Pidän paljon romaanigenrestä, jossa päähenkilönä on kirjailija ja jossa tämä kirjoittamisen avulla etsii juuriaan, pohtii menneisyyttä ja samalla myös itseään. Tällaisia kirjoja tietysti riittää, mutta pääasia on, miten sen tekee eli kirjailijan tyyli ratkaisee. Luin sattumoisin peräkkäin kaksi hienoa romaania, joissa katse kohdistuu menneisyyteen eli isovanhempiin, vanhempiin, sisaruksiin, ystäviin ja aviopuolisoihin ja lopputulemaksi jää, miten vieraiksi he voivatkaan jäädä. Kummassakin jopa käytetään samoja sanoja eli olemme kaikki mytologioita, mysteereitä, vieraita omassa perheessämme. Tunnemmeko todella ketään, edes itseämme? Romaanit ovat Brooklynissä syntyneen roomalaisen Claudia Durastantin Tuntemani vieraat (S&S 2022, suomentanut Taru Nyström)) ja amerikkalaisen Elisabeth Stroutin Voi William! (Tammi 2022, suomentanut Kristiina Rikman) Kumpikin kirjailija on saanut kirjallisuuspalkintoja, ja romaanit ovat olleet myyntimenestyksiä. Eikä ihme, sillä ne kietovat lukijan omaan lumottuun maailmaansa, josta ei tahtoisi tulla pois ollenkaan.
Tuntemani vieraat on sisällöltään runsas ja värikäs. Muistelija eksyy aina välillä sivupoluille, kertoo anekdootteja ja mielenkiintoisia yksityiskohtia. Hän on syntynyt kuurojen vanhempien lapseksi, mikä saa hänet pohtimaan kielen merkitystä. Vanhemmat eivät suostu köyhyytensä ja kuuroutensa takia käyttäytymään hillitysti ja arvokkaasti, vaan tarrautuvat elämään hurjasti ja sivuilleen vilkuilematta: "He ovat taikureiden kuningas ja kuningatar, jotka sen sijaan että parantaisivat sairaita ja tekisivät ihmeitä, saavat minkä tahansa vaikutuspiiriinsä joutuvan olennon nyrjähtämään ja antautumaan oman piilevän hulluutensa vietäväksi." He eivät ole vastuuntuntoisia vanhempia, ja päähenkilö ja hänen veljensä joutuvat selviytymään kahdestaan. Varhaislapsuus vietetään New Yorkissa, jonne isovanhemmat ovat muuttaneet. Kun vanhemmat eroavat, äiti muuttaa lapsineen Italiaan, Basilicatan maakunnassa olevaan pieneen kylään. Päähenkilö oppii italian kielen veljeltään ja italiaksi dubatuista elokuvista.
Romaanin päähenkilö tekee niin sanotun luokkanousun. Kouluaikana hän löytää kirjallisuuden ja haaveilee kasvamisesta keskieurooppalaisessa perheessä, jonka olohuoneen matolla lojuu kirjoja. Hän menee yliopistoon ja alkaa kirjoittaa. Näin käy myös päähenkilölle Voi William -kirjassa. Elisabeth Stroutin romaanin päähenkilö on Lucy Barton, johon lukijat ovat saaneet tutustua jo aiemmin romaaneissa Nimeni on Lucy Barton ja Kaikki on mahdollista. Lucyn lapsuus on ollut haavoittavaa ja traumaattista, mutta niinpä hänkin selviää, terapian, hyvien ihmissuhteiden ja kirjoittamisen avulla.
Elisabeth Stroutin romaaneiden tyyli on erilaista kuin Durastantin. Se on äärimmilleen hioutunuttta, vuolasta, lähdeveden kirkasta. Lukijaa kuljetetaan varmaotteisesti; hän voi vain nauttia. Kertoja saattaa välillä kulkeutua sivupoluille, mutta muistaa sitten jälleen suuntansa. Romaanin toinen päähenkilö on Lucyn ensimmäinen aviomies, William. Entinen aviopari on säilynyt hyvinä ystävinä. Heillä on kaksi aikuista tytärtä. Kun Lucyn toinen aviomies kuolee, William auttaa häntä asioiden hoidossa. Ja kun Williamin kolmas vaimo jättää, Lucy pysyy vierellä. New York tapahtumapaikkana vaihtuu Maineen, johon ystävykset matkaavat selvittämään Williamin kuolleen äidin menneisyydestä yhtäkkiä paljastuneita salaisuuksia. Williamistakin, jonka Lucy luuli hyvin tunteneensa, paljastuu uusia puolia. Ja lopulta Lucy oppii myös jotain uutta itsestään.
"Perheen elämä muistuttaa enemmänkin topografista karttaa kuin romaania, ja biografia on sen läpikäymien geologisten ajanjaksojen summa. Itsestään kirjoittaminen merkitsee sen muistamista, että on syntynyt raivosta, että on ollut paksu katkeamaton laavavirta ennen kuin sen pinta on kovettunut ja halkeillut ja päästänyt esiin jonkinlaista rakkautta, tai anteeksiannon hyödytön voima on tullut hiomaan ja tasoittamaan painautumia. Itsestään lukeminen merkitsee sen tunnistamista, mitä on kokenut, omien kerrosten hahmottamista. Pohjalla onnen ja yksinäisyyden kristallit, haihtuneen muiston seuraukset, kaikki se, mitä on kaivettu ja mikä on täyttynyt vedellä surkeasti paljastaen, ettei se ole totta, että aika parantaa haavat, ja että on repeytymiä, jotka eivät tule milloinkaan täyttymään. Kuluva aika vain tuo mukanaan pölyä ja rikkaruohoja, ja repeytymä peittyy ja muuttuu erilaiseksi maisemaksi, kaukaiseksi, tarumaiseksi, missä puhutaan kieltä, jota et enää ymmärrä, yhtä uskottavaa kuin haltioiden kieli. Kävelet perheesi raunioilla ja huomaat, että joitakin sanoja on pyyhitty pois mutta toisia on säästetty, jotkut ovat kadonneet, kun taas toiset tulevat aina kaikumaan elämäsi taustaäänenä. Viimein pääset äitisi ja isäsi partaalle uskottuasi vuosikaudet, että voisit päästä heidän tasolleen vain kuolemalla tai menettämällä järkesi. Ja siinä vaiheessa ymmärrät, että kaikki mikä veressäsi virtaa on vain kutsu ja että olet vain muinaisten myyttien kaikua." Claudia Durastanti Tuntemani vieraat, 2022
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti