Markku Paasosen teos Lykätty salamurha (Teos 2023) sisältää esseitä kirjallisuuden kielestä. Siitä miten vaikeaa on käyttää kieltä, sillä minkä tahansa väitteen esittäminen herättää tuhat vastaväitettä. Kun asioista kirjoittaa yleisten käsitteiden tasolla, niitä ei onnistu pitämään hengissä. Kieli asettuu lähes läpinäkymättömäksi pinnaksi eletyn ja kirjoitetun väliin. Ihminen on kieleen suljettu eläin, niin kuin Paasonen asian tiivistää.
Kuten esseissä tapana on, Paasonenkin viittaa arvostamiinsa ajattelijoihin, joita ovat mm. Mallarmé, Blanchot, Hegel, Novalis, Barthes, Kristeva, Deleuze. Hän siteeraa heitä, esittää tarkennuksia, valjastaa heidät avukseen etsiessään vastausta siihen traumaan, jonka kielen väkivalta aiheuttaa kirjallisuudelle, merkitysten piiriin suljetulle. Blanchot'ta lainaten Paasonen puhuu kielestä lykättynä salamurhana.
Mallarméehen ja Blanchot´hon viitaten Paasonen puhuu kielen kaksoisolemuksesta: on olemassa karkea ja olennainen kieli: karkeassa asioista puhutaan merkityksen tasolla ja ne otetaan haltuun kuvailemalla, kertomalla ja asettamalla paikoilleen tunnettujen tosiasioiden kehikkoon. Olennaisessa taas kieli ei kanna valmiiksi olemassa olevia ja yksinkertaisesti omaksuttavia merkityksiä kirjoittajalta lukijalle; mitään ei näy eikä mitään paljastu ja kaikki kadonnut tulee esiin.
Paasonen pitää ongelmana sitä, että kielen välineellisyys on tunkeutunut kaikkialle ja vallitsee kaikilla elämänalueilla, myös kirjallisuudessa. Tärkeää olisi hänen mukaansa, että kirjallisuus säilyisi turvapaikkana, että se turvautuisi "sanan materiaalisuuteen ja rakentaisi sen tiheydestä ja läpitunkemattomuudesta objektin, jonka tarkoitus ei enää niinkään ole puhua jostakin maailmassa olevasta asiasta kuin olla asia itse". Merkityksen vetäytyessä syrjemmälle etualalle nousevat muut seikat: rytmi, paino, aine, muoto, paperi tai kirjoituksen sähköinen alusta, musteen jälki, kirja karheana ja painavana esineenä. Kieli on "kirjoitettu olio, pala kaarnaa, sirpale kalliota, murunen savea, jossa maan todellisuus jää henkiin".
Paasonen lainaa myös kaunokirjailijoita, kuten esimerkiksi Flaubert' ta ja Henry Milleriä, edellinen tyylin taituri, jälkimmäinen virtaavuuden, liukkaaksi muuttuneen kielen edustaja. Becket puolestaan joissain teoksissaan tarjoaa esimerkkejä kielen materiaalisuutta korostavasta änkytyksestä. Olennaista on Paasosen mukaan tapa, jolla teksti liukuu yksinkertaisista merkitsevistä sanoista vähitellen kohti hiljaisuutta, kokemusta, että ne eivät oikeastaan enää sano paljon mitään. Barthes' ta lainaten hän uskoo, että lukemisen nautintoon, tekstin hurmaan, tarvitaan "moitteeton, hyvin hoidettu kulttuurin pinta, jolle kielen tiedostamaton saa purskauttaa sisältönsä"; kun syntyy repeämä tai viilto, josta kaaos tulvii "hyvän kielen" yli ja turmelee sen.
Paasonen kirjoittaa myös kirjailijoista, jotka ovat kadottaneet kyvyn kirjoittaa eli Chandos-syndroomasta: käsitteellisen kielen täydellisen tuhoutumisen kokemuksesta. Hän esittää, että kirjailijoiden tulisi löytää kieli, joka ei sano mistään paljon mitään ja jota ei siksi voi käyttää tarkoituksiin, johon yhteiskunta kannustaa sitä käyttämään: "Se ei voi olla sisältöjen kieltä, se ei voi tehdä itsestään ilmiötä muotoilemalla ajankohtaisista aiheista ytimekkäitä kappaleita, joita voi siteerata lehdissä ja levittää sosiaalisessa mediassa."
Paasonen saa taidokkaisiin esseisiinsä mahtumaan jollain maagisella tavalla kaiken: luontoa riistävän ihmisen, suoritusyhteiskunnan ja sen vauhdista putoavat, ihmiset jotka tuntevat elävänsä varjomaailmassa ja ihmiset jotka tuntevat elävänsä vain kun tuottavat ... Lukija tuntee olevansa kirjailijan kanssa samalla aaltopituudella, vaikkei oikein ymmärrä miten. Paasonen itse myöntää, että hänen esseensä ovat hapuilua pimeässä. Mutta hän uskoo kieleen, jossa mykät asiat puhuvat ja "tuskan ja väkivallan tilalle on tullut kielen suvereeni ilo".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti