Kotimainen kirjakattaus, tällä kertaa ruokametaforilla kuvailtuna : Markku Envallin Tavaratalo taivasalla, Satu Vasantolan En palaa takaisin koskaan, luulen, Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät ja Leena Krohnin Kadotus.
Aluksi siis raikasta salaattia. Olen lukenut kaiken mahdollisen Markku Envallilta enkä ole koskaan pettynyt. Tavaratalo taivasalla on esseekokoelma, joka sisältää sekä filosofista pohdintaa elämisen ilmiöistä (markkinoista, katututuista, nopeuden ja hitauden suhteesta, pimeydestä, tulevaisuudesta) että taide-esseitä. Taide-esseiden joukossa on mm. analyysejä mielikirjoistani (Tolstoin Anna Kareninasta, Gogolin Kuolleista sieluista, Shakespearen Macbethistä, Leinon Helkavirsistä, Mazzarellan Marraskuusta). Kirjan päättää essee Ilo, ihanista ihanin pohdinta ilosta; aihe, jota minäkin olen viime aikoina miettinyt.
Veripalttu on eteläpohjalainen perinneruoka. Se sopii kuvaamaan teosta, jonka juuret ovat syvällä eteläpohjalaisuudessa ja jossa sakea veri virtaa. Satu Vasantolan romaani kertoo myös (Ferranten teoksen nimeä lainatakseni) niistä jotka lähtevät ja niistä jotka jäävät. Susanna on yksi niistä, joka jättää Peräseinäjoen taakseen ja kouluttautuu Helsingissä juristiksi. Hän auttaa Suomeen tulleita pakolaisia ja tarjoaa kodin Fatiman perheelle. Susannan kautta kirjan tapahtumiin avautuu laajempi näkökulma. En palaa takaisin koskaan, luulen on myös sukutarina, romaani suvun neljästä sukupolvesta. Martta on voimakas isomumma ja Tapio hänen rakkain lapsensa. Veri ei ole aina vettä sakeampaa, ja Susannalle hänen Tapio-setänsä vaimoineen on läheisempi kuin omat vanhemmat. En palaa takaisin, luulen on hurja romaani, hyvin verevästi kerrottu. Sen luettuaan omakin veri tuntui virtaavan voimakkaammin.
Ja jälkiruokana kaksi kertomuskokoelmaa. Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät on matkakertomuskokoelma. Ibn Battutan "Traveling - it leaves you speechless, then turns you into a storyteller" toimii kirjan mottona. Rannelan mukaan matkalla olemme toisenlaisia ja katseemme on tarkempi. Matkailija muuttuu seikkailijaksi, kokijaksi, jolle voi tapahtua mitä vain. Matkalla tapahtuu usein niin paljon lyhyessä ajassa, että muisti on koetuksella. Ja tähän tulee tietysti avuksi matkapäiväkirja. Terhi Rannela on kirjailija, jonka työ kulkee aina mukana, joten hän on vapaa matkustamaan. Pidin paljon näistä havainnollisista ja kevyistä matkakertomuksista.
Leena Krohnin Kadotus kertoo löytötavaratoimistosta, johon ihmiset toimittavat löytämiään esineitä. Ja sitten tuon tavaran ja sen omistajan tarina kerrotaan. Kertomukset sijoittuvat samaan aikaan ja paikkaan eli nimettömäksi jäävään kaupunkiin ja sen yhteen iltaan, taiteiden iltaan. Krohnille ominainen filosofisuus, kauneuden rakastaminen, outous ja vaimea kauhukin ovat läsnä myös tässä kirjassa. Löytötavaratoimiston virkailija on syvällinen pohdiskelija hänkin:
"Minua vetävät puoleensa ihmiset, jotka tekevät sitä, mitä kutsutaan taiteeksi ja mikä ei ole ollenkaan välttämätöntä ja kuitenkin on. Sillä jotta ihmiset eivät tulisi hulluiksi, he tarvitsevat vähän hulluutta. He tarvitsevat juuri sitä, mikä ankarasti ajatellen on tarpeettominta, kuten leikkiä, taikaa ja unennäköä. Tarpeettomin on kaiken tarpeellisen perusta, niin minä ajattelen. Siitä, mikä on leikkiä, alkaa todellisuus, siitä, mikä on unta, syntyy tarmo ja työ, ja kaikki se mikä on kaunista, on elävää, toimivaa, ikuista.
Minä ylistän niitä, jotka harjoittavat tuota tarpeettomuutta ja jakavat sitä toisillekin, kysymättä kenelle, niitä, jotka levittävät lumousta ja valoa, värejä ja vapautta. En kadehdi, sillä onhan minullakin teos, mitä uudistaa: oma elämäni."
keskiviikko 25. huhtikuuta 2018
tiistai 10. huhtikuuta 2018
Sivistyksen puolustus
Sari Kivistön ja Sami Pihlstömin Sivistyksen puolustus Miksi akateemista elämää tarvitaan? -teos pohtii, miksi tieteellistä tutkimusta harjoitetaan, mitä tarkoittavat sivistysyliopisto ja akateeminen vapaus ja miksi sivistys ja oppineisuus ovat nykymaailmassa tärkeitä. Varsin tarpeellinen ja tärkeä teos siis.
Kirjan pääsanoma on, että kapea ja välineellistävä näkemys tiedosta ja tutkimuksesta on vaarallinen ja uhkaa totuuden tavoittelua. Erityisesti humanistinen ala on vaarassa, vaikka humanistinen tutkimus on vaikuttanut ihmisten elämään ja yhteiskuntien kehitykseen kymmenien ja jopa satojen vuosien ajan. Sivistystä vaalimalla voidaan vastata populismin ja totuudenjälkeisen ajan haasteeseen.
Kirja jakautuu kahdeksaan lukuun, jotka ovat Sivistysprojekti ja avoin elitismi, Tiedon metaforista, Pitkäjänteisyys ja yksilöllinen kirjoittaminen, Akateemisen elämänmuodon mahdollisuuden ehdoista, Tutkimuksen vaikuttavuus ja moninaisuus, Välineellistämisen ongelmat, Kirjastojen merkitys ja Akateeminen ikääntyminen. Itse yliopistosta valmistuneena minusta tuntuu hurjalta, että asioiden tutkimista ja näin saatua syvällistä tietoa pitää puolustaa. On itsestään selvää, että tutkittavaa tietoa ei saada noin vain sormia napsauttamalla ja nopeasti. Kaikki arvokas vaatii pitkäjänteistä paneutumista ja asialle omistautumista.
Kirjassa oli minulle paljon tuttua, ja humanistina jaan kirjoittajien arvot ja huolet. Erittäin mielenkiintoisena pidin lukua Välineellistämisen ongelmat. Se jotenkin antoi sanat omille epämääräisille tuntemuksilleni, kun olen ajatellut, että sana "hyöty" on jotenkin kummallinen kirjallisuudesta ja lukemisesta puhuttaessa. Kirjoittajien mukaan kirjallisuuden ja lukemisen merkityksen kytkeminen henkilökohtaiseen hyvinvointiin on oireellista ajallemme, jossa vallitsevat erilaiset välineellistävät ajattelu- ja puhetavat. He nostavat esiin kirjallisuuden emeritusprofessori John Careyn kirjan What Good Are the Arts? Siinä esitetään ajatus, että kirjallisuus antaa lukijoilleen ajattelun välineitä tarjoamatta valmiita vastauksia, miltä hyvää kirjallisuutta suojelevat sen sisäinen ristiriitaisuus ja moniäänisyys, vastakkaisten ja eriävien näkemysten sisällyttäminen yhteen ja samaan tarinaan. Tarjoamatta nopeaa tyydytystä tai hyötyä hyvä kirjallisuus siis kannustaa kyseenalaistamaan ja oleman kriittinen.
Sivistyksen puolustus on paitsi tietokirja myös akateeminen opinnäyte viittauksineen, toisilta kirjoittajilta lainaamisineen ja lähdeluetteloineen. Esimerkkinä monista on lainattu Rush Rheesiä: "Kirjallisuus voi suojella meitä kielen köyhtymiseltä ja sitä kautta ajattelun yksioikoistumiselta ja ajatusalueen kapenemiselta. Kirjallisuus voi mahdollistaa sen, että on ylipäänsä mahdollista ajatella syvempiä ajatuksia. Jos meillä ei olisi kirjallisuutta, meillä ei olisi myöskään merkityksellistä kieltä, tai, paremminkin, kirjallisuuden mahdollisuutta voidaan pitää kielen ja merkityksen mahdollisuuden välttämättömänä ennakkoehtona."
Eläköön ikuisesti yliopisto, akateeminen tutkimus ja kirjallisuus!
Kirjan pääsanoma on, että kapea ja välineellistävä näkemys tiedosta ja tutkimuksesta on vaarallinen ja uhkaa totuuden tavoittelua. Erityisesti humanistinen ala on vaarassa, vaikka humanistinen tutkimus on vaikuttanut ihmisten elämään ja yhteiskuntien kehitykseen kymmenien ja jopa satojen vuosien ajan. Sivistystä vaalimalla voidaan vastata populismin ja totuudenjälkeisen ajan haasteeseen.
Kirja jakautuu kahdeksaan lukuun, jotka ovat Sivistysprojekti ja avoin elitismi, Tiedon metaforista, Pitkäjänteisyys ja yksilöllinen kirjoittaminen, Akateemisen elämänmuodon mahdollisuuden ehdoista, Tutkimuksen vaikuttavuus ja moninaisuus, Välineellistämisen ongelmat, Kirjastojen merkitys ja Akateeminen ikääntyminen. Itse yliopistosta valmistuneena minusta tuntuu hurjalta, että asioiden tutkimista ja näin saatua syvällistä tietoa pitää puolustaa. On itsestään selvää, että tutkittavaa tietoa ei saada noin vain sormia napsauttamalla ja nopeasti. Kaikki arvokas vaatii pitkäjänteistä paneutumista ja asialle omistautumista.
Kirjassa oli minulle paljon tuttua, ja humanistina jaan kirjoittajien arvot ja huolet. Erittäin mielenkiintoisena pidin lukua Välineellistämisen ongelmat. Se jotenkin antoi sanat omille epämääräisille tuntemuksilleni, kun olen ajatellut, että sana "hyöty" on jotenkin kummallinen kirjallisuudesta ja lukemisesta puhuttaessa. Kirjoittajien mukaan kirjallisuuden ja lukemisen merkityksen kytkeminen henkilökohtaiseen hyvinvointiin on oireellista ajallemme, jossa vallitsevat erilaiset välineellistävät ajattelu- ja puhetavat. He nostavat esiin kirjallisuuden emeritusprofessori John Careyn kirjan What Good Are the Arts? Siinä esitetään ajatus, että kirjallisuus antaa lukijoilleen ajattelun välineitä tarjoamatta valmiita vastauksia, miltä hyvää kirjallisuutta suojelevat sen sisäinen ristiriitaisuus ja moniäänisyys, vastakkaisten ja eriävien näkemysten sisällyttäminen yhteen ja samaan tarinaan. Tarjoamatta nopeaa tyydytystä tai hyötyä hyvä kirjallisuus siis kannustaa kyseenalaistamaan ja oleman kriittinen.
Sivistyksen puolustus on paitsi tietokirja myös akateeminen opinnäyte viittauksineen, toisilta kirjoittajilta lainaamisineen ja lähdeluetteloineen. Esimerkkinä monista on lainattu Rush Rheesiä: "Kirjallisuus voi suojella meitä kielen köyhtymiseltä ja sitä kautta ajattelun yksioikoistumiselta ja ajatusalueen kapenemiselta. Kirjallisuus voi mahdollistaa sen, että on ylipäänsä mahdollista ajatella syvempiä ajatuksia. Jos meillä ei olisi kirjallisuutta, meillä ei olisi myöskään merkityksellistä kieltä, tai, paremminkin, kirjallisuuden mahdollisuutta voidaan pitää kielen ja merkityksen mahdollisuuden välttämättömänä ennakkoehtona."
Eläköön ikuisesti yliopisto, akateeminen tutkimus ja kirjallisuus!
keskiviikko 4. huhtikuuta 2018
Runorouvan riimit ja säkeet
Toinen runokirjani Runorouvan riimit ja säkeet (Mediapinta) on ilmestynyt. Kannen kuvan suunnittelin minä ja otti mieheni. Siinä näkyy puiden latvoja ja saippuakuplia kirkasta sinitaivasta vasten. Miksi saippuakuplia?
Olen aina rakastanut saippuakuplia. Niiden puhaltamiseen liittyy keveitä ja huolettomia muistikuvia omasta lapsuudestani ja omien lasteni lapsuudesta. Ne ovat siis kauneuden ja kepeyden ja samalla hetken ja katoavaisuuden vertauskuvia, juhlallisesti ilmaistuna. Kuten kukat ja lumihiutaleet aikaisemmissa kirjoissani.
Runokirjassani on 50 runoa, jotka olen jakanut kuuteen osaan: Arjen pieniä ihmeitä, Runonluontia, Runorouvan riimit ja säkeet, Onko suru suuri kivi, Sadun jäljessä ja Kaihoa. Arjen pienissä ihmeissä juodaan teetä:
ensimmäisen teekupillisen jälkeen
pilvet liikkuivat hitaasti
niitty ja savu maistuivat suussani
toisen kupillisen jälkeen
bambut kahisivat ja sateen puhdas tuoksu täytti sieraimeni
kolmannen jälkeen unohdin maailman hälyn
olin temppelikellon kajahdus
virtaava vesi
ja teekuppiin loistava kuu
neljännen teekupin jälkeen
tiikeri karjui yössä
ja lohikäärmeen tuli värjäsi taivaan punaiseksi ja kullaksi
Runonluontia-osassa on runoja runojen tekemisestä eli eräänlaisia metarunoja siis.
maanantaina multasin metaforat
tiistaina jalostin oksymoronia ja kirjoitin valkoisella musteella
keskiviikkona perkasin kliseitä
torstaina puhkoin hengitysaukkoja säkeiden lomaan
perjantaina tuoreutin kieltä
lauantaina väsähdin; halusin vain olla lamppu pimeässä, tai edes tulitikku
sunnuntaina kirjaimet kasasin, sanat suoristin ja lauseet viikkasin
lopuksi hengen puhalsin ja matkaan lähetin
Runorouva, kokoelman päähenkilö ja primadonna, pääsee ääneen Runorouvan riimit ja säkeet -osassa.
runorouva istuu keittiössä
auringonläikkä otsallaan
kynä on pysähtynyt miettimään
runoni on hetken lapsi
ei raskas ja ikuinen
suostu ei seisomaan säyseästi
pujahtaa piiloon helposti
runo on rakas ja lohduttava
hellä ja vallaton
ei se siitä muuksi muutu
vaikka käsken ja komennan
Onko suru suuri kivi -osa sisältää runoja, jotka liittyvät suruun ja kuolemaan, ihmiselämän väistämättömään osaan.
onko suru
suuri kivi
yö ja talvi
vai
kevätpäivä kun valo vihloo silmiä
tyhjä huone
jonka läpi aurinko kulkee
lattiaan palava varjo
Sadun jäljessä -osaston runot liittyvät sadun ja ihmeen maailmaan.
olen arvoitus
jota ei tarvitse ratkaista
istu viereeni katsoman
kuinka kurjet lentävät
vuorten yli
Kaihoa-osassa kaihotaan mennyttä, palataan alkuun ja uumoillaan tulevaa.
odotan jotain
joka vielä puuttuu
Olen aina rakastanut saippuakuplia. Niiden puhaltamiseen liittyy keveitä ja huolettomia muistikuvia omasta lapsuudestani ja omien lasteni lapsuudesta. Ne ovat siis kauneuden ja kepeyden ja samalla hetken ja katoavaisuuden vertauskuvia, juhlallisesti ilmaistuna. Kuten kukat ja lumihiutaleet aikaisemmissa kirjoissani.
Runokirjassani on 50 runoa, jotka olen jakanut kuuteen osaan: Arjen pieniä ihmeitä, Runonluontia, Runorouvan riimit ja säkeet, Onko suru suuri kivi, Sadun jäljessä ja Kaihoa. Arjen pienissä ihmeissä juodaan teetä:
ensimmäisen teekupillisen jälkeen
pilvet liikkuivat hitaasti
niitty ja savu maistuivat suussani
toisen kupillisen jälkeen
bambut kahisivat ja sateen puhdas tuoksu täytti sieraimeni
kolmannen jälkeen unohdin maailman hälyn
olin temppelikellon kajahdus
virtaava vesi
ja teekuppiin loistava kuu
neljännen teekupin jälkeen
tiikeri karjui yössä
ja lohikäärmeen tuli värjäsi taivaan punaiseksi ja kullaksi
Runonluontia-osassa on runoja runojen tekemisestä eli eräänlaisia metarunoja siis.
maanantaina multasin metaforat
tiistaina jalostin oksymoronia ja kirjoitin valkoisella musteella
keskiviikkona perkasin kliseitä
torstaina puhkoin hengitysaukkoja säkeiden lomaan
perjantaina tuoreutin kieltä
lauantaina väsähdin; halusin vain olla lamppu pimeässä, tai edes tulitikku
sunnuntaina kirjaimet kasasin, sanat suoristin ja lauseet viikkasin
lopuksi hengen puhalsin ja matkaan lähetin
Runorouva, kokoelman päähenkilö ja primadonna, pääsee ääneen Runorouvan riimit ja säkeet -osassa.
runorouva istuu keittiössä
auringonläikkä otsallaan
kynä on pysähtynyt miettimään
runoni on hetken lapsi
ei raskas ja ikuinen
suostu ei seisomaan säyseästi
pujahtaa piiloon helposti
runo on rakas ja lohduttava
hellä ja vallaton
ei se siitä muuksi muutu
vaikka käsken ja komennan
Onko suru suuri kivi -osa sisältää runoja, jotka liittyvät suruun ja kuolemaan, ihmiselämän väistämättömään osaan.
onko suru
suuri kivi
yö ja talvi
vai
kevätpäivä kun valo vihloo silmiä
tyhjä huone
jonka läpi aurinko kulkee
lattiaan palava varjo
Sadun jäljessä -osaston runot liittyvät sadun ja ihmeen maailmaan.
olen arvoitus
jota ei tarvitse ratkaista
istu viereeni katsoman
kuinka kurjet lentävät
vuorten yli
Kaihoa-osassa kaihotaan mennyttä, palataan alkuun ja uumoillaan tulevaa.
odotan jotain
joka vielä puuttuu
tiistai 13. maaliskuuta 2018
Musiikin kuvaamisen vaikeudesta ja herkullisuudesta
Olen jo pitemmän aikaa ollut kiinnostunut siitä, miten musiikkia kuvataan. Käytyäni konsertissa oli aina kiva lukea, miten musiikkiarvostelija konserttia kuvasi ( hehkuvaa, vuolaasti laulavaa, tasapainoista, lämpimän säteilevää). Sen huomasin, että adjektiiveja vilisi. Saatoin saksia lehdestä arvostelun äidinkielentuntia varten: oppilaat joutuivat alleviivaamaan kaikki löytämänsä adjektiivit. Musiikkiarvosteluille tyypillisiä olivat myös liikettä kuvailevat verbit: syöksyi, mateli, nousi, laski, ryöpsähti, hyökkäsi, putosi.
Musiikin aikaansaamaa elämystä on vaikea sanallistaa. Tässä mielessä se muistuttaa runoutta, tuoksuja, värejä. Musiikki on aikataidetta ja resonoi eri taajuuksilla eri ruumiiinosiin. Se vetoaa paitsi kuuloon myös tuntoaistiin. Musiikki tuntuu meissä väreinä, tunteina, kosketuksina, sisäisenä liikkeenä, mielikuvina. Lisäksi sillä on yhteys myös tiedostamattomaan ja muistiin.
"Musiikki pakottaa minut unohtamaan itseni, oman todellisen tilani, siirtää minut johonkin toiseen, minulle vieraaseen tilaan; musiikin vaikutuksesta minusta tuntuu, että tunnen sellaista, mitä en ymmärrä, ja voin tehdä sellaista, mitä en voi." Tämä katkelma on Tolstoin Kreutzer-sonaatista, jonka intohimomurhatarinassa musiikilla on tärkeä merkitys. Se on varmaan ensimmäinen lukemani kirja, jota luin tietoisesti tarkkailen, miten musiikkia on kuvattu. Ajattelin, että vain mestari pystyy siihen, koska se on niin vaikeaa.
Pari vuotta sitten ilmestyi Siilin eleganssin tekijän Muriel Barberyn Haltiaelämää, joka kertoo kahdesta yliluonnollisen lahjakkaasta tytöstä. Toinen heistä, kymmenvuotias Clara, soittaa taiturilllisen hienosti pianoa. Hänen soittonsa on jotakin mystisen ylimaallista ja lumoaa kaikki. Rakastuin kirjaan, ja ajattelin, että vihdoinkin joku uskaltautuu musiikin lumon kuvaamiseen.
Ja sitten ilmestyi Ben Kallandin hieno romaani Vien sinut kotiin, jossa nuori Ellen soitti viulua. Romaani kuvasi Jehovan todistajien suljettua yhteisöä, mutta Ellenillä ja hänen viulunsoitollaan oli kirjassa tärkeä osa. Marjo Heiskasen Mustat koskettimet kuvasi ansiokkaasti ammattimuusikoiden elämää (tyylilajina minuun vetoava musta ja absurdi huumori).
Eilen päätin Maritta Lintusen Stella-romaanin, jossa niin ikään musiikilla on merkittävä osa. Kyse on taiteesta ylipäätään: uskaltaako kutsumusta seurata ja onko vain huippulahjakkailla tähän oikeus. Stella-nimi toimii vertauskuvallisesti tähtenä, valona, joka ei loista kaikille. Kirjassa on oikeastaan kolme päähenkilöä: unohduksiin painunut entinen laulajatar Sylvi Indrenius,hänen nuori alivuokralaisensa Liisa ja tämän poika Juri. Aikahaitari on laaja: 1930-luvulta nykypäivään. Stella on erittäin viehättävästi ja taitavasti kirjoitettu kirja, suosittelen.
Musiikin aikaansaamaa elämystä on vaikea sanallistaa. Tässä mielessä se muistuttaa runoutta, tuoksuja, värejä. Musiikki on aikataidetta ja resonoi eri taajuuksilla eri ruumiiinosiin. Se vetoaa paitsi kuuloon myös tuntoaistiin. Musiikki tuntuu meissä väreinä, tunteina, kosketuksina, sisäisenä liikkeenä, mielikuvina. Lisäksi sillä on yhteys myös tiedostamattomaan ja muistiin.
"Musiikki pakottaa minut unohtamaan itseni, oman todellisen tilani, siirtää minut johonkin toiseen, minulle vieraaseen tilaan; musiikin vaikutuksesta minusta tuntuu, että tunnen sellaista, mitä en ymmärrä, ja voin tehdä sellaista, mitä en voi." Tämä katkelma on Tolstoin Kreutzer-sonaatista, jonka intohimomurhatarinassa musiikilla on tärkeä merkitys. Se on varmaan ensimmäinen lukemani kirja, jota luin tietoisesti tarkkailen, miten musiikkia on kuvattu. Ajattelin, että vain mestari pystyy siihen, koska se on niin vaikeaa.
Pari vuotta sitten ilmestyi Siilin eleganssin tekijän Muriel Barberyn Haltiaelämää, joka kertoo kahdesta yliluonnollisen lahjakkaasta tytöstä. Toinen heistä, kymmenvuotias Clara, soittaa taiturilllisen hienosti pianoa. Hänen soittonsa on jotakin mystisen ylimaallista ja lumoaa kaikki. Rakastuin kirjaan, ja ajattelin, että vihdoinkin joku uskaltautuu musiikin lumon kuvaamiseen.
Ja sitten ilmestyi Ben Kallandin hieno romaani Vien sinut kotiin, jossa nuori Ellen soitti viulua. Romaani kuvasi Jehovan todistajien suljettua yhteisöä, mutta Ellenillä ja hänen viulunsoitollaan oli kirjassa tärkeä osa. Marjo Heiskasen Mustat koskettimet kuvasi ansiokkaasti ammattimuusikoiden elämää (tyylilajina minuun vetoava musta ja absurdi huumori).
Eilen päätin Maritta Lintusen Stella-romaanin, jossa niin ikään musiikilla on merkittävä osa. Kyse on taiteesta ylipäätään: uskaltaako kutsumusta seurata ja onko vain huippulahjakkailla tähän oikeus. Stella-nimi toimii vertauskuvallisesti tähtenä, valona, joka ei loista kaikille. Kirjassa on oikeastaan kolme päähenkilöä: unohduksiin painunut entinen laulajatar Sylvi Indrenius,hänen nuori alivuokralaisensa Liisa ja tämän poika Juri. Aikahaitari on laaja: 1930-luvulta nykypäivään. Stella on erittäin viehättävästi ja taitavasti kirjoitettu kirja, suosittelen.
lauantai 3. maaliskuuta 2018
Amarettoa ja raikasta vettä
Kaipa sitä vähitellen alkaa toipua: pakkasesta, flunssasta, surusta. Sen verran voipunut sitä on ollut, ettei ole muuta jaksanut lukea kuin runokirjoja. Saila Susiluodon Metropolis-runokirja oli barokkisen runsas, värikäs ja rehevä; kuin amarettoa olisi siemaillut. Harry Salmenniemen Yö ja lasi -runokokoelman lukeminen virkisti kuin raikas vesi.
Metropoliksen kaupunki on kaikki kaupungit. Runon minä tuntee olevansa osa historiaa; ihminen on vuosituhannesta toiseen sama. Kaikki toistuu. Sodat eivät lopu. Uusia tauteja tulee kuin outoja verisiä kukkia jotka aukeavat asfalttiin. Lapset maistavat pimeää ja ahmivat valoa ja leikkivät pelotta vedenrajassa. Onni ja toivo kulkevat vuosisadasta toiseen jossain muodossa. (Elämän) runsaus on kirjailijan sanoin ihmisen syvin olomuoto. Metropolis on täynnä kauniita ja ilmeikkäitä kielikuvia: valojen maito, arpinen linnunrata, auringon kultarukki, helle kuin häkki, kirkonkellojen kalisevat hampaat, kerrostalojen harmaa lehto, pimeän hellä käsi, sade pieniä hopeahyönteisiä.
Harry Salmenniemen Yö ja lasi -kirjasta tuli yksi lempikirjoistani. Sen aikaansaamaa lukukokemusta on vaikea sanallistaa. Runot lohduttivat, virkistivät, itkettivät jollain ihmeellisellä, salaperäisellä, melankolisella kauneudellaan. Joku on joskus sanonut, että runouden tehtävä on sanallistaa päivänvalossa puhutun alla piilevää kokemuksen tasoa. Näin juuri Harry Salmenniemen Yö ja lasi -kokoelman runot tekivät. Kuin musiikki tai tuoksut sen runot luotasivat tunteita ja aistimuksia, jotka pakenevat sanoja. Ne antoivat tilaa hengittää ja kuvitella.
Pysähtyminen sai aikaan myös jotain: se avasi oman kirjoittamiseni lukon. Yhtäkkiä runoja alkoi syntyä, vaivattomasti ja nopeasti. Kokosin nuo 50 runoa kokoelmaksi, jolle annoin humoristisen nimen Runorouvan riimit ja säkeet. Runoissani kuu loistaa teekuppiin, kukka meditoi ja nurinkurinen loitsu avaa lukot. Runorouva etsii sinistä kukkaa, täydellistä metaforaa ja kadonnutta sukkaa. Surullisten runojen lisäksi joukkoon on pujahtanut humoristisia runoja.
Metropoliksen kaupunki on kaikki kaupungit. Runon minä tuntee olevansa osa historiaa; ihminen on vuosituhannesta toiseen sama. Kaikki toistuu. Sodat eivät lopu. Uusia tauteja tulee kuin outoja verisiä kukkia jotka aukeavat asfalttiin. Lapset maistavat pimeää ja ahmivat valoa ja leikkivät pelotta vedenrajassa. Onni ja toivo kulkevat vuosisadasta toiseen jossain muodossa. (Elämän) runsaus on kirjailijan sanoin ihmisen syvin olomuoto. Metropolis on täynnä kauniita ja ilmeikkäitä kielikuvia: valojen maito, arpinen linnunrata, auringon kultarukki, helle kuin häkki, kirkonkellojen kalisevat hampaat, kerrostalojen harmaa lehto, pimeän hellä käsi, sade pieniä hopeahyönteisiä.
Harry Salmenniemen Yö ja lasi -kirjasta tuli yksi lempikirjoistani. Sen aikaansaamaa lukukokemusta on vaikea sanallistaa. Runot lohduttivat, virkistivät, itkettivät jollain ihmeellisellä, salaperäisellä, melankolisella kauneudellaan. Joku on joskus sanonut, että runouden tehtävä on sanallistaa päivänvalossa puhutun alla piilevää kokemuksen tasoa. Näin juuri Harry Salmenniemen Yö ja lasi -kokoelman runot tekivät. Kuin musiikki tai tuoksut sen runot luotasivat tunteita ja aistimuksia, jotka pakenevat sanoja. Ne antoivat tilaa hengittää ja kuvitella.
Pysähtyminen sai aikaan myös jotain: se avasi oman kirjoittamiseni lukon. Yhtäkkiä runoja alkoi syntyä, vaivattomasti ja nopeasti. Kokosin nuo 50 runoa kokoelmaksi, jolle annoin humoristisen nimen Runorouvan riimit ja säkeet. Runoissani kuu loistaa teekuppiin, kukka meditoi ja nurinkurinen loitsu avaa lukot. Runorouva etsii sinistä kukkaa, täydellistä metaforaa ja kadonnutta sukkaa. Surullisten runojen lisäksi joukkoon on pujahtanut humoristisia runoja.
sunnuntai 18. helmikuuta 2018
Nostalgia-trippi eli aikamatka 1960- ja 1970-luvuille
Aikamatkailu on sitten mukavaa! Äkkiseltään luulisi, ettei seitsemän vuotta vanhemmalla Hectorilla ja minulla, 1960- ja -70-lukujen kiltillä perhetytöllä, ole mitään yhteistä mutta niinpä vain onkin. Luin Hectorin kiinnostavan elämäkerran Asfalttihippi, ja elin nuo nuoruuteni vuodet pikakelauksella uudestaan. Kirjalla oli paljon annettavaa myös 1950-luvulla syntyneelle.
En koskaan oikeastaan ollut Hector-fani mutta nuoremmat sisareni olivat. Minun idolejani olivat Donovan, Leonard Cohen sekä Simon ja Garfunkel (jotka olivat myös Hectorin esikuvia, tosin monien muiden joukossa). Muistan 20-vuotissyntymäpäivilläni vuonna 1974 (siihen aikaan 20 vuotta oli täysi-ikäisyyden mitta), että kuuntelimme vieraideni kanssa sisareni omistamaa Hectorin levyä Herra Mirandos. Mieleeni jäivät tuolta levyltä ainakin Lumi teki enkelin eteiseen, Asfalttiprinssi, Olet lehdetön puu ja Olen hautausmaa. Tajusin ensimmäistä kertaa, että suomalaisellakin musiikilla voisi olla jotain annettavaa (rakastinhan myös runoja). Isämme oli puoli vuotta aikaisemmin kuollut, ja laulujen melankoliset sanat ja itse levyn kansikin hautausmaakuvineen vetosivat nuoreen kirjallisuudenopiskelijaan suuresti.
Hectorin muistelmissa on niin paljon tuttua ja tunnistettavaa. Ensiksi täytyy sanoa, että se on sangen hyvin kirjoitettu; rehellisesti, itseironisesti, humoristisestikin, jotenkin suomalaisen oloisesti (eli kohtuullisen vaatimattomasti mutta kuitenkin itseään arvostavasti). Hienointa oli mielestäni se, että Hector näkee asiat ja ilmiöt suurempaa taustaa vasten, osana kokonaisuutta. Ajankuva välittyy Asfalttihipistä elävästi, ja siksi sitä oli niin kiva lukea.
Esimerkiksi se, että 1960- ja 1970-luvuilla oli tavallista, että nuoret saattoivat viettää aikaa toistensa luona äänilevyä kuunnellen. Itsekin muistan, miten viikkorahoista monta kuukautta säästämällä saattoi tehdä tuon kallisarvoisen lp-hankinnan. Asfalttihippi on paitsi Hectorin historiaa, myös suomalaisen nuorison ja miksei myös eurooppalaisen ja amerikkalaisen nuorison historiaa. Ja tietysti myös rautalanka-, folk-, iskelmä-, rock- ja pop-musiikin historiaa.
Kirja palautti mieleeni tuon aikakauden Helsingin ( esim. jo hävinneet kivijalkaleffateatterit, perunatorin hipit), radiosta soineet tietyt kappaleet ja ohjelmat (kirjassa on ihania listoja lempikirjoista, -musiikkikappaleista, -leffoista ja jopa mieleenjääneistä tuoksuista), tuon ajan nuorisoliikehdinnän, johon en itse osallistunut mutta jota ystävieni kanssa seurasimme lehtien palstoilta ja televisiosta. Olimme maailmanparantajina samaa heimoa, vaikka etäältä seuraten.
Hector tuntuu tunteneen kaikki, joiden elämää seurasimme ja joiden musiikkia kuuntelimme. Näitä olivat esim. Anki ja Cumulus-yhtye, HootenannyTrio, Wigwam. Musiikkitoimittajana hän haastatteli mm. David Bowieta ja Donovania. Vastaavia nimiä on kymmeniä ellei satoja, mutta mistään name droppailusta ei ole kyse. Hector vain sattui olemaan joka paikassa, jossa tapahtui jotain historiallista. Aika jännää, ja lukijan kannalta kiinnostavaa. Jään kyllä odottamaan muistelmien toista osaa!
En koskaan oikeastaan ollut Hector-fani mutta nuoremmat sisareni olivat. Minun idolejani olivat Donovan, Leonard Cohen sekä Simon ja Garfunkel (jotka olivat myös Hectorin esikuvia, tosin monien muiden joukossa). Muistan 20-vuotissyntymäpäivilläni vuonna 1974 (siihen aikaan 20 vuotta oli täysi-ikäisyyden mitta), että kuuntelimme vieraideni kanssa sisareni omistamaa Hectorin levyä Herra Mirandos. Mieleeni jäivät tuolta levyltä ainakin Lumi teki enkelin eteiseen, Asfalttiprinssi, Olet lehdetön puu ja Olen hautausmaa. Tajusin ensimmäistä kertaa, että suomalaisellakin musiikilla voisi olla jotain annettavaa (rakastinhan myös runoja). Isämme oli puoli vuotta aikaisemmin kuollut, ja laulujen melankoliset sanat ja itse levyn kansikin hautausmaakuvineen vetosivat nuoreen kirjallisuudenopiskelijaan suuresti.
Hectorin muistelmissa on niin paljon tuttua ja tunnistettavaa. Ensiksi täytyy sanoa, että se on sangen hyvin kirjoitettu; rehellisesti, itseironisesti, humoristisestikin, jotenkin suomalaisen oloisesti (eli kohtuullisen vaatimattomasti mutta kuitenkin itseään arvostavasti). Hienointa oli mielestäni se, että Hector näkee asiat ja ilmiöt suurempaa taustaa vasten, osana kokonaisuutta. Ajankuva välittyy Asfalttihipistä elävästi, ja siksi sitä oli niin kiva lukea.
Esimerkiksi se, että 1960- ja 1970-luvuilla oli tavallista, että nuoret saattoivat viettää aikaa toistensa luona äänilevyä kuunnellen. Itsekin muistan, miten viikkorahoista monta kuukautta säästämällä saattoi tehdä tuon kallisarvoisen lp-hankinnan. Asfalttihippi on paitsi Hectorin historiaa, myös suomalaisen nuorison ja miksei myös eurooppalaisen ja amerikkalaisen nuorison historiaa. Ja tietysti myös rautalanka-, folk-, iskelmä-, rock- ja pop-musiikin historiaa.
Kirja palautti mieleeni tuon aikakauden Helsingin ( esim. jo hävinneet kivijalkaleffateatterit, perunatorin hipit), radiosta soineet tietyt kappaleet ja ohjelmat (kirjassa on ihania listoja lempikirjoista, -musiikkikappaleista, -leffoista ja jopa mieleenjääneistä tuoksuista), tuon ajan nuorisoliikehdinnän, johon en itse osallistunut mutta jota ystävieni kanssa seurasimme lehtien palstoilta ja televisiosta. Olimme maailmanparantajina samaa heimoa, vaikka etäältä seuraten.
Hector tuntuu tunteneen kaikki, joiden elämää seurasimme ja joiden musiikkia kuuntelimme. Näitä olivat esim. Anki ja Cumulus-yhtye, HootenannyTrio, Wigwam. Musiikkitoimittajana hän haastatteli mm. David Bowieta ja Donovania. Vastaavia nimiä on kymmeniä ellei satoja, mutta mistään name droppailusta ei ole kyse. Hector vain sattui olemaan joka paikassa, jossa tapahtui jotain historiallista. Aika jännää, ja lukijan kannalta kiinnostavaa. Jään kyllä odottamaan muistelmien toista osaa!
tiistai 13. helmikuuta 2018
Rouheita ja koskettavia tarinoita
Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia on yhdysvaltalaisen Lucia Berlinin postuumisti julkaistu kokoelma (suomentajana Kristiina Drews). Kirjan alussa on sekä Lydia Davisin että Stephen Emersonin esittelyt ja analyysit Berlinin novelleista ja tyylistä, joita kumpikin ylistää. Lukija ryhtyy siis sangen suurin odotuksin paneutumaan näihin "sähköisiin", yllätyksellisiin ja "säpinää" täynnä oleviin tarinoihin.
Lucia Berlin itse eli sangen värikkään elämän, johon mahtui sekä etuoikeutettua hienostoelämää että alkoholisoituneen yksihuoltajan arkea erilaisissa hanttihommissa. Hän siis todella eli elämän, josta saattoi kirjoittaa. Hän kuvaa kohtaamisia pikapesulassa, siivoojan ja ensiapupolihoitajan työtä, lapsuutta nunnakoulussa, kummallisia sukulaisuussuhteita, sukeltamaan opettelua, sairautta, vanhenemista. Mutta ei tietenkään kaikista, jotka elävät värikkään elämän, tule kirjailijoita. Tai hyviä ja koskettavia kirjailijoita. Lucia Berlin on sekä taitava että koskettava.
Taitavuus piilee luonnollisesti tyylissä. Rytmi on elävää ja vaihtelevaa. Berlin on tarkka havainnoija ja hyvä kuuntelija. Kertomuksten maailma on enimmäkseen ruman realistinen, mutta väliin mahtuu sekä yllättävää kauneutta että mustaa huumoria. Alkusanoissa kerrotaan, että Lucia Berlin piti Anton Tsehovia esikuvanaan. Viileä etäisyys yhdistyneenä myötätuntoon, konkreettiset yksityiskohdat ja taloudellinen ilmaisu yhdistävät näitä kahta mestaria. Tarinoista välittyy aito kerronnanilo, ja lukija kokee tulleensa palkituksi ajatellessaan kirjan suljettuaan: -Sellaista se elämä on, ihanaa ja kamalaa.
Vietin juuri viikon Lanzarotella, ja matkalukemisenani oli tämä kirja. Lanzaroten villissä tulivuorimaisemassa oli jotain samaa rouheutta ja sykähdyttävyyttä kuin Berlinin tarinoissa.
Oli minulla mukana toinenkin kertomuskokoelma eli Anna Gavaldan Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (suomentanut Lotta Toivanen). Ensin ajattelin, että voi ei, olisi pitänyt lukea kirjat käänteisessä järjestyksessä, sillä Gavalda vaikutti ensialkuun pinnalliselta ja liian kevyeltä. Mutta ensivaikutelma oli todellakin vain pintaa, ja Gavaldakin pystyi koskettamaan. Eivät tosin ihan sielunsiskoksia olleet nämä Berlin ja Gavalda mutta ainakin serkuksia tai pikkuserkkuja.
Gavaldan seitsemän novellin ympäristönä on enimmäkseen Pariisi. Niitä yhdistää se, että kaikissa on minäkertoja. Tällä tavoin kertomuksiin tulee intiimi sävy, ja lukijalle ikään kuin uskoudutaan, kerrotaan salaisuuksia. Erittäin viehättävää. Ääneen pääsevät älykäs ja rempseä lähiömimmi, yksinhuoltajaäiti, lapsensa ja koiransa menettänyt rekkakuski, kaksi isää, tehtaanomistaja ja kolmekymppinen nuorimies. Tarinat ovat sekä ranskalaisen elegantteja että koskettavia. Ja tietysti niissäkin on yllättävä loppu, ja lukija nauttii.
Lucia Berlin itse eli sangen värikkään elämän, johon mahtui sekä etuoikeutettua hienostoelämää että alkoholisoituneen yksihuoltajan arkea erilaisissa hanttihommissa. Hän siis todella eli elämän, josta saattoi kirjoittaa. Hän kuvaa kohtaamisia pikapesulassa, siivoojan ja ensiapupolihoitajan työtä, lapsuutta nunnakoulussa, kummallisia sukulaisuussuhteita, sukeltamaan opettelua, sairautta, vanhenemista. Mutta ei tietenkään kaikista, jotka elävät värikkään elämän, tule kirjailijoita. Tai hyviä ja koskettavia kirjailijoita. Lucia Berlin on sekä taitava että koskettava.
Taitavuus piilee luonnollisesti tyylissä. Rytmi on elävää ja vaihtelevaa. Berlin on tarkka havainnoija ja hyvä kuuntelija. Kertomuksten maailma on enimmäkseen ruman realistinen, mutta väliin mahtuu sekä yllättävää kauneutta että mustaa huumoria. Alkusanoissa kerrotaan, että Lucia Berlin piti Anton Tsehovia esikuvanaan. Viileä etäisyys yhdistyneenä myötätuntoon, konkreettiset yksityiskohdat ja taloudellinen ilmaisu yhdistävät näitä kahta mestaria. Tarinoista välittyy aito kerronnanilo, ja lukija kokee tulleensa palkituksi ajatellessaan kirjan suljettuaan: -Sellaista se elämä on, ihanaa ja kamalaa.
Vietin juuri viikon Lanzarotella, ja matkalukemisenani oli tämä kirja. Lanzaroten villissä tulivuorimaisemassa oli jotain samaa rouheutta ja sykähdyttävyyttä kuin Berlinin tarinoissa.
Oli minulla mukana toinenkin kertomuskokoelma eli Anna Gavaldan Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (suomentanut Lotta Toivanen). Ensin ajattelin, että voi ei, olisi pitänyt lukea kirjat käänteisessä järjestyksessä, sillä Gavalda vaikutti ensialkuun pinnalliselta ja liian kevyeltä. Mutta ensivaikutelma oli todellakin vain pintaa, ja Gavaldakin pystyi koskettamaan. Eivät tosin ihan sielunsiskoksia olleet nämä Berlin ja Gavalda mutta ainakin serkuksia tai pikkuserkkuja.
Gavaldan seitsemän novellin ympäristönä on enimmäkseen Pariisi. Niitä yhdistää se, että kaikissa on minäkertoja. Tällä tavoin kertomuksiin tulee intiimi sävy, ja lukijalle ikään kuin uskoudutaan, kerrotaan salaisuuksia. Erittäin viehättävää. Ääneen pääsevät älykäs ja rempseä lähiömimmi, yksinhuoltajaäiti, lapsensa ja koiransa menettänyt rekkakuski, kaksi isää, tehtaanomistaja ja kolmekymppinen nuorimies. Tarinat ovat sekä ranskalaisen elegantteja että koskettavia. Ja tietysti niissäkin on yllättävä loppu, ja lukija nauttii.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)