En muista lähteneeni

 En muista lähteneeni (BoD 2021) on Riitta Kompan toinen runokokoelma. Sitä lukiessani ja runoihin ihastuessani tulin miettineeksi, miten paljon mahtaakaan ilmestyä hyvää ja koskettavaa kaunokirjallisuutta, jonka olemassaolosta ei tiedä mitään ja johon kenties törmää vain sattumalta. Kirjoja ilmestyy paljon, ja niistä vain murto-osa saa osakseen mainostusta ja suitsutusta. Mielestäni omakustanteiden ja pienkustantamoiden julkaisujen taso on kuitenkin korkeatasoinen, mikä sitten lieneekään syynä. Voisiko se olla osaksi erilaisten kirjoittajakoulujen ja -kurssien ansiota?  Ehkä tietoisuus erilaisista runon kirjoittamisen keinoista ja runokokoelmien rakenteista saa aikaan hyvää jälkeä.

  En muista lähteneeni -kokoelman kannessa on valokuva. Siinä nuori nainen seisoo selin katsojaan. Hän seisoo peililiikkeen ikkunan edessä, ja esillä oleva peili heijastaa hänen vakavat kasvonsa. Hän heijastuu myös ikkunan lasista. Nämä erilaiset pinnat ja heijastukset ovat myös runokokoelman ydintä. Runon minä pohtii  elämäänsä. Ympäröivä luonto heijastaa hänen tunteitaan ja mielialojaan, muistojaan ja uniaan. Runoilmaisu on kaunista, herkkää ja hienovaraista, kuin väreilyä tyynen järven pinnalla.

  Runokokoelman runot on jaettu seitsemään osastoon, ja runoilla on nimet. Tämä ehkä ohjaa runojen tulkintaa, ja lukija pysyy runovirran mukana. Ensimmäinen osa on nimeltään Olen järjestänyt paperini. Runon minä tekee eräänlaista tilintekoa elämästään ja ajautuu ajatuksissaan lapsuuteensa. Kaikki aistit ovat käytössä; hän tuntee elämän ja luonnon kokonaisvaltaisesti, lapsen tavoin: "sormenpäissä kissankäpälän tassukaaret/sinikellon keveys, huopakeltanon samettinukka"  Toinen osa on Istun laiturilla. Ajat kietoutuvat yhteen, runon minä ei muista lähteneensä eikä palanneensa, nykyhetki sisältää kaikki ajat. Sielunmaisemaan kuuluvat järvi, hiekka ja kivet, metsä ja kalliot. Lapsen mielikuvitus loihtii järveen myös pelottavan veden väen, varjot.

  Kolmas osa on Kohtaamisia. Runon minä kohtaa itsensä, pelkonsa, kipunsa, Kivisen miehen. Hän on Tuhkimo, toiseen satuun karannut, kaukaisen planeetan prinsessa, jonka prinssi katosi. Luonto on jälleen läsnä, joskus vain unitilassa, jossa "veden ruohot ojentavat vanojaan/ kuun siltojen kulkijat välkkyvät kohti"  Neljännen osan (Kävelen puutarhassa) säkeissä kasvavat kiinankeltakärhöt, ruusut ja angervot, illan varjot vaeltavat maagisella niityllä: "yön viileyden väreilevät siiveniskut/sumun kostea himerrys/utuisuuden hiljaiset kareet/tummenneet katveikot/niityn tuutulaulut"

  Viidennessä osassa Naakka nauraa on esillä kriittinen ja sarkastinen runon puhuja. Hän riehaantuu, haluaa vaihtaa päänsä, tuntee itsensä huijariksi, meilaa sydämensä kierrätysnettiin. Sävyjen joukosta löytyvät myös huumori ja itseironia. Entä jos on kuudennen osan nimenä. Runon minä tuntee tulleensa erään tien päähän ja tuntee itsensä hieman neuvottomaksi: "kertokaa minulle/mitkä mutkat kulkea/mitä kieltä puhua/mitä väriä käyttää/tähän uuteen pintaan"

  Runokokoelman viimeinen osa, Siivet, on tunnelmaltaan hieman surumielinen: "eilinen ohi/huominen karannut", "alakulo kantapäillä" Runon minä ei kuitenkaan pelkää, hän päästää irti: "unissa uusia tunteita/tuntemattomia polkuja/kiehtovia käänteitä/- - ja aika kiertyisi alkuun"

  En muista lähteneeni -runokokoelma on taitavasti ja herkin vivahtein kirjoitettu. Se on tunnelmiltaan hienostuneesti vaihteleva ja antaa pysähtymään malttavalle lukijalle paljon.

KALLIOKARILLA

kallioisella karilla            keskellä vaahtopäitä

                       tuntematon olento

                                        kuin vanhalla mykkäfilmillä

                                  tanssii, itkee ja nauraa

viimein istuu viereen                              kuiskuttelee korvaan

                                   vihjaa sukulaisuuteen

kohta kerrot tarinasi

               tunnustat salaisuudet

nekin mille et ennen ole löytänyt sanoja

             

                      +++

istutte yhdessä pitkään

kunnes kajo katoaa

                etäisten saarten taa

kuu kapenee kapeaksi

                 häviää pilvivarjoon

                                 ja joku jossain laulaa

                 teidät haikeiden muistojen uneen

                       +++

aamutaivas punertaa            kämmenelläsi

tunnet hennon siipisulan ja lämpimän linnunmunan

                               täynnä pilkkuja uuteen alkuun

(Riitta Komppa En muista lähteneeni, 2021)

  

Vuosi Toscanan kukkuloilla

 Vuosi Toscanan kukkuloilla (WSOY 2022) on Marja Vesalan esikoisteos. Vesala ja hänen miehensä olivat tutustuneet Toscanaan lukuisilla matkoillaan ja aina haaveilleet asuvansa siellä pitempään. Lopulta he jättivät päivätyönsä Suomessa, sijoittivat tavaransa varastoon ja ottivat pestin talonvahteina Chianti Classicon viinialueelta. Kirja kertoo heidän vuodestaan unelmien paikassa elävästi, havainnollisesti, kaikkia aisteja käyttäen. Se on jaettu lukuihin kuukausien mukaan, alkaen lokakuusta, jolloin pariskunta saapui Italiaan.

  Lokakuu on Toscanassa viininkorjuun aikaa, ja pariskunta pääseekin mukaan Sangiovese-lajikkeen poimintaan. Lajike on alueella tuotettavien chianti classico -punaviinien sielu ja tarkoittaa Jupiterin verta. Vesalan selostuksesta saamme tietoa viinitilojen pyörittämisen arkipäivästä. Pariskunta tutustuu paikallisiin, käyttää ahkerasti italian kieltä ja herkuttelee paikallisella ruualla haluten oppia kaiken. Insalata di farro tulee tutuksi.

  Marraskuussa poimitaan oliiveja, joskin oliiveihin on vaikea keskittyä pihalta avautuvan maiseman takia: kauniisti kumpuilevaa maastoa, viiniköynnöksiä ja oliivilehtoja niin pitkälle kuin silmä kantaa, toscanalaisia maaseututaloja kukkuloiden rinteillä ja korkeimmalla kukkulalla keskiaikainen kylä. Lämpötila on hieman yli kymmenen asteen. Kahdeksankymppinen pariskunta antaa italian tunteja. Sienijuhla ja muut ruokaan liittyvät kyläjuhlat tuovat herkullisen lisän Toscanan syksyyn. Uppopaistetut sienet, funghi fritti, maistuvat.

  Joulukuussa kolmen kuukauden kuherruskuukausi Toscanan kanssa alkaa olla lopuillaan, sillä byrokratia hermostuttaa. Pariskunta juoksee virastosta toiseen, kunnes oppii tärkeän: on oltava furbo, ovela. Pariskunta saa mieleistä työtä (maaliskuun alusta) Volpaian viinitilalta, kuin joululahjaksi. Työsuhdeasuntokin kuuluu mukaan, ja vuokranantaja lupautuu käyttäytymään kuten hyvä perheenisä, buon padre di famiglia. Joulubingossa kyläläiset keräävät varjoja Misericordialle, 1200-luvulla Firenzessä perustetulle hyväntekeväisyysjärjestölle, joka ylläpitää kylän osittain vapaaehtoisvoimin toimivaa ambulanssipalvelua. Vesala kertoo yllättyneensä, kuinka paljon vapaaehtoistyötä ihmiset tekevät. Italialainen joulu eroaa tietysti suomalaisesta, ja kirkkokahvit Volpaian tapaan tarkoittavat kuohuviini- ja kakkutarjoilua kylän pienellä aukiolla kirkon edustalla. Joulupäivänä tulevat tutuiksi crostini neri ja panettone, muun muassa.

  Tammikuu on vuoden kylmin kuukausi, lämpötila on noin kahdeksan astetta. Toscanassa metsästetään lintuja, jäniksiä ja ennen kaikkea villisikoja. Nada-ystävän luona tarjoillaan faraonaa eli helmikanaa ja Vesala saa kuulla Toscanan maaseudulla vuosisatojen ajan vallinneesta mezzadriasta, eräänlaisesta torpparijärjestelmästä, joka lopetettiin vasta 1974. Järjestelmän julmuus ja epätasa-arvoisuus jätti moniin syvät arvet.

  Helmikuussa Vesala vierailee Pienzassa, jossa tutustuu pecorino toscanoon. Hän keksii miehensä kanssa uuden harrastuksen: he kiertelevät elokuvien kuvauspaikoilla (mm. Gladiaattorin ja Englantilaisen potilaan). Myös Monte Oliveto Maggioren luostarin freskot ihastuttavat. Marcellon ja Patrizian luona saadaan maistaa mm. crostini con burro e assiughea.

  Maaliskuussa alkaa uusi työ Volpaian viinitilalla: Marja Vesala hoitaa huoneistojen ja huviloiden vuokrausta, huolehtii vieraiden loman sujuvuudesta ja myy ja järjestää viinitilakierroksia sekä pienimuotoisia tilaisuuksia, italiaksi tietysti. Hänen miehensä Ville puolestaan pyörittää tilan viinikauppaa. Ribollita, sakea vihanneskeitto maistuu ja on tyypillinen esimerkki cucina poverasta, talonpoikaiskeittiöstä. Sana povera tarkoittaa köyhää ja juontaa Vesalan mukaan aikoihin, jolloin Toscanan maaseudulla elettiin köyhyydessä. Se on edelleen toscanalaisen ruuanlaiton perusta: yksinkertaista ja maukasta, ja lisäksi ekologista, sillä mitään ei heitetä pois; kuivahtanut leipä hyödynnetään viimeistä murua myöten ja eläimestä käytetään kaikki osat.

  Huhtikuu saa Volpaian ruusut kukkimaan. Viinitilalle alkaa tulla amerikkalaisia turisteja. Limonaiasta voi siirtää jo sitruunapuut terrakottaruukuissaan ulos. Toukokuussa pariskunta osallistuu vapaapäivänään Giuliettan järjestämälle kokkauskurssille: ravioleja ricotta-pinaattitäytteellä, fettucine-pastaa ja vihanneksia, toscanalaisella makkaralla täytettyä kalkkunanrintaa, rosmariinilla maustettuja perunoita ja mansikkaista tiramisùa. Tarkkoja ainesmääriä ei anneta, yleisohjeeksi riittää quanto basta, juuri sopivasti.

  Kesäkuussa lukija tutustutetaan Panzanon maailmankuuluun lihamestariin, joka siteeraa Dante Alighierin säkeitä Jumalaisesta näytelmästä ja soittaa ooppera-aarioita samalla kun heiluttelee käsissään kahta suurta lihaveistä. Bistecca fiorentina, paksu t-luu-pihvi, painaa 1-2 kiloa. Vesala kertoo, että Chiantin alueen kunnissa ulkomaalaisia on 15-20 prosenttia. He paiskivat töitä viinitiloilla, siivoojina ja vanhuksia hoitavina kotiapulaisina. Hän listaa myös kuuluisia toscanalaisia: taiteilijoita, tieteilijöitä, muodinluojia. Hän kertoo Toscanan kalleimmista viineistä, ns. supertoscanalaisista, joiden valmistuksessa sangiovese-rypäleihin sekoitetaan ranskalaisia rypälelajikkeita. Panzanella on oivaa kesäruokaa.

  Heinäkuussa Sienan tärkein tapahtuma on ratsastuskilpailu, palio, jonka juuret johtavat satojen vuosien taakse. Vesala tutustuu myös täytettyjen kesäkurpitsojen kukkien ja peston tekoon ja herkuttelee gelatolla. Elokuussa Volpaian viinitilan työntekijät lomailevat ja Vesala tuuraa pomoaan.

   Syyskuussa Montalcinossa järjestetään jousiammuntakilpailut, mutta suurin osa matkailijoista saapuu sinne Italian arvostetuimpiin ja kalleimpiin kuuluvan punaviinin, brunellon, perässä. Vesala tilaa ravintolassa pinci al ragù d'anatraa (pastaa ankkakastikkeella) ja lasillisen brunelloa. Gino tarjoaa vieraille vin santoa ja cantuccineja. Syyskuu on viinitilalla yksi kiireisimmistä. Lukija yllätetään: Vesalan pariskunta päättää jäädä Toscanaan vielä toiseksi vuodeksi!

  Kirjaa lukiessani vesi nousi kielelle ja tuli nälkä, sillä niin herkullisesti oli ruuat kuvattu. Lisäksi mieli alkoi tehdä toscanalaisia viinejä ja kuulla italian kieltä. Ja olisihan mukava nähdä myös nuo kauniit Toscanan kukkulat. Moni paikka Italiassa on jo tullut tutuksi, muttei Toscana vielä. Ehkä vielä jonakin kauniina päivänä sitten sille suunnalle.

 

  

  

Au revoir, tristesse ja muita elämänohjeita ranskalaisista klassikoista

 Viv Groskopin kirja Au revoir, tristesse (Atena 2021, suomentanut Ulla Lempinen) on jatkoa kirjailijan aiemmalle Älä heittäydy junan alle, joka käsitteli venäläisten klassikkojen elämänoppeja. Ranskan kieli ja kirjallisuus on kuitenkin Groskopin ensimmäinen rakkaus, sillä hän on aina halunnut olla ranskalainen, jo 11-vuotiaasta, kun hän aloitti ranskan opiskelun pienessä englantilaisessa maaseutukaupungissa. Au revoir, tristesse tutkii, löytyykö Groskopin ihailema  la joie de vivre myös ranskalaisista klassikoista ja jos, niin miten ja miksi. Groskop on valinnut tarkasteltavakseen 12 teosta, jotka hän luki jo 18-19 vuoden iässä ja joihin rakastui syvästi. Hän on järjestänyt romaanit sen mukaan, miten todennäköisesti ne näyttävät tien onneen alkaen hilpeimmästä ja päätyen synkimpään. Groskopin mielestä ilo piilee tekstissä, siinä miten ranskalaisuus tuodaan ilmi ja mitä se opettaa elämästä. Ne kertovat hänen mukaansa ranskalaisesta kulttuurista jotain syvällistä ja merkityksellistä. Kirjan nimi Au revoir, tristesse mukailee Saganin kirjan nimeä Bonjour, tristesse, johon Sagan oli saanut innoituksen Paul Éluardin runosta Adieu Tristesse.

  Groskop tiivistää esittelemiensä ranskalaisten klassikoiden juonen viihdyttävästi, kertoilee mielenkiintoisia juttuja niiden tekijöistä ja tutkii, mitä kirjoista oltiin mieltä niiden ilmestymisen aikoihin. Hän pohtii myös, onko klassikoilla annettavaa nykylukijoille ja millaisia influenssereita kirjailijat olisivat somemaailmassa. Groskop osaa olla sekä hauska että syvällinen.

  Francoise Saganin Tervetuloa, ikävä on selvästi Groskopin lempilapsi, samoin kirjailija on hänen suosikkinsa. Kumpikin ilmentää hänen mukaansa ranskalaisten kadehdittavan huoletonta elämänasennetta, jonka Groskop tiivistää sanaan bof (ihan sama, ei kiinnosta). Nuoruus on sokeaa, eikä nuoruuden typeryyksiin kannata suhtautua liian ankarasti, on hänen mukaansa Saganin esikoiskirjan anti. Päähenkilön tavassa kokea maailma on Groskopin mielestä jotain erityisen ranskalaista: siinä, miten hän tuntee auringonpaisteen ihollaan, katselee tupakansavun kiemurtelua ylöspäin ja kuvailee viininmakua suussaan.

  Jos Saganin käyntikortti on tietoinen nuoruuden esiintuominen, niin Proustin brändi on Groskopin mukaan tahaton muistaminen: elämän todellisia iloja ovat ne hetket, jolloin unohdamme itsemme ja siirrymme tahtomattamme toiseen aikaan ja paikkaan. Proustin aikamatkalla nykyinen minä matkaa taaksepäin, mennyt minä eteenpäin, ja nuo kaksi kohtaavat jossakin puolivälissä. Voi vain odottaa hetkiä, jolloin aika matkaa menneestä kohti ja saavuttaa muistin. Groskop antaa vihjeen Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan lukemiseen: riittää aivan hyvin, että lukee vain yhden tai kaksi osaa ja uppoaa omiin muistoihinsa. Tai sitten voi vain selailla sieltä täältä, lukea rakastamiansa kohtia uudelleen ja hypätä kaiken muun yli.

  Colette oli Groskopin mukaan très people eli julkkis omana aikanaan. Hän nostaa esiin Coletten Gigi-romaanin, jonka juoni on ikiaikainen ja joka on kuin Pygmalion, My Fair Lady, Pretty Woman, Clueless ja Blondin kosto samassa paketissa. Gigi on Groskopin mukaan ikkuna Coletten maailmaan ja kiehtova versio feminismistä, joka on erilaista nykyaikaan verrattuna.

  Victor Hugon Kurjien ydinsanoma on Groskopin mukaan se, että ihmisen todellisen arvon määrittää hänen tapansa kohdella muita. Aito tyytyväisyys ja mielenrauha eivät ole seurausta ulkoisten sääntöjen noudattamisesta, vaan siitä, että tuntee oman sisäisen moraalisen kompassinsa ja tietää, mitä se sallii ja mitä ei. Choderlos de Laclos'n Vaarallisia suhteita puolestaan varoittaa, miten käy, jos valehtelee itselleen todellisista tunteistaan. Romaani ei Groskopin mukaan niinkään kerro onnesta kuin onnen turmelemisesta ja hyödyntämisestä.

  Marguerite Durasin Rakastaja kertoo rajun koskettavan ja kipeän kauniin tarinan, jossa omaelämäkerran ja fiktion välinen raja Groskopin mukaan liudentuu. Duras käyttää kieltä huumaavan alkuvoimaisesti ja runollisesti. Rakastajaa on luettu kasvutarinana ja romaanina kaipauksesta, mutta se käsittelee myös eroottisuutta ja halua. Romaani luo oman moraalisen maailmankaikkeutensa, kuten Groskop kauniisti kiteyttää. Durasissa on hänen mukaansa samaa energiaa kuin Saganissa: kuolemanvietti kohtaa äärimmäisen elämänriemun.

  Gustave Flaubertin Rouva Bovary on tuonut ranskan kieleen substantiivin le bovarysme, Groskop kertoo. Sana on ennuin eli ikävystyneisyyden sukua ja tarkoittaa taipumusta eskapistiseen haaveiluun Emma Bovaryn tapaan. Groskopin mielestä tarvitsemme kaikki hiukan bovarismia elämään. Edmond Rostandin Cyrano de Bergerac kehottaa hyödyntämään sitä, mitä on saanut, ja kääntämään sen vahvuudeksi.

  Guy de Maupassantin Bel-Ami on romaani kyynisyydestä, kunnianhimosta ja vallasta ja siitä, miten ne turmelevat tavalliset nautinnot, Groskop summaa. Stendhalin Punainen ja musta kuvaa päähenkilönsä Julienin hahmossa ihmisen, joka on täydellisen kyvytön tarttumaan onneen. Honoré de Balzacin Bette-serkku -romaanin Bette on "pahimman lajin naisroisto: pahantahtoinen, kostonhimoinen ja pikkusieluinen", ja hänelle käy tietysti huonosti. Albert Camus´n Sivullinen-romaani kertoo Groskopin mielestä murhaajasta, rikollisesta ja rasistista, joka kuitenkin oli ehdottoman rehellinen ja sanoo asiat niin kuin ne ovat.

  Teoksensa loppusanoissa Groskop toteaa, että kaunokirjallisuuden lukeminen on oiva tapa päästä syvemmälle  sisään  Ranskan kulttuuriin. Ranskalaiset eivät ole sen onnellisempia kuin muut; ranskalaisuus on hänen  mukaansa huikeimmillaan innostunutta, huoletonta, itsekästä, holtitonta, loistokasta ja sekavaa. Ranskalaisten onnessa on kyse olosuhteiden hallinnasta. He arvostavat nautintoja mutta hyväksyvät sen, ettei niitä voi kokea jatkuvalla syötöllä. Lapsille opetetaan kouluissa filosofiaa yksitoistavuotiaasta lähtien, ja sen tarkoitus on kehittää kykyä itsenäiseen ajatteluun. Groskop oivaltaa, että hänen kirjansa opetus ei liitykään onnellisuuteen vaan aitouteen: "Ei nimittäin ole mahdollista olla onnellinen, jos ei tunne olevansa aito, rehellinen ja todellinen oma itsensä." Ehkäpä useimmat hänen esittelemistään kirjoista kertovat juuri tästä.

  

  

  

Suomalaisten syviä kertomuksia ja eksistentiaalisia tunteita

 Luin kaksi tutkimusta, joissa kummassakin käsitellään suomalaisten tunteita. Anu Kantolan ja työryhmän Kahdeksan kuplan Suomi - Yhteiskunnan muutosten syvät tarinat (Gaudeamus 2022) perustuu tutkimukseen, jossa haastateltiin 350 suomalaista vuosina 2017-2021 heidän kokemuksistaan taloudellisten murrosten keskellä; siitä mitä he odottavat itseltään ja Suomelta. Elise Nykäsen Suomalaiset sivulliset (SKS 2022) puolestaan on kaunokirjallinen tutkimus eksistentiaalisten tunteiden kertomisesta 1950-luvun suomalaisessa proosassa. Molemmat tutkimukset ovat erittäin kiinnostavia ja antavat uuden näkökulman suomalaisuuteen ja suomalaisten tunteisiin.

  Kahdeksan kuplan Suomi -teos pyrkii kuvaamaan 2000-luvun muutosten myllerrystä suomalaisten elämässä; niitä tunteita, jotka kumpuavat muutoksista. Syvät tarinat tarkoittavat tunteilla ladattuja kokemuksia siitä, miltä oma elämä ja yhteiskunta tuntuvat. Onko Suomi jakautumassa niin, etteivät ihmiset enää kykene ymmärtämään toisiaan, kun kilpailu on kiristynyt, teknologinen murros nielee ammatteja ja ilmastonmuutos vaatii vihreää siirtymää? Lukija saa selville, "mitä miettii hyvätuloinen yritysjohtaja tai tietotekniikan ammattilainen globaalin talouden eturintamassa,  millainen on keskituloisen sairaanhoitajan tai pienituloisen kokin kunnia, mitä on paperityöläisen ylpeys tai koneurakoitsijan onni, mitä miettii Etelä-Aasiasta Suomeen muuttanut yrittäjä savolaispitäjässä tai työtä etsivä suuren kaupungin lähiössä, vieläkö kaikuu yhteiskunnan kutsu Kainuun korvessa tai Pohjanmaan lakeuksilla." Kuuluvatko kahdeksasta kuplasta löydetyt suomalaiset vielä yhteen, vai ovatko heidän kokemuksensa ja todellisuutensa erkaantuneet niin, että heidän on vaikeaa tai jopa mahdotonta enää ymmärtää toisiaan?

  Kirjan suomalaiset on jaettu kahdeksaan ryhmään:

1. globaalin talouden etujoukko: yritysten johtajat suurimmissa kaupungeissa

2. kaupunkilainen keskiluokka: palvelualojen keskituloiset suurissa kaupungeissa

3. teollisuuden duunarit: teollinen työväenluokka perinteisissä teollisuuskaupungeissa

4. yrittäjät: pienyrittäjät ja itsensä työllistäjät kaupungeissa ja esikaupungeissa

5. maahan muuttaneet yrittäjät: muualla kuin Suomessa syntyneet yrittäjät

6. maaseudun väestö: keskituloiset maaseudun asukkaat taantuvilla alueilla

7. palvelualojen duunarit: palvelualueiden pienituloiset suurissa kaupungeissa

8. pienituloiset: työttömyydestä kärsivät suurissa kaupungeissa

  Anu Kantola toteaa, etteivät haastattelut ja ryhmät välttämättä kuvasta kaikkia suomalaisia, mutta kuitenkin kuvaavat hyvin sitä, miltä meneillään olevat talouden murrokset tuntuvat työikäisten suomalaisten elämässä. Tutkimuksessa on hänen mukaansa käytetty sosiologista mielikuvitusta, joka yrittää ymmärtää yksilön ja yhteiskunnan yhteyttä. Kullakin ryhmällä on  omanlaisensa työkalupakki, elämän työkalut, yrityksessään vastata talouden ja työn murroksiin. Kirja pyrkii etsimään vastausta siihen, miten eri ryhmissä elävät suomalaiset vastaavat maailman muutoksiin. Miten heitä ympäröivän kulttuurin tarjoamat perinteiset työkalut toimivat ja  miten niitä muokataan muuttuviin oloihin? Kenen työkalut toimivat muuttuvissa oloissa ja auttavat selviämään? Kahdeksan kuplan Suomi -tutkimus on silmiä avaavaa ja osin sydäntä särkevää luettavaa, sillä liian monen elämää hallitsevat epävarmuus ja pelko.

  Elise Nykäsen kirjallisuudentutkimus Suomalaiset sivulliset puolestaan pyrkii osoittamaan, miten modernistinen kirjallisuus käsittelee erilaisten sivulliskertomusten avulla kulttuurisesti vaikeina pidettyjä tunnekokemuksia ja laajentaa normatiivisen tunneilmaisun piiriä. Se tarkastelee eksistentiaalisia eli maailmassa olemista koskevia tunteita Kerttu-Kaarina Suosalmen, Lassi Nummen, Marko Tapion, Tyyne Saastamoisen ja Eeva-Liisa Mannerin proosassa. Kaunokirjallisten tunnekuvausten ohella teos tarkastelee tunne-esitysten yhteyksiä 1950-luvun melankoliseen tunneilmapiiriin ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen sekä kartoittaa kaunokirjallisten teosten vastaanottoa eli lukijassa herääviä tunteita.

  Nykänen kuvaa nuorten kirjailijoiden maailmankatsomusta sodan jälkeisenä aikana: "Elämää ydinsodan uhan ja hävittyjen sotien varjossa luonnehtivat ihanteiden ja valmiiden totuuksien epäily, havaintojen suhteellistaminen ja vaikeneminen. Epäily oli paitsi pettymystä 1900-luvun tuhoaviin joukkoaatteisiin myös kriittistä suhtautumista kansakunnan pyhään kolmiyhteyteen: kotiin, uskontoon ja isänmaahan."  Hän haluaa kirjallaan murtaa sitkeässä elävää myyttiä, joka liittyy käsityksiin sotien jälkeisestä kaunokirjallisuudesta uusasiallisena tai puolueettomana kirjallisuutena, tunneilmaisultaan viileänä pidettyä. Nykäsen analysoimien teosten tunneskaala ulottuu vihasta ja inhosta häpeään ja syyllisyyteen, ahdistukseen ja pelkoon, ikävystymiseen ja yksinäisyyteen. Välähdyksenomaisina koetut myönteiset tunteet ovat usein vastuksista syntyviä ja melankoliaa vasten valaistuvia ääritiloja.

  Nykänen selostaa, mitä eksistentiaalisilla tunteilla tarkoitetaan. Ne ovat esimerkiksi kotoisuuden, yhteenkuuluvaisuuden tai vierauden kokemuksia, tunnetta arvokkuudesta tai arvottomuudesta, olemisen merkityksellisyydestä tai merkityksettömyydestä. Myös tunne itsen autenttisuudesta, aidosta ja välittömästä yhteydestä itseen ja toisiin tai ykseyden kokeminen suhteessa luontoon ja maailmankaikkeuteen ovat eksistentiaalisia, olemista kokonaisvaltaisesti määrittäviä.  Nykäsen tutkimissa romaaneissa on hänen mukaansa kyse hahmojen ja kertojien ja samalla lukijan astumisesta uuteen todellisuuteen, jossa ulkopuolisuuden ja vieraantumisen (tai vaihtoehtoisesti autenttisuuden ja elävyyden) kokemus lävistää koko tarinamaailman. Hänen tutkimiaan sivullisuuden esityksiä yhdistää kansainvälisiin esikuviinsa absurdin kokemus, joka on kytköksissä sotien jälkeisen maailman sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin tunnerakenteisiin. Nykänen ehdottaa, että kaunokirjalliset kertomukset voivat tarjota uusia, tuoreita näkökulmia myös aikaansa sidotun tieteellisen tiedon uudelleenarviointiin.

  Tunteet - niitä on nyt sitten sallittua tutkia, lukija arvelee. Jo oli aikakin, sillä rakentavan keskusteluyhteyden luominen ja toisten kuunteleminen on aina hyvästä, varsinkin Suomessa, joissa tunteet on ollut tapana piilottaa. Ehkä meille suomalaisille on hiljalleen kehkeytymässä tunneilmasto, jossa pystymme avautumaan vaikeistakin tunteista ja ymmärtämään muita. Sitä voi ainakin toivoa.

  

Syksyn kirjasatoa, osa 2

 Riitta Jalosen Omat kuvat (Tammi 2022) on (hänen omien sanojensa mukaan) hänen viimeinen teoksensa. Omat kuvat on muistelmakirja, jossa kirjailija pohtii menneisyyttään, kirjoittamiaan kirjoja, nuoruusaikaa tuberkuloosiparantolassa, perheeseen sijoitettua pikkuveljeä, joka katosi yllättäen. Sitä miten kaikki kipeät menetykset ovat verhoutuneina löytäneet tiensä romaaneihin: "Fiktio ponnistaa kertomuksen alta ja alle, on sieltä kotoisin. Se on viisaampi kuin kirjailija, koska sen käytettävissä on alitajunta, jonka ansiosta se voi rauhassa luoda vertauskuvia." Omat kuvat on kaunis, hieman melankolinen kirja, josta löytää paljon viisaita sanoja kirjoittamisesta ja siitä luopumisesta.

  Ilona Suojasen Onnellinen turvallisuus - Turvallista arkea etsimässä (Gaudeamus 2022)  pyrkii katsomaan turvallisuutta uudesta näkökulmasta. Kirjoittajan mukaan virusten, sotien ja ilmastonmuutoksen keskellä tarvitsemme lisää työkaluja turvan ja luottamuksen luomiseksi sekä positiivista tapaa lähestyä asioita, muita ihmisiä ja tulevaisuutta. Suojanen haluaa kirjassaan selvittää, mitä muuta turvallisuus on kuin vaaran ja turvattomuuden puutetta ja millainen yhteys turvallisuudella on onnellisuuteemme. Teos yhdistelee sekä tutkimustietoa että ihmisten omakohtaisia kokemuksia positiivisesta ja onnellisesta turvallisuudesta. Se kehottaa meitä huomaamaan ympärillämme olevat turvallisuussignaalit ja ravistautumaan irti "pahan maailman oireyhtymästä" (bad world syndrome). 

  Antonella Aneddan Anatomioita (Parkko Kustannusliike 2022) sisältää Hannimari Heinon kahdeksasta Aneddan  runokirjasta valikoimia ja italian kielestä kääntämiä runoja. Teoksen lopussa Heino esittelee runoilijan ja hänen runoutensa piirteitä. Havainto on hänen mukaansa Aneddan runouden liikkeelle paneva voima, samoin kuin konkreettiset yksityiskohdat ja maantieteelliset ja historialliset kerrostumat: "Muutoksen ja muovautumisen, hajoamisen ja uudelleen rakentumisen anatomiasta avautuu tila ajan ja paikan ylittävälle kollektiivisuudelle ja koraalisuudelle, jossa hahmon saavat niin elävät ja kuolleet, maanpiiri ja kosmos, suurkaupunkiympäristö ja arkaainen maailmanjärjestys sekä italialainen nyky-yhteiskunta ja antiikin Rooma." Hannimari Heinon mukaan Aneddan runoudessa häntä viehättävät sen laajenevat, arjen konkretian läpi kuultavat olemassaolon kehät. - Pidin paljon tästä runovalikoimasta. Runot olivat sekä arkisia että kohottavia, ajankohtaisia ja ajattomia.

    "      Musiikkia

Eivät asiat joista puhun runossa ole yleviä:

ne ovat kitalaen alla, valppaina, tietoisia vain lämmöstä.

Jos ne ovat kuulolla, ne aistivat liikahduksen, kaiun aallosta

joka tuo punaisia kirjaimia, kohtaloita sekä pyörteen

hukattuja ääniä - kuten aina - sinne missä on synkkää ja syvennys.

Niinpä sanon taas: puut, ei vaan plataanit

joita vesi vetää puoleensa ja reunakivet kannattelevat.

Se vasta on vaikeaa: laulaa hiljaa ihmeestä

valon painosta, varjosta

jonka kanssa aika risteää ja joka leimahtaa niityn tuoksussa.

Kaikki on ruumista, jonka sielu saavuttaa viiveellä

mutta sopessaan syksy loistaa ja sana syntyy

rytmistä jonka se tarvitsee: hyytymin, tyhjin tiloin,

sykäyksin, vuosisadasta toiseen.

Eikä se, mitä sanot, ole musiikkia vaan astioiden kolinaa, rakeita

jotka rummuttavat seiniä"

Anatolla Anedda Ilon luettelo (Il catalogo della gioia, 2003), suomentanut Hannimari Heino runovalikoimaan Anatomioita, 2022

  

Syksyn kirjasatoa, osa 1

 Syksy on raikas, kaunis vuodenaika, johon liittyy kaikenlaista mukavaa, muun muassa paljon kaikennäköisiä kirjauutuuksia. Kirjastosta niitä alkaa hiljalleen tippua; joinakin päivinä useita. Ainoa huono puoli on lukemisen kiirehtiminen, että saa seuraava lukija luettavaa, jos kirjasta on varauksia. Varauslistallani on romaaneja, runoja sekä  tietokirjoja.

  Olen lukenut Markku Envallin kaikki teokset, ja ilahdun aina, kun uusi ilmestyy. Hänen uusin teoksensa Rautasydän (WSOY 2022) on järjestyksessä viides fragmenttikokoelma, joka takakannessa luokitellaan proosaksi mutta on mielestäni eräänlainen lajihybridi: sekä kaunokirjallinen että tietoa eli faktaa sisältävä. Se on hämmästyttävä runsaudensarvi ja saa ihastelemaan tekijänsä syvällisiä pohdintoja ja ajatusten ketterää liikehdintää. Fragmentit ovat laajennettuja aforismeja ja maksiimeja eli tyyli on viritetty huippuunsa. Lukija huomaa "keskustelevansa" kirjoittajan kanssa: välillä provosoitunakin väittämään vastaan, välillä liikuttumaan kauneudesta, joka hehkuu rivien välistä. Rautasydän on kirja, joka pitää aina välillä laittaa syrjään, jotta voi antaa hengityksensä ja villiintyneiden ajatustensa tasaantua. Oivaa luettavaa siis sille, joka haluaa hieman haastaa omia näkemyksiään.

Liisa Väisänen on arvostettu symbolien asiantuntija. Hänen uusin kirjansa on Symbolien Helsinki (SKS 2022), joka on opas Helsingin sekä tunnettuihin että kätkössä oleviin rakennusten viesteihin ja tarinoihin. Väisäsen mukaan rakennusten kielessä on aikoja, jolloin symboleja käytettiin enemmän. Helsinki on muuttunut paljon viimeisten vuosikymmenten aikana ja kertoo nyt toisenlaista tarinaa: jokaisella aikakaudella on oma kielensä.

  Väisäsen kirja on jaettu kaupunginosien mukaan. Joka kaupunginosan symboleista löytyy pöllöjä, karhuja,  kreikkalaisia jumalia, joutsenia, aurinkoja, puita ja kasveja, palmetteja eli viuhkamaisesti haarautuvia lehtikuvioita. On kanoja, oravia, runsaudensarvia, lyyriä. Fysiologian laitoksen (Siltavuorenpenger 20) rakennuksesta löytyy lepakoiksi naamioituneita ränninpäitä, gargoileja, joiden tehtävä oli saada seinistä valuva vesi ajautumaan kauemmaksi. Helsingissä on jopa moskeijoiden minareettien muotokieltä ja vapaamuurareiden tunnuksia.

  Jotain sykähdyttävää, henkilökohtaista löysin Väisäsen teoksesta myös: se esittelee Wilkmanin talon (Liisankatu 16), jossa 1970-luvulla sijaitsi Helsingin Yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden laitos. KKL tuli tutuksi paitsi opiskelupaikkana myös työpaikkana, jossa toimin kirjastoamanuenssina 1976-77. Paljon mieleen jääneitä muistoja on  tuossa arkkitehti Vilho Penttilän suunnittelemassa rakennuksessa, joka valmistui vuonna 1904, Suomen kansallisromantiikan kukoistusaikaan. Sen kullatut koristeaiheet erottuvat hyvin tummanpuhuvasta julkisivusta. Keskeisenä kuvastona ovat kukot ja pienet kananpojat.  Väisäsen mukaan kukko on kuvattu nousevan auringon kanssa; molemmat viittaavat heräämiseen. Myös sananjalka on yksi julkisivun koristeista. Sitä on pidetty maagisena kasvina ja uudelleen syntymisen symbolina. Talo on hieman linnamainen, ja erkkerit on tehty tornimaisiksi. Sisäänkäynnin pylonit tuovat temppelimäisyyttä ja juhlavuutta julkisivuun. Kelpasi siellä opiskella ja tehdä töitä.

  Marika Haatajan Ihmisiä nautintojen ajassa - Kuinka käsitykset seksuaalisuudesta muuttuvat? (Gaudeamus 2022) ravistelee takakansitekstin mukaan harhoja seksuaalisuuden luonnollisuudesta. Tieto seksuaalisuudesta on aina yhteiskunnan ja kulttuurin, kulloistenkin ihanteiden, odotusten ja arvojen, määrittelemää. Haataja käyttää kielikuvaa "taikina": aikakaudet ovat painaneet jälkensä seksuaalisuuteen ja muovanneet sitä mielensä mukaan kuin notkeaa, venyvää taikinaa. Ihmistaikinaa on muotoiltu milloin minkäkinlaisiin asentoihin, ja kaikissa asennoissa ihmisen ei ole ollut hyvä olla. 

  Haataja käsittelee kirjassaan seksin asiantuntijoita, seksuaalista vapautumista ja sen paradokseja, sisäistettyä seksismiä,  seksuaalivähemmistöjä, prostituutiota, seksuaalisen painostamisen, häirinnän ja väkivallan pitkiä perinteitä, seksuaalisuuden ja markkinaliberalismin suhdetta. Nykyajan ihminen tavoittelee Haatajan mukaan mielihyvää ja nautintoja kuvitellen, että niiden tyydyttäminen tekee hänestä onnellisen. Olisiko aika astua toiseen suuntaan, Haatajan teos ehdottaa. Hän haluaa pysähtyä pohtimaan sitä,  miten nautinnon täyteinen elämä kuvataan ajassamme arvokkaammaksi kuin nautinnoton. Tällöin seksuaalinen nautinto saattaa kääntyä yhä useammin velvollisuudeksi. Hän toteaa: "Ehkä on vain pakko tunnustaa, ettemme elä sen kummemmin omaa ja yksilöllistä elämää kuin aiemmatkaan sukupolvet, vaan olemme vuosisadasta ja vuosituhannesta toiseen oman aikamme lapsia. Oman yksilöllisen seksuaalisuutemme löytämisen sijaan tunnemme nahoissamme usein ainoastaan ajan hengen, johon joko lauhkeina sopeudumme tai jota vastaan jokin meissä itsepintaisesti haraa."

  Riikka Pulkkisen romaani Lumo (Otava 2022) on kirja, jonka tarina on tuttu (mitä tapahtui 17-vuotiaalle nuorelle naiselle, joka löytyi kuolleena kotipihastaan?) mutta jonka tyyli on se, joka kantaa tarinaa ja pitää lukijan hyppysissään. Pulkkisen romaaneissa on aina kerroksia, jotka lukemisen aikana hiljalleen kuoriutuvat ja jotka saavat lumon tunteen aikaan. Romaanin päähenkilö Philippa, joka on kuin elämä itse, määrittelemätön, hyvä ja paha, tuttu ja tuntematon, ei halua alistua vain yhdeksi; hän ei suostu olemaan kertomuksen hahmo vaan haluaa olla kertoja, fabuloija, joka pitelee lankoja käsissään.

  Philippa on fille fatale, lapsi ja nainen, viaton ja kokenut. Hän vasta opettelee elämään ja haluaa kokeilla kaikenlaisia naamioita, luoda itsensä joka päivä uudelleen, taivuttaa todellisuutta. Hän on oman viisihenkisen ystäväpiirinsä johtaja, jonka toiveena on "nähdä kaikki, kuulla kaikki, olla kaikki." Philippa auttaa naapureitaan ja viettelee miehiä. Ihmiset joutuvat hänen taikapiiriinsä; heistä tuntuu kuin hän näkisi heidän lävitseen, heidän sisimmät, piilotetut salaisuutensa. Lumo on myös metafiktiivinen romaani,  jossa  kiinnitetään huomiota tekstin fiktiivisyyteen. Tämä ei ole häiritsevää, sillä lukija nauttii tällaisesta ja alkaa pitää romaania allegoriana: tarinana ihmisestä (kirjailijasta), jolle "sisäisyyden peilisali on todempaa kuin itse todellisuus". 

Vaivan arvoista Esseitä poikkeuskirjallisuudesta

 Ville-Juhani Sutisen esseekokoelma Vaivan arvoista (Avain 2022) esittelee mammuttikirjallisuutta eli yli tuhatsivuisia, vaikeatajuisina pidettyjä teoksia. Esipuheessa hän kertoo, että pandemia-aika antoi mahdollisuuden ja hyvän syyn tutustua kirjoihin, joihin ehkei olisi muuten riittänyt aikaa. Osa teoksista on vakiintuneita klassikoita, osa tuntemattomampia, englanniksi julkaistuja. Osa on fiktiivisiä, jokin on muistelmateos tai asettuu lajityyppien väliin. Poikkeuskirjallisuutta ne ovat Sutisen mukaan mittansa, sisältönsä tai muotonsa vuoksi ja siksi, että ne kuvaavat ihmistä ja maailmaa poikkeustilassa. Kirjojen esittelyn ohessa kirjoittaja pohtii teemoja, jotka ovat häntä askarruttaneet kirjallisuudessa. Näitä ovat kaanon ja vastakaanon, unohdettu ja väärinymmärretty kirjallisuus, sisäisen ja ulkoisen todellisuuden esittäminen, matkan kuvaus, ääneen lukemisen merkitys sekä faktan ja fiktion suhde tarinallisessa nykykulttuurissa. Kaikki itseänikin kiinnostavia juttuja, joten Sutisen esseekokoelma osoittautuu todellakin lukemisen vaivan arvoiseksi. Kirjallisuusesseet yleensäkin ovat mielestäni parasta mahdollista luettavaa. Ilahduttavasti Sutinen on nostanut myös useita naiskirjailijoiden teoksia esiin, sillä naisetkin ovat aikojen saatossa kirjoittaneet tiiliskiviromaaneja ja vieläpä erinomaisia!

  Aluksi Sutinen pohtii, mikä saa lukemaan pitkiä ja vaikeita kirjoja.  Monimutkaiset kirjat eivät nimittäin ole aina viihdyttäviä ja mielihyvää tuovia. Hänen mielestään esiteltyjen teosten kautta pääsee kosketuksiin jonkin laadullisesti uuden ja olennaisen kanssa. Laadukas kirjallisuus ei paketoi mutkikasta todellisuutta helposti havaittavaksi kokonaisuudeksi, vaan nostaa esiin sen eri puolet. Sen luomiseen on nähty vaivaa, jota lukeminenkin vaatii, mutta palkitsee lopulta eli on vaivan arvoista. Paras kirjallisuus ei Sutisen mukaan ole eroteltavissa elämästä tai kuolemasta, vaan asettuu niiden rinnalle ja tulkitsee niitä. Vaivan arvoinen kirjallisuus hänen mielestään pitää yllä sivistystä ja pohjimmiltaan koko sivilisaatiota. Todellinen taide on itsensä haastamisen, ajattelun kyseenalaistamisen, uusien löytöjen maailma. Se luo maailmoja, jotka ovat enemmän kuin tämä maailma.

  Teokset (tai yhteen kuuluvat teossarjat), joita Vaivan arvoista käsittelee, ovat: Bottom's Dream (Arno Schmidt, 1970; alun perin saksankielinen,  sijoittuu Pohjois-Saksan nummille ja kuvaa yhtä juhannusyötä ja -päivää; kiinnostuin), Pilgrimage (Dorothy Richardson, 1915-1938, kuvaa naispäähenkilön mielensisäistä maailmaa sekä naisen itsenäistymistä ja taistelua oman ilmaisunsa löytämiseksi miehisessä maailmassa; kiinnostuin), Miss MacIntosh, My Darling (Marguerite Young, 1965; teoksessa ollaan matkoilla, joissa kuljetaan eri maailmoissa ja joiden tavoitteena on löytää jotain autenttista; vaikuttaa todella lukemisen arvoiselta), Europe in the Looking -Glass; The Station; First Russia, the Tibet; The Road to Oxana (Richard Byron, 1926-1937, matkakirjoja, jotka lähestyvät kaunokirjallisuutta taiteellisten ansioidensa vuoksi), Black Lamb and Grey Falcon (Rebecca West, 1941, matkakirja, joka omien kokemusten kuvauksen lisäksi laajenee panoraamaksi Euroopan lounaiskolkan tilanteesta ennen toista maailmansotaa), Ihmisiä, vuosia, elämää (Ilja Ehrenburg, 1961-1967, muistelmateos, samalla Venäjän historiaa), Stalingrad (Vasili Grossman, 1952, romaani, joka muodostaa Elämä ja kohtalo -romaanin kanssa kokonaisuuden), Karamazovin veljekset (Fjodor Dostojevski, 1880; luettu), The Wings of the Dove; The Ambassadors; The Golden Bowl (Henry James, 1902-1904, teokset muodostavat ihmismielen irrationaalisuutta tutkivan esimodernistisen trilogian, jossa uppoudutaan syvälle henkilöiden mieleen; kiinnostaa kovasti), Harhama (Irmari Rantamala, 1909, kulttimaineen saanut suomalainen klassikko, jonka harva on lukenut ja joka Sutisen mielestä on epäonnistunut tavalla, joka tekee siitä mielenkiintoisen), Jerusalem (Alan Moore, 2016, sukusaaga, jonka tarinalinjat ulottuvat 1800-luvulta nykypäivään), Radetzky-marssi (Joseph Roth, 1932), Kanelipuodit (Bruno Schulz, 1934), Yövieras (Samuel Agnon, 1938) sekä Eilispäivän maailma (Stefan Zweig, 1942): näitä neljää teosta yhdistää Galitsia, juutalainen kulttuuri ja Itävalta-Unkarin nostalgia), Anniversaries (Uwe Johnson, 1970-1983, kertoo Yhdysvaltoihin muuttaneesta saksalaisesta yksinhuoltajaäidistä, joka kertoo menneisyydestään tyttärelleen). 

  Sutinen päättää esseekokoelmansa näin:

"Kirjallisuus on aina pakoa, mutta sen ei tarvitse olla pakoa maailmasta. Sen sijaan se voi olla pakoa maailmaan. Vaikeaa kirjallisuutta syytetään usein siitä, että se ei ole yhteydessä sen enempää yleisöön kuin todellisuuteenkaan. Mutta entä jos sen kautta, vähän vaivaa näkemällä, on mahdollista luoda entistä vahvemmat siteet tekijän, lukijan ja elämän pyhän kolminaisuuden välille."

(Ville-Juhani Sutinen  Vaivan arvoista Esseitä poikkeuskirjallisuudesta 2022)