Minna Maijalan teos Punaiset kengät ( alaotsikkona Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta) sisältää esseitä, joissa kirjailija Minna Canthin esiin nostamat kysymykset toimivat punaisena lankana. Viiden esseen aiheita ovat luovuuden oikeutus, mielenterveys ja valta, rakkauskäsitykset, sukupuolitetut tarinat, ihmisarvo; suuria asioita siis. Minna Maijala ilmaisee myös itse rohkeasti ja voimakkaasti mielipiteitään esikuvansa tavoin. Hienoa! Kirjan tekee mielenkiintoiseksi myös Maijalan käyttämät monipuoliset lähteet: romaanit, tietokirjat, näytelmät, elokuvat, tieteelliset tutkimukset, televisio-ohjelmat, sanomalehti- ja aikakausilehtiartikkelit.
Esipuheessa Maijala kertoo kirjoittaneensa Minna Canthista työkseen parikymmentä vuotta. Hän toteaa, että Canthin ajatukset vallasta, yhteiskunnasta ja ihmisestä ovat yllyttäneet katsomaan nykyhetkeäkin kriittisesti ja kysyvästi. Canth rakasti keskustelemista, mutta hän kammosi yksiäänistä joukkomieltä, joka yksinkertaisti asioita ja korotti ääntä sen sijaan, että olisi inspiroinut kaikkia ajattelemaan itse. Maijalan mielestä essee on kirjallisuudenlajeista keskustelevin ja kurottaa kohti lukijaansa pyrkien härnäämään tämän omat ajatukset liikkeelle.
Punaiset kengät -essee on kaunokirjallisin ja omasta mielestäni kiehtovin. Maijala väitteli vuonna 2008 Minna Canthin teosten ihmiskuvasta punaiset kengät jalassaan. Väitöskirjan kirjoittaminen oli niin kova henkinen prosessi, että hän tunsi kieppuvansa väkevien voimien vietävänä kuin hänellä olisi ollut jalassaan taikakengät, jotka eivät lopettaneet tanssimistaan. Lopulta antautuminen, omiin kykyihinsä uskominen, ja tanssiin heittäytyminen vahvistivat uskoa oikeuteen tutkia ja kirjoittaa.
Maijala puhuu esseessään naisten sisäisistä syyllisyyden, rooliodotusten ja toisten miellyttämisen paineista, jotka jarruttavat tekemistä. Punaiset kengät -baletissa ja -sadussa kengät muuntuvat naisen oman luovan työn, intohimon ja kunnianhimon symboleiksi. Naiselle käy huonosti, kun hän yrittää astua hänelle varatun roolin ulkopuolelle. Myös Anne Sextonilla on runomuunnelma punaisista kengistä, joista tulee vaiettu, kätketty salaisuus, joka siirtyy äidiltä tyttärelle. Oman tien seuraaja, punaisten kenkien käyttäjä, joutuu maksamaan vapaudestaan hulluudella ja kuolemalla.
Margaret Atwoodin Rouva Oraakkelin minäkertojan punaiset kengät kiinnittyvät kirjoittamiseen. Kertoja ratkaisee luovan naisen ongelman jakautumalla eri persooniksi. Minna Canthin oma avioliitto oli tasa-arvoinen, ja aviopari työskenteli rinnakkain niin lehtien toimituksessa kuin erilaisissa yhteiskunnallisissa toimissa. Miehensä kuoltua Canth joutui itsenäisesti luomaan radikaalin, kantaa ottavan ja toimeliaan roolin. Maijala toteaa, että kirjoittaminen oli Minna Canthille kaikkea muuta kuin itsestään selvästi oikeutettua, ja tukahduttamista vastaan taisteleminen oli varmasti lisännyt hänen uhmakkuuttaan sekä näkemystään maailmasta kaksinaismoralistisena paikkana, jossa naisen oli kamppailtava saavuttaakseen toimintavapauden ja saadakseen äänensä kuuluville.
Maijalan mukaan 2000-luvun naista piinaa edelleen punaisten kenkien kirous: yhteisön paheksunta naisen keskittymisestä johonkin, mitä hän haluaa tehdä vain ja ainoastaan itsensä tähden. Naisen intohimoinen suhde tekemiseensä tai työhönsä tuomitaan hänen mielestään yhä nykyään turhamaisuudeksi tai itsekkyydeksi. Yrittäessään tehdä luovaa työtä useat naiset joutuvat vieläkin puolustautumaan vähättelevää, epäilevää ja lannistavaa ääntä vastaan.
Mielen rajat -essee käsittelee eri aikojen mielenterveyden diagnooseja ja hoitoja. Maijalan mukaan varhaisen psykiatrian mielenkiinnon kohteena olivat erityisesti monenlaiset moraaliset poikkeamat: rikolliset, siveettömät, avionrikkojat, erilaiset kehitykselliset poikkeamat - ja nainen. Mies oli normi, tavoiteltava ihannetila, johon verrattuna naisen erilaisuus määrittyi poikkeavaksi, toiseksi ja moraalisesti kyseenalaiseksi. 1800-luvun psykiatria keskittyi erityisesti hermostuneisiin (hysteerisiin) naisiin. Canthin ajan jälkeen psykiatriassa on Maijalan mukaan tapahtunut kaksi suurta muutosta: psykoanalyyttinen ja biofarmakologinen. Mielenterveyden tautiluokitukset kuvaavat aikamme ihmiskäsityksiä ja nojaavat vahvasti yhteiskunnallisiin arvoihin ja normeihin ja ovat näin ollen yhä osa patriarkaalista vallankäyttöä. Vallitseva psykiatrinen ihmiskuva heijastuu vahvasti myös kirjallisuuteen ja mediaan, kuten Canthin aikanakin.
Rakkauksista-esseessä Maijala analysoi Canthin Hanna-romaania, jota voi lukea eräänlaisena fiktiivisenä tutkielmana ajan rakastamisen muodista. Canthin mukaan rakastamisen taito on kulttuurisidonnaista ja siihen vaikuttavat voimakkaasti kirjallisuudessa ja sosiaalisessa kanssakäymisessä toistetut mallit ja kertomukset. Romanttinen käsitys rakkaudesta on opittua. 1960-luku kehittyneine ehkäisymenetelmineen toi muitakin rakkauden malleja kuin perheen perustamisen tie. Rakkaudesta tuli vapaata mutta samalla monimutkaisempaa ja haavoittavampaa. Teoksessaan Agnes Canth kuvaa, miten rakkaus ei ole vain aistillista ja eroottista onnea, vaan henkistä hyvinvointia, joka otti huomioon myös muut ihmiset.
Neljännessä esseessä Miehiä vai ihmisiä Maijala mm. käy läpi elämäkertoja ja toteaa, miten vähän on naisten kirjoittamia naisista kertovia elämäkertoja ja pohtii syitä tähän. Hän kertoo, kuinka sataviisikymmentä vuotta sitten Minna Canth uskoi, että ihmiskunnan ja kulttuurien edistyminen edellyttää molempien sukupuolten osallisuutta. Hänelle nainen oli yhteiskunnallisesti yhtä merkityksellinen kuin mies, erilainen, mutta yhtä arvokas ja kunnioituksen ansaitseva. Maijalan mukaan kulttuurillemme on ominaista rakentaa kertomus yksilösankarin ympärille, ja sankari on lähes poikkeuksetta mies. Sukupuolittunut kertomusrakenne on jättänyt naiset sivuhenkilöiksi. Naishistorian kirjoittaminen omiin erillisiin teoksiin korostaa naisen vähäisempää arvoa suhteessa menneisyyden miestoimijoihin, Maijala toteaa. Fiktion puolella on kuitenkin alkanut murtautua esiin yhä enemmän naisiin keskittyviä kertomuksia.
Viimeisessä esseessä Ihmisiksi Maijala puhuu ihmisoikeuksien toteutumisesta ja ihmisarvosta. Siitä, miten yhteisö erilaisuuden pelossaan asettaa rajoja ja sulkeutuu itseensä. Rajojen asetteleminen ja vahtiminen oli ominaista myös Minna Canthin kuvaamille yhteisöille, joiden arvoja ja ihanteita koetellaan yksilön psykologisissa kriiseissä, kun rajat ovat hänelle joko liian ahtaat ja mahdottomat toteuttaa tai kun hän ajattelemattomuuttaan tai kuohun vallassa lankeaa, putoaa rajan yli. Normien ja rajojen vahtimisen sijaan Canthin mielestä ihmisen tuli kehittää omaa arvostelukykyään. Maijala puhuu tässä esseessään myös toisesta maailmansodasta, ihmisoikeuksista, pakolaisista, terrori-iskuista. Hän ottaa syleilyynsä koko maailman, kuten Minna Canth, joka uskoi myötätuntoon ja lähimmäisenrakkauteen. Punaiset kengät loppuu kauniisti uskoon rakkauden voimaan, joka estää maailmaa pimenemästä täysin, Minna Canthin sanoin:
"Mitä siitä, jos pienellä maapallolla yksi erehdys toistaan taka-ajaa, jos ihmis-suku hitaasti ja vaikeasti astuu päämaaliansa kohden, jos järjen ja rakkauden valo useasti näyttää sammuvan pahuuden ja tyhmyyden yöhön. Totuus ei siltä huku: se lähettää säteitään yhtä uskollisesti hengen maailmaan kuin aurinkokin aineelliseen. Eikä yö ole niin pitkä, ettei aamu vihdoin koita."
lauantai 16. marraskuuta 2019
perjantai 18. lokakuuta 2019
Venäläisten klassikoiden elämänohjeita
Olipa hurmaava opus! Nokkela, hauska ja raikas: Viv Groskopin Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista (suomentanut Heli Naski). Oikeastaan kyse on kirjallisuusesseistä mutta kuka niitä nykyään lukisi tai ostaisi (paitsi todelliset kirjallisuuden ystävät). Parempi (ja myyvempi) on tietysti tuo elämäntaito-oppaaseen kallistuva nimi.
Nimi ja tässä tapauksessa sukunimi on kohtalo. Englantilaisen Viv Groskopin venäläiseltä kalskahtavan sukunimen taustasta ei tiedä kukaan sukulainen. Päättäväisenä nuorena naisena Groskop päättää luoda itselleen venäläisen identiteetin ja ryhtyy opiskelemaan yliopistossa Venäjän kirjallisuutta ja venäjää. Älä heittäydy junan alle -kirjassa yhdistyvät syvällinen kirjallisuuden tuntemus, uudenlainen tuore näkemys, huumori, kirjoittajan omat elämän- ja opiskelukokemukset sekä kaikenlaiset anekdootit venäläisistä klassikkokirjailijoista. Groskop näyttää, että usein se, minkä puolesta kirjailijat näyttävät puhuvan kirjoissaan, ei tunnu sopivan yhteen heidän omien elämänvaiheidensa kanssa. Uutta ja piristävää!
Tolstoin Anna Karenina ja Sota ja rauha, Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, Gogolin Kuolleet sielut, Tšehovin Kolme sisarta (ja muut näytelmät ja novellit), Puškinin Jevgeni Onegin, Dostojevskin Rikos ja rangaistus, Pasternakin Tohtori Živago, Anna Ahmatovan Requiem (ja muut runot),Turgenevin Kuukausi maalla; nämä olivat varhaisia rakkauksiani joskus nuoruudessani. Ne ja lisäksi Solženitsynin Ivan Denisovitšin päivä edustavat Groskopille venäläisyyttä ja sen sielua parhaimmillaan. Ehkä hänen reipas otteensa saa näille kirjoille uusia lukijoita, huolimatta johdantoon lainatusta Mark Twainin lausahduksesta: "Klassikko on kirja, jota ihmiset ylistävät mutta jota he eivät lue."
Johdannossa Groskop toteaa, että kirjallisuuden mestariteokset avaavat meille muiden sielunelämää ja paljastavat yhteisen inhimillisyytemme. Ne sallivat meidän kuvitella eri versioita itsestämme. Kirjallisuus auttaa meitä näkemään, keitä olemme ja keitä emme tahdo olla.
Ristiriitaisuus ja kompleksisuus ovat ominaisia Tolstoille kirjailijana ja ihmisenä. Groskopin mukaan Anna Kareninaa voi katsoa muuna kuin pelkkänä henkilöhahmona ja naisena - hänet voi nähdä "pahana Tolstoina", hänen minuutensa typeränä puolena, jota Tolstoi ei hyväksynyt itsessään. Romaanin opetus on, että meidän täytyy yrittää tuntea todellinen itsemme voidaksemme elää aitoa elämää. Se ilmentää kysymyksiä, joihin Tolstoi yritti koko elämänsä ajan löytää vastauksen: Mitä minun pitää tehdä tällä elämällä? Mitä hyvän elämän eläminen tarkoittaa? Onko kaikki pelkkää sattumaa?
Groskop käsittelee kirjassaan paljon kohtaloa ja sielua, jotka ovat tärkeitä venäläisille. He tuntevat ne. Kirjallisuudessa näiden kaksoistunteiden suurin ilmentymä on hänen mukaansa Pasternakin Tohtori Živago. Henkilökohtainen kohtalo on kirjan henkilöille tärkeä; varsinkin se, kuka astuu ihmisen elämään milläkin hetkellä. Mutta historiallinen kohtalo on yhtä tärkeä: se voi joko vaikuttaa henkilökohtaiseen kohtaloon positiivisesti tai pilata ihmiseltä kaiken. Groskopin mielestä sielusta ja kohtalosta puhuminen on tapa puhua kuolemasta sanomatta sitä suoraan.
Anna Ahmatovan runouden sanoma on Groskopin mukaan: "Ulkoiset olosuhteet ovat mitä ovat. Syvällä sisimmässäni on osa minua, joka ei muserru koskaan." Salainen poliisi tappoi Ahmatovan ensimmäisen aviomiehen. Sekä hänen poikansa että avomiehensä viettivät monta vuotta Gulagin leireillä. Ahmatova itse oli jatkuvassa tarkkailussa. Kauhun aikakautena hän kirjoitti runoja, joita muut opettelivat ulkoa ja jotka myöhemmin julkaistiin.
Turgenevin Kuukausi maalla auttoi nuorta Groskopia huomaamaan yksipuolisen rakkautensa koomisuuden. Hän seurusteli ukrainalaisen muusikon kanssa, joka ei ollut kauhean rakastunut Groskopiin. Romaanissa kaikki ovat rakastuneita henkilöön, joka on rakastunut toiseen. Ihmiset juoksevat ympäri koivumetsää eikä kukaan saa tahtomaansa.
Puškinin teokset ilmaisevat etevästi, mitä venäläisenä oleminen merkitsee: hiljaista kauneutta, joka piilee inhimillisessä ja universaalissa fatalismissa. Onegin on malliesimerkki "tarpeettoman ihmisen" hahmosta: vauraasta ja etuoikeutetusta miehestä, joka ei tiedä, mitä tehdä elämällään. Hän kärsii, koska on liian vahva myöntämään heikkouksiaan. Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen Raskolnikov puolestaan kärsii, koska ylikompensoi riittämättömyyden tunteitaan. Groskopin mukaan Dostojevski käyttää Pietarin kaupunkia taustana ajatuksille, jotka enteilivät 1900-luvun psykologisia näkemyksiä piilotajunnasta.
Tšehovin Kolmen sisaren henkilöt määrittelevät itsensä paremmin sillä, mitä heiltä puuttuu, kuin sillä, mitä heillä on. He eivät osaa nähdä hyvää ympärillään siellä missä ovat. Tšehov on itseen ja muihin kohdistuvan säälin mestari. Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan rohkaisee ottamaan itsensä vähemmän vakavasti, vaikka tilanne olisi kuinka vakava. Aikana, jolloin KGP käänsi moskovalaisten elämän päälaelleen ja aiheutti pelkoa hakemalla ihmisiä yöllä kodeistaan, Bulgakov kirjoitti salassa romaania, jossa loi mystisen maailman, missä mikään ei ole sitä miltä näyttää ja kuvitteellisiin ja paranormaaleihin hahmoihin ja silkkaan pahuuteen suhtaudutaan kuin arkisiin ilmiöihin.
Gogolin Kuolleet sielut on romaani rikkaudesta, ahneudesta, tekopyhyydestä ja statuksesta. Se sisältää opetuksen rehellisyydestä: älä teeskentele olevasi sellaista, mitä et ole, sillä jäät kiinni. Gogoliin yhdistetään venäläinen käsite pošlost, joka tarkoittaa vulgaariutta, tyhjänpäiväisyyttä.
Tolstoin Sota ja rauha on Groskopin mukaan kuin elämä itse: täynnä huonoja johtopäätöksiä, epätodennäköisiä yhteensattumia, satoja hahmoja, jotka ovat tai eivät ole merkittäviä. Joskus siinä ei tapahdu pitkiin aikoihin mitään, ja sitten tapahtuu yhtäkkiä paljon enemmän kuin tahtoisi. Kaikissa tapahtumissa ei ole järkeä. Sivupolkuja riittää. Onnellisia loppuja on vähän, ja ne vähät ovat monimutkaisia ja suurella vaivalla saavutettuja. Tolstoi opettaa, että jokaisella tapahtumalla on tarkoituksensa. Emme kaikki saa mitä ansaitsemme. Mutta saamme mitä saamme, ja sen hyväksyminen voi joskus tehdä meistä onnellisempia kuin osaamme odottaa.
Jossain vaiheessa Viv Groskop saa tiedon todellisista juuristaan. Hänen sukunsa ei olekaan Venäjältä lähtöisin, vaan Puolasta; hänellä on puolanjuutalaiset juuret. Hän oppii ymmärtämään, että on hyvä tietää, mistä on lähtöisin, mutta tärkeämpää on tietää, missä on juuri nyt. "Emme niinkään ilmennä historiaamme vaan paljon enemmän näkemiämme asioita, lukemiamme kirjoja ja ihmisiä, joita olemme tunteneet ja rakastaneet elämämme aikana."
Nimi ja tässä tapauksessa sukunimi on kohtalo. Englantilaisen Viv Groskopin venäläiseltä kalskahtavan sukunimen taustasta ei tiedä kukaan sukulainen. Päättäväisenä nuorena naisena Groskop päättää luoda itselleen venäläisen identiteetin ja ryhtyy opiskelemaan yliopistossa Venäjän kirjallisuutta ja venäjää. Älä heittäydy junan alle -kirjassa yhdistyvät syvällinen kirjallisuuden tuntemus, uudenlainen tuore näkemys, huumori, kirjoittajan omat elämän- ja opiskelukokemukset sekä kaikenlaiset anekdootit venäläisistä klassikkokirjailijoista. Groskop näyttää, että usein se, minkä puolesta kirjailijat näyttävät puhuvan kirjoissaan, ei tunnu sopivan yhteen heidän omien elämänvaiheidensa kanssa. Uutta ja piristävää!
Tolstoin Anna Karenina ja Sota ja rauha, Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, Gogolin Kuolleet sielut, Tšehovin Kolme sisarta (ja muut näytelmät ja novellit), Puškinin Jevgeni Onegin, Dostojevskin Rikos ja rangaistus, Pasternakin Tohtori Živago, Anna Ahmatovan Requiem (ja muut runot),Turgenevin Kuukausi maalla; nämä olivat varhaisia rakkauksiani joskus nuoruudessani. Ne ja lisäksi Solženitsynin Ivan Denisovitšin päivä edustavat Groskopille venäläisyyttä ja sen sielua parhaimmillaan. Ehkä hänen reipas otteensa saa näille kirjoille uusia lukijoita, huolimatta johdantoon lainatusta Mark Twainin lausahduksesta: "Klassikko on kirja, jota ihmiset ylistävät mutta jota he eivät lue."
Johdannossa Groskop toteaa, että kirjallisuuden mestariteokset avaavat meille muiden sielunelämää ja paljastavat yhteisen inhimillisyytemme. Ne sallivat meidän kuvitella eri versioita itsestämme. Kirjallisuus auttaa meitä näkemään, keitä olemme ja keitä emme tahdo olla.
Ristiriitaisuus ja kompleksisuus ovat ominaisia Tolstoille kirjailijana ja ihmisenä. Groskopin mukaan Anna Kareninaa voi katsoa muuna kuin pelkkänä henkilöhahmona ja naisena - hänet voi nähdä "pahana Tolstoina", hänen minuutensa typeränä puolena, jota Tolstoi ei hyväksynyt itsessään. Romaanin opetus on, että meidän täytyy yrittää tuntea todellinen itsemme voidaksemme elää aitoa elämää. Se ilmentää kysymyksiä, joihin Tolstoi yritti koko elämänsä ajan löytää vastauksen: Mitä minun pitää tehdä tällä elämällä? Mitä hyvän elämän eläminen tarkoittaa? Onko kaikki pelkkää sattumaa?
Groskop käsittelee kirjassaan paljon kohtaloa ja sielua, jotka ovat tärkeitä venäläisille. He tuntevat ne. Kirjallisuudessa näiden kaksoistunteiden suurin ilmentymä on hänen mukaansa Pasternakin Tohtori Živago. Henkilökohtainen kohtalo on kirjan henkilöille tärkeä; varsinkin se, kuka astuu ihmisen elämään milläkin hetkellä. Mutta historiallinen kohtalo on yhtä tärkeä: se voi joko vaikuttaa henkilökohtaiseen kohtaloon positiivisesti tai pilata ihmiseltä kaiken. Groskopin mielestä sielusta ja kohtalosta puhuminen on tapa puhua kuolemasta sanomatta sitä suoraan.
Anna Ahmatovan runouden sanoma on Groskopin mukaan: "Ulkoiset olosuhteet ovat mitä ovat. Syvällä sisimmässäni on osa minua, joka ei muserru koskaan." Salainen poliisi tappoi Ahmatovan ensimmäisen aviomiehen. Sekä hänen poikansa että avomiehensä viettivät monta vuotta Gulagin leireillä. Ahmatova itse oli jatkuvassa tarkkailussa. Kauhun aikakautena hän kirjoitti runoja, joita muut opettelivat ulkoa ja jotka myöhemmin julkaistiin.
Turgenevin Kuukausi maalla auttoi nuorta Groskopia huomaamaan yksipuolisen rakkautensa koomisuuden. Hän seurusteli ukrainalaisen muusikon kanssa, joka ei ollut kauhean rakastunut Groskopiin. Romaanissa kaikki ovat rakastuneita henkilöön, joka on rakastunut toiseen. Ihmiset juoksevat ympäri koivumetsää eikä kukaan saa tahtomaansa.
Puškinin teokset ilmaisevat etevästi, mitä venäläisenä oleminen merkitsee: hiljaista kauneutta, joka piilee inhimillisessä ja universaalissa fatalismissa. Onegin on malliesimerkki "tarpeettoman ihmisen" hahmosta: vauraasta ja etuoikeutetusta miehestä, joka ei tiedä, mitä tehdä elämällään. Hän kärsii, koska on liian vahva myöntämään heikkouksiaan. Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen Raskolnikov puolestaan kärsii, koska ylikompensoi riittämättömyyden tunteitaan. Groskopin mukaan Dostojevski käyttää Pietarin kaupunkia taustana ajatuksille, jotka enteilivät 1900-luvun psykologisia näkemyksiä piilotajunnasta.
Tšehovin Kolmen sisaren henkilöt määrittelevät itsensä paremmin sillä, mitä heiltä puuttuu, kuin sillä, mitä heillä on. He eivät osaa nähdä hyvää ympärillään siellä missä ovat. Tšehov on itseen ja muihin kohdistuvan säälin mestari. Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan rohkaisee ottamaan itsensä vähemmän vakavasti, vaikka tilanne olisi kuinka vakava. Aikana, jolloin KGP käänsi moskovalaisten elämän päälaelleen ja aiheutti pelkoa hakemalla ihmisiä yöllä kodeistaan, Bulgakov kirjoitti salassa romaania, jossa loi mystisen maailman, missä mikään ei ole sitä miltä näyttää ja kuvitteellisiin ja paranormaaleihin hahmoihin ja silkkaan pahuuteen suhtaudutaan kuin arkisiin ilmiöihin.
Gogolin Kuolleet sielut on romaani rikkaudesta, ahneudesta, tekopyhyydestä ja statuksesta. Se sisältää opetuksen rehellisyydestä: älä teeskentele olevasi sellaista, mitä et ole, sillä jäät kiinni. Gogoliin yhdistetään venäläinen käsite pošlost, joka tarkoittaa vulgaariutta, tyhjänpäiväisyyttä.
Tolstoin Sota ja rauha on Groskopin mukaan kuin elämä itse: täynnä huonoja johtopäätöksiä, epätodennäköisiä yhteensattumia, satoja hahmoja, jotka ovat tai eivät ole merkittäviä. Joskus siinä ei tapahdu pitkiin aikoihin mitään, ja sitten tapahtuu yhtäkkiä paljon enemmän kuin tahtoisi. Kaikissa tapahtumissa ei ole järkeä. Sivupolkuja riittää. Onnellisia loppuja on vähän, ja ne vähät ovat monimutkaisia ja suurella vaivalla saavutettuja. Tolstoi opettaa, että jokaisella tapahtumalla on tarkoituksensa. Emme kaikki saa mitä ansaitsemme. Mutta saamme mitä saamme, ja sen hyväksyminen voi joskus tehdä meistä onnellisempia kuin osaamme odottaa.
Jossain vaiheessa Viv Groskop saa tiedon todellisista juuristaan. Hänen sukunsa ei olekaan Venäjältä lähtöisin, vaan Puolasta; hänellä on puolanjuutalaiset juuret. Hän oppii ymmärtämään, että on hyvä tietää, mistä on lähtöisin, mutta tärkeämpää on tietää, missä on juuri nyt. "Emme niinkään ilmennä historiaamme vaan paljon enemmän näkemiämme asioita, lukemiamme kirjoja ja ihmisiä, joita olemme tunteneet ja rakastaneet elämämme aikana."
lauantai 12. lokakuuta 2019
Tyttö ja teeseremonia, Kuka tappoi bambin? ja Kiiltokuvatyttö
Japanista on viime aikoina tullut useita elämänhallinta- ja elämäntaito-oppaita. Näitä ovat esimerkiksi Marie Kondon Konmari-kirjat, kakeibo-kirja (sääästämiseen liittyvä), shinrin-yoku-kirja (metsäkylpy terveyttä lisäävänä) ja ikigai-kirjat (oman intohimon löytämiseen liittyvät). Niillä on ollut kysyntää, sillä miljoonat ihmiset ovat löytäneet niistä apua ja sisältöä elämäänsä. Noriko Morishitan Tyttö ja teeseremonia 15 oivallusta elämästä (suomentanut Markus Mäkinen) liittyy tähän japanilaisten elämäntaito-oppaiden sarjaan.
Japanilainen teeseremonia on muodollinen ja koostuu erilaisista tarkoin noudatettavista säännöistä, joita opetellessaan kaksikymmenvuotias Noriko tuskailee. Hän käy teetunneilla 25 vuoden ajan ja oivaltaa siinä samalla myös elämästä kaikenlaista. Tyttö ja teeseremonia on viehättävä opas japanilaiseen arjen estetiikkaan ja vuodenaikojen kauneuden havaitsemiseen.
Tokonoma-alkovin seinällä oleva kirjoituskäärö (jossa on vuodenaikoihin liittyviä ilmaisuja "Alkukesän tuulahdus etelästä", "Raikas tuuli puhaltaa jatkuvasti", "Koko metsikkö kukkii hallan lehdissä", "Taivas sankkanaan valkoista sydäntalvenlunta"), fukusan eli liinan taittelu, natsume eli lakattu teerasia, manjuu-makeiset, bambuvispilä, tatamilla kävely, ro-tulisija, tsukubai-allas, teekukat... Muun muassa nämä liittyvät temaen opetteluun.
Teeseremonian opiskelun lisäksi Noriko oppii keskittymään nykyhetkeen, käyttämään kaikkia aistejaan, kuuntelemaan sisintään, eläytymään vuodenaikoihin. 25 vuoden jälkeen hän hankkii myös teeseremonian opettajan pätevyyden.
Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin? on surullinen kirja. Äänessä on kolme nuorta: Gusten, Emmy ja Saga-Lill. Gusten muistelee katkelmallisesti omaa osuuttaan joukkoraiskaukseen. Muistoa lähestytään spiraalimaisesti kierrellen ja kaarrellen, toistojen ja syventämisen avulla. Lukijasta tuntuu kuin selvitettäisiin purkan sotkemaa takkutukkaa, kipeää tekee mutta selvitettävä on. Emmyn ja Saga-Lillin ystävyys on tyttöjen ja nuorten naisten sykähdyttävää ja raastavaa ystävyyttä.
Kuka tappoi bambin? käsittelee syyllisyyttä, jonka ottaa kantaakseen vain Gusten. Hän on kirjan ainoa moraalinen henkilö. Muut ovat mätiä ja piiloutuvat rahan ja vallan taakse. Miesten ja naisten väliset suhteet esitetään jotenkin mahdottomina: ne hajoavat, rapautuvat. Kuin Nathanin kotitalo, josta tulee Aavelaiva. Kuka tappoi bambin? on synkkä moraliteetti, mutta Monika Fagerholmin tyyli etäännyttää, luo sävyjä. Tuo hänelle ominainen, vaikeasti määriteltävä kaunokirjallinen tyyli, joka tekee romaanista taidetta.
Kiiltokuvatyttö on Eija Pokkisen omaelämäkerta. Kiiltokuvatyttö on moniulotteinen, ei pelkkää pintakiiltoa. Hänessä yhdistyvät kotinsa menettänyt pieni evakkotyttö, kunnianhimoinen kympin tyttö, Jumalaa rukoileva ja tansseissa käyvä nuori nainen, Helsingin Yliopistosta valmistunut kielten maisteri, kansainvälistä uraa luonut ja glamour-elämää viettänyt valokuvamalli, eri puolilla maailmaa asunut näyttelijä, levoton etsijä, elokuvien ja kirjojen kääntäjä, rakkaussuhteissaan epäonnistuva, äitiydestä, maalaamisesta, joogasta ja meditaatiosta tasapainon löytänyt nainen.
Kiiltokuvatyttö on kiinnostavasti kirjoitettu elämäkerta. Muistan seuranneeni Eija Pokkisen elämää aikakauslehtien sivuilta. Hänestä kirjoitettiin ihailevasti, olihan hän ulkomailla menestynyt valokuvamalli ja näyttelijä. Julkkiksiakaan ei esim. 1970-luvulla ollut paljoa, ja niistä harvoista kirjoitettiin aika kiltisti. Eija Pokkinen kirjoittaa rehellisesti, myös kiiltokuvatytön elämän nurjasta puolesta. Levoton kulkija ja elämäniloinen nautiskelija; nämä molemmat kiiltokuvatytön puolet omaelämäkerta tuo hienosti esiin.
Japanilainen teeseremonia on muodollinen ja koostuu erilaisista tarkoin noudatettavista säännöistä, joita opetellessaan kaksikymmenvuotias Noriko tuskailee. Hän käy teetunneilla 25 vuoden ajan ja oivaltaa siinä samalla myös elämästä kaikenlaista. Tyttö ja teeseremonia on viehättävä opas japanilaiseen arjen estetiikkaan ja vuodenaikojen kauneuden havaitsemiseen.
Tokonoma-alkovin seinällä oleva kirjoituskäärö (jossa on vuodenaikoihin liittyviä ilmaisuja "Alkukesän tuulahdus etelästä", "Raikas tuuli puhaltaa jatkuvasti", "Koko metsikkö kukkii hallan lehdissä", "Taivas sankkanaan valkoista sydäntalvenlunta"), fukusan eli liinan taittelu, natsume eli lakattu teerasia, manjuu-makeiset, bambuvispilä, tatamilla kävely, ro-tulisija, tsukubai-allas, teekukat... Muun muassa nämä liittyvät temaen opetteluun.
Teeseremonian opiskelun lisäksi Noriko oppii keskittymään nykyhetkeen, käyttämään kaikkia aistejaan, kuuntelemaan sisintään, eläytymään vuodenaikoihin. 25 vuoden jälkeen hän hankkii myös teeseremonian opettajan pätevyyden.
Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin? on surullinen kirja. Äänessä on kolme nuorta: Gusten, Emmy ja Saga-Lill. Gusten muistelee katkelmallisesti omaa osuuttaan joukkoraiskaukseen. Muistoa lähestytään spiraalimaisesti kierrellen ja kaarrellen, toistojen ja syventämisen avulla. Lukijasta tuntuu kuin selvitettäisiin purkan sotkemaa takkutukkaa, kipeää tekee mutta selvitettävä on. Emmyn ja Saga-Lillin ystävyys on tyttöjen ja nuorten naisten sykähdyttävää ja raastavaa ystävyyttä.
Kuka tappoi bambin? käsittelee syyllisyyttä, jonka ottaa kantaakseen vain Gusten. Hän on kirjan ainoa moraalinen henkilö. Muut ovat mätiä ja piiloutuvat rahan ja vallan taakse. Miesten ja naisten väliset suhteet esitetään jotenkin mahdottomina: ne hajoavat, rapautuvat. Kuin Nathanin kotitalo, josta tulee Aavelaiva. Kuka tappoi bambin? on synkkä moraliteetti, mutta Monika Fagerholmin tyyli etäännyttää, luo sävyjä. Tuo hänelle ominainen, vaikeasti määriteltävä kaunokirjallinen tyyli, joka tekee romaanista taidetta.
Kiiltokuvatyttö on Eija Pokkisen omaelämäkerta. Kiiltokuvatyttö on moniulotteinen, ei pelkkää pintakiiltoa. Hänessä yhdistyvät kotinsa menettänyt pieni evakkotyttö, kunnianhimoinen kympin tyttö, Jumalaa rukoileva ja tansseissa käyvä nuori nainen, Helsingin Yliopistosta valmistunut kielten maisteri, kansainvälistä uraa luonut ja glamour-elämää viettänyt valokuvamalli, eri puolilla maailmaa asunut näyttelijä, levoton etsijä, elokuvien ja kirjojen kääntäjä, rakkaussuhteissaan epäonnistuva, äitiydestä, maalaamisesta, joogasta ja meditaatiosta tasapainon löytänyt nainen.
Kiiltokuvatyttö on kiinnostavasti kirjoitettu elämäkerta. Muistan seuranneeni Eija Pokkisen elämää aikakauslehtien sivuilta. Hänestä kirjoitettiin ihailevasti, olihan hän ulkomailla menestynyt valokuvamalli ja näyttelijä. Julkkiksiakaan ei esim. 1970-luvulla ollut paljoa, ja niistä harvoista kirjoitettiin aika kiltisti. Eija Pokkinen kirjoittaa rehellisesti, myös kiiltokuvatytön elämän nurjasta puolesta. Levoton kulkija ja elämäniloinen nautiskelija; nämä molemmat kiiltokuvatytön puolet omaelämäkerta tuo hienosti esiin.
tiistai 17. syyskuuta 2019
Nuoria naisia ja kiellettyä rakkautta
Kolme syksyn uutuusromaania, joissa kaikissa nuori nainen päähenkilönä: Sanna Tahvanaisen Kirsikoita lumessa, Anna-Kaisa Linna-Ahon Paperijoutsen ja Heidi Köngäksen Mirjami. Jokainen teos tavoitti herkästi ja taitavasti nuoren naisen sielunmaiseman, vaikka erosivat toisistaan sekä tyylin että päähenkilön persoonan suhteen.
Olen aiemmin lukenut suomenruotsalaisen Sanna Tahvanaisen romaanit Kuningatar (2013) ja Pikkumusta (2016), ja ihastuin hänen tyyliinsä kirjoittaa. Yhtä herkullisesti ja tyylikkäästi on kirjoitettu Kirsikoita lumessa, joka kertoo kuukaudesta Sylvia Plathin elämässä. Sattumoisin näin vähän aikaa sitten televisiodokumentin tästä kuuluisasta (ja traagisesta) kirjailijasta. Siinä kerrottiin juuri tuosta kuukaudesta New Yorkissa, Mademoiselle-lehden stipendiaattina yhdessä 19 muun nuoren naisen kanssa. Sylvia on 20-vuotias ja pursuaa elämäniloa ja suuria suunnitelmia kirjailijaksi tulosta. Hän on jo 8-vuotiaasta asti saanut runojaan ja novellejaan julkaistuksi lehdissä ja suunnittelee romaanin kirjoittamista. Vuosi on 1953 ja New Yorkissa hellekesä.
Sylvia Plath on hauskannäköinen ja haluaa elämältä kaiken: juhlia, miehiä, kauniita vaatteita ja ennen kaikkea kirjoittaa. Romaanissa puhutaan paljon vaatteista, jotka ovat Sylviallekin tärkeitä. Stipendiaatit saavat tarkat ohjeet matkapuvuston hankintaa varten, mm. heidän on käytettävä hattua ja käsineitä koko kuukauden ajan. Sylvia hankkii kaksi iltapukua matkaa varten: toinen on mustaa shantungia ja toinen valkoinen Tuhkimo-unelma. Kuukausi New Yorkissa on täynnä kirjoittamista, uusia kokemuksia ja tuttavuuksia, mutta kaikkea varjostaa Paniikkilintu, masennus.
Kirjassa viehättivät ja koskettivat 1950-luvun elävä kuvaus, Sylvian taistelu elämänilon ja hiipivän masennuksen välillä sekä nuorten naisten toiveet ja haaveet. Kirsikoilla on kirjassa monta merkitystä: mm. ne ovat huulipunan nimi ja seksuaalisuuden vertauskuva. Sylvia Plath on kuvattu moniulotteisesti. Hän on moderni nuori nainen, aktiivinen, älykäs ja epäsovinnainen eikä halua tyytyä perinteisen naisen rooliin. Hän karkaa öisin paloportaita pitkin vain naisille tarkoitetusta asuntolasta, Nukkekodista, koska haluaa tutustua useisiin miehiin kokemuksia saadakseen. Sylvia on sekä pinnallinen että syvällinen ja haluaa esikoisromaaninsa alkavan sanoilla: Hän astui yöhön mustaan shantungiin kietoutuneena.
Anna-Kaisa Linna-Ahon Paperijoutsen on esikoisromaani. Se sijoittuu vuoteen 1943 ja maaseudulle, jonne yksi romaanin päähenkilöistä, nuori Lydia, on lähtenyt Helsingistä sotaa pakoon. Muita päähenkilöitä on kaksi, Anna ja Ellen/Kyösti, parikymppisiä hekin. Kirjassa on aluksi hieman tyttökirjamainen tunnelma, koska kuvataan nuoria naisia viattomine rakkaushaaveineen mutta saa pian vakavampia sävyjä. Sodasta ei kukaan palaa entisenlaisena, ja sen saavat Lydia ja Anna karvaasti kokea. Suomalaisessa kirjallisuudessa on kuvattu paljon talvi- ja jatkosotaa, mutta Paperijoutsen tuo siihen lisää ulottuvuuksia. Kyöstin hahmossa julma 1940-luku rotuhygieniaoppeineen saa koskettavan kuvauksensa, samoin sodassa järkkyneet mielet. Paperijoutsen, paperista taiteltu joutsenorigami, tulee usein kirjassa esiin. Sillä on tietysti vertauskuvallinen merkitys: jonkin herkän ja hauraan haaveen, puhtaan rakkauden, erilaisuuden hyväksymisen. Lukija saa vielä Paperijoutsenen viimeisillä sivuilla yllättyä: (kielletty) rakkaus on sittenkin mahdollista.
Mirjami on Heidi Köngäksen paljon kehutun Sandran itsenäinen jatko-osa. Mirjami on Sandran keskimmäinen tytär ja kirjan päähenkilö, vaikka näkökulmaa vaihdellaan usean kirjan henkilön kesken. Ääneen pääsevät Mirjamin lisäksi Sandra, pikkusisko Soili ja Annikki. Tässäkin romaanissa kuvataan sotaa. Tyyli on realistisempi kuin Tahvanaisen ja Linna-Ahon, suomalaiseen tapaan tunteiden kuvauksessaan pidättyvä ja minimalistinen. Vaikka sota kuvataan naisten silmin, ei kotirintamakaan säästy sodan kauheuksilta. Perheiden isät ja veljet kaatuvat, ja kaikesta on pulaa. Lavantauti ja kurkkumätä vievät äitejä ja lapsia.
Romaani kuvaa omanlaista kiellettyä rakkautta: Mirjami on rakastunut nuoreen sotilaaseen Toriin, joka sairastaa tuberkuloosia. Hänen vanhempansa vastustavat suhdetta, mutta Mirjami ei luovuta. Hän on kuolemaan asti uskollinen, ja Köngäs kuvaa hyvin kauniisti hänen tunteitaan. Romaani päättyy sydäntä särkevän koskettavasti:
"Sinun jälkeesi minä elin niin kuin ihmiset elävät, mutta aina kun ikkunalaudan posliinikukka tiputti raskaan, valkoisen kukintonsa lattialle, minä havahduin ja tunsin sinut."
Olen aiemmin lukenut suomenruotsalaisen Sanna Tahvanaisen romaanit Kuningatar (2013) ja Pikkumusta (2016), ja ihastuin hänen tyyliinsä kirjoittaa. Yhtä herkullisesti ja tyylikkäästi on kirjoitettu Kirsikoita lumessa, joka kertoo kuukaudesta Sylvia Plathin elämässä. Sattumoisin näin vähän aikaa sitten televisiodokumentin tästä kuuluisasta (ja traagisesta) kirjailijasta. Siinä kerrottiin juuri tuosta kuukaudesta New Yorkissa, Mademoiselle-lehden stipendiaattina yhdessä 19 muun nuoren naisen kanssa. Sylvia on 20-vuotias ja pursuaa elämäniloa ja suuria suunnitelmia kirjailijaksi tulosta. Hän on jo 8-vuotiaasta asti saanut runojaan ja novellejaan julkaistuksi lehdissä ja suunnittelee romaanin kirjoittamista. Vuosi on 1953 ja New Yorkissa hellekesä.
Sylvia Plath on hauskannäköinen ja haluaa elämältä kaiken: juhlia, miehiä, kauniita vaatteita ja ennen kaikkea kirjoittaa. Romaanissa puhutaan paljon vaatteista, jotka ovat Sylviallekin tärkeitä. Stipendiaatit saavat tarkat ohjeet matkapuvuston hankintaa varten, mm. heidän on käytettävä hattua ja käsineitä koko kuukauden ajan. Sylvia hankkii kaksi iltapukua matkaa varten: toinen on mustaa shantungia ja toinen valkoinen Tuhkimo-unelma. Kuukausi New Yorkissa on täynnä kirjoittamista, uusia kokemuksia ja tuttavuuksia, mutta kaikkea varjostaa Paniikkilintu, masennus.
Kirjassa viehättivät ja koskettivat 1950-luvun elävä kuvaus, Sylvian taistelu elämänilon ja hiipivän masennuksen välillä sekä nuorten naisten toiveet ja haaveet. Kirsikoilla on kirjassa monta merkitystä: mm. ne ovat huulipunan nimi ja seksuaalisuuden vertauskuva. Sylvia Plath on kuvattu moniulotteisesti. Hän on moderni nuori nainen, aktiivinen, älykäs ja epäsovinnainen eikä halua tyytyä perinteisen naisen rooliin. Hän karkaa öisin paloportaita pitkin vain naisille tarkoitetusta asuntolasta, Nukkekodista, koska haluaa tutustua useisiin miehiin kokemuksia saadakseen. Sylvia on sekä pinnallinen että syvällinen ja haluaa esikoisromaaninsa alkavan sanoilla: Hän astui yöhön mustaan shantungiin kietoutuneena.
Anna-Kaisa Linna-Ahon Paperijoutsen on esikoisromaani. Se sijoittuu vuoteen 1943 ja maaseudulle, jonne yksi romaanin päähenkilöistä, nuori Lydia, on lähtenyt Helsingistä sotaa pakoon. Muita päähenkilöitä on kaksi, Anna ja Ellen/Kyösti, parikymppisiä hekin. Kirjassa on aluksi hieman tyttökirjamainen tunnelma, koska kuvataan nuoria naisia viattomine rakkaushaaveineen mutta saa pian vakavampia sävyjä. Sodasta ei kukaan palaa entisenlaisena, ja sen saavat Lydia ja Anna karvaasti kokea. Suomalaisessa kirjallisuudessa on kuvattu paljon talvi- ja jatkosotaa, mutta Paperijoutsen tuo siihen lisää ulottuvuuksia. Kyöstin hahmossa julma 1940-luku rotuhygieniaoppeineen saa koskettavan kuvauksensa, samoin sodassa järkkyneet mielet. Paperijoutsen, paperista taiteltu joutsenorigami, tulee usein kirjassa esiin. Sillä on tietysti vertauskuvallinen merkitys: jonkin herkän ja hauraan haaveen, puhtaan rakkauden, erilaisuuden hyväksymisen. Lukija saa vielä Paperijoutsenen viimeisillä sivuilla yllättyä: (kielletty) rakkaus on sittenkin mahdollista.
Mirjami on Heidi Köngäksen paljon kehutun Sandran itsenäinen jatko-osa. Mirjami on Sandran keskimmäinen tytär ja kirjan päähenkilö, vaikka näkökulmaa vaihdellaan usean kirjan henkilön kesken. Ääneen pääsevät Mirjamin lisäksi Sandra, pikkusisko Soili ja Annikki. Tässäkin romaanissa kuvataan sotaa. Tyyli on realistisempi kuin Tahvanaisen ja Linna-Ahon, suomalaiseen tapaan tunteiden kuvauksessaan pidättyvä ja minimalistinen. Vaikka sota kuvataan naisten silmin, ei kotirintamakaan säästy sodan kauheuksilta. Perheiden isät ja veljet kaatuvat, ja kaikesta on pulaa. Lavantauti ja kurkkumätä vievät äitejä ja lapsia.
Romaani kuvaa omanlaista kiellettyä rakkautta: Mirjami on rakastunut nuoreen sotilaaseen Toriin, joka sairastaa tuberkuloosia. Hänen vanhempansa vastustavat suhdetta, mutta Mirjami ei luovuta. Hän on kuolemaan asti uskollinen, ja Köngäs kuvaa hyvin kauniisti hänen tunteitaan. Romaani päättyy sydäntä särkevän koskettavasti:
"Sinun jälkeesi minä elin niin kuin ihmiset elävät, mutta aina kun ikkunalaudan posliinikukka tiputti raskaan, valkoisen kukintonsa lattialle, minä havahduin ja tunsin sinut."
maanantai 26. elokuuta 2019
Tulisiipi lentää korkealla
Tulisiipi (Like) on Juha-Pekka Koskisen uuden, juuri ilmestyneen romaanin nimi. Se kertoo pojasta, jonka lentohaaveet muuttuvat todeksi. Tulisiipi on sekä historiallinen että rakkausromaani mutta ennen kaikkea kuvaus elämää suuremmasta intohimosta ja sen toteutumisesta. Olin kirjan julkistamistilaisuudessa, ja sain kuulla, että se on ollut 15 vuotta "suunnitteilla". Lukuisat muut Koskisen kirjat ovat nähneet päivänvalon, ennen kuin Tulisiipi kypsyi kirjoitettavaksi. Hyvää kannatti odottaa, sillä Tulisiipi on hieno kirja, suurta kirjallisuutta. Mikä tekee siitä vaikuttavan?
Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikavälille 1930-1960-luku. Tuttuja maailmanhistorian tapahtumia sivutaan, alkaen 30-luvun Amerikan talouslamasta toiseen maailmansotaan, Stalinin ajan vainoista ja vankileireistä kylmän sodan aikakauteen. Taustatyötä on tehty melkoisesti, mutta faktat sulautuvat hienosti osaksi kerrontaa, koska kaikki nähdään Kaarle-pojan näkökulmasta. Historia eletään yksilön kautta.
Kaarlen isovanhemmat ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin lasten ollessa pieniä. Talouslaman kurimuksessa suomalaisia houkutellaan Neuvosto-Karjalaan, jossa heille luvataan parempi tulevaisuus. Kaarlen vanhemmat lähtevät valtameren yli lapset mukanaan. Todellisuus on luvattua ankeampi, mutta Kaarle, joka jo Amerikassa näki Charles Lindberghin lentävän, pääsee lentämään liitokoneella. Hän on kotimaassaan saanut isoisänsä intiaaniystävältä nimen Tulisiipi hypättyään vajan katolta äidiltä kähvelletyt punakeltaiset kankaat siipinä. Myös perheen ystävä Albert ja tämän tytär Linda matkustavat Petroskoihin. Lindan Kaarlelle kirjoittamalla runolla on tärkeä tehtävä teoksessa; sitä voisi kutsua Tulisiiven viehättäväksi ja liikuttavaksi johtomotiiviksi.
Tulisiiven tyyli on aistimellista ja havainnollista, nautittavaa. Kaarlen isän verstaassa auton moottori tutisee ja vaappuu, sylkee mustaa savua ulos sisuksistaan, jymisee ja uhoaa voimaa kilisevien kettinkien otteessa. Lentokone kiihdyttää vauhtia, renkaat nostattavat tomua, moottorin ääni alkaa muistuttaa tuhansien ampiaisten pörinää. Renkaiden pölyvana katkeaa ja kone riuhtaisee itsensä irti omasta varjostaan kuin perhonen, joka lehahtaa ulos kotelostaan.
Kaarlen halu lentämään taivaalle merkitsee hänelle täydellistä vapautta. Sen vastakohtana läpi kirjan on tulla haudatuksi maahan, jäädä mullan vangiksi, saada hiekkaa silmiin ja kuoriaisia korviin. Kaarle pääsee jo koululaisena lentämään harjoituskoneella, Leningradin ylle. Charles Frostista tulee Gennadi Zamorozkin, ja hänen lentokirjaansa ilmestyy lentotunteja tasaista vauhtia. Lapsi ei näe, että suurvalta hänen ympärillään valmistautuu sotaan. Lentotunnit loppuvat, ja hurjien vaiheiden jälkeen Kaarle löytää itsensä vankileiriltä.
Vankileirikuvauksesta tulivat mieleeni suuret venäläiset klassikot: Tolstoi, Dostojevski ja Solzhenitsyn. Kaarle, jota Grigori auttaa selviämään, on kuin sodan keskellä vangittu Pierre Bezuhov, jonka silmät Platon Karatajev, yksinkertainen kansanmies, aukaisee. Varsinainen sankari tai oikeastaan sankaritar on lopulta kuitenkin Kaarlen ystävä ja ikätoveri Linda, joka Stalinin kuoltua pelastaa Kaarlen elämään, takaisin lentämään, jopa avaruuteen saakka.
Yksilö maailmanhistoriaa vasten, ihminen pelinappulana, intohimosta maksettava hinta; nämä ovat Tulisiiven suuria teemoja. Kirjan loppu sai aikaan katharsiksen eli sangen hieno lukuelämys oli kyseessä. Suosittelen.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikavälille 1930-1960-luku. Tuttuja maailmanhistorian tapahtumia sivutaan, alkaen 30-luvun Amerikan talouslamasta toiseen maailmansotaan, Stalinin ajan vainoista ja vankileireistä kylmän sodan aikakauteen. Taustatyötä on tehty melkoisesti, mutta faktat sulautuvat hienosti osaksi kerrontaa, koska kaikki nähdään Kaarle-pojan näkökulmasta. Historia eletään yksilön kautta.
Kaarlen isovanhemmat ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin lasten ollessa pieniä. Talouslaman kurimuksessa suomalaisia houkutellaan Neuvosto-Karjalaan, jossa heille luvataan parempi tulevaisuus. Kaarlen vanhemmat lähtevät valtameren yli lapset mukanaan. Todellisuus on luvattua ankeampi, mutta Kaarle, joka jo Amerikassa näki Charles Lindberghin lentävän, pääsee lentämään liitokoneella. Hän on kotimaassaan saanut isoisänsä intiaaniystävältä nimen Tulisiipi hypättyään vajan katolta äidiltä kähvelletyt punakeltaiset kankaat siipinä. Myös perheen ystävä Albert ja tämän tytär Linda matkustavat Petroskoihin. Lindan Kaarlelle kirjoittamalla runolla on tärkeä tehtävä teoksessa; sitä voisi kutsua Tulisiiven viehättäväksi ja liikuttavaksi johtomotiiviksi.
Tulisiiven tyyli on aistimellista ja havainnollista, nautittavaa. Kaarlen isän verstaassa auton moottori tutisee ja vaappuu, sylkee mustaa savua ulos sisuksistaan, jymisee ja uhoaa voimaa kilisevien kettinkien otteessa. Lentokone kiihdyttää vauhtia, renkaat nostattavat tomua, moottorin ääni alkaa muistuttaa tuhansien ampiaisten pörinää. Renkaiden pölyvana katkeaa ja kone riuhtaisee itsensä irti omasta varjostaan kuin perhonen, joka lehahtaa ulos kotelostaan.
Kaarlen halu lentämään taivaalle merkitsee hänelle täydellistä vapautta. Sen vastakohtana läpi kirjan on tulla haudatuksi maahan, jäädä mullan vangiksi, saada hiekkaa silmiin ja kuoriaisia korviin. Kaarle pääsee jo koululaisena lentämään harjoituskoneella, Leningradin ylle. Charles Frostista tulee Gennadi Zamorozkin, ja hänen lentokirjaansa ilmestyy lentotunteja tasaista vauhtia. Lapsi ei näe, että suurvalta hänen ympärillään valmistautuu sotaan. Lentotunnit loppuvat, ja hurjien vaiheiden jälkeen Kaarle löytää itsensä vankileiriltä.
Vankileirikuvauksesta tulivat mieleeni suuret venäläiset klassikot: Tolstoi, Dostojevski ja Solzhenitsyn. Kaarle, jota Grigori auttaa selviämään, on kuin sodan keskellä vangittu Pierre Bezuhov, jonka silmät Platon Karatajev, yksinkertainen kansanmies, aukaisee. Varsinainen sankari tai oikeastaan sankaritar on lopulta kuitenkin Kaarlen ystävä ja ikätoveri Linda, joka Stalinin kuoltua pelastaa Kaarlen elämään, takaisin lentämään, jopa avaruuteen saakka.
Yksilö maailmanhistoriaa vasten, ihminen pelinappulana, intohimosta maksettava hinta; nämä ovat Tulisiiven suuria teemoja. Kirjan loppu sai aikaan katharsiksen eli sangen hieno lukuelämys oli kyseessä. Suosittelen.
tiistai 16. heinäkuuta 2019
Kepeää, vakavaa ja runollista
Kolme kirjaa, keskenään hyvin erilaisia, mutta joiden tyyli oli sekä kepeää, vakavaa että runolllista: Pamela Druckermanin Mademoisellesta madameksi (suomentanut Terhi Vartia), Kim Thúyn Ru (suomentanut Marja Luoma) ja Zelda Fitzgeraldin Lahjakas tyttö (suomentanut Pirjo Pakarinen).
Pamela Druckerman on amerikkalainen toimittaja, joka asuu miehensä ja kolmen lapsensa kanssa Pariisissa. Olen lukenut hänen aikaisemmat kirjansa Kuinka kasvattaa bébé sekä Bébé päivästä päivään, joten osasin odottaa mielenkiintoista, hauskaa ja hyvin kirjoitettua kirjaa. Mademoisellesta madameksi kuvaa neljänkympin kriisiä; aihe, joka ei itseäni liippaa läheltä mutta jonka voi ajatella kuvaavan kaikkea ikääntymiseen liittyvää yleensä.
Kirjoittaja pelkää aikuistumiseen liittyviä asioita, sitä, ettei osaa olla "oikea" aikuinen. Hänestä tuntuu, kuin hän olisi saanut ylennyksen, johon taidot eivät riitä. Lapsuudenperhe Miamissa ei ole koskaan käsitellyt ikäviä tai vakavia asioita. Ainoa tiedonmuru sukujuurista on, että suku on tullut jostain Venäjältä. Druckerman kokee, että yksi aikuistumiseen liittyvä asia on ottaa selvä omasta taustastaan, ja näin hän tekeekin.
Myös ranskattarilta voi ottaa oppia ja yrittää ikääntyä kauniisti, olla belle dans mon âns. Voi opetella pukeutumaan vartalonsa tuntien, jolloin la silhouette, kokonaisuuden ääriviivat, muodostuu tärkeäksi. Voi yrittää olla ranskalaisnaisten ihanne, femme libre, vapaa nainen, joka on itsenäinen ja tekee mitä haluaa.
Kesken kaiken Pamela Druckerman sairastuu imusolmukesyöpään ja joutuu rankkoihin hoitoihin. Lopulta hän selviää syövästä. Hän nimittää itseään lusikka-ihmiseksi, joka haluaa kaivautua syvälle tietoihin. Tutkimuskohteeksi joutuvat mm. Jung, elämänohjeet ja viisautta käsittelevät teokset. Hän oppii priorisoimaan, olemaan vähemmän itsekeskeinen ja hieman myös elämäniloa, joie de vivre.
"Aikuisuus ei tunnu ollenkaan siltä kuin oli kuvitellut. Se ei olekaan kaikkitietävyyttä, kaikkivoipuutta ja suurta. Aikuisuus on nöyrää, vakaata ja pientä. Lopulta se kuitenkin alkaa tuntua omalta. Ja juuri silloin tulee ajatelleeksi, että tämähän on ihmisen paras ikä."
Kim Thúyn omaelämäkerrallinen romaani Ru on kepeä, vakava ja runollinen samalla kertaa. Se kertoo lapsuudesta Saigonissa, pakomatkasta meren yli Malesiaan pakolaisleirille ja sieltä Kanadaan.
Muistot ovat fragmentaarisia, ei ajallisesti eteneviä; osa järkyttäviä, osa kauniita.
Jo kirjailijan syntymä on dramaattinen:
"Näin päivänvalon Saigonissa, jossa tuhansiksi kappaleiksi räjähtäneiden ilotulitteiden jäänteet värittivät maaperän punaiseksi kuin kirsikankukkien terälehdet tai kuin veri, jota hyökkäykseen osallistuneet kaksi miljoonaa vietnamilaista sotilasta olivat vuodattaneet kahtia reväistyn Vietnamin kaupungeissa ja kylissä."
Tämä rumuuden ja kauneuden ambivalenssi on ominaista romaanin tyylille, sisällölle ja kielelle. Tärkeitä ovat vanhemmat, jotka saavat lapsensa kohdistamaan katseensa tulevaan, horisonttiin, johon ei kuulunut yököttäviä hajuja, kärpäsiä ja matoja. He eivät jätä perinnöksi rahaa:
…"he ovat siirtäneet meille muistinsa rikkaudet, joiden ansiosta ymmärrämme sinisateen kukkatertun kauneuden, sanojen herkät vivahteet, lumoutumiseen kätkeytyvän voiman."
Kirjailijan tyyliä on verrattu meren aaltojen edestakaiseen liikkeeseen, veden ja kyynelteen virtaamiseen, rauhoittavaan tuudittamiseen, kehtolauluun. Ru on viisaan ja juurettomuutensa hyväksyneen ihmisen kirjoittama romaani, vailla katkeruutta tai laskelmoivaa hätkähdyttämistä. Monien ihmisten kohtalot välähtelevät Run sivuilla, ja se päättyy näin kauniisti:
"Olen taivaltanut heidän askeltensa perässä kuin valveilla nähdyssä unessa, jossa juuri auenneen pioninkukan tuoksu ei ole enää tuoksu vaan onni; jossa syksyisen vaahteranlehden syvä puna ei ole enää väri vaan autuus; jossa yksittäinen maa ei ole enää paikka vaan kehtolaulu.
Ja jossa ojennettu käsi ei kuvaa enää elettä, vaan rakkauden hetkeä joka jatkuu uneen, heräämiseen, arkeen."
En tiennytkään, että myös legendaarisen F. Scott Fitzgeraldin vaimo Zelda Fitzgerald oli kirjailija. Lahjakas tyttö on kokoelma 1920-luvulla ilmeisesti aikakauslehtiin kirjoitettuja novelleja. Ne kertovat 1920-luvun nuorista naisista, viehkeään, koristeelliseen ja maalailevaan tyyliin. Runsas substantiivien käyttö saa uumoilemaan, josko käännöstä olisi voinut vielä pikkuisen viilata mutta kirjailijan tyyli tulee kyllä ilmi. Novellien nuoret naiset seikkailevat, matkustavat, juhlivat, etsivät suurta rakkautta. He syövät vadelmia kerman kanssa japanilaisessa puutarhassa Ritzissä, ajelevat limusiineissa, pukeutuvat hermeliinitakkeihin, kuuntelevat jazzia yökerhoissa. Mutta myös kuolevat synnytykseen, tulevat jätetyiksi, yrittävät itsemurhaa. Tässä näyte kirjailijan tyylistä:
"Eräänä iltana Pariisissa Helena löysi hänet taas. Yllättävä kesäsade kasteli läpimäräksi gala fleurin Châteu de Madridissa, ohittaen värilliset valot kuin tahriva käsi märän kuvan yllä, pakottaen juonivat varjot kertomaan salaisuutensa. Suihkulähteiden sumun takaa ja pimeydestä, tammien alta, virtasivat tuntemattomat, maharadzat, nykyisten skandaalien esittäjät, ja monet miljonäärit jotka tiesivät mitä ostaa rahoillaan. Sitten, aivan kuten hienoimmat lahjat joulukuusen alla on kätketty kauas oksien alle, Helena näki hänen poikamaiset kasvonsa, sadepisaroilla peitettyinä, rynnäten valoon missä Helena seisoi. Tuo tapaaminen merkitsi sen ajan alkua, jolloin heidät nähtiin usein yhdessä Pariisissa." (Tyttö josta prinssi piti)
Pamela Druckerman on amerikkalainen toimittaja, joka asuu miehensä ja kolmen lapsensa kanssa Pariisissa. Olen lukenut hänen aikaisemmat kirjansa Kuinka kasvattaa bébé sekä Bébé päivästä päivään, joten osasin odottaa mielenkiintoista, hauskaa ja hyvin kirjoitettua kirjaa. Mademoisellesta madameksi kuvaa neljänkympin kriisiä; aihe, joka ei itseäni liippaa läheltä mutta jonka voi ajatella kuvaavan kaikkea ikääntymiseen liittyvää yleensä.
Kirjoittaja pelkää aikuistumiseen liittyviä asioita, sitä, ettei osaa olla "oikea" aikuinen. Hänestä tuntuu, kuin hän olisi saanut ylennyksen, johon taidot eivät riitä. Lapsuudenperhe Miamissa ei ole koskaan käsitellyt ikäviä tai vakavia asioita. Ainoa tiedonmuru sukujuurista on, että suku on tullut jostain Venäjältä. Druckerman kokee, että yksi aikuistumiseen liittyvä asia on ottaa selvä omasta taustastaan, ja näin hän tekeekin.
Myös ranskattarilta voi ottaa oppia ja yrittää ikääntyä kauniisti, olla belle dans mon âns. Voi opetella pukeutumaan vartalonsa tuntien, jolloin la silhouette, kokonaisuuden ääriviivat, muodostuu tärkeäksi. Voi yrittää olla ranskalaisnaisten ihanne, femme libre, vapaa nainen, joka on itsenäinen ja tekee mitä haluaa.
Kesken kaiken Pamela Druckerman sairastuu imusolmukesyöpään ja joutuu rankkoihin hoitoihin. Lopulta hän selviää syövästä. Hän nimittää itseään lusikka-ihmiseksi, joka haluaa kaivautua syvälle tietoihin. Tutkimuskohteeksi joutuvat mm. Jung, elämänohjeet ja viisautta käsittelevät teokset. Hän oppii priorisoimaan, olemaan vähemmän itsekeskeinen ja hieman myös elämäniloa, joie de vivre.
"Aikuisuus ei tunnu ollenkaan siltä kuin oli kuvitellut. Se ei olekaan kaikkitietävyyttä, kaikkivoipuutta ja suurta. Aikuisuus on nöyrää, vakaata ja pientä. Lopulta se kuitenkin alkaa tuntua omalta. Ja juuri silloin tulee ajatelleeksi, että tämähän on ihmisen paras ikä."
Kim Thúyn omaelämäkerrallinen romaani Ru on kepeä, vakava ja runollinen samalla kertaa. Se kertoo lapsuudesta Saigonissa, pakomatkasta meren yli Malesiaan pakolaisleirille ja sieltä Kanadaan.
Muistot ovat fragmentaarisia, ei ajallisesti eteneviä; osa järkyttäviä, osa kauniita.
Jo kirjailijan syntymä on dramaattinen:
"Näin päivänvalon Saigonissa, jossa tuhansiksi kappaleiksi räjähtäneiden ilotulitteiden jäänteet värittivät maaperän punaiseksi kuin kirsikankukkien terälehdet tai kuin veri, jota hyökkäykseen osallistuneet kaksi miljoonaa vietnamilaista sotilasta olivat vuodattaneet kahtia reväistyn Vietnamin kaupungeissa ja kylissä."
Tämä rumuuden ja kauneuden ambivalenssi on ominaista romaanin tyylille, sisällölle ja kielelle. Tärkeitä ovat vanhemmat, jotka saavat lapsensa kohdistamaan katseensa tulevaan, horisonttiin, johon ei kuulunut yököttäviä hajuja, kärpäsiä ja matoja. He eivät jätä perinnöksi rahaa:
…"he ovat siirtäneet meille muistinsa rikkaudet, joiden ansiosta ymmärrämme sinisateen kukkatertun kauneuden, sanojen herkät vivahteet, lumoutumiseen kätkeytyvän voiman."
Kirjailijan tyyliä on verrattu meren aaltojen edestakaiseen liikkeeseen, veden ja kyynelteen virtaamiseen, rauhoittavaan tuudittamiseen, kehtolauluun. Ru on viisaan ja juurettomuutensa hyväksyneen ihmisen kirjoittama romaani, vailla katkeruutta tai laskelmoivaa hätkähdyttämistä. Monien ihmisten kohtalot välähtelevät Run sivuilla, ja se päättyy näin kauniisti:
"Olen taivaltanut heidän askeltensa perässä kuin valveilla nähdyssä unessa, jossa juuri auenneen pioninkukan tuoksu ei ole enää tuoksu vaan onni; jossa syksyisen vaahteranlehden syvä puna ei ole enää väri vaan autuus; jossa yksittäinen maa ei ole enää paikka vaan kehtolaulu.
Ja jossa ojennettu käsi ei kuvaa enää elettä, vaan rakkauden hetkeä joka jatkuu uneen, heräämiseen, arkeen."
En tiennytkään, että myös legendaarisen F. Scott Fitzgeraldin vaimo Zelda Fitzgerald oli kirjailija. Lahjakas tyttö on kokoelma 1920-luvulla ilmeisesti aikakauslehtiin kirjoitettuja novelleja. Ne kertovat 1920-luvun nuorista naisista, viehkeään, koristeelliseen ja maalailevaan tyyliin. Runsas substantiivien käyttö saa uumoilemaan, josko käännöstä olisi voinut vielä pikkuisen viilata mutta kirjailijan tyyli tulee kyllä ilmi. Novellien nuoret naiset seikkailevat, matkustavat, juhlivat, etsivät suurta rakkautta. He syövät vadelmia kerman kanssa japanilaisessa puutarhassa Ritzissä, ajelevat limusiineissa, pukeutuvat hermeliinitakkeihin, kuuntelevat jazzia yökerhoissa. Mutta myös kuolevat synnytykseen, tulevat jätetyiksi, yrittävät itsemurhaa. Tässä näyte kirjailijan tyylistä:
"Eräänä iltana Pariisissa Helena löysi hänet taas. Yllättävä kesäsade kasteli läpimäräksi gala fleurin Châteu de Madridissa, ohittaen värilliset valot kuin tahriva käsi märän kuvan yllä, pakottaen juonivat varjot kertomaan salaisuutensa. Suihkulähteiden sumun takaa ja pimeydestä, tammien alta, virtasivat tuntemattomat, maharadzat, nykyisten skandaalien esittäjät, ja monet miljonäärit jotka tiesivät mitä ostaa rahoillaan. Sitten, aivan kuten hienoimmat lahjat joulukuusen alla on kätketty kauas oksien alle, Helena näki hänen poikamaiset kasvonsa, sadepisaroilla peitettyinä, rynnäten valoon missä Helena seisoi. Tuo tapaaminen merkitsi sen ajan alkua, jolloin heidät nähtiin usein yhdessä Pariisissa." (Tyttö josta prinssi piti)
sunnuntai 30. kesäkuuta 2019
Aurinko ja kuu - ensimmäisiä naisia
Kirjastosta tuli sattumoisin samaan aikaan kaksi kirjaa ensimmäisistä naisista: Michelle Obaman elämäkerta Minun tarinani ja Johanna Venhon Ensimmäinen nainen, fiktiivinen kirja Sylvi Kekkosesta. Molemmat olivat kiinnostavia ja hienosti kirjoitettuja. Ja suosittujakin; jouduin odottamaan niitä aika kauan, sillä varauksia oli paljon.
Michelle Obaman julkista elämää tuli median välityksellä seuratuksi kahdeksan vuotta, jolloin sai tietää esimerkiksi hänen Valkoisen talon alueelle perustamastaan kasvimaasta, joka oli vertauskuva hänen pyrkimykselleen vaikuttaa amerikkalaisten lasten terveellisempiin ruokailutottumuksiin. Hänen tyylikästä ulkoista olemustaan ja pukeutumistaan ihailtiin, ja perhe-elämäkin vaikutti harmoniselta. Toiko elämäkerta sitten jotain uutta?
Kyllä. Kirja kertoo kiehtovasti, miten köyhästä mutta rakastavasta työläisperheestä lähtöisin olevasta pienestä tytöstä tuli Yhdysvaltojen historian ensimmäisen mustan presidentin puoliso, ensimmäinen nainen. Lapsuuden perhe, johon kuului vanhempien lisäksi myös isoveli Craig, asui Chicagon huonomaineisella alueella, South Sidessa. Michelle Obama oli pienestä pitäen kunnianhimoinen ja ahkera; ominaisuuksia, joita hänen vanhempansa kannustivat. Hän oli omien sanojensa mukaan sellainen lapsi, joka halusi kysymyksiinsä konkreettisia vastauksia ja halusi järkeillä asioita loogiseen, joskin uuvuttavaan loppuun asti. Hän oli itsepintainen ja periksiantamaton. Näiden ominaisuuksiensa avulla hän selvitti tiensä eliittiyliopistoon ja luki itsensä juristiksi. Vanhemmat, muiden yhdysvaltalaisten vanhempien tapaan, olivat koko elämänsä säästäneet voidakseen kustantaa lapsilleen yliopisto-opinnot. He olivat muutenkin esimerkillisiä: ei ollut aihetta, josta heidän kanssaan ei olisi voinut keskustella. He teroittivat lapsilleen huolitellun puheen merkitystä: ohjasivat esimerkiksi heidät sanomaan going eikä goin' ja isn't eikä ain't.
Michelle Obaman elämäkerta on tietysti myös mustan naisen historiaa tai mustan amerikkalaisen ylipäätään. Vanhemmat kertoivat lapsilleen jo varhain, että he olivat ihonvärinsä takia haavoittuvia. Tämä oli tosiasia, jonka kanssa heidän olisi aina elettävä. Michelle tuli jo varhain tietoiseksi syrjinnästä, joka oli vaikuttanut monen afroamerikkalaisen sukupolven kohtaloon.
Elämäkerta on kronologisesti jaettu kolmeen osaan: Minuksi, Meiksi ja Enemmäksi. Meiksi-osassa Michelle rakastuu Barack Obamaan, avioituu, saa kaksi lasta ja taiteilee vaativan työnsä ja perhe-elämän välillä. Lukija tutustutetaan poikkeukselliseen lahjakkaaseen Barackiin, joka on ikuinen idealisti ja optimisti. Hänen suuri visionsa on oikeudenmukainen maailma. Kun hänet valitaan senaattoriksi, Michelle joutuu käytännössä yksin huolehtimaan perheestä. Hän rupeaa kirjoittamaan päiväkirjaa, johon purkaa tuntojaan. Myös hän on maailmanparantaja. Työssään Chicagon yliopiston sairaalan varapääjohtajana hän pyrkii vaikuttamaan köyhien ihmisten terveydenhoitoon.
Barack Obama asettuu presidenttiehdokkaaksi, ja myös Michelle osallistuu kampanjointiin, vaikka hänellä on ristiriitainen suhde politiikkaan ja hän pelkää, mitä julkisuus tekee perheelle. Lukija saa hyvän kuvan siitä, millaista on elää jatkuvan katseen alla (uuvuttavaa). Meiksi-osa päättyy, kun Barack Obama valitaan presidentiksi.
Enemmäksi-osassa Michelle Obama kertoo elämästään Yhdysvaltojen ensimmäisenä naisena.
Hänen pitäisi olla parempi, fiksumpi ja vahvempi kuin koskaan. Hän kokee, että Valkoisen talon ensimmäisenä afroamerikkalaisena perheenä heitä pidetään rotunsa edustajina. Michelle Obama on presidentin puolisona ahkera. Hän näkee mm. kovasti vaivaa saadakseen ajetuksi kongressissa läpi lakialoitteen, joka koskee lasten terveellistä kouluruokailua, ja onnistuu. Samoin hän etsii keinoja parantaa sotilaiden perheiden elämää. Hän käynnistää nuorten naisten johtajuus- ja mentoriohjelman.
Elämä Valkoisessa talossa on täynnä aikataulutettua ohjelmaa ja vauhti on kova. Pohdiskeluun ei ole riittävästi aikaa, Michelle toteaa. Tämä näkyy ehkä elämäkerran viimeisessä osassa, joka on aikamoista luettelointia, mielenkiintoista kylläkin ja antaa elävän kuvan Yhdysvaltojen presidentin ja ensimmäisen naisen monipuolisesta työstä.
Jos Michelle Obama oli ensimmäisenä naisena aurinko, Sylvi Kekkonen oli introverttina ja erityisherkkänä persoonana kuu. Hän oli valtakunnan ensimmäinen nainen pitkään, yli 25 vuotta. Valitettavasti hän joutui avioliitossaan julkisesti toisen naisen asemaan, kun presidentti Kekkonen röyhkeästi seurusteli muiden naisten kanssa. Millaista tämä oli, siitä Johanna Venhon romaani antaa jonkinlaisen kuvan. Ilmeisesti avioparilla oli keskinäinen sopimus asiasta, ja molemminpuolinen rakkaus ja kiintymys piti heidät yhdessä. Mutta ei se helppoa ollut, varsinkin kun julkisuuteen totutteleminen oli Sylvi Kekkoselle vaikeaa.
Johanna Venho on kirjoittajana tyylitaituri, ja hänen Ensimmäistä naistaan oli ihana lukea. Hyvin kauniisti ja herkin vedoin hän tuo Sylvi Kekkosen monikerroksisen luonteen piirteet esiin ja hänen henkisen kamppailunsa. Lukija alkaa ymmärtää ilkeäksikin kuvatun naisen käytöstä ja motiiveja. Oli ehkä viisaampaa ilkeillä kuin romahtaa tai saada sääliä osakseen. Mitkä olivat sitten Sylvi Kekkosen pelastautumiskeinoja?
Luonto ja kesäpaikka, Katerma olivat yksi. Romaanin päähenkilö vetäytyykin kolmeksi päiväksi Katermaan voimia kootakseen. Hän on saanut kuningatar Elisabethilta pienen auton, jolla ajaminen merkitsee vapautta. Kirjoittaminen oli toinen. Kirja sijoittuu elokuuhun vuonna 1966, jolloin Sylvi Kekkonen oli jo julkaissut kolme teosta. Hän seurusteli kirjailijoiden kanssa ja piti pienimuotoista kirjallista salonkia. Romaanissa hänen hyvä ystävänsä kirjailija Marja-Liisa Vartio on juuri kuollut mutta liikuskelee jonkinlaisena haamuna Katermassa ja keskustelee Sylvin kanssa. Hän toimii ikään kuin peilinä Sylvin ajatuksille. Romaanin kolmas ääni on kuvanveistäjä Essi Renvallin, joka on veistämässä Sylvin päätä. Hän yrittää saada Sylvin persoonasta otetta, siinä onnistumatta.
Sylvi muistelee onnellista lapsuuttaan, nuoruuttaan sodan varjossa ja aikuista elämäänsä, joka kunnianhimoisen poliitikon matkassa muuttui pian julkiseksi:
"Naisen kolme elämää --- Ensimmäinen, jossa pikkuhiljaa opetellaan rakastamaan itseä ja toista ihmistä, toinen, jossa - jos niikseen tulee - synnytetään uusia ihmisiä, kehrätään niitä kokoon oman ruumiin sisällä ja hoivataan omille jaloilleen, se pitkä hurja tie, ja sitten se kolmas, josta näkyy kaikkiin suuntiin."
Äitiys oli ollut hänelle niin tärkeää, että jo aikuistuneista pojista oli vaikea päästää irti. Päiväkirja toimi neuvonantajana, se oli uskottu ja kuuntelija, joka kertoi mitä tehdä. Ensimmäisessä naisessa on paljon pohdintoja kirjoittamisesta. Näin Sylvi ajattelee:
"Kirjoittamiseni oli kahlaamista polvia myöten hangessa, koska tunteet olivat kuin vettä, välillä sulaa, välillä hyhmäistä, välillä rakeista lunta, ja siitä läpi piti mennä ja jaksaa itkeä ja nauraa, että sai kirjoitettua."
"Yritän kirjoittaa hitaita sanoja kuin siltoja, joita pitkin kävelen lapsuudesta tähän kohtaan ja tästä eteenpäin, ja kaikki tulee mukaan, silta kantaa jos teen sitä rakkaudella, vain sillä saa kestävää aikaan."
"Minä olen tehnyt lyhyitä katkelmia. Välähdyksiä. Niin kuin kirjoisin kangasta tai neuloisin kuviota: hahmotan sanat muotona paperilla. - - Lauseet pitää saada palamaan sillä lailla, että ne näkyvät pimeässä. Ne pitää saada roihuamaan. Niihin on pantava koko voimansa. Muussa ei ole mieltä, muuta ei kannata tehdä."
Lopulta uusi kirja alkaa hahmottua, ja Sylvi palaa takaisin Helsinkiin ja velvollisuuksien pariin kirjoittamiensa paperiliuskojen kanssa. Niistä syntyisi hänen viimeinen romaaninsa Lankkuaidan suojassa (1968).
Michelle Obaman julkista elämää tuli median välityksellä seuratuksi kahdeksan vuotta, jolloin sai tietää esimerkiksi hänen Valkoisen talon alueelle perustamastaan kasvimaasta, joka oli vertauskuva hänen pyrkimykselleen vaikuttaa amerikkalaisten lasten terveellisempiin ruokailutottumuksiin. Hänen tyylikästä ulkoista olemustaan ja pukeutumistaan ihailtiin, ja perhe-elämäkin vaikutti harmoniselta. Toiko elämäkerta sitten jotain uutta?
Kyllä. Kirja kertoo kiehtovasti, miten köyhästä mutta rakastavasta työläisperheestä lähtöisin olevasta pienestä tytöstä tuli Yhdysvaltojen historian ensimmäisen mustan presidentin puoliso, ensimmäinen nainen. Lapsuuden perhe, johon kuului vanhempien lisäksi myös isoveli Craig, asui Chicagon huonomaineisella alueella, South Sidessa. Michelle Obama oli pienestä pitäen kunnianhimoinen ja ahkera; ominaisuuksia, joita hänen vanhempansa kannustivat. Hän oli omien sanojensa mukaan sellainen lapsi, joka halusi kysymyksiinsä konkreettisia vastauksia ja halusi järkeillä asioita loogiseen, joskin uuvuttavaan loppuun asti. Hän oli itsepintainen ja periksiantamaton. Näiden ominaisuuksiensa avulla hän selvitti tiensä eliittiyliopistoon ja luki itsensä juristiksi. Vanhemmat, muiden yhdysvaltalaisten vanhempien tapaan, olivat koko elämänsä säästäneet voidakseen kustantaa lapsilleen yliopisto-opinnot. He olivat muutenkin esimerkillisiä: ei ollut aihetta, josta heidän kanssaan ei olisi voinut keskustella. He teroittivat lapsilleen huolitellun puheen merkitystä: ohjasivat esimerkiksi heidät sanomaan going eikä goin' ja isn't eikä ain't.
Michelle Obaman elämäkerta on tietysti myös mustan naisen historiaa tai mustan amerikkalaisen ylipäätään. Vanhemmat kertoivat lapsilleen jo varhain, että he olivat ihonvärinsä takia haavoittuvia. Tämä oli tosiasia, jonka kanssa heidän olisi aina elettävä. Michelle tuli jo varhain tietoiseksi syrjinnästä, joka oli vaikuttanut monen afroamerikkalaisen sukupolven kohtaloon.
Elämäkerta on kronologisesti jaettu kolmeen osaan: Minuksi, Meiksi ja Enemmäksi. Meiksi-osassa Michelle rakastuu Barack Obamaan, avioituu, saa kaksi lasta ja taiteilee vaativan työnsä ja perhe-elämän välillä. Lukija tutustutetaan poikkeukselliseen lahjakkaaseen Barackiin, joka on ikuinen idealisti ja optimisti. Hänen suuri visionsa on oikeudenmukainen maailma. Kun hänet valitaan senaattoriksi, Michelle joutuu käytännössä yksin huolehtimaan perheestä. Hän rupeaa kirjoittamaan päiväkirjaa, johon purkaa tuntojaan. Myös hän on maailmanparantaja. Työssään Chicagon yliopiston sairaalan varapääjohtajana hän pyrkii vaikuttamaan köyhien ihmisten terveydenhoitoon.
Barack Obama asettuu presidenttiehdokkaaksi, ja myös Michelle osallistuu kampanjointiin, vaikka hänellä on ristiriitainen suhde politiikkaan ja hän pelkää, mitä julkisuus tekee perheelle. Lukija saa hyvän kuvan siitä, millaista on elää jatkuvan katseen alla (uuvuttavaa). Meiksi-osa päättyy, kun Barack Obama valitaan presidentiksi.
Enemmäksi-osassa Michelle Obama kertoo elämästään Yhdysvaltojen ensimmäisenä naisena.
Hänen pitäisi olla parempi, fiksumpi ja vahvempi kuin koskaan. Hän kokee, että Valkoisen talon ensimmäisenä afroamerikkalaisena perheenä heitä pidetään rotunsa edustajina. Michelle Obama on presidentin puolisona ahkera. Hän näkee mm. kovasti vaivaa saadakseen ajetuksi kongressissa läpi lakialoitteen, joka koskee lasten terveellistä kouluruokailua, ja onnistuu. Samoin hän etsii keinoja parantaa sotilaiden perheiden elämää. Hän käynnistää nuorten naisten johtajuus- ja mentoriohjelman.
Elämä Valkoisessa talossa on täynnä aikataulutettua ohjelmaa ja vauhti on kova. Pohdiskeluun ei ole riittävästi aikaa, Michelle toteaa. Tämä näkyy ehkä elämäkerran viimeisessä osassa, joka on aikamoista luettelointia, mielenkiintoista kylläkin ja antaa elävän kuvan Yhdysvaltojen presidentin ja ensimmäisen naisen monipuolisesta työstä.
Jos Michelle Obama oli ensimmäisenä naisena aurinko, Sylvi Kekkonen oli introverttina ja erityisherkkänä persoonana kuu. Hän oli valtakunnan ensimmäinen nainen pitkään, yli 25 vuotta. Valitettavasti hän joutui avioliitossaan julkisesti toisen naisen asemaan, kun presidentti Kekkonen röyhkeästi seurusteli muiden naisten kanssa. Millaista tämä oli, siitä Johanna Venhon romaani antaa jonkinlaisen kuvan. Ilmeisesti avioparilla oli keskinäinen sopimus asiasta, ja molemminpuolinen rakkaus ja kiintymys piti heidät yhdessä. Mutta ei se helppoa ollut, varsinkin kun julkisuuteen totutteleminen oli Sylvi Kekkoselle vaikeaa.
Johanna Venho on kirjoittajana tyylitaituri, ja hänen Ensimmäistä naistaan oli ihana lukea. Hyvin kauniisti ja herkin vedoin hän tuo Sylvi Kekkosen monikerroksisen luonteen piirteet esiin ja hänen henkisen kamppailunsa. Lukija alkaa ymmärtää ilkeäksikin kuvatun naisen käytöstä ja motiiveja. Oli ehkä viisaampaa ilkeillä kuin romahtaa tai saada sääliä osakseen. Mitkä olivat sitten Sylvi Kekkosen pelastautumiskeinoja?
Luonto ja kesäpaikka, Katerma olivat yksi. Romaanin päähenkilö vetäytyykin kolmeksi päiväksi Katermaan voimia kootakseen. Hän on saanut kuningatar Elisabethilta pienen auton, jolla ajaminen merkitsee vapautta. Kirjoittaminen oli toinen. Kirja sijoittuu elokuuhun vuonna 1966, jolloin Sylvi Kekkonen oli jo julkaissut kolme teosta. Hän seurusteli kirjailijoiden kanssa ja piti pienimuotoista kirjallista salonkia. Romaanissa hänen hyvä ystävänsä kirjailija Marja-Liisa Vartio on juuri kuollut mutta liikuskelee jonkinlaisena haamuna Katermassa ja keskustelee Sylvin kanssa. Hän toimii ikään kuin peilinä Sylvin ajatuksille. Romaanin kolmas ääni on kuvanveistäjä Essi Renvallin, joka on veistämässä Sylvin päätä. Hän yrittää saada Sylvin persoonasta otetta, siinä onnistumatta.
Sylvi muistelee onnellista lapsuuttaan, nuoruuttaan sodan varjossa ja aikuista elämäänsä, joka kunnianhimoisen poliitikon matkassa muuttui pian julkiseksi:
"Naisen kolme elämää --- Ensimmäinen, jossa pikkuhiljaa opetellaan rakastamaan itseä ja toista ihmistä, toinen, jossa - jos niikseen tulee - synnytetään uusia ihmisiä, kehrätään niitä kokoon oman ruumiin sisällä ja hoivataan omille jaloilleen, se pitkä hurja tie, ja sitten se kolmas, josta näkyy kaikkiin suuntiin."
Äitiys oli ollut hänelle niin tärkeää, että jo aikuistuneista pojista oli vaikea päästää irti. Päiväkirja toimi neuvonantajana, se oli uskottu ja kuuntelija, joka kertoi mitä tehdä. Ensimmäisessä naisessa on paljon pohdintoja kirjoittamisesta. Näin Sylvi ajattelee:
"Kirjoittamiseni oli kahlaamista polvia myöten hangessa, koska tunteet olivat kuin vettä, välillä sulaa, välillä hyhmäistä, välillä rakeista lunta, ja siitä läpi piti mennä ja jaksaa itkeä ja nauraa, että sai kirjoitettua."
"Yritän kirjoittaa hitaita sanoja kuin siltoja, joita pitkin kävelen lapsuudesta tähän kohtaan ja tästä eteenpäin, ja kaikki tulee mukaan, silta kantaa jos teen sitä rakkaudella, vain sillä saa kestävää aikaan."
"Minä olen tehnyt lyhyitä katkelmia. Välähdyksiä. Niin kuin kirjoisin kangasta tai neuloisin kuviota: hahmotan sanat muotona paperilla. - - Lauseet pitää saada palamaan sillä lailla, että ne näkyvät pimeässä. Ne pitää saada roihuamaan. Niihin on pantava koko voimansa. Muussa ei ole mieltä, muuta ei kannata tehdä."
Lopulta uusi kirja alkaa hahmottua, ja Sylvi palaa takaisin Helsinkiin ja velvollisuuksien pariin kirjoittamiensa paperiliuskojen kanssa. Niistä syntyisi hänen viimeinen romaaninsa Lankkuaidan suojassa (1968).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)