Joel Haahtelan uusin teos Talvikappeli (Otava 2026) on kaunis ja hengellinen, tekijänsä edellisten teosten tavoin täynnä punnittua viisautta ja syvyyttä. Tyyli on lumoavaa: vähäeleistä, tarkkaa ja koskettavaa. Talvikappeli sijoittuu Pohjois-Italiaan, vuoteen 1348. Päähenkilö on freskomaalari, joka on saanut ruhtinaalta tehtäväksi maalata kappelin seiniin freskoja. Apunaan hänellä on kaksi orpoa veljestä Matteo ja Giovanni.
Ruhtinas, joka ei itse ole paikalla, on toivonut, että freskot keskittyisivät Kristuksen viimeisiin päiviin, kärsimykseen ja ylösnousemukseen. Ruhtinaan vaimo, Signora, on menettänyt puhekykynsä poikansa kuoltua ruttoon. Myös perheen toinen lapsi, tytär, on kuollut. Ruhtinas kysyy kirjeessään freskomaalarille, voiko ihminen saada syntinsä anteeksi rakentamalla kappelin. Vähitellen käy ilmi, että sekä ruhtinas, tämän vaimo että freskomaalari ovat syyllistyneet raskaisiin synteihin ja joutuvat tekemään tiliä itsensä kanssa. Onko sovitus mahdollinen; tähän Talvikappeli omalta osaltaan vastaa.
Lukija saa tietää Freskomaalarin lapsuudesta: tämä on ollut intohimoinen (hiekkaan) piirtelijä. Mestari Filippo saa kuulla tästä ja ottaa hänet mukaansa opettaakseen tälle maalarin ammatin. Värejä haetaan luonnosta. Freskomaalarin työ valmistuu hitaasti, ja pohdinnat siivittävät sitä.
"Maalari siirtää taivaan seinälle, seinä muuttuu taivaaksi. Muuttuvasta tulee muuttumatonta, sinistä tarttuu sormenpäihin."
"Mestari Filippo opetti minut rakastamaan työn yksitoikkoisuutta, koska siihen on kudottu elämän täyteys. Toistuvuudesta mieli löytää suojan, turha jää ulkopuolelle. Työn sisällä kaikki on selvää ja ongelmat ratkaistavissa. - - Jos maalaamisessa on mukana rukous, se on hyödyllistä. Jos rukous puuttuu, maalari piirtää tyhjiä kuvia tuuleen saamatta aikaan mitään pysyvää."
Talvikappelin ulkopuolella on ristiriitainen ja raskas elämä, ja väkivallan uhka ja kuolema ovat koko ajan läsnä. Elämä ei ole helppoa. Rakkaus, taide, luonto ja usko tuovat teoksen henkilöille kuitenkin toivoa.
"Numen adest ¨- Jumala on täällä. Hän ilmoittaa itsensä iltaisin tuoksuvassa ruohossa, puhkeavissa myrtinnupuissa, villeissä hyasinteissa, orvokeissa ja kämmeköissä.
Hän ilmoittaa itsensä yön syvimmässä hetkessä, vuosien kulumisessa ja pehmeästi lankeavassa sateessa."
"Kaunein maalaus on yksinkertainen ja harras, mutta samalla hiljaisen juhlallinen ja ehdoton. Siihen on kirjattu luonnon olemus ja kuvattavan hetken täyteys. Se on ilmoitus toisesta maailmasta, jossa totuus on kirkas ja selkeä."
Joel Haahtela Talvikappeli 2026
Katja Seudun Runoilijan veisu (WSOY 2026) on hänen viides runoteoksensa. Etukannen liepeessä kerrotaan, että Seutu on koulutukseltaan kirjallisuudentutkija ja että hän ollut mukana muokkaamassa Psalmien kirjan nykysuomeksi Suomen Pipliaseuran VT2028 -hankkeessa. Runoilijan veisussa runon puhuja keskustelee psalmien kirjoittajan kanssa. Psalmien vanhahtava uskonnollinen tyyli vaikuttaa hänen runoihinsa. Runon puhuja vertaa elämäänsä ja käännöstyötään ennen ajanlaskua eläneen psalmien kirjoittajan elämään.
"En tiedä, kuka olet, muukalaiseksi itsesi tunteva.
Tervehdin sinua kuitenkin, kuvittelen sinut sinne,
kuvittelen sinut kirjoittamassa siellä, missä kuuma tuuli
puhaltaa hiekkaa, vierautta minun ei tarvitse kuvitella."
Kääntäminen vertautuu ruumiilliseen työhön:
"Istutan, puran, käärin huopaan, siirrän,
louhin kilkutan sanoja irti,
kuuntelen kaivoskuilun kaikuja,
riipun, liidän aarteideni yllä, seurassa, parissa."
Runoilijan veisussa käytetään paljon pellon ylittämistä vertauskuvana.
"Sinä,
olisin voinut ajatella, että laulusi ovat pelto, jota ei voi ylittää.
Mutta olit koko ajan äänessä, puhuit, joten ymmärsin sinun olevan
pikemminkin elämäksi kuin kuolemaksi.
Mitään selviytymiskeinoja et ole opettanut. Kun suunnittelen reittejäni,
minun on tehtävä se yksin ja oman pääni mukaan.
Elämästä sanotaan, että sitä ei voi kuin peltoa ylittää.
On onnetonta vitkastella
ja vaarallista jatkaa matkaa."
Katja Seudun Runoilijan veisussa on jotain samaa kuin Haahtelan Talvikappelissa. Ne ovat molemmat kauniita ja hengellisiä. Tyylissäkin on samankaltaisuutta eli eleetöntä, kirkasta, puhuttelevaa, pohtivaa. Luonto on kummassakin tärkeässä osassa.
"Minun veisuni:
Meri, ja kaikki mitä siinä on,
niitty, ja kaikki mitä siinä on,
pelto, ja kaikki mitä siinä on
jokainen korsi, kiuru
jokainen korsi, kiuru
korsi, kiuru, leivonen"
Katja Seutu Runoilijan veisu 2026
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti