Untranslated Nature Kääntämätön luonto

 Runosvengi-kollektiivin kaksikielinen runoantologia Untranslated Nature  Kääntämätön luonto (Rosetta Versos) on ilmestynyt. On ilo ja kunnia saada olla viidellä runolla mukana tässä ulkoasuaan myöten tyylikkäässä ja sisällöltään painavassa antologiassa, jossa on runoja 18 runoilijalta. Teemat ovat suuria: ihmisyys luonnossa ja ympäristössä ilman kielellisiä ja maantieteellisiä rajoja. Suurin osa runoista on sekä suomeksi että englanniksi. Riika Kotka toteaa antologian johdannossa, että runoja ei voi aina kääntää onnistuneesti kielten syntaktisten, tyylillisten ja kulttuuristen erojen vuoksi. Käännöstyö on alkuperäisen tekstin tulkintaa, yritys tavoittaa runon henki.  Antologian kääntäjiä ovat mm. Andy Willoughby, Kasper Salonen, Lauri Vanhala, Maikki Soro, Anne Ketola ja Runosvengin runokäännöstyöpaja.

  Esipuheessa antologian toimittajat, Andy Willoughby ja Zoila Forss, toteavat, että ilmastonmuutos ja sen mukanaan tuomat seuraukset aiheuttavat myös eksistentiaalisen uhan ihmiselle. Kuten romantiikan ajan runoilijoille myös antologian runoilijoille luonto on ihmisen kuvastin; ilon ja varoituksen lähde. Ihmisen tulee  miettiä uudelleen asemaansa ekosysteemin osana. Antologian runot kuvastavat  kaleidoskoopin muuttuvien kuvien tapaan luonnon monimuotoisuutta ja vivahteikkaita näkemyksiä siitä.

  Keitä nuo 18 runoilijaa sitten ovat? Runosvengin viisikon lisäksi mukaan on kutsuttu Runosvengin työpajoissa ja muissa tilaisuuksissa ahkerasti käyneiden runoilijoiden runoja. Runoilijat ovat: Ursula Anttila-Halinen, O.R. Helle-Kotka, Pirjo Kotamäki, Leena Sainio, Zoila Forss, Andy Willoughby, Kasper Salonen, Lauri Vanhala, Diliana Stoyanova, Shashank Mane, Diana Mistera, Leena Kellosalo, Ye Yint Thet Zwe, Anna Paula Herrera, Farzaneh Hatami, Msblackrose, Mohamed Sleiman Labat, Yassen Ghaleb. Kirjan lopussa on kaikista lyhyet elämäkerrat, joista huomaa, että myös antologian kirjoittajat edustavat kulttuurin monimuotoisuutta ja rikkautta. Suurelle osalle runoilijoista suomen kieli on se kolmas kieli, oman äidinkielen ja englannin lisäksi, mutta runouden kieli on kaikille yhteinen, universaali kieli.

  Antologiassa on yhteensä 51 runoa, joista 45 on käännetty, joko suomesta englanniksi tai englannista suomeksi. Kuusi runoa on alkuperäisessä englanninkielisessä asussaan. Jokaiselta runoilijalta on yhdestä viiteen runoa.  Runojen sisällöllinen ja tyylillinen diversiteetti on hurmaavaa. On lyhyttä ja pitkää, minimalistista ja polveilevaa, julistavaa ja taiteellisesti kunnianhimoista. On viitteitä japanilaiseen runouteen, Kalevalaan, Italiaan, Helsinkiin, Englantiin, Saharaan. On kieli-ilottelua, huumoria, syvyyttä, tummia sävyjä, filosofista pohdintaa.

  Antologian runoissa   kirsikkapuu kukkii, aurinko twerkkaa, metsän sekakuoro soi, Uutelan erakko valaisee itsensä oudoin tähtikuvioin. Silmä herää ilman nilviäisen mustetta, varis lentää Helsingin yllä, solukunnat kuljettavat tummia uutisia. Puut kurottavat valoon, lumi ja vesi pakenevat vankilan kaltereita, nurmen ohuet terät lepäävät niityillä. Peikonkulta hohtaa sammalkiven juuressa, temppelit ovat täynnä hiekkaa, siellä kaukana väsyneet hevoset lepäävät. Olen kauneuden kauppias, täysikuu saapuu pyyhkimään kyyneleeni, when summer is so deeply green it hurts, the giant sun is tired of my silence, between the withering time ...

  Rakas lukijani! Jos haluat vaikuttua runoilijoiden, runojen, luontonäkemysten moninaisuudesta, kehotan sinua tarttumaan tähän runoantologiaan Untranslated Nature  Kääntämätön luonto.

  

  

Mitä en koskaan oppinut

 Merete Mazzarella, Liisa Enwald, Jaana Seppänen, Anu Silfverberg, Silvia Hosseini, Koko Hubara - ja Leena Krohn. Miten paljon meillä onkaan Suomessa (nais)kirjailijoita (lienee epäkorrekti ilmaisu), jotka kirjoittavat esseitä, tuota kuningaslajiksi (kuningatarlajiksi) nimettyä kirjallisuusgenreä. Olin pari vuotta sitten Antti Arnkilin esseekurssilla, jossa yritin kovasti kirjoittaa yhtä esseetä. Sain aikaiseksi jonkinlaisen, mutta kunnioitukseni kokonaisia esseekokoelmia kirjoittavia kirjailijoita kohtaan nousi huimasti. 

  Leena Krohnin uuden esseekokoelman nimi on Mitä en koskaan oppinut (nimiessee on jätetty viimeiseksi, joten lukija joutuu uumoilemaan loppuun asti, mitä kuuluisa kirjailija ei oppinut). Takakannessa tiivistetään teoksen sisältö: Krohn kertoo muun muassa lapsuudestaan ja kirjoittamisen syntyhetkistä, liikkeelle sysänneistä lauseista ja näyistä. Hän kirjoittaa myös siitä, mikä häiritsee, millaisia rajoituksia vapaa sana voi kohdata. -  Kirjaa voi pitää eräänlaisena retrospektiona, katsauksena omiin julkaistuihin teoksiin.

  Ensimmäisessä Aika herätä -nimisessä osassa Krohn ilmoittaa kiittävänsä kirjallaan nuoruutensa neljää lausetta, jotka muodostuvat kirjan  (ja kirjailijan koko tuotannon) punaiseksi langaksi. Ne ovat hänen mukaansa arvoituksia, jotka ovat pakottaneet kysymään; epäilijän uskontunnustuksia.  Calderonin "Elämä on unelma, josta herättyämme jää jäljelle vain omien tekojemme muisto" Krohn kertoo lukeneensa kymmenvuotiaana. Se avaa eettisen näkökulman elämään. "Et ole paikassa, vaan paikka on sinussa"  -lauseen kirjoitti Angelus Silesius, jonka runo sisältyi Helvi Juvosen runokokoelmaan, hänen suomentamanaan. Lause tarkoittaa Krohnin mielestä, että todellisuus on sisäisesti meissä. "Katukivien alla on rantahiekkaa." Pariisilaistalon seinään kirjoitettu graffiti ilmaisee Krohnin mukaan kokonaisen maailmankäsityksen. " Maailmassa on vain yksi ihminen ja hänen nimensä on Kaikki ihmiset" on hänen tiivistyksensä Carl Sandburgin runosta.

  Koulumuistot on kuvattu ihanan elävästi. Koulu on paha erehdys: "En pitänyt koko jutusta." Kirjat ja lukeminen kiinnostavat (tietysti; en tiedä yhtään kirjailijaa, jota eivät). Kirjailija ja hänen sisarensa sairastavat polion, sillä poliorokotusta ei vielä ollut.  Kansakoulun jälkeen sisarukset siirtyvät Helsingin tyttökouluun Hallituskadulle. Siellä vietetyt kuusi vuotta kuuluivat Krohnin mielestä hänen elämänsä synkimpiin. Isä sairastuu ja kuolee, lapsuus loppuu. Krohn alkaa kirjoittaa, melankolisia ja synkkiä säkeitä. Hän määrittelee itsensä 15-vuotiaana: hänellä on "tajunnan laajentumisesta aiheutunut tuskaneuroosi".  Krohn kiinnostuu myös elokuvista. Hän pääsee rehtorin armeliaisuudesta lukioon Helsingin Yhtenäiskouluun. Uusi aika alkaa: tiedonjano herää.

  Krohn pohtii myös aikaa, sen kulumista ja kiihtymistä. Donnea lainaten hän toteaa, että inhimillinen tietoisuus luo illuusion ajan lineaarisuudesta, vaikka menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden tapahtumat ovat yhtäaikaisesti läsnä. Aika on sarjallinen. Oman esseensä saa Helsinki: Kaupunki jossa synnyin. Muistikuvat kaupungista kerrostuvat toistensa päälle: " Sen, mitä näemme, lävistää se mitä on nähty." Muistot tungeskelevat hänen mukaansa sisällämme niin väkivahvoina, niin värikkäinä, niin raskaina, niin sietämättöminä ja niin vaikeasti karkotettavina.

  Esseekokoelman toinen osa on nimeltään Tieto ja näky. Kun tulee vanhemmaksi, alkaa ihmetellä myös kaikkea jokapäiväistä ja luonnollista: kukkaa ja kasveja. Krohnin mukaan "Kukan katsoja on olemisen tuntemattomuuden, sen puhtaan selittämättömyyden äärellä". Hän pohtii teostensa estetiikkaa, jonka perusteet ovat hänen mukaansa inhimillisessä tietoisuudessa ja kielessä sen kaikkine sumeuksineen. Todellisuus perustuu "jaettuihin uniin" ja on sekä subjektiivinen että objektiivinen. Krohn sanoo, että hänelle ei ole olemassa estetiikkaa tai taidefilosofiaa ilman moraalifilosofiaa. Hän kertoo kiinnostuneensa keinoälystä ja -elämästä ja pohtii, mitä meille tapahtuu, miten muutumme, kun synteettinen evoluutio yhä etenee, mutta eettinen evoluutio ei ole ehkä vielä alkanutkaan.

  Sanojen kuvat -essee kuvaa kiehtovasti kirjoittamista. Krohn kutsuu kirjoittajaa sanojen saalistajaksi; sanat pyydetään kielen syvänteistä, ja siihen tarvitaan kärsivällisyyttä, hiljaisuutta ja kiireettömyyttä. Ei voi tietää, mitä pinnan alla tapahtuu. Onko siellä saalis vai saalistaja. Osaston muut esseet käsittelevät tietoisuutta, unia, kuolemaa ja kuolemattomuutta, yliluonnollisuutta, synkronismeja; tuttuja teemoja Krohnin kirjoista.

  Kolmannessa  osassa Sormi huulilla on mm. esseitä internetistä, kirjallisuuden kaupallistumisesta, informaatiovaikuttamisesta, kirjojen kääntämisen vaikeudesta, sukupuolista, kulttuurisesta sensitiivisyydestä, totuuden etsimisestä, kritiikistä, ydinvoimasta.  Näihin kaikkiin Krohn ottaa kantaa, rohkeasti ja lahjomattomasti.

  Neljäs ja viimeinen osa on Mitä en koskaan oppinut eli mitä en oppinut syyllisyydestä enkä viattomuudesta; rahasta enkä köyhyydestä ja rikkaudesta; kielestä ja kirjoittamisesta; mitä en koskaan opetellut ja silti opin. Nämä sisältävät huikeaa pohdintaa eläinten oikeuksista, finanssikapitalismin kieroudesta, kirjoittamisesta taisteluna yksiulotteista ihmiskuvaa vastaan, kirjoittajan ja lukijan yhteisestä salaisuudesta. Esseekokoelman päättää kolme pitkää runoa (Uskoisinko silmiäni, Henkien metsä ja Salassa) sekä Jälkisanat, jossa Krohn kirjoittaa: "En ole voinut olla toistamatta itseäni, en palaamatta uudelleen samoihin aiheisiin. Se ei ole omaa syytäni vaan elämän, joka tarjoaa kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Juuri ne ovat kysymyksistä parhaita. --En ole myöskään voinut paeta ajastani enkä aikaani, vaikka usein olisin halunnutkin niin tehdä. Vaikeinta ajassa on, että se vaihtuu ennen kuin siitä ymmärtää mitään."

Tie, totuus ja kuolema sekä Syksystä syksyyn

 Kaksi mieleistä esseekirjaa eli kirjoja joissa pohditaan syvällisiä ja ollaan viisaita: Silvia Hosseinin yhdeksän esseetä sisältävä Tie, totuus ja kuolema  sekä Merete Mazzarellan esseepäiväkirja Syksystä syksyyn, jonka luvut on nimetty kuukausien mukaan.

  Silvia Hosseinin  esseekokoelman johdannossa kirjoittaja ilmoittaa, että kokoelma on kirjoitettu vastakohtien välisellä kujalla, kevyen ja painavan välissä.  Essee merkitsee matkaa, jossa mahdollisuus on melkein yhtä tärkeä kuin matka itsessään. Hosseini, samoin kuin monet muut kirjailijat, matkustaa paljon. Tuntuu, että irtautuminen ja toisin näkeminen on suorastaan välttämätöntä kirjoittamiselle. Hosseinin sanoin muistikuvat matkoista synnyttävät hienovaraisia assosiaatioita, jotka loksauttavat jotain, joko paikoilleen tai pois paikoiltaan tavalla, jonka ansiosta ajatus tai teksti voi myöhemmin syntyä. Kaikki potevat syyllisyyttä lentämisen takia, mutta silti matkustavat. Paitsi tietysti nyt, kun kaikki matkustaminen on mahdotonta.  Hosseini toteaa, että puoliakaan kokoelman esseistä ei olisi syntynyt ilman matkustamista. Hän pohtii, että tehokkain työkalu kasvihuonepäästöjen alentamiseksi olisi päästökaupan tai -verotuksen kiristäminen.

  Hosseini oleskeli kuukauden Syrakusassa, Sisiliassa. Esseessään Etsivä löytää hän pohtii idän vaikutusta eurooppalaiseen kulttuuriin ja sitä, miten paljon filosofia, lääketiede ja matematiikka ovat velkaa arabialaiselle tutkimukselle, kuten myös arabimaiden nykyistä alennustilaa.  Esseessä Miesten tarinoita suurennuslasin alla on Jack Kerouacin Matkalla, jota lukiessaan Hosseini pohtii suhdettaan feminismiin. Kerouacin teosta on luettu väärin pelkästään maskuliinisena uhona, vaikka se nousee hänen mielestään reaalimaailmaakin kuvaavana sanojen ilmeisen merkityksen yli taajuudelle, joka on syvempi, selittämättömämpi, häkellyttävämpi kuin elämä sellaisenaan. Patriarkaalinen kulttuuri rajoittaa Hosseinin mukaan naisia ja sukupuolivähemmistöjä, mutta se rajoittaa myös miehiä.

  Ylpeys, ennakkoluulo ja Pääoma -essee tarkastelee Jane Austenin romaania pääoman ja luokan  eli omistamisen näkökulmasta. Se on ehkä "akateemisin" kirjan esseistä, ja Hosseini siteeraakin ahkerasti ranskalaista taloustieteilijää Thomas Pikettyä. Essee laajenee pohtimaan epätasa-arvoisuutta ja naisille suunnattuja sijoitusneuvokirjoja.  Kuka minä olen? pohtii 140  numeroidun väite-ja kysymyslauseen muodossa identiteettiä, joka on päättymätön prosessi, kirjoittajansa mukaan. Iranilaisia kirjeitä -esseessä pohditaan kirjeissä rakastetulle, mitä on olla iranilainen, mitä on olla muslimi. Siitä saa pohdinnan ohessa todella värikkään ja autenttisen oloisen kuvan Teheranista.

  Menetyksen ammattilaiset käsittelee kuolemaa ja Hosseinin nuorena kuollutta pikkuveljeä, Marraslinnut kirjoittajan rakastamia lintuja. Hosseinin mukaan linnut tiivistävät hetkeen enemmän kuin oman olemuksensa: "Lokin kirkuna kesäpäivänä havahduttaa huomaamaan , miten merkityksillä ladatusta, täydestä kokemuksesta on kyse. Linnun huuto käynnistää elävän kuvan, jossa tiedostan jalkateräni asennon sandaalissa, kimalaisen tanssin ja pensasruusujen tuoksun, jota päivän raukea kuumuus voimistaa." Monissa kulttuureissa linnut liitetään kuolemaan. Niiden katoaminen varoittaa myös ihmistä kuolemasta.  Viimeinen essee, Aurinkokuningatar, käsittelee sairautta, peräaukon fisteliä, josta kirjoittaja kärsii. Sama vaiva oli myös Aurinkokuninkaalla. Essee laajenee pohtimaan groteskia, karnevaalikulttuuria, köyhien maiden tyttöjen koulunkäynnin keskeytymistä hygieniasyistä, ruumiin haurautta, sitä miten ruumis lopulta hajoaa, maatuu tai palaa mutta muuttuu joksikin muuksi: mullaksi, tuhkaksi, atomeiksi, tähtipölyksi.

  Silvia Hosseinin ja Merete Mazzarellan teoksille on yhteistä paitsi pohtiminen ja sivistyneet viittaukset lukuisiin muihin teoksiin myös jonkinlainen korostunut tietoisuus elämän hauraudesta, varmaankin koronasta johtuen. Kummallakin on myös läheinen ja lämmin suhde kumppaniinsa, joka saa rakkaudentunnustuksia, julkisia siis. Tämä on mielestäni liikuttavaa, näinä epävarmoina aikoina.

    Syksystä syksyyn -kirjassaan Mazzarella pohtii tapansa mukaan monenlaisia asioita. Kirja alkaa syyskuusta 2020, ajasta ennen koronaa.  Hän kertoo halunneensa neljäkymmentä vuotta kirjoitettuaan löytää rennomman tavan kirjoittaa, sellaisen joka liittäisi yhteen elämän ja kirjoittamisen. Kuten Hosseini Mazzarella haluaa sekoittaa korkeaa ja matalaa, suurta ja pientä. Hän pohtii ajan kulumista, vanhenemista, Fredrika Runebergia, Ellen Thesleffiä, kirjoittamiaan teoksia, nostalgiaa, vanhempiaan, lapsenlapsiaan. Mazzarella opettaa edelleen: antropologeille akateemista kirjoittamista ja ruotsalaisille lääketieteen opiskelijoille kirjallisuutta ja luovaa kirjoittamista. Hän matkustaa miehensä kanssa Australiaan ystäviään tapaamaan mutta joutuu tulipalojen aiheuttaman ilman saastumisen takia palaamaan takaisin monta viikkoa etuajassa.

  Helmikuussa 2021 Mazzarella täyttää 75.  Hän suunnittelee syntymäpäiväjuhlia suvulle Englannin Canterburyyn maaliskuun loppupuolelle ja varaa matkoja ja hotelleja. Vielä voi matkustaa Tukholmaan, Uppsalaan ja Reykjavikiin. Mazzarella lukee kirjoja polarisaatiosta ja suree pakolaisongelmaa.  Hän on maininnut koronan ohimennen muutamia kertoja mutta maaliskuun 13. päivä kaikki muuttuu. Seminaarit, esiintymiset, tapaamiset, matkat peruuntuvat. Kaikki tuntuu epätodelliselta, kun mitään ei  voi suunnitella.

  Mazzarella siirtyy miehensä kanssa kesäasunnolle, Tammisaareen. Hän pitää yhteyttä omaisiinsa ja ystäviinsä videoyhteyden ja sähköpostien avulla ja jatkaa maailmantilanteen seuraamista ja pohtimista seuraamiensa uutisten ja aiheeseen liittyvien kirjojen avulla, kriittisesti ja terävästi. Hän kirjoittaa, miten me sodan jälkeen varttuneet olemme olleet hemmoteltuja ja pitäneet itseämme jossakin mielessä valittuina emmekä ole koskaan kuvitelleet joutuvamme koetukselle.  Mazzarella kysyy ihmetellen: " Miten on mahdollista, että emme koskaan kuvitelleet joutuvamme koetukselle?"

  Mazzarella koettaa opetella olemaan kärsivällisempi ja nauttimaan klassisesta musiikista. Hän viihtyy luonnossa ja tarkkailee lintuja ja yrittää elää hetkessä.  Kirjansa loppupuolella  Mazzarella kertoo, miten hän törmäsi Ruth Ozekin romaanissa A Tale for the Time Being mielestään kiehtovaan japaninkieliseen ilmaukseen Zuibun nagaku ikasarate itadaite orimasu ne, jonka vivahteikas käännös kuuluu: " Olen saanut elää pitkään maailmankaikkeuden tutkimattomien ehtojen ansiosta, mistä olen syvästi ja nöyrästi kiitollinen."  Kyseistä ilmausta on kutsuttu kiitollisuustempukseksi, eikä kukaan pysty lausumaan sanoja vihaisena. Mazzarellalle riittää Monica Brawin käännös: "Olen saanut elää melko pitkään - ja siitä olen syvästi kiitollinen."

  

Kuihtuminen

 Armoton, misantrooppinen, häijy, ilkeä, julma, viiltävä, absurdi, morbidi, hurja, tabuja rikkova, kauhistuttava.  Kuitenkin hauska, tarkka, havainnollinen, satiirinen, itseironinen, paikoilleen naulitseva, osuva. Tällä adjektiivilitanialla luonnehdin Antti Hurskaisen uutta kirjaa Kuihtuminen, jota luin kello neljään yöllä, koska en voinut lopettaa sen lukemista.  Kuihtumista ei ole tarkoitettu tosikoille, romantikoille, mielensä herkästi pahoittaville ( takakannessa pitäisi lukea Kielletty yli 70-vuotiailta, alle 30-vuotiailta, elämään uskovilta).  Sen musta huumori ei valaise päivää vaan saa sen entistä synkemmäksi. Mutta tyyli on huippuunsa viritetty; jokainen sana on piiskansivallus: viuh, viuh, viuh.

  Kuihtuminen on lajihybridi. Se muistuttaa romaania, dekkaria, esseekokoelmaa, pamflettia. Anna-Leena Härkösen, Antti Nylénin, Matti Mäkelän tyyliä. Jossain kohdassa kirjaa minäkertoja mainitsee esikuvikseen kirjat Sissiluutnantti (Paavo Rintalan), Ihminen joka järkkyi (Christer Kihlmanin), Aiheita (Jouko Turkan) ja Routavuosi (Juha Seppälän). Kirjoja jotka aikoinaan järkyttivät pientä Suomea.  Kirjan minäkertoja toi mieleeni myös Salingerin Holden Caulfieldin, tosin vanhempana ja kyynisempänä. Kummankin katse on lahjomaton.

  Mihin Kuihtumisen miekanpistot sitten osuvat?  Kriitikoihin, epärehellisiin kirjailijoihin, hoitokotivanhuuteen, autofiktioon, nuorekkaaseen vanhenemiseen, (media)seksikkyyteen yms. Ei ole monta asiaa, jotka itseään elävänä kuolleena pitävää minäkertojaa ilahduttavat. Hän elää omasta vihastaan, mutta yrittää silti etsiä asioita, jotka tuntuvat oikeilta, autenttisilta. Masentuneena hirttäytynyt kollega on ollut se oikea asia, ehkä. Kuolema on oikea asia.

  Kuihtuminen viittaa vanhenemiseen, luovuuden ehtymiseen, elämänvoiman hiipumiseen. Kuihtuminen alkaa Kuopiosta, jossa minäkertoja on käynyt kirjastossa esiintymässä. Hän matkustaa junalla Kouvolaan, toiseen kotiinsa (toinen on Helsingissä). Mielessään hän kertaa elämäänsä: lapsuuttaan, nuoruuttaan, kirjailijanuraansa, suhdetta vanhempiinsa ja isovanhempiinsa. Hänen vierustoverinaan istuu vanha mies, jolle kertoja kuvittelee elämän. Vanha mies on vertauskuva pelätylle vanhenemiselle, kuihtumiselle. Hänen ja minäkertojan elämät kohtaavat, kulkevat hetken rinnakkain, yhtyvät, sammuvat.  Kenties tämäkin on vain minäkertojan mielikuvitusta, fiktiota.

  Kuihtumisen loppu on tietoisen provosoiva:

  "Olen esittänyt liian synkkiä ennusteita tulevaisuudestani. Vielä eilen opettelin tilastoja ulkoa. Eliniänodotteeni on 69,22 vuotta, eikä minulla ole varaa eksyä persoonallisiin ratkaisuihin. Olen käyttänyt kiertoilmauksia, vaikka tavoitteenani on ollut haistatella väkijoukossa. Meitä ei ole täällä paljon. Kiva, että pääsitte kuuntelemaan, kirjaa saa kanttiinista. Haistakaa vittu."

  

  

  

  

  

Mitä Tolstoi todella sanoi

 Tolstoi on maailmankirjallisuuden klassikko, jonka teokset  (ainakin Sota ja rauha sekä Anna Karenina) ovat kaikille tuttuja, viimeistään televisiosovitusten ja elokuvien jälkeen. Aikanaan Tolstoi tuli koko maailman tuntemaksi filosofina ja rauhanjulistajana. Millaiselta hän näyttää 2000-luvun perspektiivistä tarkasteltuna? Tähän alunperin kevättalvella 2019 luentosarjana toteutettu Mitä Tolstoi todella sanoi yrittää 11 kirjoittajan voimin vastata. Mielenkiintoinen teos, joka hartaalle Tolstoin ihailijallekin antaa jotain uutta.

  Esseessään Miksi Tolstoi ei ole vesimeloni Mika Pylsy pyrkii näyttämään, ettei ero kirjailija-Tolstoin ja saarnaaja-Tolstoin ole selkeä. Vaikka Tolstoi joutui Anna Kareninan kirjoitettuaan uskonnolliseen kriisiin ja  kielsi siihenastisen tuotantonsa ja elämänsä, hän oli koko elämänsä ajan ollut ristiriitainen oman elämänsä kulkija. Hän saattoi muuttaa mielipiteitään kaikkein perusluontoisimmistakin kysymyksistä. Ailahtelevuus oli Pylsyn mukaan osoitus totuudenetsinnästä, jota Tolstoi harjoitti koko elämänsä. Vapaus oli hänelle tärkeää, ja hän kammosi tiedostamatonta, automaattiseksi muuttunutta elämää. Häntä ärsytti kaikenlainen sovinnaisten tapojen noudattaminen. Tolstoi ei tunnustanut minkäänlaisen vallan tai vallankäytön laillisuutta.  Rousseau ja Goethe olivat hänelle tärkeitä oppi-isiä. 

  Matti Klinge esittelee Sota ja rauha - historiaa vai romaani? -esseessään Tolstoin historianharrastusta ja hänen käyttämiään lähteitä. Vesa Karonen kuvaa esseessä Tolstoin sota, fiktiot ja todellisuus, miten Tolstoi uudisti sotakuvausta: hän käsittelee sotaa teoksissaan erilaisina fiktioina.  Karosen mukaan Tolstoi on sota-aiheisen kirjallisuuden merkittävimpiä vaikuttajia, ja se näkyy myös suomalaisessa sotakirjallisuudessa ja joidenkin kirjailijoiden pasifistisissa näkemyksissä.

  Virpi Hämeen-Anttila käsittelee esseessään Tolstoin kirjaa Ivan Iljitsin kuolema, jota haluaa analysoida tavallisen lukijan näkökulmasta. Kirja käsittelee kuolemanpelkoa yhdistyneenä elämän merkityksellisyyden etsintään, mikä on Hämeen-Anttilan mukaan leimallista sekä Tolstoin elämälle että hänen tuotannolleen.  Tintti Klapuri vertailee esseessään Tolstoin ja Tsehovin erilaisia käsityksiä kuolemasta ja kuolemattomuudesta.  Tolstoi, jonka maailmankatsomus oli kristillinen, pohdiskeli Klapurin mukaan elämän ja kuoleman suhdetta koko myöhäistuotannossaan. Tsehov, luonnontieteilijän näkökulmastaan, kommentoi Tolstoin käsityksiä omissa kertomuksissaan.

  Sirpa Kähkösen Näen punaista (Tolstoi ja yksityiskohta) ihmettelee, miten taitava Tolstoi oli kuvatessaan yksityiskohtia, joiden avulla lukija johdatetaan kirjan syvempiin teemoihin. Silja Rantanen puolestaan, miten vähän Tolstoin romaaneissa on viittauksia kuvataiteeseen.  Tolstoi kuvaa hänen mukaansa mestarillisesti aistihavaintoja, mutta ei löydä niitä kuvataiteesta. Silti hänen romaaneillaan on yhtymäkohta kuvataiteeseen rakenteen sommittelun kautta. Tolstoin  kerronnassa on yllättäviä kohtia, joita Rantanen kutsuu poikkeamiksi. Ne ylittävät romaanitaiteen tavanomaiset pelisäännöt.

  Martti Anhava kuvaa esseessä Pakenija Tolstoi tämän viimeistä lähtöä kodistaan mutta osoittaa, että pakeneminen on jatkuva aihe ja teema sekä Tolstoin omassa elämässä että hänen tuotannossaan. Pakenemiset ovat Anhavan mukaan yrityksiä selvitä solmuisesta elämäntilanteesta.  Tolstoi näki niissä myös syvälle käyvän muutoksen, uuden alun mahdollisuuden.  Antti Alanen käsittelee esseessään Tolstoi ja elokuva Tolstoin kirjojen filmatisointeja. Tolstoin tuotantoa on filmattu paljon, erään laskelman mukaan 210 kertaa.  Hänen kirjojaan on käytetty elokuvakoulujen oppikirjoina niiden elokuvallisuuden ( esim. paralleelimontaasi, monihenkilöisyys, dialogi, vitalismi) vuoksi.

  Juhani Niemi käsittelee esseessään Tolstoi ja Järnefelt kahden kirjailijan suhdetta, aihetta, jota on tutkittu paljon. Niemen mukaan on olennaista havaita, että Tolstoin opit väkivallan vastustamisesta ja omassa elämässä toteutetusta tasa-arvosta ulottuivat Suomessa eri kansalaispiireihin ja useiden taiteenalojen edustajiin. Useat keskeiset suomalaiset kirjailijat alkoivat kiinnostua Tolstoin aatteista 1880-luvulta lähtien. Niemen mielestä, 2000-luvun perspektiivistä katsottuna, Tolstoi elää edelleen kaunokirjallisilla ansioillaan, riippumatta siitä, millaisia aatteita on hengentuotteisiinsa puhaltanut.

  Kirjan viimeinen essee, Ben Hellmanin Mitä Tolstoi todella sanoi, on omien sanojensa mukaan lyhyt johdatus tolstoilaisuuteen. Läpi Tolstoin tuotannon korostuu ajatus, että ihmisen ei tule elää itsekkäästi, vain omia tarpeitaan ja omaa etuaan ajatellen, vaan sen sijaan seurata Jumalan tahtoa, mikä on yhtä kuin rakkaus ja hyvyys lähimmäistä kohtaan. Hellmanin mukaan Tolstoin suuri, ratkaiseva löytö oli se mitä hän kutsui Jeesuksen viideksi käskyksi, jotka on löydettävissä Vuorisaarnasta. Tolstoi uskoi, että ihmiskunta seisoi uuden aikakauden kynnyksellä. Kaiken elämän kunnioittaminen, rakkauden velvoitus ja väkivallan kieltäminen eivät olleet hänen mielestään utopiaa vaan päämäärä, joka oli jo yleismaailmallisesti toteutumassa.   Hellman lopettaa esseensä paljon puhuvasti: "Vuosi oli 1905."

  

  

  

Kirjoja surusta - Valkoinen kirja ja Mustaa valoa

 Valkoisen lumen keskellä tuntuu luontevalta tarttua eteläkorealaisen kirjailijan Han Kangin teokseen Valkoinen kirja (suomentanut Taru Salminen). Se on kirja minäkertojan parin tunnin ikäisenä kuolleelle esikoissisarelle. Hän haluaa muistaa sisarensa ja näyttää hänelle valkoisia, puhtaita asioita. Valkoisen kirjan tyyli on minimalistinen, erittäin runollinen. Kuolleen vauvan riisinvalkoinen iho yhdistyy kaikkeen valkoiseen: lumeen, kukkiin, sumuun, lintuun, suolaan, kiveen, paperiin, kuuhun...

  Kirjan tunnelma on hauras, surumielinen. Vastasyntynyt kuolee alkutalvesta, kun kuura peittää maan. Vasta kun minäkertoja matkustaa maapallon toiselle puolelle, hän joutuu kohtaamaan kätketyt muistonsa, kaupungissa, joka toisessa maailmansodassa pommitettiin raunioiksi. Kuollut sisar kulkee kertojan rinnalla, ikään kuin hänen sijastaan. Valkoinen merkitsee puhtautta:

"Mahtavatko tuollaiset huikaisevan valkoiset esineet liikuttaa mieliämme siksi, että sisimmässämme aaltoilee jokin tahraantumaton valkoisuus. "

  Se merkitsee hänelle myös hiljaisuutta:

"Hän otti valkoisen kiven silloin tällöin esiin laatikosta  ja asetti kämmenelleen. Hän ajatteli, että jos hiljaisuuden voisi tiivistää aivan pieneen ja kiinteään muotoon, tältä se tuntuisi."

"Näen sinut koivikon hiljaisuudessa. Näen sinut talviauringon säteitä tulvivan ikkunan äänettömyydessä. Näen sinut kattoon osuvissa auringonsäteissä poukkoilevien, kimaltelevien pölyhiukkasten joukossa. - - Siinä valkeudessa, kaiken valkoisen seassa, hengitän sisään viimeisen uloshenkäyksesi."

Yhtä kauniisti, joskin voimakkaammin, on kuoleman aiheuttama suru kuvattu Katriina Huttusen teoksessa Mustaa valoa  (Muistiinpanoja hautausmaalta). Surun istukka oli Huttusen aiempi teos, jossa hän kuvaili tyttärensä itsemurhan aiheuttamaa raastavaa surua ja syyllisyyttä. Uudessa teoksessa suru ei ole kadonnut mihinkään; se ei päästä irti eikä kirjoittajakaan päästä sitä irti. He ovat yhtä.

  Huttunen käy yhä päivittäin Hietaniemen hautausmaalla, jonka kolumbaariossa eli uurnaholvissa hänen tyttärensä tuhkauurna sijaitsee.  Hän istuu tuntikausia kolumbaariossa, käy äänetöntä dialogia tyttärensä ja itsensä kanssa, tekee muistiinpanoja, lukee kuolemankirjallisuutta. Hän kävelee myös hautausmaalla, tekee havaintoja sen kasveista ja eläimistä, työntekijöistä ja muista haudoista. Mustan valon tyyli on kaunokirjallista, runollista, havainnollista ja tarkkaa.  Mustaa valoa, kuten Valkoista kirjaakaan, ei voi jättää kesken. Lukija on kuin lumottu astellessaan surijan rinnalla. Huttunen kirjoittaa surun näkyviin, antaa sille sanat, ja lukija saa outoa lohtua raskaasta melankoliasta, joka ei väistele.

  Hautausmaalla kaikki on surun merkitsemää: surukuusia, joilla on riippaoksat ja apeat, kapeat hartiat, pimeän päivän epäsuoraa mustaa valoa, vanhojen hautojen unohtuneita salaisuuksia. Huttunen kuvailee kirjaansa hautausmaan kartaksi, jonka lyhyet luvut ovat hautakiviä. Niiden ääreen voi lukija hetkeksi pysähtyä. Hän kutsuu kuolemansuruaan ikivihannaksi. Hietaniemi on hänen surunsa ruumiillinen ja henkinen tila. Siellä toteutuu hänen mukaansa elämän ja kuoleman välitön vuorovaikutus. Hautausmaalla suru varjelee häntä kaikelta turhalta ja ylimääräiseltä. Surua ei voi kieltää, sillä se on intensiivistä kestosurua:

"Suruni ei etene lineaarisesti. Surun sykli on ja pysyy, jatkuu ja toistuu, voimistuu koko ajan, kiihtyy, kiertyy itsensä ympärille. Jokainen päivä ja jokainen vuodenaika Hietaniemessä on yhtä paras.- - Suru on hydra."

  Teoksensa lopussa Huttunen kertoo eri puolille Eurooppaa sijoitetuista kompastuskivistä, jotka ovat holokaustissa kuolleiden miniatyyrimuistomerkkejä. Niihin on kaiverrettu nimi ja päivämäärä. Ne merkitsevät vertauskuvallisesti sitä, ettei ihmistä ole unohdettu niin kauan kuin hänen nimensä muistetaan. Myöskään Huttunen ei halua unohtaa lastaan. "Sureminen on velvollisuus."

Rapuoopperaa

 Leena Sainion toinen runokirja on nimeltään Rapuooppera (Enostone), joka on tarkoitettu lapsille ja lapsenmielisille. Mikä runsaudensarvi se onkaan! Kokonaisuus on nautittava, aikuisenkin lukijan mielestä. Omasta lapsuudestani muistan Marjatta Kurenniemen, Kaija Pakkasen ja Kirsi Kunnaksen runokirjat, joita äiti meille lapsille luki ja jotka kirjaimellisesti luettiin puhki. Lapsi nauttii kielestä, kunhan hänelle tarjotaan runoja. Ehkä sanoilla leikkimisen tärkein agenda on se, että näin lapsi kuin luonnostaan oppii, että oma koti voi sijaita myös kielessä, varsinkin omassa äidinkielessä. Kirjallisuus ja mielikuvitus yleensäkin ovat oivallisia elämänkumppaneita.

  Omille lapsilleni luin kaikenlaisia lastenkirjoja ääneen. Runokirjoja olivat Pikku Pegasos (joka sisälsi 400 kauneinta lastenrunoa), Jukka Itkosen ja Tuula Korolaisen runokirjat ja tietysti Kunnaksen Tiitiäiset. Sittemmin en ole seurannut lastenrunokirjoja: luullakseni niitä ei niin kauheasti julkaista, joten Leena Sainion Rapuooppera vastaa hienosti tarpeeseen. Rapuoopperassa riittää runoja eri-ikäisille lapsille: ikähaitari voisi olla neljästä murkkuikäisiin, jos nyt mitään ikärajoja pitää vetää.

  Rapuooppera jakautuu kolmeen osaan, jotka ovat Ihmeellinen elämä, Eläimet ja luonto ja Universumin mysteeri. Ensimmäisessä osassa esitellään mm. aforismi, haiku, tajunnanvirta ja loitsu, joiden tekoon lukija saa myös ohjeet. Runojen sävy on leikkisä ja pohdiskeleva (mikä on ajatus, entä jatkuva muutos, jos voisi kulkea peilin läpi, oikean ja väärän merkitys). Koulukiusaamisen estoloitsu on vaikuttava, Pehmolelujen kirje lapsille liikuttava,  Jalkapuu hieman pelottavakin. Runoja on tässä osastossa 28. Ehdoton suosikkini on Haave aaveesta. Leena Sainion piirros pienestä pöydän ääressä istuvasta kynttilää tuijottavasta aaveesta on kerta kaikkiaan hellyttävä. Sainio on kuvittanut kirjansa itse. Kirjassa on sekä kokosivun maalauksia (ehkä ne taiteellisimmat) ja pieniä hauskoja piirroksia joka sivulla.

  Toisessa osassa Eläimet ja luonto on riemastuttavia eläin- ja luontorunoja ja kokonainen oopperalibretto, Rapuooppera, jonka voi laulaa ihan omalla tyylillään (osia on isä-, äiti- ja lapsiravuille, merralle ja ihmiselle). Runoja on Rapuoopperan lisäksi 18 ja sävyjä löytyy lyyrisestä hauskaan, nonsensestä kauhuun. Suosikkejani ovat Kielojen kuningas, Minä olen sade, Itulimaska (proosaruno), Lohikäärme ja sittiäinen sekä Oodi luonnolle. Lukija saa ohjeet mm. oodin tekoon.

  Kolmannessa osassa Universumin mysteeri siirrytään avaruuteen. Valo, Kuu, Aurinko, Taivaantuure, enkelit, muun muassa saavat oman runonsa. Lukija perehdytetään aseemiseen kirjoitukseen (hurraa, nyt minäkin vihdoin pääsin jyvälle!).  Suosikkejani ovat mahtava Aurinko soittaa, suloinen Taivaanpesä ja koskettavat Taivaantuure ja Enkeli. 

  Nuorimmille lukijoille aikuinen joutuu ehkä selventämään joitain Rapuoopperan runoja, mutta sehän on vain hyvä. Aikuisen ja lapsen vuorovaikutusta ei ole koskaan liikaa. Ala-asteen ja yläasteenkin oppilaille Rapuooppera sopii itsenäisesti luettavaksi tai sitten opettajan käyttöön runouden opettamiseen. Rapuooppera ei opeta sormi pystyssä mutta näyttää, miten moneksi runo voi taipua. Se ilakoi, miten ihana ja monipuolinen on suomen kieli. Miten runo elää ajassa mutta on samalla myös ajatonta.