Kaiuttimessa peipot

 Kaiuttimessa peipot  (Rosetta Versos 2023) on Riika Helle-Kotkan neljäs runokirja.  Helle-Kotka (myös Riikamaria Helle-Kotka ja Riika Kotka) on runoilija, opettaja ja kasvatustieteilijä. Hän on kirjoittanut 13 kirjaa joko yksin tai työryhmän jäsenenä. Riika toimii myös aktiivisesti mm. Runokinon audiovisuaalisen runouden parissa, Espoon kirjailijoiden hallituksessa ja Runosvengin esiintyjänä ja juontajana.

  Kaiuttimessa peipot -runokokoelman jälkisanoissa Helle-Kotka kertoo, miten kaukokaipuu johdatti hänet nojatuolimatkalle Japaniin. Hän on pitkään ollut kiinnostunut japanilaisesta kulttuurista. Japanilaisuus ei kuitenkaan ole pelkkää kirsikanpuiden kukintaa, ja kauneuden ohella runokokoelman runot raottavat maan kääntöpuolta, jota matkatoimistot eivät paljasta kiiltokuviensa alta. Japanilaisuuden lisäksi Kaiuttimessa peipot -kokoelma yhdistää nykypäivän ja perinteet suomalaiseen mytologiaan.  Kirsikankukkia, kauneuden varjoja sekä suomalaisia marjoja, meheviä mustikoita ja kirpeitä puolukoita, on siis lukijalle luvassa, nojatuolimatkan aikana.

  Kaiuttimessa peipot ( nimi viittaa hauskasti lentokentän vessojen linnunääniin eli johdattelee sopivasti matkalle lähdön tunnelmiin) jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa (Aamun usvassa) liikutaan japanilaisessa ja suomalaisessa kulttuurissa ja näiden kombinaatioissa, toisessa (Langaton yhteys) pääosassa ovat tunteisiin liittyvät runot, jotka kuvaavat esimerkiksi kaamosta, riitoja ja arkea mutta myös supernovaystävyyttä, kevään saapumista, onnea ja rakkautta. Runot ovat haikuja ja tankoja eli tiivistämisen taidonnäytteitä. Ne rikkovat lukijan odotuksia mukavasti eli sisältävät yllätyksiä ja kirpeyttä. Osa runoista on otsikoitu japanilaisittain (totonou, kawaii yms.); selitykset lukija löytää kirjan lopusta.

  Helle-Kotkan kauniista ja herkullisen oivaltavista runoista välittyy animistinen maailmankuva, luonnonelementeillä on sielu ja ihminen ja luonto ovat yhtä. Tämän takia varmasti sanotaankin suomalaisella ja japanilaisella kulttuurilla olevan paljon yhteistä. Yksityisyyttä, henkilökohtaista tilaa ja hiljaisuutta arvostetaan molemmissa. Usko erilaisiin henkiin ja haltijoihin  elää myös perinteessä.

yokait  & kijin   (taruolentoja)

haltijat juhlii

katseiltamme piilossa

peikko murahtaa

nyt noitarumpu kaikuu

moottoritiellä ruuhkaa

(Helle-Kotka  Kaiuttimessa peipot, 2023)

sydän sydäntä

vasten sykkivät yhteen

iho ihossa

kietoudumme toisiimme

taitun origamiksi

(Helle-Kotka  Kaiuttimessa peikot, 2023)

  

Hajonneen maailman käyttöohje

 Ville-Juhani Sutisen Hajonneen maailman käyttöohje (Into 2023) ottaa kantaa ilmastonmuutokseen, realistisesti ja toiveikkaasti. Sutinen kulkee ympäri maailmaa todistamassa, miten ekokatastrofi on jo täällä: maailma on rikki muttei vielä käyttökelvoton. Hän etsii uutterasti keinoja, käyttöohjeita, joiden avulla voimme edelleen elää hajonneessa maailmassa. Sutinen kirjoittaa tarkasti ja havainnollisesti. Hän on viisas ja tuntee niin historiaa kuin nykymaailmaakin. Lukija tuntee olevansa hänen kanssaan turvallisissa käsissä.

 Teos jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä ollaan Suomessa, toisessa Kaliforniassa ja kolmannessa Pohjoismaissa, Pariisissa, Berliinissä, Hollannissa ja Guatemalan Tikalissa.  Näkökulma on siis globaali ja paikallinen.  Esipuheessa Sutinen kirjoittaa, miten hajonneeseen maailmaan sopeutumisen tavat ovat olennaisia sen vuoksi, että ne saattavat lähitulevaisuudessa olla arkielämän kuriositeettimaisten poikkeuksien sijaan elämä itse. Maapallo lämpenee, ja ilmastonmuutos tuo tullessaan myrskyt ja äärisäät, merenpinnan nousun ja lajikadon.  Hajonneen maailman käyttöohje tarkoittaa ympäristökatastrofin tosiasioiden tunnustamista ja mukautumiskykymme tietoista soveltamista katastrofaalisessa maailmassa elämiseen.

  Sutinen käyttää teoksessaan apukäsitteenä antroposeenia eli aikakautta, jolloin koko maapallo on niin voimakkaasti ihmisen toiminnan muokkaama, ettei enää ole olemassa itsenäistä, erillistä luontoa. Hänen mukaansa me ihmiset olemme enemmän tulipalon sammuttelijoita kuin sen syttymisen estäjiä. Sutinen toivoo, että hänen kirjansa toimisi apokalypsinä, joka ei hekumoi maailmanlopulla muttei myöskään sorru idealistiseen utopismiin vaan paljastaa elinympäristömme ja suhteemme siihen sellaisena kuin ne ovat kaikessa banaalissa kauneudessaan ja kauheudessaan.

  Ensimmäisessä osassa Sutinen käsittelee suomalaista luontosuhdetta, sienestämistä, eläimiä, luonnon ja talousmetsiä, hakkuita, kasvissyöntiä ja kierrätystä. Sienistä voisi hänen mukaansa ottaa oppia; ne eivät pelkästään sopeudu alati muuttuviin oloihin, vaan ne myös kehittävät keinoja hyödyntää uusia olosuhteita valtansa kasvattamiseen. Alkuperäistä luontoa ei enää ole. Luontoon paluu on Sutisen mukaan narratiivi, sepite, koska neitseellistä luontoa ei ole enää missään. Urban exploring eli urbaani löytöretkeily hylättyihin paikkoihin kasvattaa suosiotaan, samoin kuin katutaide ja dark tourism eli matkat maailmanlopun maisemiin. Sutinen kertoo myös oman lapsen saamisesta ja siitä, miten vaikeaksi ja monimutkaiseksi prosessi muodostui. 

  Jos nykyään haluaa nähdä maiseman, joka on meidän maailmallemme tyypillinen ja joka on muodostunut kauniiden ihanteiden sijaan todellisten arvojemme pohjalta, ei pidä mennä kansallispuistoon vaan kaatopaikalle, Sutinen kärjistää.

  Toisessa osassa Kalifornian elementit  Sutinen kuvaa Kaliforniaa esimerkkinä, jossa selvimmin ovat näkyvissä monet eteemme lähitulevaisuudessa  ilmaantuvista ilmiöistä tulipaloista vedenpinnan nousuun ja aavikoitumisesta lisämaan tarpeeseen. Siellä on myös jouduttu etsimään niihin hyviä ja huonoja ratkaisuja.

  Kolmannessa osassa Ekokriisi globaalissa peräkylässä kerrotaan mm. metsäsuomalaisista eli suomalaisista, jotka lähtivät 1600-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä Keski-Ruotsin Värmlantiin raivaamaan metsää kaskeamalla, jota Sutinen pitää puun tuhokäyttönä ja luonnonvarojen riistämisenä. Hän patikoi suomalaisen kulttuurin jälkiä muistelevaa Seitsemän torpan reittiä Ruotsin ja Norjan  rajan tuntumassa. Pohjois-Guatemalan Tikalissa, rauniokaupungissa, Sutinen puolestaan etsii jälkiä mayojen kadonneesta sivilisaatiosta, jonka romahduksen syynä hän pitää kuivuutta ja metsäkatoa, ja pohtii: "Joidenkin perinteisten kulttuurien elämäntapa oli konfliktissa luonnon kanssa, mikä johti niiden kukistumiseen. Meidän kohdallamme olennainen kysymys kuuluu: onko kasvuun perustuvan markkinavetoisen talousmallin vallitessa mahdollista säästää luontoa niin, että se jaksaa kannatella meitä?"

  Sutisen mukaan emme onnistu pelastamaan maailmaa sellaisena kuin sen tunnemme. Viimeistään pakon edessä mukaudumme niukempaan elämäntapaan. Toivoa antaa ihmisen alttius sopeutua.

  

  

Rakkautta vihan aikaan

 Florian Illiesin teos  Rakkautta vihan aikaan - Tunnettuja eurooppalaisia pareja 1929-1939 ( Atena 2023, suomentanut Heli Naski) on mielenkiintoinen opus. Lukija tuntee itsensä välillä tirkistelijäksi, välillä huokailee kauhusta, hekottelee, puistelee päätään, ärsyyntyy. Kirja koostuu fragmenteista, jotka keskittyvät eurooppalaisen älymystön ja taiteen eliitin kiemuraisiin ihmissuhteisiin. Tyyli on provosoiva: leikkaa erilaisia asioita mielivaltaisesti yhteen, kärjistää, ikään kuin hekumoi tunteiden kärsimyksellä. Kuitenkin yksilötarinoiden taustalla on myllerryksessä oleva maailma, sodan jälkeinen ja toista jo ennakoiva, mikä luo kohtalonomaisen tunnelman. 

  Kannen liepeessä kirjoittajasta kerrotaan, että Illies on saksalainen kirjailija ja taidehistorioitsija, joka on työskennellyt kulttuuritoimittajana ja kustannusalalla sekä kirjoittanut arvostettuja bestseller-tietokirjoja. Rakkautta vihan aikaan -teoksen lopussa on näyttävä lähdeluettelo: Illies on kirjaansa varten lukenut yli 300 teosta, huh huh. Eli tietoa piisaa, mutta Illiesin oman siitä tekee juuri hänen tyylinsä, hänen oma kertojanäänensä.  Lisäksi hän on selvästi pyrkinyt tuomaan esiin sellaista tietoa, joka on lukijalle uutta säilyttääkseen tämän mielenkiinnon. Paikoin Illies on myös kaunokirjallinen; jotkin kohdat ovat suorastaan lyyrisiä, mikä kirjailijan kunniaksi mainittakoon.  Hän onnistuu saamaan tyyliinsä myös huumoria, jonkinlaista jälkiviisauden mustaa huumoria.

  Se mikä estää sujuvan lukemisen, on fragmentaarisuus. Juuri kun tuntee pääsevänsä sisälle tekstiin, otetaan uusi pari kerronnan kohteeksi. Useimpien parien tarinaa kuljetetaan kuitenkin pitkin matkaa, vuosi vuodelta edeten. Keitä nämä eurooppalaiset älyköt ja taiteilijat sitten ovat? Kuuluisimpia ovat Sartre ja de Beauvoir, Picasso lukuisine naisineen, Nabokov, Josephine Baker, Anais Nin, Henri Miller, Alma Mahler, Dali ja Gala, Scott ja Zelda Fitzgerald, Marlene Dietrich, Hermann Hesse, Thomas Mann, Bertolt Brecht, Robert Musil. Paljon on saksalaisia rakkaustarinoita, joille voimistuva natsipolitiikka luo kauhistuttavat käänteet.

  Mitä lukijalle jää kirjasta mieleen, kun on lähes 400-sivuisen opuksen saanut lopulta luetuksi? Päällimmäiseksi jää surumieli siitä, miten paljon on yksilö joutunut historian edessä taipumaan: hän on ollut kuin tuulen armoilla kieppuva lehti. Ja jollei ajan henki ole keikutellut venettä, sen ovat tehneet alati vaihtuvat tunteet. Jonkinlainen tunteiden hysteria tuntuu vallinneen tuona ajankohtana 1929-1939, liekö se sitten yksilöstä itsestään vai ympäristöstä johtunut. Mielenkiintoista oli saada selville, miten  tuona ajankohtana elettiin ja tunnettiin, vaikka olikin aika surullista. 

  Huolettomin pari taitaa lopulta olla Sartre ja de Beauvoir, vaikka he vaihtavatkin jatkuvasti ihastuksiaan. Heillä ei sentään ole pelkoa hengen menetyksestä.

       " Yhtenä näistä ankeista päivistä Simone vierailee hänen (Sartren) luonaan Le Havressa. He istuvat lempikahvilansa Les Mouettesin terassilla, katselevat pahantuulisina merta ja lokkeja ja sekoittelevat jäähtyneitä maitokahvejaan. Ei, sanoo Sartre, tänään ei hummeria. Sitten hän valittaa elämänsä yksitoikkoisuutta ja sanoo de Beauvoirille heidän olevan porvarillisen maailman vankeja, pakotettuja opetustyöhön ja vastuuseen. He ovat melkein kolmenkymmenen, siis jo aivan loppu. Seuraava suurempi tapahtuma on eläkkeelle jäänti. Hän sanoo tietävänsä kaikki tunteensa etukäteen. Ja sitten hän valitettavasti tuntee ne vain puolittain, sillä hän keskittyy täysin kyseisen tunteen määrittelyyn ja ajatteluun. Vaikka hän vaikuttaa tunneihmiseltä, todellisuudessa hän on autiomaa.

  Niin hän puhuu ja puhuu, lokit lentävät muualle, meri tummuu tummumistaan, ja jossain vaiheessa vaitonaisen Simone de Beauvoirin silmät kyyneltyvät."

(Florian Illies Rakkautta vihan aikaan 2023)

  

  

Mykkäkoulu

 Rachel Cuskin Mykkäkoulu (S&S 2023, suomentanut Kaisa Kattelus) sisältää eri yhteyksissä julkaistuja esseitä, jotka yhdistyvät toisiinsa kokoelmaksi tyylinsä ja yhteisten aiheidensa vuoksi. Kannessa lainataan The New York Timesia, joka kuvailee Cuskin esseitä yhtä viiltäviksi ja häikäiseviksi kuin hänen fiktionsa. Minäkin olen ihastunut Cuskin tyyliin, joka on loppuun asti hiottua, täsmällistä ja kaunokirjallista. Kokoelman esseitä yhdistävät sisällöllisesti pohdinnat naiskirjoituksesta ja feminismistä, vaikeista ihmissuhteista, tarinoista, joita me luomme elämästämme. Osa esseistä on kirjallisuusesseitä, ihania!

  Kokoelman ensimmäinen essee, Ajaminen metaforana, on tyypillistä Cuskia tai ehkä tyypillistä esseen kirjoittajalle: yksittäinen havainto laajenee syvälliseksi oman ajamishistorian ja ylipäätään autolla ajamisen tarkasteluksi. Nimiessee Mykkäkoulu kirjoittaa kipeästä aiheesta: Cuskin vaikeasta suhteesta vanhempiinsa, jotka käyttivät mykkäkoulua lapsensa (ja aikuisen Cuskin) rankaisemiseen. Englannin kielessä sille on oma termi eli passittaminen Coventryyn. Cusk pitää tapaa henkisenä väkivaltana: "Toisen ihmisen passittaminen Coventryyn on sama kuin esittelisi ajatuksen hänen hävittämisestään, kysyisi millainen maailma olisi ilman häntä."

  Perheet kertovat kukin omanlaistaan tarinaa. Tarinoiden kertomisen ehto on Cuskin mukaan epäuskosta pidättäytyminen, mikä voi joskus estää huomaamasta tärkeitä asioita. Narratiivinen ajattelutapa, tarinan paljas energia, sen päättäväinen, itseään rakentava logiikka piilottaa vaikeasti hahmotettavan, kaoottisen todellisuuden. Perhedraamojen esitykset noudattavat vanhemmuuden ja lapsuuden käsikirjoituksia, mutta roolisuoritukset vaihtelevat Cuskin mukaan. Ulkopuolelta katsottuna perhedraamaa uhkaavat sen kaikkien osatekijöiden ylenpalttisuus, liiallinen rakkaus tai liiallinen viha, liiallinen sallivuus tai kuri, liiallinen tai liian vähäinen rehellisyys.

  Cusk pohtii avioeroaan ja tyttäriensä murrosikää, jotka hänestä muistuttavat toisiaan. Avioerossa yhdessä sovittu versio elämästä jakautuu kahdeksi, jolloin kaksi vihamielistä tarinaa pyrkii kumoamaan toisensa. Murrosikään asti  vanhemmat taas hallitsevat perheen tarinaa, mutta jossain vaiheessa kasvava lapsi ottaa sen käsiinsä ja kääntelee sitä viileän kriittisesti. Cusk pitää onnekkaana, ettei ole pyrkinyt perhe-elämässään täydellisyyteen, joten avioerossakaan mitään kuvia ei tahrata ja menetettävää on vähemmän.

  Avioerossa vanha todellisuus menee kuitenkin sirpaleiksi ja aviomies syyttää Cuskia hirviömäisestä kohtelusta. Tässä tarinassa hänen koko maailmansa lepää, ja Cusk alkaa inhota tarinoita, jotka hän näkee totuuden vastakohtana. Cuskin mies jätti juristin työnsä ottaakseen vastuun kodista ja lapsista, jotta Cusk saattoi keskittyä kirjoittamiseen.  Äidin sukupolvi oli tavoitellut avioliittoa ja äitiyttä mutta  hänen sukupolvensa olemassaolon oikeutuksen hankkiminen oli siirtynyt sen omaksi tehtäväksi. Cusk koki, että hänen vanhempansa siirsivät miehiset arvot lapsilleen ja "naisellisuuden maailmassa, jonka kansalaisuuteen minulla oli oikeus, olin muukalainen."

  Esseekokoelman toisen osan taide-esseissä Cusk käsittelee mm. Louise Bourgeois'ta, Pyhän Franciscuksen basilikaa, naiskirjailijoita, luovan kirjoittamisen  opettamista. Kolmas osa sisältää kirjallisuusesseitä, joiden aiheita ovat Edith Whartonin Viattomuuden aika, D.H.Lawrencen The Rainbow, Francoise Saganin Tervetuloa ikävä, Olivia Manningin Leimuava taivas, kumiseva maa, Elizabeth Gilbertin Eat, pray, love, Kazuo Ishiguron Ole luonani aina sekä Natalia Ginzburgin Kieli jota puhumme. Esseitä oli kerta kaikkiaan riemastuttavaa lukea: herkullisia havaintoja, syvällisiä tulkintoja ja piikikkyyttäkin, sopivissa kohdin.

  Natalia Ginzburgin Cusk nostaa korkealle. Hänen mukaansa Ginzburg kehitti aikanaan tekniikoita, joita nykykirjallisuus vasta nyt opettelee hallitsemaan. Hänen vapautumisessaan sovinnaisesta kirjallisesta muodosta ja ajatuksen ja ilmaisun rakenteista Cusk näkee aidon naiskirjoituksen parhaimmillaan: "Hänen äänensä kumpuaa kiinnostuksenkohteista ja teemoista, joiden erityisyyttä ja yleisyyttä hän käsittelee yhtä aikaa tutun ja täysin omaperäisen painokkaasti ja asiantuntevasti. Tämä asiantuntemus pohjaa pikemminkin elämiseen ja olemiseen kuin ajattelemiseen tai edes kieleen ..."

  

Varjotajunta

 Harry Salmenniemen Varjotajunta (Siltala 2023) on hänen ensimmäinen romaaninsa, lukuisten runo- ja novellikokoelmien jälkeen. Sen kertoja viipyy pari päivää Helsingissä ja matkustaa takaisin junalla kotiinsa Jyväskylään. Juoni ei ole siis ulkoisilta puitteiltaan monimutkainen tai runsas, vaan on matka mieleen, tajuntaan, jossa varjot lymyilevät. Teosta oli jostain syystä hyvin tyynnyttävää lukea, vaikka eräänlaisesta ahdistuksen kuvauksesta olikin kyse. Vaikutelman sai aikaan kirjan tyyli, joka oli tarkasti havainnoivaa, ajatusten täsmällisyyteen pyrkivää, ja näin ollen nautinnollista. "Minä tunsin matkalla jokaisen sekunnin, huomasin kaiken. Ehdin tottua kaikkeen, hämmästellä kaikkea", kertoja toteaa. Minäkertoja ja hän-muoto vuorottelevat ilman, että lukija sitä edes huomaa. Kirjan liepeessä kustantaja mainostaa kirjaa autofiktioksi ja sen parodiaksi. En itse huomannut parodista sävyä tai sitten se oli niin hienovireistä, ettei häirinnyt. Mielestäni kirjan mieshenkilö, kirjailija, oli ääneltään vilpitön, ja tämä juuri oli koskettavaa.  Pohtiva ihminen kertojana on myös asia, jota kirjallisuudessa ei ole koskaan liikaa. Sanotaan, että meillä on päivittäin päässämme noin 60 000 ajatusta, joten on hyvä, että niistä edes osa pääsee kuvatuksi, ja varsinkin jos se tehdään taitavasti ja kiinnostavasti.

  Varjotajunta alkaa sillä, että päähenkilö syö kimchiä, joka ei hänestä maistu miltään. Tämä toimii vertauskuvana ajalle, joka vaatii yhä uusia elämyksiä, uusia makuja ja kokemuksia, joita voi sitten esitellä somessa. Kertojasta tuntuu, että hänen ympärillään on pelkkää tyhjyyttä, maailma on muuttunut arvoitukseksi. Hän tuntee ajattelevansa hyödyttömiä ajatuksia, joilla ei voi tehdä rahaa, "korkeintaan vähän taiteilla".  Mielestään hän on ostoskeskukseen unohdettu lapsi, jota kohta kuulutetaan. Elitisti, koska pitää klassisesta musiikista, hyvästä ruuasta ja viinistä. Kirjailija, jonka kirjoitukset ovat lähempänä unimaailmaa kuin uutisia, lähempänä arvausta ja harhaa kuin analyysiä. Hän tuntee olevansa musta piste tunnelissa mutta ei enää vihainen nuori mies. "Elämä ei ole painajaista, se on unta."

  Päähenkilö pohtii taukoamatta: kirjailijan työtään, menneisyyttään, perhettään, tapaamistaan ystävän kanssa, antamiaan haastatteluja, ulkonäköään ja pukeutumistaan, kuolemaa.  Hänen silmänsä ja korvansa ovat lakkaamatta valppaina pyrkien tarkkoihin havaintoihin.  Matkalla olo on ennen merkinnyt nautinnon saraketta, täynnä varastettua mielekkyyttä. Nykyisin koti on pehmeä ja lämmin, koska siellä on lapsi, Joel, ja vaimo: "Lapsen kanssa koti on kuin rautatieasema jossakin muualla, joskus illalla, kun sinne saapuu yhtäkkiä." Lapsi on onnellisuus ja toivo.

  Kertoja tuntee itsensä, myös haavoittuvuutensa, varjonsa, joka kulkee mukana, "minä olen se itse." Odottaessaan junaa hän meditoi, ja sekin kuvataan minuutti minuutilta, kiinnostavasti. Tajunta ei anna rauhaa, ja päähenkilö kaipaakin elossa olemisen tunnetta ilman että huomaa sitä. Mahdotonta, sillä "olemassaolo kuhisee kaikkialla, monistaa sitä"; "Yritän katsoa ulos, yritän nähdä maailman, ja kaikki mitä näen tuo mieleeni jotakin. Se on loputonta liikettä: yritän katsoa ulos, yritän havaita jotakin, mutta sisäisyys vetää minut heti takaisin syvyyksiin, niin etten enää näe mitään ympärilläni."  Kirjoittavan ihmisen kirous mutta myös lahja.

  Päähenkilö haluaa kokea maailman omalla tavallaan, ei niillä, joilla muut näyttävän sen kokevan vaan " niin, että tarkkailee varjoja seinillä, että pysähtyy ihmettelemään tammikuun kalvakoita puita ikkunan edessä. Ohikulkijoiden pipoja, lenkkeilijöiden tapaa juosta. Lapsen varpaita. Puolison olkapäitä, rintaliivejä."  Hän on asioita ja elämäänsä pohtimalla saanut selville, että tärkeimmät asiat ovat lähellä: "Suurin onni on käydä nukkumaan keskellä yötä uudelleen, kun on ensin herännyt. Suurin onni on nukkua. Suurin onni on maata lattialla. Silloin kaikki on niin hidasta, että maailman havaitsee tarkkana ja totena, ja voi olla rauhassa ja ajatella ja kuvitella."

  

Elämän henkäys

 Brasilialaisen Clarice Lispectorin postuumisti ilmestynyt Elämän henkäys (Teos 2022, suomentanut Tarja Härkönen) on kiehtova teos. Olen lukenut Lispectorin kaikki suomennetut kirjat ja ihastuin suuresti hänen kaunokirjalliseen tyyliinsä. Se on sekä tarkkaa ja havainnollista että lyyristä. Elämän henkäys ei välttämättä miellytä kaikkia lukijoita, sillä siinä ei ole juuri mitään juonta. Lisäksi teksti on niin tiheää ja tiivistä, ettei kirjaa voi lukea kuin pari sivua kerrallaan. Elämän henkäystä tarvitsee annostella, sillä niin paljon hienoja ilmaisuja ja omaperäisiä ajatuksia on melkein joka rivillä, että ihan hengästyttää (ainakin minua). Kirjoitin muistikirjaan itseäni miellyttäneitä kohtia, ja niitä tuli paljon. 

  Suomentaja Tarja Härkönen kertoo Elämän henkäyksen Jälkisanoissa koskettavasti Clarice Lispectorin elämästä ja kirjailijan urasta sekä Elämän henkäyksestä, jota Lispector aloitti kirjoittaa saatuaan munasarjasyöpädiagnoosin. Hän kirjoitti kuolemaansa asti kolmen vuoden ajan muistikirjaansa romaanin fragmentteja, jotka käsittelivät ihmisen osaa, aikaa, Jumalaa, kuolemaa, taiteen tekemistä, vapautta, onnea, musiikkia, kielen voimaa ja rajallisuutta ja sitä, miten se rakentuu ja välittää sitä, mitä kutsumme todellisuudeksi. Eli sangen moninaisia ja suuria teemoja, sanoisin. Lispectorin läheinen ystävä ja assistentti Olga Borelli kokosi myöhemmin fragmentit kirjaksi vuonna 1978.

  Kirja rakentuu kahden henkilön väliselle keskustelulle. Kirjailija (mies) on päähenkilö (hän on myös  jokainen kirjailija ja allegorinen "Logiikka" ja "Aikomukset") ja Angela on Kirjailijan luoma fiktiivinen hahmo, hänen alter egoksi aikomansa (ja samalla jokainen kirjailijan luoma henkilöhahmo ja allegorinen "Taide" ja "Elämä"). Angelaa ei voi määritellä, hän yllättää, hän alkaa elää omaa elämäänsä. Elämän henkäys on paitsi runollista proosaa, proosarunoa, myös kuvausta kirjailijan työstä; esimerkiksi siitä miten mystinen, salainen ainesosa saattaa syntyä kirjaan ilman kirjailijan intentiota. Miten kirja joskus alkaa kuin kirjoittaa itse itseään. Ja siitä, miten vaikea on joskus erottaa kirjailija, teoksen kertoja ja henkilöhahmot.

  Kirjailija yrittää kuvailla Angelaa:

"Angela on patsas joka kirkaisee ja lentelee puunlatvusten ympärillä. -- Angelassa on sisällä vettä ja autiomaata, kyliä ja syrjäseutuja, kylläisyyttä ja puutetta, pelkoa ja uhmaa. Hänessä on vilkkautta ja absurdia mykkyyttä, yllätystä ja vanhanaikaisuutta, hienostuneisuutta ja karkeutta. Hän on barokkinen. - -Angela on notkea, suloinen ja täynnä kirkonkellojen kilkatusta. -- Hän on mutka loputtomiin kiertyvässä spiraalissa. - - Jokainen päivä sisältää hänestä huomisen tulevaisuuden."

Näin Angela kuvailee itseään:

"Olen viisto kuin lintujen lento. -- Olen lasinsirpale lattialla.- - Olen soinen maaperä. Minusta syntyy märkää sammalta joka peittää liukkaat kivet. - - Olen supistava. Pehmentävä. Ja sucupirapuu. Ja pyörryksissä. Ritisevä. - - Olen aina odottanut jotain uutta asiaa itseltäni, olen ollut silkkaa värisevää odotusta: jotain oli koko ajan tulossa minusta ja minun ulkopuoleltani. -- Haluaisin . . kuvailla asetelmia. Esimerkiksi kolmea korkeaa ja mahakasta pulloa marmoripöydällä: hiljaisia pulloja aivan kuin ne olisivat yksin kotona."

  Angela alkaa kirjoittaa romaania esineistä, joita hän pitää ajatusta arvoituksellisempina. Hän haluaa kirjoittaa ylellisesti: "käyttää sanoja jotka kimaltavat kosteina ja ovat pyhiinvaeltajia. Joskus juhlavia purppuroissaan, joskus pohjattoman syviä smaragdeja, joskus keveitä hienoimmissa ja pehmeimmissä kirjailluissa silkeissään".  Hän haluaa kirjoittaa "lauseita jotka menevät puheen tuolle puolen", "käyttää sanoja jotka tulevat luokseni tuntemattomuudestani". Kirjailija arvostelee mielessään Angelaa ja pitää tätä valekirjailijana. Hän alkaa halveksia ja vihata luomaansa henkilöhahmoa ja suunnittelee tämän kuolemaa ja korvaamista järjestelmällisellä ja loogisella naisella.

  Elämän henkäys -teoksen loppu on arvoituksellinen. Kirjailijan katse alkaa loitota Angelasta ja tämä pienenee pienenemistään kunnes katoaa, ja Kirjailija itsekin loittonee itsestään. Hän on lopuksi näkevinään, että Angela herää henkiin. "Sateen ropistessa metsiin ja tuulten suhistessa." Elämän henkäys loppuu sanoihin "Luulen että ..."  Ja lukija voi itse täydentää lauseen.

  

  

Karhununta

 Neljäs runokokoelmani Karhununta (Mediapinta 2023) on ilmestynyt. Sen alkusysäyksenä oli kaksi Jenni Hurmerinnan runokurssilla tehtyä tehtävää, joista toisessa piti kirjoittaa omasta nimestään ja toisessa miettiä, millaisen jäljen haluaa (kirjoittajana) jättää. Ursula-nimi juontuu naaraskarhun latinankielisestä nimestä ursa ja Ursula on sen deminutiivi- eli hellittelymuotomuoto. Ja sitten aloin miettiä, millaisia jälkiä karhu jättää. Karhu on myyttinen eläin, myös suomalaisessa mytologiassa. Sitä on palvottu voiman ja rohkeuden ja myös naisellisen hedelmällisyyden symbolina. Karhu on monen voimaeläin, ehkä minunkin, vaikka myös kurki, mehiläinen ja sudenkorento tuntuvat läheisiltä. Nämäkin saavat oman pienen runonsa kokoelmassani.

  Luin paljon lähdekirjallisuutta karhusta, ja sitä olikin runsaasti. Sain selville, että Suomessa toimii jopa Karhun kansa -niminen yhdyskunta, joka harjoittaa ns. suomenuskoa eli luonnonuskontoa. Kimmo Ohtosen omakohtainen teos Karhu oli todella koskettava. Marjo Meriluoto-Jaakkolan Karhun vuosi kertoo siitä, miten vanhoina aikoina karhun syntymisen ja kuoleman kierto rytmitti kalenterivuotta. Siitä sain idean itsekin noudattaa runokirjassani karhuvuodenkiertoa syksystä aloittaen. Runojeni tyyli ei ole kovin juhlallinen, vaan itselleni ominainen leikillisyys, kepeys ja luonnon personointi ovat tyylipiirteinä. Kanerva Vuoren ja Markku Backmanin Voimaeläimet-kirjat kertoivat kiinnostavasti suomalaisten eläinten vertauskuvallisista merkityksistä.

  Karhununta jakautuu viiteen osastoon. Ensimmäinen Orava viskaa tammenterhon päähäni sisältää syksyyn liittyviä runoja. Runon puhuja samastuu karhuun, vaikka on myös ihmishahmoinen. Tosin hän innostuu välillä tanssimaan karhutanssia. Toisessa osassa Pieni oksa hurmaantui ollaan talven keskellä, jolloin karhu nukkuu. Kolmannessa Kevät, silkkipeitto karhu ja luonto heräävät ja neljännessä Päässäsi humiskoon tuuliunohdus on kesä. Viides osa on nimeltään Karhumoodissa ja sisältää runoja karhuksi muuttumisesta.

  Karhu on muuten todella suosittu hahmo lastenkirjallisuudessa, tunnetuimpia  ovat esimerkiksi Karhuherra Paddington, Upponalle, Nalle Puh ja Pikku karhu. Karhun pörröinen olemus on hellyttävä ja vetoaa lapsiin. Karhut esitetään hyväsydämisinä ja hieman hassuina. Saduissa heidän osakseen lankeaa usein hyväuskoisen osa. Lukuisat ovat myös suomalaisten vuosikymmenten saatossa karhusta käyttämät herkulliset nimet, joita hyödynsin  runokokoelmassani.

  Ja millaisen jäljen karhu sitten haluaa jättää? Se haluaa painaa tassunjälkensä sammaleelle, neulasten peittämälle polulle.

  

tempaudun tanssimaan

karhun askelin  ympäri, ympäri

tömistän jalkoja, kumarran selkää

kädet muuttuu kämmeniksi

tuuli taivuttaa puut tangoon

        tanssii lehtien kanssa

           tulitukat, soihtupäät

           kultakehät, sahalaidat

oikealle eteenpäin, sitten hyppy ylöspäin

syöksy takaisin, vasemmalle näin

pilvet valssaa  ykskakskol  ykskakskol  ykskakskol

varis liitää taivaalla  tapailee salsaa

vauhti kiihtyy

sammal irtoaa  kävyt sinkoilevat  oksat ryskyy  pakenee linnut

taivas putoaa maahan

sade alkaa rummuttaa  drumdrumdrum

kumisuttaa maata  kopisuttaa puita  suhisuttaa

litslätsläts  tanssi lakkaa  maassa glitterit, paljetit

harmaa kiemurtelee maisemaan

kömmin luolaan

Ursula Anttila-Halinen Karhununta 2023