Kaksi romaania ja kaksi avioliittoa: Elena Ferranten Hylkäämisen päivät ja Herman Kochin Pormestari. Molemmille oli yhteistä painajaismainen tunnelma, tutun vääristyminen vieraaksi ja pelottavaksi ja lopun seestyminen. Taitavasti kirjoitettuja romaaneja: suosittelen!
Kuten nimikin kertoo, Elena Ferranten romaani kertoo naisesta, jonka mies hylkää äkillisesti. Se on eräänlainen sairaskertomus ja selviämistarina. Olga on nainen, joka on aina hillinnyt itsensä täydellisesti. Hän on laittanut miehensä ja kaksi lastaan itsensä edelle ja miehensä pyynnöstä jättäytynyt kotirouvaksi. Kun mies lähtee, alkukantaiset tunteet, viha, raivo, kostonhimo, astuvat esiin. Olga riitelee ystäviensä kanssa ja vakoilee miestään ja tämän uutta naisystävää ja käy heidän kimppuunsa. Vastuu lapsista ahdistaa ja vaaran tunne väijyy nurkan takana. Lapsuudessa kerrottu tarina hulluksi tulleesta miehensä jättämästä naisesta kummittelee mielessä.
Yhdeksi selviämiskeinoksi osoittautuu kirjoittaminen ja avioliiton analysoiminen. Tarve ymmärtää on polttava. Olga joutuu pohtimisensa kautta tutustumaan todelliseen itseensä. Lopulta tuhoavat tunteet haalenevat ja elämä tasoittuu. Uusi rakkauskin ilmestyy Olgan elämään.
Herman Kochin Pormestari kertoo miehestä, joka epäilee vaimoaan uskottomuudesta. Robert, pormestari, etsii merkkejä ja todisteita epäilynsä tueksi, mikä kulkee kirjan punaisena lankana. Arjen näennäisen tyyni pinta hajoaa: onko kaikki ollut vain petosta? Muitakin teemoja käsitellään, kuten esimerkiksi ihmisen oikeutta saada päättää oman elämänsä loppumisesta. Robertin vanhemmat ovat nimittäin päättäneet tehdä itsemurhan päälle yhdeksänkymppisinä, kun eivät vielä joudu elämään toisten armoilla. Tähänkin Koch liittää trillerimäisiä piirteitä, mikä lienee hänen tavaramerkkinsä. Aika paljon Koch jättää lukijan pääteltäväksi: mikä lopulta oli totta ja mikä kuvitelmaa.
sunnuntai 15. lokakuuta 2017
sunnuntai 10. syyskuuta 2017
Irrationaalisuuden riepoteltavana
Viisi romaania, joita yhdisti irrationaalisuus, jota joskus sattumaksi tai kohtaloksikin kutsutaan. Kaikki hienoja lukukokemuksia: Camilla Läckbergin Noita, Camilla Greben Kun jää pettää alta, Sadie Jonesin Kutsumattomat vieraat, Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa ja Paolo Cognettin Kahdeksan vuorta.
Rasismi ja vastaanottokeskus, lapsimurhat ja -murhaajat, paluu synnyinseudulle, keskiajan noitaoikeudenkäynti, sisarkateus, nuorten pahoinvointi, koulukiusaaminen, joukkosurma, kaksoishäät, sukupolvesta toiseen siirtyvä kirous. Kun nämä sekoitetaan, saadaan Camilla Läckbergin ns. Fjällbacka-sarjan kymmenes dekkari Noita. Lähes 700-sivuisessa kirjassa mikään ei ole kuitenkaan liikaa, ja lukija kääntää malttamattomana sivun toisensa perään. Läckberg on noita itsekin. Kuin huumaantuneena, noiduttuna lukija seuraa hänen taikasauvan heilautustaan, kun hän taikoo jännittävän tapahtuman toisensa perään. Miten ihmeessä erilliset juonenkuviot liittyvät toisiinsa? Salaisuus paljastuu ihan lopussa, tietysti.
Camilla Greben trilleri Kun jää pettää alta vangitsee myös lukijansa. Äänessä on kolme henkilöä: esimieheensä silmittömästi rakastunut nuori nainen Emma, rikospoliisi Peter ja profiloija Hanne. Irrationaalit tunteet heittelevät näitä kolmea ja jättävät ruumiita taakseen. Jää pettää lukijan alta, kun mikään ei olekaan miltä näyttää. Dekkarilukija palkitaan ruhtinaallisesti; hän ei voi arvata syyllistä ja hänet yllätetään. Sitä nykylukija myös odottaa: silmänkääntötemppuja ja taidokasta harhautusta.
Olen lukenut Sadie Jonesin kaksi aiemmin suomennettua kirjaa eli romaanit Ehkä rakkaus oli totta ja Kotiinpaluu. Osasin siis taas odottaa mielenkiintoista ja hyvin kirjoitettua tarinaa. Kutsumattomat vieraat -romaanin kannessa teosta verrataan Ian McEvanin Sovitukseen. Vertailu ei ole mielestäni osuva, sillä Kutsumattomat vieraat lentää ihan muilla taajuuksilla. Sitä voisi kutsua maagiseksi realismiksi, sillä perienglantilaisen kartanomiljööseen sijoittuvan alun jälkeen kertojan mielikuvitus riehaantuu ja lukija joutuukin taikaluudan kyytiin, yöllisen myrskyn ja salamoiden keskelle. Nopeana assosiaatioketjuna mieleen tulee välähdyksiä Victor Hugon Kurjista, Mihail Bulgakovin kertomuksesta Saatana saapuu Moskovaan, Jane Austenin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, Shakespearen Myrskystä ja ties mistä. Irrationaalit tunteet, kuin kutsumattomat vieraat, pääsevät villiintymään kuin pullosta päästettynä ja muuttavat kaikkien kirjan henkilöiden elämän. Miten kutkuttavan värikylläinen kirja, kuin taikamatto!
Elämän irrationaalisuus ja arvaamattomuus ovat myös Selja Ahavan uutuusromaanin Ennen kuin mieheni katoaa, samoin kuin hänen aiempien romaaneidensa, teemana. Paljon huomiota saaneen romaanin aiheena on aviomiehen muuttuminen naiseksi, mikä järkyttää päähenkilön elämän pois raiteiltaan. Onko mikään avioliiton aikana ollut kestävällä pohjalla vai onko se perustunut valheelle? Rinnakkaiskertomuksena kulkee Kolumbus miehistöineen etsimässä Intiaa, joka ei sitten ollutkaan Intia. Romaanin tarina on koskettava, ja sen tyyli ja kieli ovat silkkaa runoutta.
Italialaisen Paolo Cognettin Kahdeksan vuorta on päällisin puolin kuvaus kahden nuoren miehen elinikäisestä ystävyydestä ja vuorille kiipeämisestä. Siinä oli vivahdus samaa kuin Elina Ferranten Loistava ystäväni -romaanissa, joka kertoo kahden tytön ystävyydestä. Ja kuten niin usein, kun kuvataan elämänikäistä ystävyyttä, ei voi kuin ihmetellä: miksi toiselle käy huonosti ja toiselle hyvin? Kahdeksan vuorta yrittää omalta osaltaan vastata tähän. Vuorilla ja vuorelle kiipeämisellä on kirjassa myös vertauskuvallinen merkitys: jonkun pitää kiivetä kahdeksalle vuorelle, toiselle riittää yksi.
Rasismi ja vastaanottokeskus, lapsimurhat ja -murhaajat, paluu synnyinseudulle, keskiajan noitaoikeudenkäynti, sisarkateus, nuorten pahoinvointi, koulukiusaaminen, joukkosurma, kaksoishäät, sukupolvesta toiseen siirtyvä kirous. Kun nämä sekoitetaan, saadaan Camilla Läckbergin ns. Fjällbacka-sarjan kymmenes dekkari Noita. Lähes 700-sivuisessa kirjassa mikään ei ole kuitenkaan liikaa, ja lukija kääntää malttamattomana sivun toisensa perään. Läckberg on noita itsekin. Kuin huumaantuneena, noiduttuna lukija seuraa hänen taikasauvan heilautustaan, kun hän taikoo jännittävän tapahtuman toisensa perään. Miten ihmeessä erilliset juonenkuviot liittyvät toisiinsa? Salaisuus paljastuu ihan lopussa, tietysti.
Camilla Greben trilleri Kun jää pettää alta vangitsee myös lukijansa. Äänessä on kolme henkilöä: esimieheensä silmittömästi rakastunut nuori nainen Emma, rikospoliisi Peter ja profiloija Hanne. Irrationaalit tunteet heittelevät näitä kolmea ja jättävät ruumiita taakseen. Jää pettää lukijan alta, kun mikään ei olekaan miltä näyttää. Dekkarilukija palkitaan ruhtinaallisesti; hän ei voi arvata syyllistä ja hänet yllätetään. Sitä nykylukija myös odottaa: silmänkääntötemppuja ja taidokasta harhautusta.
Olen lukenut Sadie Jonesin kaksi aiemmin suomennettua kirjaa eli romaanit Ehkä rakkaus oli totta ja Kotiinpaluu. Osasin siis taas odottaa mielenkiintoista ja hyvin kirjoitettua tarinaa. Kutsumattomat vieraat -romaanin kannessa teosta verrataan Ian McEvanin Sovitukseen. Vertailu ei ole mielestäni osuva, sillä Kutsumattomat vieraat lentää ihan muilla taajuuksilla. Sitä voisi kutsua maagiseksi realismiksi, sillä perienglantilaisen kartanomiljööseen sijoittuvan alun jälkeen kertojan mielikuvitus riehaantuu ja lukija joutuukin taikaluudan kyytiin, yöllisen myrskyn ja salamoiden keskelle. Nopeana assosiaatioketjuna mieleen tulee välähdyksiä Victor Hugon Kurjista, Mihail Bulgakovin kertomuksesta Saatana saapuu Moskovaan, Jane Austenin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, Shakespearen Myrskystä ja ties mistä. Irrationaalit tunteet, kuin kutsumattomat vieraat, pääsevät villiintymään kuin pullosta päästettynä ja muuttavat kaikkien kirjan henkilöiden elämän. Miten kutkuttavan värikylläinen kirja, kuin taikamatto!
Elämän irrationaalisuus ja arvaamattomuus ovat myös Selja Ahavan uutuusromaanin Ennen kuin mieheni katoaa, samoin kuin hänen aiempien romaaneidensa, teemana. Paljon huomiota saaneen romaanin aiheena on aviomiehen muuttuminen naiseksi, mikä järkyttää päähenkilön elämän pois raiteiltaan. Onko mikään avioliiton aikana ollut kestävällä pohjalla vai onko se perustunut valheelle? Rinnakkaiskertomuksena kulkee Kolumbus miehistöineen etsimässä Intiaa, joka ei sitten ollutkaan Intia. Romaanin tarina on koskettava, ja sen tyyli ja kieli ovat silkkaa runoutta.
Italialaisen Paolo Cognettin Kahdeksan vuorta on päällisin puolin kuvaus kahden nuoren miehen elinikäisestä ystävyydestä ja vuorille kiipeämisestä. Siinä oli vivahdus samaa kuin Elina Ferranten Loistava ystäväni -romaanissa, joka kertoo kahden tytön ystävyydestä. Ja kuten niin usein, kun kuvataan elämänikäistä ystävyyttä, ei voi kuin ihmetellä: miksi toiselle käy huonosti ja toiselle hyvin? Kahdeksan vuorta yrittää omalta osaltaan vastata tähän. Vuorilla ja vuorelle kiipeämisellä on kirjassa myös vertauskuvallinen merkitys: jonkun pitää kiivetä kahdeksalle vuorelle, toiselle riittää yksi.
maanantai 28. elokuuta 2017
Meren ja mysteerin äärellä
Pirjo Kotamäen runokirja Ihmeellinen luontoni kuuluu samaan Suomi 100 runokirjaa -sarjaan kuin omani. Kyseessä on tekijän kolmas runokirja. Aiemmat runokirjat ovat Ilmi (2009) ja Tomuaikaa (2014). Aion etsiä nuokin kirjat käsiini, sillä ihastuin uuteen runokirjaan kovasti. Mikäpä Ihmeellinen luontoni -runokirjassa sitten viehätti?
Merta ja metsää, kallioita ja lintuja on kuvattu persoonallisesti ja tuoreesti, huumoriakaan unohtamatta. Runot ovat oodeja tekijän asuinpaikalle, Vuosaarelle ja sen luonnolle. Entisenä lauttasaarelaisena pystyin hyvin samastumaan kotiseuturakkauteen: hengitin runojen rakkolevän ja rantaniityn tuoksua, painoin poskeni puuvanhuksen halkeilevalle iholle, katselin taivaan kellumista meressä.
Vuosaari on vain kiintopiste, josta runot lähtevät lentoon. Ne puhuvat luonnosta, luonnon puolesta, saarnaamatta. Runon minä on osa luontoa: hänellä on asunto kallion kolossa ja hän laskostaa ruumiinsa hämähäkin punomaan säteeseen, hän jää aurinkoon kiinni pilvien vaeltaessa silmissä, hän puhuu metsää ja vihreää, suussa sulavaa valoa. Kaunista ja virtaavaa, moneen suuntaan assosioivaa ja kaikkiin aisteihin vetoavaa on runokirjan kieli.
Pirjo Kotamäki on ammattimainen runotaituri. Niin helpon tuntuisesti onnistuvat häneltä runojen rakentamisen perusasiat: metaforat, vertaukset, personifikaatiot, alluusiot, homonyymit jne. Runot eivät lukittaudu yhteen merkitykseen vaan aukeavat moneen suuntaan, mysteerinsä säilyttäen. Sanat saattavat liittyä toisiinsa oikullisesti, arvaamattomasti. Niissä on jotain villiä, kuten luonnossakin.
"Tuhansien öiden maahan käy tie,
tuhannet siivet lentävät yli ja kuiskivat
kaavin kosteaa kuorta iholtani ja neulaset varisevat,
perhoset pakenevat ja
keltainen työntyy läpi, hapan marja,
hikikanavat auki, purot ja
karpalo suolla makaa vain poimittavaksi."
"Ajan hermokudos
Merihiekkaa alkoi kerääntyä olohuoneen lattialle,
pikku hiljaa
koppakuoriaiset, nilviäiset ja muut koteloeläimet
makasivat maassa,
ihan hiljaa, simpukan kuoret aukenivat
enkä jaksanut enää imuroida lattialta avautuvaa
merivuokkoa; sen juuret painuivat lattian läpi maan sisään,
kellarin uumeniin ja hiekkaa valui koko ajan sisään
kuin tiimalasista ..."
"Veneiden hylyt,
kuivalla maalla askeleeni,
parahtavat kiinni hiekkaan.
Sammakko loikkaa tien yli kuin pieni kostea hevonen.
Ratsuni.
Prinssini."
Merta ja metsää, kallioita ja lintuja on kuvattu persoonallisesti ja tuoreesti, huumoriakaan unohtamatta. Runot ovat oodeja tekijän asuinpaikalle, Vuosaarelle ja sen luonnolle. Entisenä lauttasaarelaisena pystyin hyvin samastumaan kotiseuturakkauteen: hengitin runojen rakkolevän ja rantaniityn tuoksua, painoin poskeni puuvanhuksen halkeilevalle iholle, katselin taivaan kellumista meressä.
Vuosaari on vain kiintopiste, josta runot lähtevät lentoon. Ne puhuvat luonnosta, luonnon puolesta, saarnaamatta. Runon minä on osa luontoa: hänellä on asunto kallion kolossa ja hän laskostaa ruumiinsa hämähäkin punomaan säteeseen, hän jää aurinkoon kiinni pilvien vaeltaessa silmissä, hän puhuu metsää ja vihreää, suussa sulavaa valoa. Kaunista ja virtaavaa, moneen suuntaan assosioivaa ja kaikkiin aisteihin vetoavaa on runokirjan kieli.
Pirjo Kotamäki on ammattimainen runotaituri. Niin helpon tuntuisesti onnistuvat häneltä runojen rakentamisen perusasiat: metaforat, vertaukset, personifikaatiot, alluusiot, homonyymit jne. Runot eivät lukittaudu yhteen merkitykseen vaan aukeavat moneen suuntaan, mysteerinsä säilyttäen. Sanat saattavat liittyä toisiinsa oikullisesti, arvaamattomasti. Niissä on jotain villiä, kuten luonnossakin.
"Tuhansien öiden maahan käy tie,
tuhannet siivet lentävät yli ja kuiskivat
kaavin kosteaa kuorta iholtani ja neulaset varisevat,
perhoset pakenevat ja
keltainen työntyy läpi, hapan marja,
hikikanavat auki, purot ja
karpalo suolla makaa vain poimittavaksi."
"Ajan hermokudos
Merihiekkaa alkoi kerääntyä olohuoneen lattialle,
pikku hiljaa
koppakuoriaiset, nilviäiset ja muut koteloeläimet
makasivat maassa,
ihan hiljaa, simpukan kuoret aukenivat
enkä jaksanut enää imuroida lattialta avautuvaa
merivuokkoa; sen juuret painuivat lattian läpi maan sisään,
kellarin uumeniin ja hiekkaa valui koko ajan sisään
kuin tiimalasista ..."
"Veneiden hylyt,
kuivalla maalla askeleeni,
parahtavat kiinni hiekkaan.
Sammakko loikkaa tien yli kuin pieni kostea hevonen.
Ratsuni.
Prinssini."
lauantai 19. elokuuta 2017
Ankkalammessa rikinkeltaisen taivaan alla
Odotin kovasti etukäteen Kjell Westön uusinta romaania, Rikinkeltaista taivasta. Odotukseni palkittiin. Olin niin lumoutunut lukemastani, että kirja piti lukea yhteen menoon. Pari päivää siihen meni, ja sain selkäni kipeäksi, mutta kannatti. Kjell Westö on haastatteluissa sanonut, että uutuusromaani on hänen Helsinki-sarjansa viimeinen. Ja siltä se tuntuukin, sillä Rikinkeltainen taivas, joka kertoo sodanjälkeisestä ajasta nykyhetkeen asti, on ikään kuin synteesi kolmesta edellisestä kirjasta.
Yhteistä Helsinki-sarjan romaaneille ovat suomenruotsalaisuus, erilaisten yhteiskuntaluokkien ja useiden sukupolvien kuvaus, kiehtova femme fatale, Helsinki, taitava ajan ja muutoksen kuvaus, rakkauden mahdottomuus. Entä erot? Rikinkeltainen taivas on tasapainoisin, sillä sen teemoja ovat mm. päähenkilön kypsyminen ja resignoituminen, ystävyyden hyväksyminen yhdeksi rakkauden muodoksi, muutoksen ja ristiriidan näkeminen ja ymmärtäminen osaksi elämää.
Alkuaseltelma on monista romaaneista tuttu. Kertoja tutustuu nuoruuden kynnyksellä sattumalta perheeseen, joka on yläluokkaisempi kuin hänen, ja ystävystyy sen samanikäisen perheenjäsenen kanssa. Perhe (ja suku) on tietysti kiehtova ja vaarallinenkin ja kätkee salaisuuksia, jotka vähitellen paljastuvat. Vertauskohtina tulevat mieleen ainakin Kultahattu (joka kirjassa mainitaankin) ja Mennyt maailma, jonka Bridesheadin kartano on esikuvana Ramsvikille. Ja ikätoverin sisaresta tulee kohtaloakin suurempi rakkaus.
Rikinkeltaisen taivaan rakastettavimmat puolet olivat iki-ihana Helsingin kuvaus (jälleen kerran), nuoruuden haikeansuloinen muistelu, kirjailijuuden vaikeuden kuvaus. Westö on erittäin taitava ajan hengen tavoittamisessa; historian pitkien linjojen löytäminen on hänen valttinsa. Samalla hän osaa hätkäyttää lukijansa yksityiskohdilla, joko satumaisen kauniilla tai väkivaltaisilla.
Yksi tärkeä teema Rikinkeltaisessa taivaassa on vahvuuden ja heikkouden suhde. Mitä vahvuus lopultakin tarkoittaa? Sodan kokenut Rabellin isoisä on äärimmäisen kova ja halveksii heikkoutta. Kovuus hyppää yhden sukupolven yli ja siirtyy pojanpoikaan, liikemies Alexiin, joka jättää ruumiita jälkeensä. Hänen tyttärensä puolestaan haluaa herättää maailman omantunnon kuvatessaan mm.Välimeren pakolaisia. Nuoren sukupolven tuntojen kuvailun, somemaailman ja maahanmuuttajanuoren avulla Rikinkeltainen taivas ottaa otteen myös tämänhetkisestä Suomesta.
Entäpä romaanin nimi, Rikinkeltainen taivas? Se on vertauskuva, tietysti, ja käsittääkseni ambivalentti tarkoittaen samalla jotain kaunista ja rumaa, vaarallista. Kertoja kiinnittää keltaiseen taivaaseen huomionsa jo lapsena, ja hänelle se merkitsee tulevaisuutta, elämää, joka herättää sekä toivoa, unelmia että levottomuutta.
P.S. Käytin blogini otsikossa sanaa ankkalampi ironisessa merkityksessä. Romaanin ideana on nähdä paitsi tarkemmin myös pitemmälle ja syvemmälle. Päähenkilö on kirjailija, joka kuuttakymmentä lähestyessään yrittää selvittää, miten hänen ystävyytensä ja rakkautensa on kantanut hänet siihen, missä hän on. Kulta ei osoittaudu katinkullaksi, mutta taivaita tavoittaessaan hän on unohtanut katsoa lähelle, oman perheensä menneisyyteen. Lisäksi muisti ei ole luotettava vaan valehtelee ja kaunistelee. Päähenkilö armahtaa kuitenkin itsensä, sillä hän on omien sanojensa mukaan nähnyt kaiken rakkauden silmin. Itse kirjailija Kjell Westö tuo mieleeni Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa -romaanin Samuel Oinon, josta Pekkanen kirjoittaa: "Hänen tehtävänsä on elää täällä maailmassa, ottaa osaa sen iloon ja suruun ja kasvaa suuremmaksi kuin hänen isänsä oli ja nähdä pidemmälle kuin hänen isänsä näki."
Yhteistä Helsinki-sarjan romaaneille ovat suomenruotsalaisuus, erilaisten yhteiskuntaluokkien ja useiden sukupolvien kuvaus, kiehtova femme fatale, Helsinki, taitava ajan ja muutoksen kuvaus, rakkauden mahdottomuus. Entä erot? Rikinkeltainen taivas on tasapainoisin, sillä sen teemoja ovat mm. päähenkilön kypsyminen ja resignoituminen, ystävyyden hyväksyminen yhdeksi rakkauden muodoksi, muutoksen ja ristiriidan näkeminen ja ymmärtäminen osaksi elämää.
Alkuaseltelma on monista romaaneista tuttu. Kertoja tutustuu nuoruuden kynnyksellä sattumalta perheeseen, joka on yläluokkaisempi kuin hänen, ja ystävystyy sen samanikäisen perheenjäsenen kanssa. Perhe (ja suku) on tietysti kiehtova ja vaarallinenkin ja kätkee salaisuuksia, jotka vähitellen paljastuvat. Vertauskohtina tulevat mieleen ainakin Kultahattu (joka kirjassa mainitaankin) ja Mennyt maailma, jonka Bridesheadin kartano on esikuvana Ramsvikille. Ja ikätoverin sisaresta tulee kohtaloakin suurempi rakkaus.
Rikinkeltaisen taivaan rakastettavimmat puolet olivat iki-ihana Helsingin kuvaus (jälleen kerran), nuoruuden haikeansuloinen muistelu, kirjailijuuden vaikeuden kuvaus. Westö on erittäin taitava ajan hengen tavoittamisessa; historian pitkien linjojen löytäminen on hänen valttinsa. Samalla hän osaa hätkäyttää lukijansa yksityiskohdilla, joko satumaisen kauniilla tai väkivaltaisilla.
Yksi tärkeä teema Rikinkeltaisessa taivaassa on vahvuuden ja heikkouden suhde. Mitä vahvuus lopultakin tarkoittaa? Sodan kokenut Rabellin isoisä on äärimmäisen kova ja halveksii heikkoutta. Kovuus hyppää yhden sukupolven yli ja siirtyy pojanpoikaan, liikemies Alexiin, joka jättää ruumiita jälkeensä. Hänen tyttärensä puolestaan haluaa herättää maailman omantunnon kuvatessaan mm.Välimeren pakolaisia. Nuoren sukupolven tuntojen kuvailun, somemaailman ja maahanmuuttajanuoren avulla Rikinkeltainen taivas ottaa otteen myös tämänhetkisestä Suomesta.
Entäpä romaanin nimi, Rikinkeltainen taivas? Se on vertauskuva, tietysti, ja käsittääkseni ambivalentti tarkoittaen samalla jotain kaunista ja rumaa, vaarallista. Kertoja kiinnittää keltaiseen taivaaseen huomionsa jo lapsena, ja hänelle se merkitsee tulevaisuutta, elämää, joka herättää sekä toivoa, unelmia että levottomuutta.
P.S. Käytin blogini otsikossa sanaa ankkalampi ironisessa merkityksessä. Romaanin ideana on nähdä paitsi tarkemmin myös pitemmälle ja syvemmälle. Päähenkilö on kirjailija, joka kuuttakymmentä lähestyessään yrittää selvittää, miten hänen ystävyytensä ja rakkautensa on kantanut hänet siihen, missä hän on. Kulta ei osoittaudu katinkullaksi, mutta taivaita tavoittaessaan hän on unohtanut katsoa lähelle, oman perheensä menneisyyteen. Lisäksi muisti ei ole luotettava vaan valehtelee ja kaunistelee. Päähenkilö armahtaa kuitenkin itsensä, sillä hän on omien sanojensa mukaan nähnyt kaiken rakkauden silmin. Itse kirjailija Kjell Westö tuo mieleeni Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa -romaanin Samuel Oinon, josta Pekkanen kirjoittaa: "Hänen tehtävänsä on elää täällä maailmassa, ottaa osaa sen iloon ja suruun ja kasvaa suuremmaksi kuin hänen isänsä oli ja nähdä pidemmälle kuin hänen isänsä näki."
perjantai 21. heinäkuuta 2017
Kauhua, kaihoa ja mykkyyttä
S.K.Tremaynen Tulilapsi oli niin jännittävä, että se piti lukea yhteen menoon eli yöllä kello kolmeen asti. Kirjailija oli sangen taitava; hän sai luoduksi kauhua ja jännitystä niin, että tällaista "paatunutta" dekkarien ja psykologisten jännityskirjojen ahmattiakin rupesi lukiessa pelottamaan. Mestarillista!
Tulilapsi toi mieleen monet kirjat ja elokuvat; sellaiset, jotka sijoittuvat linnamaisiin, jylhiin taloihin (eristyksissä ja meren rannalla oleviin ja joihin liittyy karmivia tarinoita), joissa on pelottavia lapsia ja kummitteleva ensimmäinen vaimo, joissa päähenkilö ei pääse muistoissaan irti raastavasta menneisyydestä, joissa aviomies muuttuukin toiseksi, muutamia esimerkkejä mainitakseni. Tulilapsen sukulaisia ovat Kotiopettajattaren romaani, Rebekka, Kuudes aisti, Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille ja lukemattomat muut. Tunnistaessaan näitä esikuvia lukija olettaa ja toivoo saavansa kunnolla pelottavaa kyytiä, eikä Tulilapsi pettänyt odotuksia.
Pertti Lassilan romaani Kesän kerran mentyä puolestaan herätti kaihon ja nostalgian tunteita, erittäin onnistuneesti siis. Ollaan Hangossa, ensin kesällä 1916 ja sitten kesällä 1939. Historian siivet havisevat ja muuttavat yksittäisen ihmisen elämän kulun. Elsa saa yksinäisen lapsen, mutta kuolee espanjantautiin. Hänen Aino-sisarensa ottaa lapsen, Taimin, kasvatettavakseen. Kesä 1939 on paratiisillisen kaunis. Taimi rakastuu Eeroon, ja vanha taiteilija maalaa hänen muotokuvansa. Taimi kokee, että kumpikaan mies ei näe häntä todellisena vaan ihannekuvana. Eero joutuu rintamalle, kun sota puhkeaa. Kirjan lopussa Taimi haikeana tajuaa, ettei kaunis nuoruus enää palaa, vaikka se on ikuistettuna tauluun.
Linda Boström Knausgårdin Tervetuloa Amerikkaan on pieni kirja, alle satasivuinen. Päähenkilö on 11-vuotias Ellen, joka on lakannut puhumasta. Lukija pääsee Ellenin pään sisään seuraamaan hänen ajatuksiaan. Yksi syy Ellenin puhumattomuuteen on se, että hän on toivonut, rukoillut, että hänen henkisesti sairas isänsä kuolisi. Ja kun tämä sitten kuolee, Ellen tuntee helpotusta ja syyllisyyttä. Hän alkaa toivoa myös itse kuolevansa; toivoo eikä kuitenkaan toivo. Hän kokee myös, että äiti, tuo valoisa ja kaiken kestävä äiti, vie elämännälässään kaiken tilan. Äiti, samoin kuin pelottava isoveli, ovat kuitenkin tärkeitä, niin tärkeitä, ettei Ellen näe elämäänsä ilman heitä. Ja äiti on lopulta viisas: hän tajuaa, että aika on se, joka lopulta hitaasti auttaa Elleniä hivuttautumaan pimeydestä valoon. Kirjailija on hienosti kuvannut sanatonta, hiljaisuutta, mykkyyttä. Sitä, miten mieli tarvitsee tilaa ja aikaa parantuakseen.
Tulilapsi toi mieleen monet kirjat ja elokuvat; sellaiset, jotka sijoittuvat linnamaisiin, jylhiin taloihin (eristyksissä ja meren rannalla oleviin ja joihin liittyy karmivia tarinoita), joissa on pelottavia lapsia ja kummitteleva ensimmäinen vaimo, joissa päähenkilö ei pääse muistoissaan irti raastavasta menneisyydestä, joissa aviomies muuttuukin toiseksi, muutamia esimerkkejä mainitakseni. Tulilapsen sukulaisia ovat Kotiopettajattaren romaani, Rebekka, Kuudes aisti, Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille ja lukemattomat muut. Tunnistaessaan näitä esikuvia lukija olettaa ja toivoo saavansa kunnolla pelottavaa kyytiä, eikä Tulilapsi pettänyt odotuksia.
Pertti Lassilan romaani Kesän kerran mentyä puolestaan herätti kaihon ja nostalgian tunteita, erittäin onnistuneesti siis. Ollaan Hangossa, ensin kesällä 1916 ja sitten kesällä 1939. Historian siivet havisevat ja muuttavat yksittäisen ihmisen elämän kulun. Elsa saa yksinäisen lapsen, mutta kuolee espanjantautiin. Hänen Aino-sisarensa ottaa lapsen, Taimin, kasvatettavakseen. Kesä 1939 on paratiisillisen kaunis. Taimi rakastuu Eeroon, ja vanha taiteilija maalaa hänen muotokuvansa. Taimi kokee, että kumpikaan mies ei näe häntä todellisena vaan ihannekuvana. Eero joutuu rintamalle, kun sota puhkeaa. Kirjan lopussa Taimi haikeana tajuaa, ettei kaunis nuoruus enää palaa, vaikka se on ikuistettuna tauluun.
Linda Boström Knausgårdin Tervetuloa Amerikkaan on pieni kirja, alle satasivuinen. Päähenkilö on 11-vuotias Ellen, joka on lakannut puhumasta. Lukija pääsee Ellenin pään sisään seuraamaan hänen ajatuksiaan. Yksi syy Ellenin puhumattomuuteen on se, että hän on toivonut, rukoillut, että hänen henkisesti sairas isänsä kuolisi. Ja kun tämä sitten kuolee, Ellen tuntee helpotusta ja syyllisyyttä. Hän alkaa toivoa myös itse kuolevansa; toivoo eikä kuitenkaan toivo. Hän kokee myös, että äiti, tuo valoisa ja kaiken kestävä äiti, vie elämännälässään kaiken tilan. Äiti, samoin kuin pelottava isoveli, ovat kuitenkin tärkeitä, niin tärkeitä, ettei Ellen näe elämäänsä ilman heitä. Ja äiti on lopulta viisas: hän tajuaa, että aika on se, joka lopulta hitaasti auttaa Elleniä hivuttautumaan pimeydestä valoon. Kirjailija on hienosti kuvannut sanatonta, hiljaisuutta, mykkyyttä. Sitä, miten mieli tarvitsee tilaa ja aikaa parantuakseen.
lauantai 15. heinäkuuta 2017
Mustanpuhuvaa ja häijyn hauskaa
Luin Anna-Leena Härkösen uutuusromaanin Valomerkki ja pidin kovasti mutta miksi?
Joku on joskus sanonut, ettei saisi kirjoittaa romaanin tekemisestä. Silloin kuulemma päästää itsensä liian helpolla menemällä sieltä, mistä aita on matalin. Minä olen aina rakastanut kirjoja, jotka kertovat kirjailijan työstä. Luin vastikään dekkarin nimeltä Melkein tosi tarina (Mattias Edvardsson), jossa todellakin kirjoitettiin tarina Syytön murhaaja ja samalla pohdittiin kirjoittamisen vaikeutta. Valomerkissä kirjoitetaan myös romaania, mutta enimmäkseen ryvetään masennuksessa ja inhotaan kirjoittamista.
Valomerkki on piristävä. Luulisi kyllä päinvastoin, että depressiivinen ja kuolemaa joka hetki ajatteleva päähenkilö olisi luotaantyöntävä mutta näin ei ole. Musta huumori, joka rikkoo varmaan kaikkia mahdollisia tabuja, vetosi minuun. Vanha hävytön nainen; näin sanotaan vanhemmasta naisesta, joka puhuu suunsa puhtaaksi, koska hänellä ei ole enää mitään menetettävää ja koska hän on elänyt niin kauan, että on nähnyt kaiken. Juuri viisikymmentä täyttänyt Anita tekee saman, vaikka on vasta keski-ikäinen. Jollain tapaa hänestä tuli mieleen Downton Abbeyn Maggie Smithin näyttelemä isoäiti, joka on sarjan herkullisin henkilö, koska uskaltaa sanoa sen, mitä muut eivät. Virkistävää!
Dialogi on Valomerkin elämältä maistuva ja nauruhermoja kutkutteleva piirre. Anita keskustelee miehensä, aikuisen tyttärensä, äitinsä ja lukuisten ystäviensä kanssa. Hän kirjoittelee nasevimpia repliikkejä muistikirjaansa käyttääkseen niitä myöhemmin kirjoissaan. Hän keskustelee myös itsensä kanssa ja huomaa, että on tullut aika siivota osa ihmisistä pois. Jäljelle jäävät vain tärkeimmät.
Ja kuten Anitan mies tietää, lopulta käy hyvin. Masennus väistyy ja kirja valmistuu. Mutta sitä ennen tapahtuu vielä dramaattinen käänne, ja Anita huomaakin haluavansa elää. Olipa hienoa, että Valomerkillä on onnellinen loppu.
Pidin romaanin vertauskuvallisesta nimestä. Valomerkki tulee meille kaikille, ennemmin tai myöhemmin, mutta sitä ennen täytyy yrittää nauttia elämästä, kukin mahdollisuuksiensa mukaan. Nimi on moniselitteinen: se tarkoittaa myös tunnelin päässä lopulta pilkottavaa valoa, merkkinä toivosta.
Joku on joskus sanonut, ettei saisi kirjoittaa romaanin tekemisestä. Silloin kuulemma päästää itsensä liian helpolla menemällä sieltä, mistä aita on matalin. Minä olen aina rakastanut kirjoja, jotka kertovat kirjailijan työstä. Luin vastikään dekkarin nimeltä Melkein tosi tarina (Mattias Edvardsson), jossa todellakin kirjoitettiin tarina Syytön murhaaja ja samalla pohdittiin kirjoittamisen vaikeutta. Valomerkissä kirjoitetaan myös romaania, mutta enimmäkseen ryvetään masennuksessa ja inhotaan kirjoittamista.
Valomerkki on piristävä. Luulisi kyllä päinvastoin, että depressiivinen ja kuolemaa joka hetki ajatteleva päähenkilö olisi luotaantyöntävä mutta näin ei ole. Musta huumori, joka rikkoo varmaan kaikkia mahdollisia tabuja, vetosi minuun. Vanha hävytön nainen; näin sanotaan vanhemmasta naisesta, joka puhuu suunsa puhtaaksi, koska hänellä ei ole enää mitään menetettävää ja koska hän on elänyt niin kauan, että on nähnyt kaiken. Juuri viisikymmentä täyttänyt Anita tekee saman, vaikka on vasta keski-ikäinen. Jollain tapaa hänestä tuli mieleen Downton Abbeyn Maggie Smithin näyttelemä isoäiti, joka on sarjan herkullisin henkilö, koska uskaltaa sanoa sen, mitä muut eivät. Virkistävää!
Dialogi on Valomerkin elämältä maistuva ja nauruhermoja kutkutteleva piirre. Anita keskustelee miehensä, aikuisen tyttärensä, äitinsä ja lukuisten ystäviensä kanssa. Hän kirjoittelee nasevimpia repliikkejä muistikirjaansa käyttääkseen niitä myöhemmin kirjoissaan. Hän keskustelee myös itsensä kanssa ja huomaa, että on tullut aika siivota osa ihmisistä pois. Jäljelle jäävät vain tärkeimmät.
Ja kuten Anitan mies tietää, lopulta käy hyvin. Masennus väistyy ja kirja valmistuu. Mutta sitä ennen tapahtuu vielä dramaattinen käänne, ja Anita huomaakin haluavansa elää. Olipa hienoa, että Valomerkillä on onnellinen loppu.
Pidin romaanin vertauskuvallisesta nimestä. Valomerkki tulee meille kaikille, ennemmin tai myöhemmin, mutta sitä ennen täytyy yrittää nauttia elämästä, kukin mahdollisuuksiensa mukaan. Nimi on moniselitteinen: se tarkoittaa myös tunnelin päässä lopulta pilkottavaa valoa, merkkinä toivosta.
keskiviikko 12. heinäkuuta 2017
Aava Meri ja Ellen Lähde, kuin kaksi marjaa?
Luin juuri Eppu Nuotion uusimman dekkarin Myrkkykeiso, Ellen Lähteen tutkimuksia. Mainoksessa sanotaan neiti Marplen saaneen kilpailijan. Yllätyksekseni huomasin, että myös Aava Meressä ja Ellen Lähteessä on paljon samaa.
Samaa on ikä ja eläkkeellä olo. Ellen Lähteellä on paljon ystäviä, mutta hän viihtyy yksikseenkin. Kuten Aava hän käy ahkerasti erilaisissa kulttuuririennoissa ja rakastaa puutarhaansa. Ellen tuntee itsensä vapaaksi ja on tyytyväinen elämäänsä. Aavan tavoin hän asuu rivitalossa, joiden asukkaiden elämää hän seuraa uteliaasti.
Uteliaisuus ja empaattisuus johdattavat sekä Aavan että Ellenin seikkailuun ja rikoksen ratkomiseen.
Entä sitten erot? Miten Ellen Lähde ja Aava Meri eroavat toisistaan?
Ellen kuuluu Marttoihin. Hän käy esitelmöimässä puutarhamatkoistaan ja auttaa perheissä. Hänen miehensä on kuollut, mutta hänellä on parikymmentä vuotta nuorempi rakastaja, Ami. Ellen asuu Turussa ja rakastaja Helsingissä, mikä miellyttää Elleniä, sillä hän haluaa olla vapaa. Ellen nauttii kahvikupposen puutarhassaan, kun taas Aava pitää teestä.
Myrkkykeisossa näkökulma ei ole ainoastaan Ellenin, vaan tapahtumat nähdään myös monen muun kirjan henkilön kautta. Omissa dekkareissani näkökulma on enimmäkseen Aavan, lukuun ottamatta lyhyitä nimettömiä monologeja, joiden tarkoitus on lisätä arvoituksellisuutta.
Pidin Eppu Nuotion Myrkkykeisosta. Se oli sujuvasti kirjoitettu, ja lukija joutui pähkäilemään usean syylliskandidaatin välillä. Turku antoi kivaa paikallisväriä, ja henkilöt tuntuivat eläviltä.
Aava Meri ja Ellen Lähde ovat kuin kaksi marjaa. Toinen on mustikka ja toinen mansikka. Tai puolukka.
Samaa on ikä ja eläkkeellä olo. Ellen Lähteellä on paljon ystäviä, mutta hän viihtyy yksikseenkin. Kuten Aava hän käy ahkerasti erilaisissa kulttuuririennoissa ja rakastaa puutarhaansa. Ellen tuntee itsensä vapaaksi ja on tyytyväinen elämäänsä. Aavan tavoin hän asuu rivitalossa, joiden asukkaiden elämää hän seuraa uteliaasti.
Uteliaisuus ja empaattisuus johdattavat sekä Aavan että Ellenin seikkailuun ja rikoksen ratkomiseen.
Entä sitten erot? Miten Ellen Lähde ja Aava Meri eroavat toisistaan?
Ellen kuuluu Marttoihin. Hän käy esitelmöimässä puutarhamatkoistaan ja auttaa perheissä. Hänen miehensä on kuollut, mutta hänellä on parikymmentä vuotta nuorempi rakastaja, Ami. Ellen asuu Turussa ja rakastaja Helsingissä, mikä miellyttää Elleniä, sillä hän haluaa olla vapaa. Ellen nauttii kahvikupposen puutarhassaan, kun taas Aava pitää teestä.
Myrkkykeisossa näkökulma ei ole ainoastaan Ellenin, vaan tapahtumat nähdään myös monen muun kirjan henkilön kautta. Omissa dekkareissani näkökulma on enimmäkseen Aavan, lukuun ottamatta lyhyitä nimettömiä monologeja, joiden tarkoitus on lisätä arvoituksellisuutta.
Pidin Eppu Nuotion Myrkkykeisosta. Se oli sujuvasti kirjoitettu, ja lukija joutui pähkäilemään usean syylliskandidaatin välillä. Turku antoi kivaa paikallisväriä, ja henkilöt tuntuivat eläviltä.
Aava Meri ja Ellen Lähde ovat kuin kaksi marjaa. Toinen on mustikka ja toinen mansikka. Tai puolukka.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)