämä yhtälö selittää, mistä on kyse: leikillisyyden ja huumorin yhdistämisestä metaforisiin ilmaisuihin ja runokuviin. Rámonille tärkeää oli metaforisuuden ja poeettisen kuvallisuuden uudistaminen eli tuoreus ja yllätyksellisyys runokuvia luotaessa. Surrealistien tapaan hän yhdisti yhteen kuulumattomilta vaikuttavia elementtejä tai rakensi aforistisen, lyhyen ja  iskevän kärjen sisältävän ajatuskulun. Huumoria Rámon arvosti asenteena elämää kohtaan, tapana elää. 

  Arto Rintalan mukaan greguería on lyhyt runo tai jopa kertomus, yllättävä kuva, filosofinen miete, vitsi, sananlasku, arkipäiväinen havainto, repliikki, sanaleikki. Jazzin, automobiilien ja elokuvateattereiden ohella Rámonia kiehtoivat perinteiset symbolit kuten kuu, meri ja satakieli, sekä nainen. Hän osasi myös arvostaa elämän nautintoja. Myös sairauden ja kuoleman teemat askarruttivat häntä espanjalaisen taideperinteen tavoin. Arto Rintalan mukaan inspiraatioksi gregueríoille on käynyt kaikki mahdollinen, sillä taianomaisen todellisuuden voi helposti löytää kaikkialta, kun vain osaa katsoa oikealla tavalla.

Hajuvesi on kukkien kaiku.

Tuuli, kukkien rakkauskirje.

Runoilija valvoo unetonta yötään, vaikka aurinko paistaisi.

Todellista lapsuutta on herätä unesta tietämättä tarkkaan, kuka on.

Puut tietävät olemassaolostaan vain varjojensa ansiosta.

Kuu on vararikkoon ajettu metaforien pankki.

Ellemme pystyisi huokaamaan, hukkuisimme elämään.

Luminen maisema pukeutuu ankarimman etiketin mukaan.

Uni on löytötavaratoimisto.

Hiljaisuus ei nuku. Se miettii.

Iki-ihanaa ja ylenpalttista Tove Janssonia, osa 2 Katse horisontin yli

 Tove Janssonin teosten toinen sitaattivalikoima Katse horisontin yli.  Sitaatteja luonnosta, merestä ja ihmisluonnosta (2020) on yhtä runsas ja monipuolinen kuin edeltäjänsä Sanojen lahja (2017). Jälkisanoissa teoksen toimittaja Katariina Heilala kertoo jo edellistä sitaattivalikoimaa kootessa suunnitelleensa toisenlaista painotusta ja näkökulmaa: luonto, eritoten meri- ja saaristoluonto on Tove Janssonin elämäntyössä niin vahvasti läsnä, että se ansaitsi oman kokonaisuutensa. Sanojen lahja -teos on kyllä sivumäärältään muhkeampi eli siinä on 300 sivua enemmän.

  Heilala kertoo, että merenrannasta tuli Tove Janssonin sielunmaisema jo lapsuuden kesinä, jotka hän vietti äitinsä sukulaisten luona Tukholman saaristossa ja perheen kesänviettopaikassa Porvoon Pellingissä. Ja legendaarinen on tietysti Janssonin Suomenlahdessa sijainnut oma saari Klovharun.  Tove Janssonin kirjojen henkilöhahmoilla on tiivis yhteys luontoon. Kirjat ovat täynnä luonnonilmiöiden tarkkaa havainnointia ja kaunista luonnonkuvailua. Heilala esittää toivomuksen, että Janssonin teokset havahduttaisivat lukijan itsekin havainnoimaan monimuotoista luontoa ja vaalimaan sitä.

  Katse horisontin yli -sitaattivalikoima on ehkä astetta vakavampi ja "aikuisempi". Syynä voi olla se, että vaikka muumikirjasitaattejakin on,  paljon on myös  katkelmia Janssonin aikuisille suunnatuista kirjoista. Sitaatit on jaettu 13 lukuun, aihepiireittäin. Näitä ovat  valot ja värit, varjot ja pimeys, meri, saaret, metsät ja puut, maisemat, eläimet, säät ja luonnonvoimat, kevät, kesä, syksy ja talvi, kaupungit, ihmisen ja luonnon kohtaaminen. Kirja on kuvitettu sekä Janssonin maalauksin että muumikirjakuvituksin.

  Lukiessani näitä koko tuotannon kattavia sitaatteja ymmärsin, että minunkin luontonäkemykseni ja luontosuhteeni on paljolti velkaa Janssonin kirjoille. Janssonin tapa nähdä luonto on sekä runollinen että kokemukseen ja havaintoihin perustuva. Janssonin maailmankuva on lohdullinen; hänen elinaikanaan ei vielä taidettu puhua ilmastokatastrofista, ainakaan siinä määrin kuin nyt. Jansson ei saarnaa eikä pelottele, mutta hänen luontoa kohtaan tuntemansa rakkaus puhuu puolestaan.

  Meri on sekä rakas että pelottava. Muumipappa ja meri -kirjassa Muumipappa yrittää kovasti ymmärtää sen luonnetta, mutta meri  pysyy mysteerinä:

"Meri käyttäytyy koko ajan uudella tavalla. Miten milloinkin, sikin sokin. Viime yönä se pelästytti hereille koko saaren. Miksi? Mitä oikein tapahtui? Ei ole mitään järjestelmää. Ja jos on, en ymmärrä sitä."

"Meri on suuri olento, joka toisinaan on hyvällä tuulella ja toisinaan huonolla. Ja on aivan mahdotonta tietää miksi. Siitä näkee vain pinnan. Mutta jos pitää merestä, niin se ei haittaa mitään ... Silloin sietää huonot tuulet samoin kuin hyvätkin."

Janssonin taitavuus piilee juuri siinä, että hän on osannut piilottaa elämänfilosofiansa (ja lempeän huumorinsa) tällaisiin, esimerkiksi luonnosta otettuihin vertauksiin. Usein hän myös elollistaa luonnon:

" Tänään kevät oli päättänyt, ettei olisi runollinen vaan pelkästään riehakas . Se oli heittänyt joukon pieniä, hupsuja pilvenhattaroita ilmaan, se lakaisi katoilta viimeisen lumen, se piirteli joka paikkaan pieniä puroja ja leikki muuten vain aprillia." 

  Tuntuu, ettei sitä selkeää vuodenaikojen vaihtelua, jota Jansson teoksissaan kuvaa, enää ole. Nostalgia valtaa lukijan mielen, kun hän lukee talvesta, joka on kunnon talvi eli saapuu joskus marraskuussa ja poistuu huhtikuussa. Olemme menettäneet vuodenajat.

Loppuun kolme lemppariani tästä sitaattivalikoimasta:

"Auringonlasku oli leimahtanut palamaan läpitunkevissa rosaväreissä, vaaleanpunaisten ruusujen väreissä, ja lyhyen aikaa kylpivät kadut ja talot ylimaallisen autuuden ohimenevässä syleilyssä, ja sen jälkeen avaruus pimeni ja laskeutui katoille."  (Seuraleikki: Kuvat)

"Niin, minä muistan mitä hän halusi: maata kokonaisen syysyön selällään kanervikossa ja katsella tähtiä ja kuunnella merta tarvitsematta sanoa sanaakaan. Mutta koskaan ei ollut aikaa ..." (Reilua peliä)

"Hän halusi pitää aamumaisemansa, nurmen yli vaeltamisen, vihreän veden maailman ja kevyet, leikkivät sanat, kaiken huolettoman joka teki hänet niin rauhalliseksi." ( Aurinkokaupunki)

  

 

Puut

 Puut (Teos 2021) on Olli Sinivaaran kuudes runokokoelma. Tämän päivän Hesarissa Vesa Rantama kertoi Eeva-Liisa Mannerista kirjoitetun jutun yhteydessä Olli Sinivaarasta, joka on kertonut koko tuotantonsa ajan käyneensä vuoropuhelua Mannerin Teoreema-runon kanssa ja omaksunut siltä paljon käyttämänsä parisäemuodon ja myös eräitä runoutensa aiheita. Rakastan Eeva-Liisa Mannerin runoutta, kuten monet suomalaiset, ja Sinivaaran runous tuntuikin heti tutulta, joskin on tietysti aivan omanlaistaan, ei mitään uusiksi kirjoitettua Manneria. Mutta ainahan kirjailijat ja runoilijat kirjoittavat entisen pohjalle, edeltävää vastaan ja sen rinnalle. Myös jokin klassinen japanilainen ja kiinalainen maisemarunous tulee mieleen Sinivaaraa lukiessa: kauneus, hetken arvokkuus, tarkat havainnot ovat yhteistä.

  Puut-kokoelmassa on 28 runoa, jotka on jaettu neljään osaan. Tunsin heti olevani läsnä  lukiessani pakottomasti virtaavia, valoa kuljettavia runoja. Mitään vaikeaselkoista ei ole, vaan lukija on kirjoittajan kanssa metsässä, ihailemassa puita ja sammalta, varpuja. Vuodenajat vaihtuvat, taivaan väri vaihtuu. Runoissa on paljon värejä: kevätillan kylmää keltaista, helleaamun sakeaa, talvisen horisontin himmeää punerrusta. Mitään kliseistä ei ole, vaan lukija voi nauttia ilmausten hienovireisestä tuoreudesta. 

  Runot ovat rakkausrunoja männylle, koivulle, vaahteralle, kuuselle, lumelle, sammaleelle, varvuille. Väliin katse kohdistuu ylös, välillä alas, lähelle. Luontoa ei romantisoida, vaan sitä katsotaan tarkasti, hellyydellä. Kaupunki on myös läsnä. Luin jostain, että runot sijoittuisivat Itä-Helsinkiin, meren lähelle. Paikalla ei oikeastaan ole väliä, sillä Puut-kokoelman runot vaikuttavat ajattomilta ja paikattomilta.

  Runot ovat kauniita, sydämeen käyviä. Niiden kieli on  aistivoimaista, havainnollista. Myös aivan uudenlaisia ilmaisuja on: lähimetsän valonsyli,  neulasaavojen vihreä, lumen lehtivalkea, lumisateen vikuroivat sivut, liikkeenvalonliike, terälehtien lepatusaava, auringon kaivoskide, valonpuuskat, lehtisakeat reitit, kajonhaju, lumenhehkuva tuuli.

  Puut-kokoelman runot puhuvat omalla tavallaan luonnon puolesta, mainitsematta ilmastonmuutosta. Nyt meillä on lunta, mutta lumikin alkaa olla katoava ilmiö. Kokoelman toiseksi viimeisessä runossa Sinivaara kirjoittaa:

  "Kun talvi muuttuu, lähteekö se pois

   tutusta muistista, siirtyykö se toiseen

    

   muistiin ja ulottuvuuteen, venyvään aikaan,

   jossa kuusista on kerrottava eri tavalla."

     

Viimeisessä runossa on satanut lunta. Runo alkaa näin:

"Talven harmaata taivasta vasten

  latvoissa jotakin elävää, lintuja

  vai toisaalta tulleita lehtiä, tästä toisaalta

  koko ajan tulevia vihreän pilkahdustyömaita

  niin kuin lumenhehkuva tuuli

  tulee päin kasvoja ja kutsuu.

  Harmaana aamuna,

  ensimmäisen lumen ensimmäisenä aamuna,

  taas kerran ensimmäisenä, ensimmäisen hetken

  kajonhajua syliin kaatavana,

  haluan hengittää kovaa

  talvenharmaan kaikkia tasankoja"

   ............

                         (Olli Sinivaara Puut, 2021)

Katri Vala Kulkuri & näkijä

 Minna Maijalan Katri Valan elämäkerta Katri Vala  Kulkuri & näkijä ( Otava 2021) on sekä koskettavaa että raskasta luettavaa. Muistin etukäteen, että Valan elämä oli aika surullista, mutta tuore elämäkerta osoittaa sen olleen epäinhimillisen uuvuttava.  Muistamme jokainen Katri Valasta jotain: upeat, aistivoimaiset, näynomaiset runot, Tulenkantajat-ryhmän sekä tuberkuloosin, johon Katri Vala kuoli.  Niin ja myös varmaan Valan pasifismin. Minna Maijala pyrkii omasta puolestaan tuomaan lisää särmää Valan kuvaan; uudistamaan hänestä tehtyä, ehkä turhan yksipuolistakin näkemystä. Tämän hän tekee esimerkiksi suhtautumalla kriittisesti aikalaiskertomuksiin ja kirjallisuudenhistorioihin, mikä on ansiokasta ja tekee oikeutta Katri Valalle. Jokainen aika luo omat kirjailijakuvansa. 

  Elämäkerran alussa Maijala kuvaa kahtiajakoisuutta, joka ilmeni Valan elämässä. Tämä tunsi voimakkaasti, että hänessä eli kaksi aivan eri persoonallisuutta: yksityishenkilö Karin Wadenström ja fiktiivinen Katri Vala, joka sai yhä enemmän tilaa. Alkuaikoina Valasta luotiin kuva jonkinlaisena eksotiikan papittarena, mikä tuntui hänestä vieraalta.

  Maijala on jakanut elämäkerran kolmeen osaan: Lapsuus (Aavistus), Nuoruus (Kuohu) ja Kypsyys (Voimakas, alistunut tyyneys). Katri Valan lapsuus oli onnellinen.  Hänen äitinsä suku oli Muoniosta. Vaikka asuinpaikat elämässä vaihtelivat, Muonio merkitsi jatkuvuutta. Isä Robert Wadenström oli Etelä-Suomesta Muonioon saapunut apulaismetsänhoitaja, joka avioitui paikallisen Sandra-tytön kanssa. Karinin lisäksi he saivat kaksi poikaa, Erkin ja Niilon. Perhe muutti Porvoon jälkeen Ilomantsiin, jonka luonnonkauneus hurmasi Karinin (perheen kesken Katin). Ilomantsin aika oli perheelle onnen aikaa.   Kati oli isänsä silmäterä. Tämän läsnäolo, opetukset ja keskustelut olivat tytölle tärkeitä. Robert-isä oli idealisti ja vastusti sortokauden toimia. Hän sai hermoromahduksen, joutui mielisairaalaan ja kuoli siellä keuhkokuumeeseen. Perhe muutti Porvooseen. Huoleton lapsuus oli lopussa.

  Kouluikäisen Katri Valan suuri idoli oli Eino Leino. Hän alkoi itse kirjoittaa 11-vuotiaana luokkakaverinsa innostamana. Hänen ensimmäinen runonsa oli Tuuli ja koivu. Vala kirjoitti myös Pääskynen-lehteen. Elämä oli puutetta ja nöyryytystä. Koulusta joutui olemaan poissa, koska ainoat kengät piti viedä suutarille. Äiti ei osannut huolehtia raha-asioista. Jo nuoresta saakka Katri ja Erkki kantoivat yhdessä vastuun perheen elatuksesta.  Kuusitoistavuotias Karin Wadenström kirjoitti pöytälaatikkoon  Korven kuiskehia -runokokoelman.  Runojen sävy oli melankolinen ja toivoton, mihin sisällissota saattoi vaikuttaa.

  Seitsemäntoistavuotiaana Katri Vala hakeutui kotiopettajaksi Savoon. Hän alkoi lukea aktiivisesti koulunuorisolle suunnattua Nuori Voima -lehteä. Katri Valan arkistosta on löytynyt vihko, jonka alkusivulle on kirjoitettu Apilan kukka, v. 1920. Se sisältää kahdessa vaiheessa syntyneitä runoja, jotka edustavat keskeislyriikkaa, runon minän puhetta omakohtaisista kokemuksista ja havainnoista. Katri sai runojaan julki Nuori Voima -lehdessä, mikä vahvisti hänen runoilijaidentiteettiään. Myös hänen Erkki-veljensä kirjoitti ahkerasti. Maijalan Katri Vala -elämäkerta on elämäkerta myös Erkki Valasta. Hän kuljettaa sisarusten elämää koko ajan rinnakkain. Kotiopettajan työ oli ollut Katri Valalle antoisaa, ja hän päätti opiskella opettajaksi Heinolan kansakouluopettajaseminaarissa.

  Opiskelutoveri tutustutti Valan  kreivitär de Noailles'n teokseen Kummastuneet kasvot, jonka proosassa on samanlaisia aistisynestesioita ja personifikaatioita kuin Katri Valan myöhemmissä runoissa. Häneltä alkoi syntyä uusia runoja kokoelmaksi asti. Ystävä kehotti Valaa lähettämään kokoelmansa Helsingin Sanomien kriitikolle Anna-Maria Tallgrenille, jolta hän sai myönteistä palautetta. Vala siirtyi opettajaksi Vaajasaloon. Hän ystävystyi runoilija Elina Vaaran kanssa. He ovat Maijalan sanoin 1920-luvun uuden sukupolven keskeiset naiskirjailijat, ainoat, jotka kirjallisuudenhistorioissa mainitaan ajan runsaan mieskirjailijoiden joukon keskellä. Kulttuurilehti Ultraan tutustuminen vahvisti Valan ominaisluonnetta vapaamittaisen ja ekspressionistisen runouden luojana. Hän luki Edith Södergranin runoja ja imi vaikutteita. Koska Vala oli kotitautaustaltaan kaksikielinen, ruotsiksi lukeminen ei tuottanut vaikeuksia.

   Nuori Olavi Paavolainen mieltyi Katri Valan runoihin ja ystävystyi tämän kanssa. Maijalan mukaan Paavolainen alkoi ohjata Valaa kohti omia päämääriään kohti kysymättä Valan mielipidettä. Valaa kiinnosti löytää samanhenkisiä runoilijoita, vaikka hänellä oli jo oma mieli ja oma kehityksensä. Paavolainen piti itseään Katri Valan kultivoijana. Hän halusi luoda tästä maailmannaisen. Olavi Paavolaisen vaikutus alkoi Maijalan mukaan näkyä myös Katri Valan runoudessa, josta alkoivat karsiutua rehevät ja aistivoimaiset luontorunot. Niiden tilalle syntyi itämaisia, eksoottisia näkyjä ja kuvitelmia kaukaisista paratiiseista: Taj Mahal, Tahiti, Etiopia. 

  Maijala kuvaa paljon myös Tulenkantajat-ryhmittymää. Hänen mukaansa viime aikoina on alettu ymmärtää, että pitkään vallalla ollut käsitys tulenkantajista on myytti, kiistanalainen ja pitkälti jälkeen päin rakennettu kertomus, jonka ristiriitainen syntyprosessi on unohtunut matkan varrella. On alettu ihmetellä, miksi Erkki Vala on jätetty sivuun tulenkantajien kertomuksesta, vaikka juuri hän muotoili mielikuvia tulenkantajuudesta  toimimalla päätoimittajana ensin NVL:n Tulenkantajat-albumeissa, sitten Tulenkantajat-lehdessä 1928-1930 sekä toimimalla vuonna 1928 perustetun Tulenkantajain Seuran puheenjohtajana ja uuden Tulenkantajat-lehden päätoimittajana 1932-1937.

  Katri Vala elätti koko elämänsä Erkki-veljensä kanssa äitiään ja sairasta pikkuveljeä, jotka myös asuivat hänen luonaan. 24-vuotiaana hän muutti Ilomantsiin opettajaksi. Maijalan mukaan vastuuntunto, arki, huolet läheisistä pitivät Valaa otteessaan niin, ettei hän voinut heittäytyä vapaaksi kirjailijaksi. 1928  Valalla diagnosoitiin tuberkuloosi, ja hän paranteli itseään Ruoveden parantolassa. Paavolainen hankki Valalle apurahan Pariisiin ja Ranskan Rivieralle, jonne hän lähti ystävien kanssa parantolasta päästyään. Sairaus ei kuitenkaan hellittänyt, koska tehokasta parannuskeinoa ei ollut. Vala joutui koko loppuelämänsä viettämään  erimittaisia jaksoja eri parantoloissa. Huolimatta sairaudestaan Vala seurusteli ja  avioitui vuonna 1930 Armas Heikelin kanssa. He asettuivat Helsinkiin asumaan.

  Heikel oli vasemmistolainen aktivisti, ja hänen ja Katri Valan poliittisuus voimistui 1930-luvun alussa, mikä oli Maijalan mukaan osin ajan ilmiö. Ajan henki rakensi vastakkainasettelua ja vaati ottamaan kantaa. Katri Valan työ 1930-luvulla painottui lehtikirjoituksiin: kannanottoihin, arvosteluihin, pakinoihin. Pariskunnan ensimmäinen lapsi kuoli vain muutaman tunnin ikäisenä ja toinen lapsi syntyi sairaana. Ulkopuolisuuden tunne kalvoi Maijalan mukaan Katri Valaa. Työläiset eivät ottaneet hänen runouttaan omakseen, eikä hän saanut apurahoja. Lopulta hän otti opettajanpaikan Lauritsalasta. Kun talvisota puhkesi, Vala pakeni Mauri-poikansa kanssa  Muonioon. Tuolta ajalta säilyneessä päiväkirjassa Vala vastusti sotaa ihannoivaa puhetta tuomalla sen rinnalle sodan arkisen konkretian, kuoleman, menetykset, tuskan ja turvattomuuden kuten oli tehnyt lehtikirjoituksissaan aiemmin.

  Katri Valan viides runokokoelma Pesäpuu palaa ilmestyi sodan keskellä 1942.  Sitä on Maijalan sanoin vaikea olla lukematta Valan kirjallisena testamenttina. Monet runoista tuntuvat puhuvan Valan omasta lohduttomasta tilanteesta ja ymmärryksestä, että taistelu olisi pian lopussa. Toivo pilkahtaa esiin niissä runoissa, joissa Vala kuvaa lapsia. Ruotsalaiset kirjailijat järjestivät Valalle parantolapaikan ja tahtoivat hänet turvaan sodan keskeltä. Ruotsissa asuva ystävä otti huolehtiakseen Mauri-pojasta. 28. toukokuuta 1944 Katri Vala kuoli Ruotsissa. 

  Vuosi hänen kuolemastaan Olavi Paavolainen järjesti Helsingissä valtion maksaman  muistotilaisuuden, jonka jälkeen uurna kuljetettiin juhlallisessa saattueessa Hämeentietä pitkin Sörnäisiin, jossa se laskettiin Marjatanmäen kätköön. Samalla Valan myytti Maijalan mukaan lokalisoitiin juuri Sörnäisten Marjatanmäelle, paikkaan, jossa Vala oli asunut vain puolitoista vuotta. Näin Katri Valan tarinasta alkoi painottua yksipuolisesti kuva vähäosaisten ja työväen puolestapuhujana ja itsekin köyhyydestä kärsineenä. Vala muuttui yksiulotteiseksi ja lakkasi olemasta ihminen, inhimillinen olento kaikessa ristiriitaisuudessaan. Hänestä tuli symboli ja esikuva, mitä roolia hän oli itse ahdistuneena kavahtanut 1920-luvun nuoren runouden huuman keskellä.

  

  

Omat huoneet

 Millaisia olivat toisen sukupolven suomalaisten naiskirjailijoiden työhuoneet ja tilat, joissa he kirjoittivat? Tähän vastaa Suvi Ratinen tietokirjassaan Omat huoneet - Missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten. Kirja on mielenkiintoinen näkymä menneisiin aikoihin; siivu kulttuuri-, kirjallisuus- ja naishistoriaa, kuten myös menneiden vuosikymmenten asumiskulttuureita, perheihanteita, sukupuolimalleja ja politiikkaa. Ratinen kertoo, että tutkimuksen kohteeksi valikoituivat ne kirjailijat, joista löytyi tietoa: elämäkertoja, tutkimuksia ja arkistoaineistoja; sukupolvensa arvostetuimmat ja tunnetuimmat  naiskirjailijat. Teoksen inspiraatiolähteenä ja punaisena lankana toimii Virginia Woolfin kuuluisa runollinen pamfletti Oma huone (1929), johon Ratinen tukeutuu pitkin matkaa. Sen mukaan naiskirjailija tarvitsee välttämättä viisisataa puntaa vuodessa ja lukollisen huoneen jos aikoo kirjoittaa romaaneja tai runoutta. Toteutuiko tämä jo kirjan naiskirjailijoilla? 

  Aino Kallaksen ja monen muun kirjailijan apuna ovat olleet palvelijat, jolloin  arkisista asioista eikä lapsista tarvinnut liikoja huolehtia. Puolison työn mukana muutettiin usein, myös toiseen maahan. Kallas oli intohimoinen kirjailija, joka ei antanut minkään estää kirjoittamistaan. Hän matkusti mm. toiseen kaupunkiin, hotelliin kirjoittamaan. Syksyllä 1908 Kallas joutui keuhkotautiepäilyjen takia Nummelan parantolaan kolmeksi kuukaudeksi. Irtautuminen äidinroolista ja eristäytyminen muusta maailmasta merkitsi Ratisen mukaan hedelmällistä keidasta ja kiihkeän sielullisen kasvun pyrähdystä. Muistelmissaan Kallas itse luonnehtii sitä vedenjakajaksi, jota ilman hänen taiteensa olisi kulkenut väärään suuntaan. Pitkiä useiden kuukauden mittaisia aikoja Kallas vietti myös Italiassa ja Ranskassa. 

  Perhe rakennutti  Kallaste-huvilan, jonka yläkertaan kirjailija sai oman työhuoneen, mutta levottomuus ajoi Helsinkiin, hotelli Hospitziin kirjoittamaan. Muu perhekin muutti Helsinkiin pariksi vuodeksi, ennen kuin tuli muutto Lontooseen, Oskar Kallaksen diplomaatintyön takia. 12 Englannin vuoden jälkeen aviopari muutti Tallinnaan, jonka kerrostalokodista löytyi kirjailijalle pieni mutta mieleinen työhuone. Siihen saattoi vetäytyä kuin simpukankuoreen. Loppuelämään kuuluivat pakolaisvuodet Tukholmassa ja lopulta asettuminen Hoito- ja toipilaskoti Säteeseen Kaivopuistoon.

  Helmi Krohn oli Aino Kallaksen sisarpuoli. Ratinen pitää häntä tienraivaajana suomalaisten naisten ammattimaiselle laaja-alaiselle kirjoittamiselle.  Helmi Krohn asui perheineen Kaivopuistossa Merilinna-nimisessä talossa, jota kutsuttiin Professorien taloksi. Ratinen kertoo, että tuohon aikaan oli tapana, että samaan tuttavapiiriin tai ammattikuntaan kuuluvat teetättivät yhdessä itselleen taloja.

  Helmi Krohnin aviomies oli suomen kielen ja kirjallisuuden professori Eemil Setälä.  He olivat liittonsa alusta asti rakentaneet kansallista kulttuurikotia, jossa panostettiin ydinperheen kotoisaan piiriin, sivistykseen ja isänmaahan. Miestä pidettiin perheen ja yhteiskunnan päänä, joka oli vastuussa perheensä elatuksesta ja kansakunnan kehityksestä. Kodin piiri, sen sisustukset ja sivistyspyrkimykset, olivat naisen vastuualuetta. Helmi Krohn oli ahkera kirjailija, jonka työpöytä sijaitsi makuuhuoneen nurkassa.

  Palvelijat oli hänelläkin apunaan, kun lapsikatras kasvoi. Pitempiä kirjoitushetkiä Helmi Krohn löysi ulkomaanmatkoilta sekä sairaaloista ja parantoloista, joissa joutui vuosien mittaan toistuvasti hoitamaan keuhkojaan ja hermojaan. Dynaamisin kirjoituspaikka oli perheen kesähuvila, johon Helmi Krohn toisinaan vetäytyi yksin myös talvisaikaan. Aivan oman huoneen hän sai vasta avioeron myötä, kun hän muutti Merilinnasta tyttärineen Ludviginkadulle.

  Anni Swan aloitti kirjailijan uransa sinisessä tornikamarissa. Hänen isänsä oli rakennuttanut perheelleen Hopeavuori-nimisen huvilan Saimaan saareen. Huvilassa jokaisella yhdeksällä tyttärellä oli oma huone, ja Annille lankesi sininen tornikamari, jonka ikkunoista näki pitkälle Saimaan selälle. Huvilaa ympäröivät metsät, joissa Anni Swan samoili itsekseen. Hän oli jo kuuluisa sadunkertoja, kun meni naimisiin Otto Mannisen kanssa. Avioiduttuaan Anni Swan joutui pohtimaan tuon ajan naisille olennaisia kysymyksiä siitä, voisiko jatkaa töitään ja menettääkö tarvitsemansa henkisen tilan. Mutta niin hyvin kävi, että onnellisen parisuhteen ja kolmen lapsen lisäksi hän saattoi jatkaa sekä opettajan ammattia että kirjoittamista. Kotiapulaiset osaltaan vaikuttivat siihen, ettei Anni Swanilla ollut konflikteja äitiyden ja töiden yhteensovittamisessa.

  Swanin puoliso Otto Manninen oli runoilija ja kääntäjä. Heillä oli Ratisen mukaan tasapainoinen parisuhde ja kollegiaalinen vuorovaikutus. He ymmärsivät ja arvostivat toisiaan sekä jakoivat arjen ja työtilan.  Pitkät kesäkuukaudet vietettiin huvilalla Kotavuoressa, jonka ympäristössä Swan saattoi jatkaa jo lapsuudesta tuttuja yksinäisiä vaeltelujaan. Ratista lainaten: "Metsästä Swan kenties löysi samaa mitä Kallas hotellihuoneen anonyymiydestä ja askeettisuudesta: paikan, missä päästä yhteyteen syvimpien ja omimpien tuntojensa kanssa, häiriöttömään ja hedelmälliseen tilaan, vaikka sitten transsiin asti."

  Maria Jotuni tarvitsi kirjoittaessaan  Ratisen mukaan ehdotonta eristäytymistä, koska pyrki kirjoittaessaan irtautumaan itsestään ja sulautumaan suurempaan, ihanteenaan tiibetiläiset fakiirit. Hänellä oli kahdet villasukat päällekkäin, kun hän käveli hiljaisessa ja hämärässä asunnossa, Helsingin Etu-Töölön Cygnaeuksenkadulla päästäkseen kirjoittamiselle otolliseen tilaan. Aviomies, kirjallisuuden professori Viljo Tarkiainen ja kaksi poikaa olivat kesähuvilalla.

  Vaikka Jotuni oli niukan ja lakonisen ilmaisun mestari, koti pursusi tavaraa: "mahonkisia ja tammisia kalustoja, talonpoikaisia arkkuja, kaappikelloja, patsaita, lasimaalauksia, pieniä pronssi- ja marmoriveistoksia, renessanssiajan tauluja, itämaisia rukousmattoja, venäläisiä ikoneja, persialaisia kynttilänjalkoja." Maria Jotuni oli hulluna antiikkiin ja taiteeseen ja keräili  vimmatusti. Hänen työhuoneensa sen sijaan oli askeettinen, ja tärkeää oli, että työpöydän laatikot sai lukkoon. Maria Jotuni ei halunnut urkkivaa aviomiestään paperiensa lähelle.  Työhuoneessaan hän saattoi vapautua ulkoisista seikoista, aineellisuuden painosta ja omasta kehollisuudesta.

  Elsa Heporauta oli aikansa näkyvimpiä kirjailijoita, vaikka nykyisin hänet muistetaan ehkä paremmin kalevalakorujen keksimisestä. Vasta 39-vuotiaana viettäessään aikaa sairaalassa eristyksissä Heporauta alkoi kirjoittaa, vaikka oli koko ikänsä haaveillut kirjailijan työstä. Häneltä ilmestyi kolmisenkymmentä kaunokirjallista teosta. Kirjailija asui Jyväskylässä suuressa ja upeassa jugendhuvilassa kaupungin parhaalla paikalla. Hänen miehensä Frans Akseli Heporauta oli seminaarin opettaja, ja parinkunnan kotia pidettiin "kaiken maakunnan henkisen elämän keskuksena".  Myöhemmin perhe muutti Helsinkiin, Temppelikadulle, ja jälleen heidän kodissaan pidettiin jatkuvasti kutsuja ja kokouksia. Taloudenhoitaja piti järjestystä yllä. Saadakseen rauhaa kirjoittamiseen Heporauta matkusti Italiaan. Hän kirjoitti myös kesäpaikan saunan taakse rakennetussa pienessä kirjoituskamarissa, pääosin öisin.

  Hilja Haahti oli ensimmäisen suomeksi julkaisseen Theodolinda Hahnssonin tytär, joka omaksui äidiltään paitsi kutsumuksen kirjoittamiseen ja kansansivistämiseen myös kristillisen maailmankuvan. Hänet tunnetaan uskonnollisen viihdekirjallisuuden luojana. Hilja Haahti kirjoitti mm. Töölössä Temppelikadulla, jossa hän asui miehensä, säveltäjä Ilmari Krohnin ja tämän kuuden lapsen kanssa. Viisikymppinen menestyskirjailija sai tästä kodista oman huoneen, ensimmäistä kertaa. Haahti myös matkusti paljon, esim. toiseen kaupunkiin tai ulkomaille saadakseen kirjoitusrauhan. Ratinen toteaa matkojen suorastaan korvanneen hänelle työtilan. 

  Maila Talvio kuuluu myös niihin kirjailijoihin, jotka aika on jo unohtanut. Tuotteliaan kirjoittajanuransa ohella Talvio oli uupumaton kansalaisaktivisti. Ratinen kertoo, että marraskuussa 1918 Maila Talvio teki elämänsä kaupat. Hän sai kustantajalta 200 000 markkaa ja antoi vastineeksi yksinoikeuden kirjoihinsa. Rahoilla Talvio osti suuren Laaksola-nimisen huvilan merenrannalta Helsingin Meilahdesta. Hänellä oli oma työhuone, jonka rauhaa hän vaali tarkoin. Edes aviomies ei saanut sinne tulla. Aiemmassa asunnossaan, viehättävässä Linnunlaulun alueella sijaitsevassa pitsihuvilassa Talvio oli pitänyt Helsingin ensimmäistä kirjallista salonkia. Vierasvirrat valloittivat uudenkin kodin: oli opiskelijoita, kulttuuriväkeä ja epävirallista diplomatiaa. 

  Laaksolan suljetusta huoneesta syntyi suorastaan legenda, Ratinen kertoo. Talvio kertoi työhuoneensa tunnelman olevan niin ladattu ilmapiiriltään, ettei sinne voinut päästää ulkopuolisia. Hän koki  romaanihenkilöidensä asuvan siellä, huone oli täynnä näiden auraa, henkeä.

  Hella Wuolijoen työhuoneita kuvaavat äärimmäisyydet. Oli kalastusmajan ainoa huone, pellavabudoaari. Oli suuren kartanon makuuhuoneen pylvässänky, jossa Wuolijoki makoili tyynyjen seassa ja saneli sihteerilleen tekstiä. Oli Katajanokan lääninvankilan karu koppi.

  L. Onerva oli monipuolisesti lahjakas ja tuottelias kirjailija, joka joutui koko elämänsä muuttamaan asunnosta toiseen. Se oli hänelle äärimmäisen kuluttavaa, sillä häirityksi tuleminen jäyti hänen kirjoittamistaan. Hän  kirjoitti nuorena isälleen, että  sellaista työtä, joka "pitää luoda ja kehrätä omista aivoistaan, tulee myös luoda yksinomaan oman itsensä olemassaolon tuntemisesta s.o. yksin". Onerva oli kahdesti naimisissa. Hänet suljettiin vasten tahtoaan vuonna 1942 Nikkilän mielisairaalaan lähes viideksi vuodeksi. Lopun elämäänsä L. Onerva asui Hakaniemessä, Hämeentiellä. Tähän kotiin hän oli tyytyväinen: "Ulkonaiset olosuhteet ovat nykyisin työlleni ja henkiselle viritykselleni kaikin puolin edulliset: minulla on rauhallinen koti ja erinomainen emännöitsijä neiti Koskinen, ja avuliaita ystäviä -- ."

  Myös Ain'Elisabet Pennanen joutui asumaan tilapäisissä vuokrahuoneissa. Eronnutta ja aviottoman lapsen kanssa elänyttä naista vieroksuttiin. Köyhän kirjailijan kohtalo aikana ennen hyvinvointivaltiota ja sosiaaliturvaa sekä nykyisen kaltaisia apuraharesursseja oli karu, Ratinen kirjoittaa. Oli suorastaan ihme, että Pennanen onnistui viiden vuoden sisällä julkaisemaan kuusi teosta, vailla vakituista asuntoa, yksinhuoltajana, keskellä repivää rakkaussuhdetta ja sisällissotaa.  Ain'Elisabet Pennasen kuuluisin teos Kaksi raukkaa julkaistiin postuumisti vuonna 1968. Se sai paljon enemmän huomiota kuin kirjailijan elinaikana julkaistut teokset. Kaksi raukkaa on omaelämäkerrallinen rakkaus- ja taiteilijaromaani.

Auringonpilkuttaja

 Auringonpilkuttaja on Riika Helle-Kotkan uusimman, järjestyksessä kolmannen runokokoelman nimi (Rosetta Versos, 2021).  Kokoelma sisältää roolirunoja, joissa puhujina ovat 1700-1800 -luvuilla eläneet kasvatuspedagogit Jean Itard, Maria Montessori ja Rudolf Steiner sekä heidän lähipiiriinsä kuuluneet. Kaikki kolme vaikuttivat siihen, mitä me nykyisin ajattelemme lapsuudesta omana erityisenä ajanjaksona. He eivät ajatellet lapsia pieninä aikuisina, kuten yleensä tehtiin vaan yksilöinä.

Auringonpilkuttajan idea on hieno ja tietääkseni ihan uutta luova: avata kolmen erilaisen kasvatusfilosofin aatemaailmaa runojen avulla. Runoihin syntyy intiimi sävy, kun aate jalkautuu konkretian ja tunteiden tasolle.  Auringonpilkuttaja, jonka tyylikäs kuvitus on Helle-Kotkan itsensä, edustaa kertovaa runoutta. Se jakaantuu kolmeen osaan, päähenkilöidensä mukaan. Kunkin osan jälkeen on faktatietoa kyseisestä kasvatusfilosofista.

  Ranskalainen Jean Itard toimi lääkärinä kuuromykkien laitoksessa. Hän opetti ihmisten hylkäämää, susien kasvattamaa poikaa osoittaakseen, ettei pojan jälkeenjääneisyys johtunut synnynnäisestä vajavuudesta vaan poikkeavasta ympäristöstä. Victor-poika oppi muutamien sanojen merkityksen ja osasi hieman kirjoittaa. Lopulta Itard lähetti pojan mielisairaalaan, jossa hän kuoli 40-vuotiaana.

                             

 Villi poikani,

 tuo likainen otus ryömii neljällä raajalla, paljastaa hampaansa,

 murisee, raapii seiniä.

 Hän ei kuule puheitani, ei tunnista nimeään, ei kitaransoittoani,

 ei kiväärin laukausta.

 Villi poikani ei erota kuvista esineitä,

 luulee peilikuvaansa toiseksi olioksi, näyttää hampaansa,

  murisee. 

 (Helle-Kotka  Auringonpilkuttaja, 2021)

  Maria Montessori oli Italian ensimmäinen naislääkäri. Hän korosti lapsen luontaista uteliaisuutta ja omaehtoisuutta ja kehitti uusia opetusvälineitä. Benito Mussolini yritti valjastaa Montessorin koulut aatteelleen, jolloin hän joutui pakenemaan. Montessori oli ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. Montessoripedagogiikka on levinnyt ympäri maailmaa.

 Signora on pitkä, kamalan kamalan pitkä.

 Näen vain nyörikengät, kengännauhat rusetilla.

 Hameenhelmalla on perhosia, päivänkakkaroita, kyyhkysiä.

 Signora kyykistyy, näen hänen kasvonsa ja pitkät pitkät silmäripset.

 Signora on maailman kaunein, kaunein ihminen ikinä.

 Hän on minun haltijakummi. Signora nauraa, silmäripset räpsyvät

 räps räps räps ne räpsyvät, päivänkakkarat keinuvat,

 perhoset lepattavat, kyyhkyset kujertavat.

 Minua naurattaa.  

  (Helle-Kotka  Auringonpilkuttaja, 2021)

Rudolf Steiner syntyi silloisen Itävallan unkarilaisella alueella. Hänet tunnetaan antroposofian luojana sekä oppilaslähtöisen steinerpedagogiikan kehittäjänä. Steiner tarjosi lapsille vapaata leikkiä tukevia yksinkertaisia leluja, jotka kehittivät lapsen mielikuvitusta. Myös Steinerin aatteet ovat levinneet ympäri maailmaa.

 Kerran ennustaja katsoi kämmentäni,

 risteileviä elämänviivojani.

 Saat paljon lapsia, hän julisti, paljon.

 Ei minusta koskaan tullut isää, mutta

 minulla on paljon lapsia,  paljon.

                                    

 ( Helle-Kotka  Auringonpilkuttaja, 2021)

  Helle-Kotkan Auringonpilkuttaja-runokokoelma on huolella ja paneutuen luotu. Siinä näkyy tekijän rakkaus kasvattamiseen ja  opettajakokemuksen tuoma viisaus.  Erilaisiin puhujiin, sekä kasvattajan että kasvatettavan rooleihin eläytyminen on lämmintä. Runokieli on kaunista, ilmeikästä. Lukija pääsee vaivatta runojen maailmaan ja saa sisäistettyä, havainnollistettua, konkreettista tietoa kolmesta erilaisesta kasvatuspedagogiikasta. Auringonpilkuttaja on viehättävä runokokoelma, johon toivoakseni kaikki kasvattajat, vanhemmat ja opettajat tutustuvat.

Tulikärpäsiä Tammelan yllä

 Mitä tapahtuu, kun lapsuutta käsitellään runojen välityksellä? Syntyy kiehtovia proosarunoja, syntyy myyttinen lapsuus. Leena Kellosalon kolmas runokokoelma Tulikärpäsiä Tammelan yllä (NTAMO, 2021) sukeltaa lapsuusmuistoihin. Tammela juurruttaa runot konkreettiseen paikkaan ja tulikärpäset siivittää ne hurjaan mielikuvituksen lentoon. Jo tummanpuhuva, upea kansikuva (Juha Tammenpään Viisastenkivi) johdattaa lukijan lapsen maailmaan, hänen tuoreeseen, tarkkaan  ja ennakkoluulottomaan katseeseensa. Kun on kyse runoista, Leena Kellosalon vallattoman villeistä ja ryöppyävästi assosioivista runoista, on vaikeaa, vaikeaa kuin tulikärpästen pyydystys, saada runoja kiinni ja määritellä niitä tyhjentävästi. Onneksi näin, sillä runo jo luonteensa mukaisesti pakenee suostumatta  asettumaan yhteen muottiin.

   Tammelaa ja runokokoelmaa asuttavat runon minäpuhuja, Uuno-vaari ja Johanna-mummo (jotka ovat paenneet Viipurista),  Anni-täti (jonka sulhanen katoaa sotaan), Aili-täti (joka kääriytyy nuoruuteensa), Pajulan vanhaisäntä (jonka kankkujen tatuointeja pojat saunassa ihailevat), äiti ja isä, viisivuotias Lasse (joka joi lipeää) sekä Tammelan opettajat, Merimieskirkon pastori ja Puustisen Kalle (jotka spiritistisessä istunnossa kyselevät meediolta kadonneista ja kuolleista läheisistään).  Kokoelman runot kiinnittyvät paitsi paikkaan myös aikaan eli sodan jälkeiseen aikaan.  Eräässä runossa puhutaan auringonpimennyksestä, joka todellisuuden Suomessa tapahtui vuonna 1945 mutta myös 1954. Ehkä kumpikin yhdistyy kokoelmassa, mutta auringonpimennys on tietysti myös vertauskuva: sodan kauhut elävät edelleen ihmisten mielissä ja menetyksissä, pimeytenä. Aika kulkee runokokoelmassa edestakaisin, spiraalina. Muistot vievät menneeseen ja sitten ollaan taas nykyhetkessä. Runon tyttökin matkustaa ajassa: on välillä jo koululainen, sitten vauva ja viisivuotias.

 Tulikärpäsiä Tammelan yllä -runokokoelma saa myyttisen tasonsa auringosta ja kuusta. Aurinko on tulikärpäset (miesten tupakat), auringonkuultava nainen, pikisauna, kaakeliuuni, jossa isoäiti polttaa tytön kauniin nuken, suuri appelsiini, purppuraa ja kultaa, hymyilevä opettaja sahraminkeltaisessa kretonkimekossa, hehkuva rauta, sihisevien lehtien tupruttava nuotio, sodan palavat puut ja tuliset oksat, käryävät ruumiit, rasvaa tirisevä valurautapannu, kiiltomatoja kuhiseva suo, kimalaiskesä, poltinmerkit siivissä.

  Kuu on enkelilapsi ja keskeneräinen vauvannuttu, alumiinikuu (hyinen liina kapeilla polvilla), joutsen, nukke, tomukuu, opaalikuu, jasmiininkukka, albiinokyyhky, poppelien pumpulit, Lumikuningatar, lasikellot, kalpeat naiset (enkelintekijöiden asiakkaat), luunvärinen morsiuspuku, simpukankuoret, äidin kynsien valkeat kuut, luunhimmeät posket, pianon luiset koskettimet, tuhotun metsän pienet eläimet kuunkokoisin silmin auki, surujenkerääjä, cumuluspilvimeri. 

  Leena Kellosalon Tulikärpäsiä Tammelan yllä -runokokoelman runot ovat hyvin visuaalisia, mutta myös muita aisteja ruokitaan. On paljon värejä, ääniä (tähtien metallimusiikki, yön kaihoisa rumpu, takassa kuiskailee hiillos, pommien vihellykset ja räjähdykset)), hajuja ja tuoksuja (pianon lampettikynttilät savuavat, sireeni lemuaa), makuja, liikettä ja kosketusta (Johanna silittää krookusten paljaita vauvanpäitä). On vastakohtia: kauneutta ja rumuutta, elävää ja kuolemaa, rakkautta ja menetyksiä, surua ja iloa. Lapsen mielikuvituksessa ja unessa kaikki on mahdollista: lapsi syntyy uudelleen, kadonnut palaa, koko maailma tuoksuu, nainen näkee hetken omat tytönkasvonsa. 

"Lyhtykukka palaa seittipimeydessä

huoneet roikkuvat

valaistuvat

kasvihuoneessa hohtaa petroolilamppu

Äiti ahkeroi kuin Simbergin hellät kuolemanhahmot

Tampereen Tuomiokirkon freskossa

Hän lajittelee matkaa varten siemeniä:

kärsimyskukkia, unikoita, yönkynttilöitä

elämänpalo pakattuna silkkipaperipusseihin

jokaiseen nappaa

aamunkoin Litukanojan pinnasta

levänneitä perhosten varjoja

kourallisen indigonsinisten rantojen simpukoita ja

hyppysellisen keltaiseksi palanutta hiekkaa

tähtien pölyä"

(Leena Kellosalo, Tulikärpäsiä Tammelan yllä, 2021)