Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin Romaanihenkilön elämä (WSOY 2026) on mahtava tietopaketti henkilöhahmoista ja niiden merkityksestä romaanien maailman ja merkitysten luomisessa. Esseeteos on kirjoitettu vuoropuhelun muotoon, ja aihepiiriä lähestytään sekä tekijän että lukijan näkökulmasta. Oppikirjaksikin sopiva teos on erittäin analyyttinen ja asiantunteva. Runsaiden esimerkkien takia se ei kuitenkaan ole liian teoreettinen.
Romaanihenkilön elämä jakautuu neljään päälukuun. Ensimmäisessä käsitellään tekijöiden omaa suhdetta henkilöhahmoihin kirjailijoina ja lukijoina, toisessa tarkastellaan päähenkilöitä ja päähenkilöiden asemaa romaanien kerronnassa ja maailmassa. Kolmas luku on omistettu sivuhenkilöille romaanin verkoston osina ja kerronnan välineinä, neljäs luku puolestaan erilaisille kertojille ja kertojatyypeille romaanien rakennetekijöinä. Teoksen loppupuoli (s. 233-355) sisältää pienoisesseitä eli kiehtovasti ja mielenkiintoisesti analysoitua uudempaa ja vanhempaa suomalaista ja ulkomaista kirjallisuutta.
Lukijalle-aloituksessa tekijät painottavat, että teoksen lähtökohtana on tuoda esiin sitä, mitä tekijät ovat lukeneet ja ajatelleet lukemastaan. Tapa kirjoittaa on enemmänkin ihmettelyä romaanin loputtomien mahdollisuuksien ja ilmenemistapojen äärellä kuin oppinutta tietämistä.
Romaanien toiminta ja jännitteet rakentuvat henkilöhahmojen sisäisistä kokemuksista ja keskinäisestä vuorovaikutuksesta. Toiminnan ja jännitteiden ympärille punoutuvat romaanien aiheet, teemat ja symboliikka. Vaikka romaanihenkilöt ovat kuvitteellisia, niiden tapa kokea maailma saattaa muistuttaa läheisesti omaamme. Useimmat lukijat kiinnittyvät päähenkilöön eli protagonistiin. Lisäksi on kiinnostavaa tarkastella, kuinka henkilöt rakentuvat kielen ja kerronnan keinoin.
Kirjailija suhtautuu henkilöhahmoihin kerronnan välineinä, proosatyökaluina. Vuolan mukaan niiden tärkein ominaisuus on liike, joka tulee esiin toiminnan ja puheen kautta. Hahmot ovat tekstin, rakenteen ja polyfonian eli moniäänisyyden osia. Romaanihenkilö on dynaaminen keino jäsentää teoksen fiktiivistä maailmaa ja saattaa kompleksisia elementtejä yhteen. Lukijan mielikuvitus antaa henkilöille uusia merkityksiä, jolloin ne voivat kasvaa autonomisilta vaikuttaviksi. Melender kirjoittaa, että pyrkii ottamaan lukemastaan mahdollisimman paljon vaikutteita, joita sitten muokkaa ja kehittelee. Henkilöhahmot ovat eräänlaista kierrätysmateriaalia, kun sadat tai tuhannet kirjat puhuvat romaanien läpi.
Päähenkilö ei ole sama kuin kertoja, joka käyttää kerronnallista valtaa. Päähenkilö on Vuolan mukaan kiintopiste, joka on lisätty valituilla keinoilla ja valituista syistä rajattuun ja kuvattuun todellisuuteen ja jonka asemaa tuossa todellisuudessa eli romaanin fiktiivisessä maailmassa erityisesti lähdetään tutkimaan. Päähenkilön todellisuudesta tekemää tulkintaa koskeva kehityskulku on se muutos, jota taiteellisessa, filosofisessa, psykologisessa ja esteettisessä mielessä tutkitaan. Päähenkilö voi olla myös moraalisesti arveluttava, Melender muistuttaa. Tästä syystä onkin tärkeää erottaa toisistaan kirjailijan maailmankuva, teoksen maailmankuva ja teoksen päähenkilön maailmankuva.
Päähenkilöitä voi olla enemmän kuin yksi. Moniäänisyyden avulla kerrontaan on mahdollista saada ristivalotusta ja syvyysvaikutelmaa, ääniä ja vastaääniä. Myös yhden henkilöhahmon romaaneita on, esimerkiksi romaaneissa, joissa hallitsee sisäinen monologi tai kirje- tai päiväkirjamuoto.
Sivuhenkilöt toteuttavat romaanissa jotain tiettyä tehtävää ja määrittyvät kokonaisuuden osina. Usein niiden avulla kuva päähenkilöstä täydentyy. Sivuhenkilöt ovat verkosto, jonka säikeet johtavat päähenkilöön. Heihin voi tiivistyä jotakin pinnanalaista, häilyvää ja sanomatonta. Muutoksesta kertovissa tarinoissa tärkeimmät sivuhenkilöt tukevat tai vastustavat päähenkilöä eli ovat klassisia apuvoimia tai vastavoimia eli antagonisteja. Joskus sivuhenkilö ei näyttäydy, mutta sillä voi silti olla suuri vaikutus tapahtumiin. Poissaoleva henkilöhahmo (offstage character) voi olla kadonnut, kuollut tai kuvitteellinen. Romaanihenkilö voi olla myös eläin, esine, luonto. Mikä tahansa voi romaanissa puhua, saada äänen.
Kaikki romaanissa on tietoista konstruktiota. Romaanin kertoja vaikuttaa suuresti lukijan käsityksiin ja tulkintoihin teoksen fiktiivisestä maailmasta , tapahtumista ja henkilöhahmoista. Romaanin kerronnallinen asema on aina luotu eli kuvitteellinen. Tiedon kommunikoiminen lukijalle on kertojan ydintehtävä. Kertoja voi olla jokin kertomuksen henkilöistä (tai sitten ei). Hän voi välittää lukijalle luotettavaa tai ristiriitaista tietoa, kommentoida omaa kertomustaan tai olla puolueeton. Kertoja päättää myös asioiden kertomisjärjestyksestä. Romaanikerronnan punainen lanka ei kuitenkaan ole mitä kerrotaan vaan miten kerrotaan.
Ilmiötä, jossa kerronta suodattuu henkilöhahmon tajunnan kautta, kutsutaan fokalisaatioksi (vanha termi on "näkökulma"). Fokalisaatiota koskevilla valinnoilla on mahdollista säädellä lukijan emotionaalista suhdetta kertomukseen, Vuola huomauttaa. Se on välitystoimintaa, jossa on kyse siitä, miten fiktiivisen maailman todellisuus lukijalle esitetään eli tuon todellisuuden tulkinnasta.
Kaikkitietävä kertoja ei ole sama kuin kirjailija vaan konstruktio, jonka kirjailija luo romaania liikuttavaksi voimaksi, kerronnan välineeksi. Se kykenee kertomaan eri paikoissa samaan aikaan tapahtuvista asioista tai ajallisesti menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden asioista. Kaikkitietävä kertoja voi halutessaan tunkeutua henkilöiden mielen sopukoihin eli sellaisiinkin tunteisiin ja ajatuksiin, joita henkilö ei lausu ääneen. Melender käyttää termiä kokoava kertoja, joka tiedostaa rajoitteensa, eikä teeskentele tavoittavansa suuria totuuksia. Se sopii hänen mielestään paremmin nykyaikaan kuin perinteiseen realismiin, joka nojautui lineaarisuuteen, kronologiaan ja kaiken kattavuuteen.
Kertoja voi olla havaittavuudeltaan piilevä tai tunkeileva tai eriasteisesti jotakin siltä väliltä. Objektiivisen kertojan ääni on puolueeton: kertoja ei paljasta omaa suhdettaan kuvattavaan, ei selitä, ei ota kantaa, ei arvostele eikä tulkitse. Melender nimittää subjektiivista kertojaa totaalikertojaksi, koska se hallitsee äänellään ja tajunnallaan paitsi kerronnan virettä myös romaanin estetiikkaa, etiikkaa ja mielenmaisemaa.
Sekä Vuola että Melender ovat sitä mieltä, että tarinoiden sisältöä tärkeämpää on se, miten ne kerrotaan, minkälaisen persoonallisen säväyksen romaani synnyttää kielellisillä ja kerronnallisilla keinoillaan, koska kirjailijan työ perustuu sanoihin, ei aiheisiin. "Ei ole kiinnostavia henkilöhahmoja, on vain kiinnostavasti luotuja henklöhahmoja."
