Syksy on raikas, kaunis vuodenaika, johon liittyy kaikenlaista mukavaa, muun muassa paljon kaikennäköisiä kirjauutuuksia. Kirjastosta niitä alkaa hiljalleen tippua; joinakin päivinä useita. Ainoa huono puoli on lukemisen kiirehtiminen, että saa seuraava lukija luettavaa, jos kirjasta on varauksia. Varauslistallani on romaaneja, runoja sekä tietokirjoja.
Olen lukenut Markku Envallin kaikki teokset, ja ilahdun aina, kun uusi ilmestyy. Hänen uusin teoksensa Rautasydän (WSOY 2022) on järjestyksessä viides fragmenttikokoelma, joka takakannessa luokitellaan proosaksi mutta on mielestäni eräänlainen lajihybridi: sekä kaunokirjallinen että tietoa eli faktaa sisältävä. Se on hämmästyttävä runsaudensarvi ja saa ihastelemaan tekijänsä syvällisiä pohdintoja ja ajatusten ketterää liikehdintää. Fragmentit ovat laajennettuja aforismeja ja maksiimeja eli tyyli on viritetty huippuunsa. Lukija huomaa "keskustelevansa" kirjoittajan kanssa: välillä provosoitunakin väittämään vastaan, välillä liikuttumaan kauneudesta, joka hehkuu rivien välistä. Rautasydän on kirja, joka pitää aina välillä laittaa syrjään, jotta voi antaa hengityksensä ja villiintyneiden ajatustensa tasaantua. Oivaa luettavaa siis sille, joka haluaa hieman haastaa omia näkemyksiään.
Liisa Väisänen on arvostettu symbolien asiantuntija. Hänen uusin kirjansa on Symbolien Helsinki (SKS 2022), joka on opas Helsingin sekä tunnettuihin että kätkössä oleviin rakennusten viesteihin ja tarinoihin. Väisäsen mukaan rakennusten kielessä on aikoja, jolloin symboleja käytettiin enemmän. Helsinki on muuttunut paljon viimeisten vuosikymmenten aikana ja kertoo nyt toisenlaista tarinaa: jokaisella aikakaudella on oma kielensä.
Väisäsen kirja on jaettu kaupunginosien mukaan. Joka kaupunginosan symboleista löytyy pöllöjä, karhuja, kreikkalaisia jumalia, joutsenia, aurinkoja, puita ja kasveja, palmetteja eli viuhkamaisesti haarautuvia lehtikuvioita. On kanoja, oravia, runsaudensarvia, lyyriä. Fysiologian laitoksen (Siltavuorenpenger 20) rakennuksesta löytyy lepakoiksi naamioituneita ränninpäitä, gargoileja, joiden tehtävä oli saada seinistä valuva vesi ajautumaan kauemmaksi. Helsingissä on jopa moskeijoiden minareettien muotokieltä ja vapaamuurareiden tunnuksia.
Jotain sykähdyttävää, henkilökohtaista löysin Väisäsen teoksesta myös: se esittelee Wilkmanin talon (Liisankatu 16), jossa 1970-luvulla sijaitsi Helsingin Yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden laitos. KKL tuli tutuksi paitsi opiskelupaikkana myös työpaikkana, jossa toimin kirjastoamanuenssina 1976-77. Paljon mieleen jääneitä muistoja on tuossa arkkitehti Vilho Penttilän suunnittelemassa rakennuksessa, joka valmistui vuonna 1904, Suomen kansallisromantiikan kukoistusaikaan. Sen kullatut koristeaiheet erottuvat hyvin tummanpuhuvasta julkisivusta. Keskeisenä kuvastona ovat kukot ja pienet kananpojat. Väisäsen mukaan kukko on kuvattu nousevan auringon kanssa; molemmat viittaavat heräämiseen. Myös sananjalka on yksi julkisivun koristeista. Sitä on pidetty maagisena kasvina ja uudelleen syntymisen symbolina. Talo on hieman linnamainen, ja erkkerit on tehty tornimaisiksi. Sisäänkäynnin pylonit tuovat temppelimäisyyttä ja juhlavuutta julkisivuun. Kelpasi siellä opiskella ja tehdä töitä.
Marika Haatajan Ihmisiä nautintojen ajassa - Kuinka käsitykset seksuaalisuudesta muuttuvat? (Gaudeamus 2022) ravistelee takakansitekstin mukaan harhoja seksuaalisuuden luonnollisuudesta. Tieto seksuaalisuudesta on aina yhteiskunnan ja kulttuurin, kulloistenkin ihanteiden, odotusten ja arvojen, määrittelemää. Haataja käyttää kielikuvaa "taikina": aikakaudet ovat painaneet jälkensä seksuaalisuuteen ja muovanneet sitä mielensä mukaan kuin notkeaa, venyvää taikinaa. Ihmistaikinaa on muotoiltu milloin minkäkinlaisiin asentoihin, ja kaikissa asennoissa ihmisen ei ole ollut hyvä olla.
Haataja käsittelee kirjassaan seksin asiantuntijoita, seksuaalista vapautumista ja sen paradokseja, sisäistettyä seksismiä, seksuaalivähemmistöjä, prostituutiota, seksuaalisen painostamisen, häirinnän ja väkivallan pitkiä perinteitä, seksuaalisuuden ja markkinaliberalismin suhdetta. Nykyajan ihminen tavoittelee Haatajan mukaan mielihyvää ja nautintoja kuvitellen, että niiden tyydyttäminen tekee hänestä onnellisen. Olisiko aika astua toiseen suuntaan, Haatajan teos ehdottaa. Hän haluaa pysähtyä pohtimaan sitä, miten nautinnon täyteinen elämä kuvataan ajassamme arvokkaammaksi kuin nautinnoton. Tällöin seksuaalinen nautinto saattaa kääntyä yhä useammin velvollisuudeksi. Hän toteaa: "Ehkä on vain pakko tunnustaa, ettemme elä sen kummemmin omaa ja yksilöllistä elämää kuin aiemmatkaan sukupolvet, vaan olemme vuosisadasta ja vuosituhannesta toiseen oman aikamme lapsia. Oman yksilöllisen seksuaalisuutemme löytämisen sijaan tunnemme nahoissamme usein ainoastaan ajan hengen, johon joko lauhkeina sopeudumme tai jota vastaan jokin meissä itsepintaisesti haraa."
Riikka Pulkkisen romaani Lumo (Otava 2022) on kirja, jonka tarina on tuttu (mitä tapahtui 17-vuotiaalle nuorelle naiselle, joka löytyi kuolleena kotipihastaan?) mutta jonka tyyli on se, joka kantaa tarinaa ja pitää lukijan hyppysissään. Pulkkisen romaaneissa on aina kerroksia, jotka lukemisen aikana hiljalleen kuoriutuvat ja jotka saavat lumon tunteen aikaan. Romaanin päähenkilö Philippa, joka on kuin elämä itse, määrittelemätön, hyvä ja paha, tuttu ja tuntematon, ei halua alistua vain yhdeksi; hän ei suostu olemaan kertomuksen hahmo vaan haluaa olla kertoja, fabuloija, joka pitelee lankoja käsissään.
Philippa on fille fatale, lapsi ja nainen, viaton ja kokenut. Hän vasta opettelee elämään ja haluaa kokeilla kaikenlaisia naamioita, luoda itsensä joka päivä uudelleen, taivuttaa todellisuutta. Hän on oman viisihenkisen ystäväpiirinsä johtaja, jonka toiveena on "nähdä kaikki, kuulla kaikki, olla kaikki." Philippa auttaa naapureitaan ja viettelee miehiä. Ihmiset joutuvat hänen taikapiiriinsä; heistä tuntuu kuin hän näkisi heidän lävitseen, heidän sisimmät, piilotetut salaisuutensa. Lumo on myös metafiktiivinen romaani, jossa kiinnitetään huomiota tekstin fiktiivisyyteen. Tämä ei ole häiritsevää, sillä lukija nauttii tällaisesta ja alkaa pitää romaania allegoriana: tarinana ihmisestä (kirjailijasta), jolle "sisäisyyden peilisali on todempaa kuin itse todellisuus".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti