Odotin kovasti etukäteen Kjell Westön uusinta romaania, Rikinkeltaista taivasta. Odotukseni palkittiin. Olin niin lumoutunut lukemastani, että kirja piti lukea yhteen menoon. Pari päivää siihen meni, ja sain selkäni kipeäksi, mutta kannatti. Kjell Westö on haastatteluissa sanonut, että uutuusromaani on hänen Helsinki-sarjansa viimeinen. Ja siltä se tuntuukin, sillä Rikinkeltainen taivas, joka kertoo sodanjälkeisestä ajasta nykyhetkeen asti, on ikään kuin synteesi kolmesta edellisestä kirjasta.
Yhteistä Helsinki-sarjan romaaneille ovat suomenruotsalaisuus, erilaisten yhteiskuntaluokkien ja useiden sukupolvien kuvaus, kiehtova femme fatale, Helsinki, taitava ajan ja muutoksen kuvaus, rakkauden mahdottomuus. Entä erot? Rikinkeltainen taivas on tasapainoisin, sillä sen teemoja ovat mm. päähenkilön kypsyminen ja resignoituminen, ystävyyden hyväksyminen yhdeksi rakkauden muodoksi, muutoksen ja ristiriidan näkeminen ja ymmärtäminen osaksi elämää.
Alkuaseltelma on monista romaaneista tuttu. Kertoja tutustuu nuoruuden kynnyksellä sattumalta perheeseen, joka on yläluokkaisempi kuin hänen, ja ystävystyy sen samanikäisen perheenjäsenen kanssa. Perhe (ja suku) on tietysti kiehtova ja vaarallinenkin ja kätkee salaisuuksia, jotka vähitellen paljastuvat. Vertauskohtina tulevat mieleen ainakin Kultahattu (joka kirjassa mainitaankin) ja Mennyt maailma, jonka Bridesheadin kartano on esikuvana Ramsvikille. Ja ikätoverin sisaresta tulee kohtaloakin suurempi rakkaus.
Rikinkeltaisen taivaan rakastettavimmat puolet olivat iki-ihana Helsingin kuvaus (jälleen kerran), nuoruuden haikeansuloinen muistelu, kirjailijuuden vaikeuden kuvaus. Westö on erittäin taitava ajan hengen tavoittamisessa; historian pitkien linjojen löytäminen on hänen valttinsa. Samalla hän osaa hätkäyttää lukijansa yksityiskohdilla, joko satumaisen kauniilla tai väkivaltaisilla.
Yksi tärkeä teema Rikinkeltaisessa taivaassa on vahvuuden ja heikkouden suhde. Mitä vahvuus lopultakin tarkoittaa? Sodan kokenut Rabellin isoisä on äärimmäisen kova ja halveksii heikkoutta. Kovuus hyppää yhden sukupolven yli ja siirtyy pojanpoikaan, liikemies Alexiin, joka jättää ruumiita jälkeensä. Hänen tyttärensä puolestaan haluaa herättää maailman omantunnon kuvatessaan mm.Välimeren pakolaisia. Nuoren sukupolven tuntojen kuvailun, somemaailman ja maahanmuuttajanuoren avulla Rikinkeltainen taivas ottaa otteen myös tämänhetkisestä Suomesta.
Entäpä romaanin nimi, Rikinkeltainen taivas? Se on vertauskuva, tietysti, ja käsittääkseni ambivalentti tarkoittaen samalla jotain kaunista ja rumaa, vaarallista. Kertoja kiinnittää keltaiseen taivaaseen huomionsa jo lapsena, ja hänelle se merkitsee tulevaisuutta, elämää, joka herättää sekä toivoa, unelmia että levottomuutta.
P.S. Käytin blogini otsikossa sanaa ankkalampi ironisessa merkityksessä. Romaanin ideana on nähdä paitsi tarkemmin myös pitemmälle ja syvemmälle. Päähenkilö on kirjailija, joka kuuttakymmentä lähestyessään yrittää selvittää, miten hänen ystävyytensä ja rakkautensa on kantanut hänet siihen, missä hän on. Kulta ei osoittaudu katinkullaksi, mutta taivaita tavoittaessaan hän on unohtanut katsoa lähelle, oman perheensä menneisyyteen. Lisäksi muisti ei ole luotettava vaan valehtelee ja kaunistelee. Päähenkilö armahtaa kuitenkin itsensä, sillä hän on omien sanojensa mukaan nähnyt kaiken rakkauden silmin. Itse kirjailija Kjell Westö tuo mieleeni Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa -romaanin Samuel Oinon, josta Pekkanen kirjoittaa: "Hänen tehtävänsä on elää täällä maailmassa, ottaa osaa sen iloon ja suruun ja kasvaa suuremmaksi kuin hänen isänsä oli ja nähdä pidemmälle kuin hänen isänsä näki."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti